Warcraft: The Beginning (2016) arvostelu – Örkkilove ja mahtava huti

WARCRAFT The Beginning
Warcraft: The Beginning (2016)

Duncan Jones on jännä ohjaaja. Hänen esikoisohjauksensa Kuu (2009) kuuluu tällä vuosituhannella tehdyn scifielokuvan ehdottomaan kärkikastiin. Sitä seurasi hieman kankea, mutta sinänsä näppärä ison rahan Jake Gyllenhaal -toimintamättö Source Code (2011). Pian Source Coden ensi-illan jälkeen kuultiin suuria uutisia: Jones oli alkanut valmistella legendaariseen Warcraft-pelisarjaan pohjautuvaa elokuvaa.

Tuon elokuvan ensi-ilta on tänään.

Warcraft: The Beginning (Warcraft, Yhdysvallat/Kiina/Kanada 2016) kertoo örkkien ja ihmisten välisestä konfliktista. Örkkien asuttama Draenor on kuihtunut ja käynyt asuinkelvottomaksi, ja siksi örkkikansa lähtee etsimään lebensraumia ihmisten (ja muutaman muun rodun) asuttamasta Azerothista. Siirtyminen maailmasta toiseen tapahtuu örkkimaagi Gul’danin nostattaman fel-voiman avulla.

Örkkien matka Azerothiin merkitsee vääjäämätöntä sotaa ihmisten kanssa. Azerothin kuningas Llane (Dominic Cooper) sälyttää vastuun puolustuksen suunnittelusta sotapäällikkö Lotharin (Travis Fimmel) ja Azerothia suojelevan Vartijan eli maagi Medivhin (Ben Foster) kontolle. Mukana pyörii myös nuori mutta lahjakas maagi Khadgar (Ben Schnetzer).

Se tarinasta. Loput voitte käydä katsomassa teatterissa.

WARCRAFT durotan
Örkkiprotagonisti Durotan. Ihana.

Aloitetaan Warcraftin ruotiminen tärkeimmästä: visuaalisuus on elokuvan suurin vahvuus. Örkit ovat upeita. En ole koskaan aiemmin nähnyt yhtä upeaa CGI:tä. Kaikki keskeiset örkkihahmot on yksilöity taitavasti, ja heidän ulkoasunsa ilmentää hyvin heidän luonnettaan. Durotan, Draka, Gul’dan, Tuomiovasara, Mustakäsi – aivan mahtavaa, kaikki. Rakastan. Kunpa koko elokuva olisi pelkkiä örkkejä.

Muutoin elokuvan visuaalisuus onkin sitten vähän niin ja näin. Magian käyttö esitetään halvan näköisinä valovirtoina. Ihmissotilaiden varusteet ja aseet taitavat olla muovia.  Azerothin maisemat näyttävät siirappisilta postikorttikuvilta. Puoliörkki Garonassa ei ole vihreän ihon ja pikkuisten torahampaiden lisäksi mitään örkkiä – hän näyttää yksinkertaisesti vihreältä ihmiseltä, jolla on tavanomaista jykevämpi alaleuka. Sentään aarnikotkat ovat hienoja: niissä on mukavaa, angrybidsmäistä pehmeyttä.

WARCRAFT garona
Minäkin näytän enemmän örkiltä kuin Garonaa näyttelevä Paula Patton.

Kaikkein suurin ongelma on kuitenkin elokuvan käsikirjoituksessa. Vaikuttaa siltä, että tarinamateriaalia on ollut kokonaisen televisiosarjan käyttöön, ja ilmeisesti saksille on tullut kovasti hommia sekä käsikirjoitus- että leikkausvaiheessa. Lopputuloksena on rytmitön möykky, jossa henkilöhahmojen tahdon suuntaa on lähes mahdoton hahmottaa.

Paikoin tämä synnyttää koomisia vaikutelmia. Koska henkilöhahmojen vaikuttimia ja motiiveja ei syvennetä, jäävät hahmot karikatyyrimaisiksi ja ohuiksi. Kun sävykkään dialogin kehittelylle ei ole aikaa, tulee hahmojen puheesta hirveää rautalangasta vääntämistä. Tämä kulminoituu erityisesti saippuaoopperakohtauksessa, jossa eräs keskushahmoista suree vastikään kuollutta läheistään: ”En ole koskaan tuntenut näin suurta tuskaa”. Voi taivas… Entisenä kirjoitusohjaajana mieleni tekisi käydä ojentamassa Warcraftin dialogista vastaavaa kirjoittajaa.

Käsikirjoittajia on kuitenkin pakko kiittää länsimaisen tarinaperinteen huomioimisesta ja pahan ongelman käsittelystä. Fel-taikuus muistuttaa mukavasti länsimaisen esoterian tulkintoja ns. mustasta magiasta. Samaa mustan ja valkoisen magian jaottelua on harrastettu fantasiagenressä jo vuosikymmeniä, ja kuvio lienee jossain määrin läsnä lähes jokaisessa genren piiriin kuuluvassa teoksessa. Silti Warcraft onnistuu tuomaan kuvioon jotain uutta. – Näistä asioita maailma taitaa tosin olla velkaa ensisijaisesti pelisarjan ensimmäisille suunnittelijoille, ei Warcraftin käsikirjoittajille.

WARCRAFT lothar
Lothar ja muovihaarniska.

Puhutaanko vähän castingista? Warcraftin näyttelijävalinnat ovat niin pahasti pielessä, että hirvittää. En koskaan olisi uskonut näkeväni näin kamalaa castingia näin suuren budjetin elokuvassa. Nappisilmäinen Dominic Cooper on Azerothin kuninkaana yhtä uskottava kuin pehmonallekarhu. Tarinan ihmismaageja esittävät etunimikaimat Ben Foster ja Ben Schnetzer eivät istu rooleihinsa lainkaan; heidän olemuksestaan yksinkertaisesti puuttuu näiden roolien edellyttämä karisma ja kaikupohja. Garonan ja Lotharin roolituksissa on sentään onnistuttu jotenkuten.

En ole täysin varma, onko ongelma pelkästään castingissa vai myös näyttelijöiden taidoissa – varmaankin molemmissa. Lisäksi syyllistä kehnoihin näyttelijänsuorituksiin voidaan etsiä myös ohjaajanpallilta. (Tämä muuten pätee elokuviin ylipäätään. Hyvänkin näyttelijän on vaikea onnistua, jos ohjaaja ei ole kiinnostunut tai kykenevä ohjaamaan hänen ilmaisuaan. Valitettavan harva katsoja ja erityisesti valitettavan harva kriitikko ymmärtää tätä.)

Jännä sinänsä, että näinkin suurta elokuvaa on lähdetty tekemään suhteellisen tuntemattomalla näyttelijäkaartilla. Olisin odottanut, että elokuvassa nähtäisiin vähintään yksi sikamaisen iso tähti. Tällä erää näyttelijäkaartin tunnetuin nimi taitaa olla örkki Mustakäden ääninäyttelijä Clancy Brown, joka hoitaa työnsä mallikkaasti. Törmäsin Youtubessa Brownin haastatteluun, joka on tehty Wacraftin promootion tiimoilta viime syksynä. Säälittää katsella: Brown valehtelee näyttelijäksi tosi huonosti. Voin melkein nähdä, miten hänen korvansa heiluvat, kun hän kehuu Warcraftia.

Kävin katsomassa elokuvan kutsuvierasnäytöksessä. Näytökseen oli ilmeisesti kutsuttu lähinnä aktiivisia cosplay- ja roolipeliharrastajia, joille Warcraft-pelien maailma on ennalta hyvin tuttu. Itse en ole Warcrafteja koskaan pelannut, joten katsoin elokuvaa varmasti hyvin toisenlaisin silmin kuin muu yleisö. Panin väkisinkin merkille, että yleisöä nauratti monissa sellaisissa kohdissa, joissa en itse nähnyt mitään hauskaa. Ilmeisesti elokuvassa on runsaanpuoleisesti jippoja, jotka eivät avaudu meille ummikoille. Kai tämä on hyvä asia: ns. franchise-elokuvia kannattaakin tehdä ensisijaisesti faneille, ei valtavirtayleisöille. Kun molempia yleisöjä pyritään miellyttämään tasavertaisesti, päädytään yleensä lopulta kusemaan kummankin kintuille.

WARCRAFT guldan
Gul’dan. Ihana. Tämän takia Warcraft kannattaa käydä tsekkaamassa teatterissa.

Warcraft petaa ronskisti paikkaa jatko-osalle; oikeastaan vaikuttaa siltä, että jatko-osia saattaa olla suunnitteilla useampikin. Saa nähdä, kuinka käy. Elokuva on saanut lähinnä negatiivisia arvosteluja, mutta surkeat arvostelut eivät ole ennenkään estäneet rahantuloa. Warcraft on tuottanut jo kolme neljäsosaa tuotantobudjetistaan, joten eiköhän tuosta vielä plussan puolelle kiivetä.

Vaikka Warcraft on mitä on, uskon yhä Duncan Jonesiin. Seuraavaksi voimme jäädä odottamaan Mute-scifitrilleriä, joka on edelleen esituotantovaiheessa ja jonka pitäisi kuulemma olla hengeltään lähempänä Kuuta kuin Jonesin kaksi myöhempää ohjausta. Ehkä tästä tulee ihan hyvä.

Warcraft: The Beginning tulee Suomessa ensi-iltaan tänään. Elokuvaa levittää Finnkino.

*****

Rita Hayworth – avain pakoon (1994) arvostelu ja taas kerran adaptaatioista

RITA HAYWORTH julkka
Rita Hayworth – avain pakoon (1994)

Rita Hayworth – avain pakoon (The Shawshank Redemption, Yhdysvallat 1994) on outo elokuva. Ei outo samassa mielessä kuin vaikkapa The Human Centipede tai The Holy Mountain, vaan outo kaikessa tavanomaisuudessaan ja persoonattomuudessaan. Leffa on keikkunut IMDb:n 250 parhaan elokuvan listan kärkipäässä moneen otteeseen. Nyt, kun tätä tekstiä kirjoitan, sen nimi komeilee jälleen kerran listan ykkössijalla. En ymmärrä, miksi.

(Off-topic: Listafriikki kun olen, tsekkaan aina parin vuoden välein, kuinka suuren osan IMDb:n 250-listalle kivunneista elokuvista olen nähnyt. Tällä kertaa sain tulokseksi 149/250, mikä ei liene mikään brassailun arvoinen lukema. Tosiasiassa tulokseni lienee hieman korkeampi; en jaksanut tarkistaa vieraskielisten nimien suomenkielisiä vastineita, joten eiköhän muutama nähty elokuva jäänyt ruksaamatta. Omaa IMDb 250 -sivistystään voi testata vaikkapa täällä.)

Rita Hayworth on outo elokuva myös siinä mielessä, etten ollut nähnyt sitä tähän mennessä kertaakaan. En ole vältellyt Rita Hayworthia; itse asiassa olen ”aina” ollut jossain määrin kiinnostunut katsomaan sen. Luin jo ala-asteikäisenä Stephen Kingin novellin, johon elokuva perustuu, ja pidin siitä. Nyt elokuvan vihdoin katsottuani voin todeta, että Kingin kirjoittajaprofiili säteilee Rita Hayworthista mailien päähän. Elokuvassa on hyvää se, mikä Stephen Kingin teoksissa ylipäätään on hyvää: vahva lajityypin taju, keskiluokkaisen amerikkalaissielunmaiseman perinpohjainen ymmärrys ja konstailematon ja yksinkertainen tarina, jonka kuljetusta turhat rönsyt eivät hidasta.

Kaipa juuri tämän vuoksi Rita Hayworth jäi minulle niin haljuksi kokemukseksi. Se ei tuo Kingin alkuteokseen mitään uutta. Se yksinkertaisesti kuvittaa Kingin novellia, ei muuta. Suurelle (suurimmalle?) osalle elokuvayleisöistä juuri tämä vastaa ”hyvälle” adaptaatiolle asetettuja vaatimuksia – että se on samanlainen kuin kirja. Vastaavasti ”huonon” adaptaation merkkinä pidetään (valitettavan) usein sitä, että se on erilainen kuin kirja. Mitä enemmän alkuteoksesta poiketaan, sitä pahemmin adaptaatio epäonnistuu.

RITA HAYWORTH dudes
Morgan Freeman nähdään noin sadannen kerran vanhan viisaan miehen roolissa.

Itse tarkastelen adaptaatioita toisenlaisesta näkökulmasta. Kirjallisten teosten kuvittaminen ei sinällään vaadi kummoistakaan näkemystä tai luovuutta, ainoastaan ammattitaitoa. Tämäntyyppiseen adaptointiin tyytyvä elokuvantekijä päästää itsensä turhan helpolla. Paljon haasteellisempaa on tehdä adaptaatio, joka tuo alkuteokseen jotain lisää. Mitä se jotain on tai voi olla, se jo laajempi kysymys ja ihan oman tekstinsä aihe. – Selvää kuitenkin on, että Rita Hayworthissa tätä jotain ei ole. Se on kyllästymiseen asti perinteinen kuvitusadaptaatio, ei muuta.

Oma katselukokemukseni oli melkoisen hajuton ja mauton juurikin sen takia, että tiesin, kuinka tarina etenee ja päättyy. Kun kaikki elokuvan keskeisimmät avut ja hyveet löytyvät jo Kingin alkuteoksesta, voidaanko Rita Hayworthia pitää hyvänä elokuvana? Siinä on toki muitakin (hyviä) elementtejä kuin tarina: näyttämöllepano on kaikin puolin onnistunut ja näyttelijäntyö tasokasta (Morgan Freeman!). Irtiottoja tai persoonallisia ratkaisuja ei kuitenkaan nähdä. Elokuvalliset aspektit on suunniteltu siten, että ne tukevat mahdollisimman hyvin niitä elementtejä, jotka ovat läsnä jo Kingin novellissa.

Miten tällaista kuvitusadaptaatiota sitten pitäisi arvostella? Olen ”aina” painottanut, että elokuva-adaptaatiota täytyy arvioida alkuteoksesta irrallisena tekeleenä. Adaptaatio ei ole alkuteokselle mitään velkaa. Tähän asti olen tarkoittanut tällä sitä, että poikkeamat alkuteoksesta eivät ole mikään kunnon peruste pitää adaptaatiota ”huonona”. (Tosiasiassa asia on hivenen monimutkaisempi: jos elokuvaa markkinoidaan ns. based on -elokuvana, annetaan katsojille lupaus siitä, että elokuva muistuttaa jossain määrin alkuteosta. Jos näitä lupauksia ei elokuvassa lunasteta, on paikallaan pohtia, missä vika pohjimmiltaan on. Ehkä elokuva ei olekaan huono, ehkä sitä vain markkinoitiin väärillä tekniikoilla.)

Entä, kun asia onkin toisin päin? Kun elokuva pelkästään toistaa alkuteosta? Voidaanko alkuperäisteos tässä tapauksessa ottaa arvostelun mittapuuksi?

RITA HAYWORTH brown
Nuori ja kaunis Clancy Brown (oik.) kovisvartijoiden pahnanpäällimmäinen.

En osaa ottaa tähän (kuten en nykyään mihinkään muuhunkaan) mitään ehdotonta kantaa. Pienen mutustelun jälkeen kallistun kuitenkin kieltävälle kannalle. Elokuva-adaptaation on pysyttävä pystyssä omilla jaloillaan, ja Rita Hayworth totisesti pysyy. Sen hyvät puolet ovat kenties pikemminkin Stephen Kingin kuin elokuvan varsinaisten tekijöiden ansioita, mutta mitä sitten? Tekijähän kuoli jo 60-luvulla.

Olettekin varmaan jo huomanneet, että tämä teksti ei kerro Rita Hayworthista elokuvana oikeastaan yhtään mitään. Tähän on kaksi syytä: a) olisi tyhmää kirjoittaa perinteinen, kuvailuvetoinen arvostelu elokuvasta, jonka kaikki ovat nähneet,  b) en tiedä teistä, mutta henkilökohtaisesti arvostan blogeissa – täysin riippumatta blogin lajityypistä – juuri siitä, että kirjoittaja tuo esille henkilökohtaista kokemustaan käsillä olevasta aiheesta sen sijaan, että vain kuvailisi aihetta sinällään.

Elokuva-aiheisista teksteistä kaikkein tylsimpiä ja turhimpia ovat ne, joissa tyydytään vain kuvailemaan käsillä olevaa kohdetta ja jotka tavallaan edustavat tämän tekstin, jossa kuvailusta pidättäydytään täysin, vastakohtaa. Apinakin osaa kuvailla. Kuvailuun tyytyvä kriitikko tai bloggaaja edustaa vielä kunnianhimottomampaa ihmistyyppiä kuin kuvittamiseen tyytyvä adaptaatioelokuvan tekijä. Valitettavasti moni (keittiö)kriitikko tyytyy ikuisiin gorillajameihin ja kirjoittaa mappikaupalla arvosteluja, joissa kuvaillaan, kuvaillaan ja kuvaillaan ja viimeisessä kappaleessa tykätään tai sitten ei. Analyyttisyydestä tai henkilökohtaisesta elämyksestä ei ole tietoakaan. (Ei sillä, että itse olisin yhtään parempi: toki itsekin olen sortunut ja sorrun edelleen kirjoittamaan hyvät näyttelijät tylsä tarina ok leffa -tyyppisiä laiskan ihmisen arvosteluja.)

Periaatteessa Rita Hayworth tarjoaa mainion temmellyskentän pohdinnoille vapaudesta, kontrollista ja valvonnasta. Olen ollut jo vuosia kiinnostunut nimenomaan vankiloiden audiovisuaalisista representaatioista ja niiden makustelusta Foucault’n ja Sartren seurassa, mutta nyt ei lähde. Ehkä joskus toiste. Laitetaan vielä tähdet ja traileri, eiköhän tämä ole sitten tässä.

*****

Rita Hayworth – avain pakoon DVD @ Discshop
Rita Hayworth – avain pakoon BD @ Discshop
Rita Hayworth – avain pakoon VOD @ Discshop

Carnivàle, tuotantokaudet 1–2 (2003–2005) arvostelu

carnivale_1
Carnivàle, 1. tuotantokausi

Carnivàle (2003–2005) on yliluonnollinen ja sopivasti twinpeaksihtava mysteerisarja siitä, kuinka ihmistä suuremmat ja vanhemmat voimat vaikuttavat historian kulkuun. Kahteen päälinjaan jakautuva tarina alkaa laman runtelemista Yhdysvalloista vuonna 1934. – Olen kirjoittanut tämän tekstin keväällä 2014 ja lyhentänyt & muokannut sitä melko kovalla kädellä kesällä 2019.

Tarinalinjoista keskeisempi kuvaa Carnivàlea eli kiertävää tivolia, joka kulkee dust bowlin kuivattaman Oklaholman läpi. Sarjan alussa päähenkilö Ben Hawkins (Nick Stahl) hautaa äitinsä Oklaholman pöllyävään maahan paikalle osuneen tivolin väen avulla. Kun äiti on haudattu, päättää tivolin väki silkasta säälistä kaapia Benin mukaansa. Tivoli ei ole keskellä erämaata varttuneelle Benille helppo ympäristö: hän on tottunut elämään, jossa mikään ei muutu tai liiku. Siksi Ben suhtautuu tivoliväkeen torjuen ja pelokkaasti.

CANIRVALE-ben
Ben elementissään: likaisena, yksin ja peloissaan.

Ben näyttää tivolin värikkäiden persoonallisuuksien ja huomiota kiinnittävien hahmojen seassa harmaalta ja tylsältä kaverilta. Hän piilottelee kuitenkin erityistä suurta kykyä: hän voi käsiensä voimalla herättää kuolleen henkiin ja parantaa vakavasti sairaan. Energian määrä universumissa on vakio, eikä Ben voi antaa elämää tai terveyttä kellekään ottamatta niitä pois joltakulta toiselta.

Benille on siis annettu valta päättää siitä, kuka saa jatkaa maallista matkaansa ja kenen taival päättyy hänen käsissään. Tivolin mentalisti Lodz (Patrick Bauchau) luonnehtii Benin kykyä lahjaksi, jota Benin pitäisi käyttää. Ben itse pitää sitä pikemminkin kirouksena ja taakkana, jota hän häpeää enemmän kuin mitään muuta. Siksi hän pyrkii kätkemään kykynsä parhaansa mukaan.

CANIRVALE-justin-iiris
Veli Justin ja Iris-sisko. Antaisin ehkä vasemman käteni Iriksen valkoreunaisesta kellohatusta.

Toisessa tarinalinjassa työlleen omistautunut pappi Justin Crowe (Clancy Brown) yrittää Iris-siskonsa (Amy Madigan) kanssa palvella Jumalaa parhaaksi näkemällään tavalla. Jokin Crowen perheessä on alusta lähtien vinksallaan: veli Justin käyttäytyy välillä pappismieheksi sopimattomalla tavalla. Kuten Benillä, myös veli Justinilla on eriskummallisia ominaisuuksia. Hän kykenee telepaattiseen kommunikaatioon ja osaa taivuttaa muita omaan tahtoonsa.

Sarjan alussa katsoja saa sen käsityksen, että eri tarinalinjojen hahmot ovat maantieteellisesti lähellä toisiaan ja tapaavat toisensa hyvinkin pian. Luulo osoittautuu vääräksi. Tivolilaiset lähtevät matkaan Oklaholmasta, veli Justin puolestaan oleskelee pikkukaupungissa Kaliforniassa. Kestää hyvä tovi, ennen kuin linjat risteävät.

Carnivàlen jaksot toistavat harkittua kaavaa. Tivoli saapuu kaupunkiin ja teltat pistetään pystyyn, väki avaa putiikkinsa iltasella ja viihdyttää paikallisia minkä ehtii. Seuraavana aamuna teltat kootaan ja matka jatkuu. Tivolin johtoautoa luotsaa pikkumies Samson (Michael J. Anderson), rattia pitelee tämän oikea käsi Jonesy (Tim DeKay).

CARNIVALE-hiekkaa
Tivolin matka ei lopu koskaan: ”Let’s shake some dust!”

Carnivàlen mytologia

Sarjan ensimmäinen jakso alkaa prologilla, jonka lausuu alkuperäisen Twin Peaksin (1990–1991) katsojille kovin tutun näköinen hahmo.

Before the beginning, after the great war between Heaven and Hell, God created the Earth and gave dominion over it to the crafty ape he called man. And to each generation was born a creature of light & a creature of darkness. And great armies clashed by night in the ancient war between good and evil. There was magic and nobility then, and unimaginable cruelty, until the day the false sun exploded over Trinity, and man forever traded away wonder for reason.

CANIRVALE-samson-alussa
Pieni mies, suuret sanat: Michael J. Anderson kertoo, mikä on homman nimi.

Prologi asettaa katsojan eteen sarjan peruselementit. Carnivàlen maailma on dualistinen: on valo ja pimeys, ihme ja järki, aurinko ja kuu, hyvä ja paha. Dualismi ei silti tarkoita kuitenkaan mustavalkoisuutta. Hyvä ja paha kätkeytyvät paikkoihin, joita niitä on vaikea löytää, eivätkä ne koskaan esiinny puhtaina elementteinä. Se, mikä näennäisesti edustaa jotakin kehnoa ja haitallista, voi osoittautua hyödylliseksi tai jaloksi – ja päinvastoin. Valoa ja pimeyttä on toisinaan mahdoton erottaa toisistaan.

Ben Hawkinsin luonne ja tehtävä tulevat tässä kuvassa esille. Huomaa pimeän ja valon kontrasti ja tivolin maailmanpyörä, joka piirtää Hawkinsin pään ymprille sädekehän.

Tivoli- tai sirkusaiheisissa teoksissa kirkolla on joko instituutiona tai rakennuksena usein tärkeä sija. Carnivàlen lisäksi esimerkkejä tästä ovat muun muassa Carnival of Souls (1962) ja Santa Sangre (1989). Näissä teoksissa kirkkoa ja tivolia voidaan pitää saman asian kahtena erilaisena heijastumana. Carnivàlen tivoli on näennäisesti maallinen ja ”likainen”, mutta silti kirkkoa turvallisempi. Lopulta kirkko ja tivoli alkavat lähentyä toisiaan: Toisella tuotantokaudella veli Justinin takapiha alkaa satoine telttoineen näyttää enemmän kiertävän tivolin leiriltä kuin kirkkomaalta. Toisaalta tivolista alkaa löytyä sellaisia voimia, joiden paikan perinteisesti ajatellaan olevan kirkossa.

Beniä ja veli Justinia riivaavat samat oudon apokalyptiset unet. Miesten välinen yhteys käy ilmeiseksi viimeistään sarjan toisessa jaksossa, jossa miehet uneksivat tapaavansa toisensa. Millainen tuo yhteys tarkalleen ottaen luonteeltaan on, sitä katsoja saa ihmetellä vielä pitkään.

CANIRVALE-avatarit-unessa
Veli Justin ja Ben näkevät unta pienestä lounaskahvilasta. Ikkunapöydässä istuvien miesten henkilöllisyys ja unen merkitys selviää vasta myöhemmin.

Sarjan taustalle rakennettu mytologinen järjestelmä on tavattoman laaja ja kiehtova, ja on sääli, ettei se päässyt kukoistamaan kuin kahden tuotantokauden ajan. Näiden tuotantokausien aikana katsoja saa hädin tuskin vilauksen mytologian todellisesta potentiaalista. Tätä suuruutta havainnollistaa Wikipedian varsin perusteellinen Mythology of Carnivàle -artikkeli, jota ei kannata ryhtyä lukemaan ennen sarjan katsomista, sillä sivu on täynnä spoilereita.

Carnivàlen vetovoima: ”It wasn’t people blah-blahing”

carnivale 2
Carnivàle, 2. tuotantokausi

Tivolin hahmoissa ja ohjelmanumeroissa riittää makusteltavaa jokaiseen Carnivàlen jaksoon. Hahmojen ja esitysten visuaalinen viehkeys tuo kaivattua vastapainoa kerronnan raskassoutuisuudelle ja erityisesti ensimmäisen tuotantokauden hyvinkin tahmealle tarinankululle. Ykköskaudella näkyvimmän osan saavat Sofien (Clea DuVall) ja tämän halvaantuneen Apollonia-äidin (Diane Salinger) tarot-ennustus sekä Dreifussien perheen strip tease -esitys. Dreifussien neitojen suloja nähdään todella monessa jaksossa. Strippareiden työskentelyä kuvataan epäilemättä näin paljon osittain sen vuoksi, että paljas pinta kiinnostaa televisiokatsojia enemmän kuin monet muut tivolin ohjelmanumerot (näin siis vielä 2000-luvun alussa eli aikana, jolloin porno on jatkuvasti parin hiirenklikkauksen päässä). Yksikään strip tease -telttaan sijoittuva kohtaus ei kuitenkaan jää pelkäksi tirkistelyksi, vaan tilanteet vievät poikkeuksetta juonta eteenpäin.

CARNIVALE-cooch-show
Dreufussien esitys: laidoilla tyttäret Dora Mae ja Libby, keskellä äiti Rita Sue.

Sääli on, että tivolin tapahtumien kuvaus keskittyy näin voimakkaasti tiettyihin ohjelmanumeroihin. Juonen kannalta varsin tärkeä hahmo eli käärmenainen Ruthie nähdään esiintymässä vain pari kertaa. Aivan yhtä keskeisen henkilön eli mentalisti Lodzin esityksessä pistäydytään vain yhden kerran. En tiedä, mitä Lodzin rakastajatar, parrakas Lila (Debra Christofferson) ylipäätään tivolissa tekee – esiintymässä häntä ei ainakaan koskaan nähdä. Myöskään liskomies Geckoa (John Fleck), voimamies Gabrielia (Brian Turk) tai siamilaisia kaksosia (Karyne & Sarah Steben) ei kuvata koskaan esiintymislavalla.

Vaikka sarja on täynnä ”friikkejä”, ovat sarjan keskeisimmät hahmot, Ben ja veli Justin, näennäisesti tuiki tavallisia tallaajia. Myös Sofie vaikuttaa paikoin ”liian tavalliselta” henkilöltä pystyäkseen erottumaan edukseen (tai muutenkaan) tivolin räikeässä maailmassa. Kun tarotkorttien kanssa tulee hankaluuksia, kokeilee Sofie myös tanssijan ja sekatyömiehen uria. Sittemmin Sofie osoittautuu näennäisestä tavanomaisuudestaan huolimatta hyvin tärkeäksi ja monitahoiseksi hahmoksi.

Sofie hienona.
Sofie hienona.

Tavallinen paljastuu erikoiseksi, erikoinen tavalliseksi. Niistä tivolin jäsenistä, joiden ulkomuodossa on jotakin tavanomaisesta poikkeavaa, vain pikkumies Samsonilla on merkittävä rooli. Myös Samsonin hahmossa on hauska ristiriita: vaikka hän on koko tivolin pienikokoisin ihminen, on hänellä tivolin käytännön toimien suhteen enemmän valtaa kuin kenelläkään muulla – ottamatta lukuun mystistä Johtoa (Management), joka piileskelee omassa vaunussaan ja ohjailee tivolin toimia käyttäen Samsonia äänitorvenaan.

Ja Johto vasta ristiriitainen hahmo onkin: hän omistaa koko tivolin, mutta on samalla niin heikko, pelokas tai muuten vain vajavainen, ettei voi poistua omasta vaunustaan.

CARNIVALE-samonson-babylonissa
Samson arkikuteissaan.

Sarjan tyylipiirteet jakavat yleisöjä varmasti kahteen leiriin. Nopeatempoisempaan kerrontaan tottuneet katsojat saattavat pitkästyä etenkin ensimmäisen kauden äärellä.

Minuun tällainen kiireetön, kypsyttelevä kerronta vetoaa. Kerronnan hitautta kompensoi sarjan esteettinen täyteläisyys. Kohtaukset ovat sekä visuaalisesti että äänellisesti niin huolella suunniteltuja, että niitä katselee ilokseen, vaikka tarinallinen aines jääkin toisinaan vähälle.

Erityisesti ykköskaudessa ihastuttaa se omaperäinen ja jokseenkin poikkeuksellinen tapa, jolla Carnivàlen hahmot muodostuvat. Heidät luonnostellaan katsojan silmien eeteen kehonkielellä, unilla ja takaumilla, jolloin dialogin asema jää vähäiseksi. Sarjan luoja Daniel Knauf kertoo dialogin roolista seuraavaa:

The show was really weird. All those flashbacks and hardly any dialogue. Rodrigo [Garcia], he said, “I can’t believe I’m directing this thing. There’s barely any dialogue.” I’d show up, and I’d be watching a scene and say, “Why don’t we cut that line? We don’t need it. He’s selling it with a look,” and Rodrigo would be going, “It’s practically his only line, Dan!” [Laughs.] It wasn’t like TV. It wasn’t people blah-blahing.

On ihailtavaa, kuinka sarjan kirjoittajat ovat luottaneet ohjaajien ja näyttelijöiden ammattitaitoon – kirjoittajan kun on vaikea säädellä sitä, kuinka hyvin kehonkielellä ilmaistu viesti ilmenee kuvatussa materiaalissa. Kuvausryhmä ja näyttelijäkaarti osoittautuvat tuon luottamuksen arvoiseksi: hahmojen näyttelijänilmaisu on suurimmaksi osaksi hyvin tasokasta.

Erityismaininnan ansaitsee Ben Hawkinsia näyttelevä Nick Stahl. Hawkinsin epävarmuus ja vastahakoisuus hänelle langennutta tehtävää kohtaan tulevat jatkuvasti ilmi Stahlin heijaavasta ja hoipertelevasta tavasta liikkua ja varautuneesta, leväperäisestä puhetavasta. Myös veli Justinia esittävä Clancy Brown on roolissaan loistelias. Brown kehittää Justinin pään ympärille niin voimakkaasti hehkuvan, pikimustan auran, että hänen työskentelyään muissa tuotannoissa on Carnivàlen jälkeen vaikea katsella.

CANIRVALE-justin-aavikolla
Veli Justin Benin unessa

Kaikki hyvä loppuu aikanaan

Carnivàlelle kävi kuitenkin samalla tavalla kuin kahdelle 90-luvun parhaalle kulttisarjalle eli Rigetille ja Twin Peaksille: tuotannollisista syistä sarja jäi kahteen kauteen, vaikka suunnitelmia oli tehty pidempään sarjaan. Daniel Knauf kaavaili sarjaa jopa kuuden tuotantokauden mittaiseksi. Toisen tuotantokauden jälkeen HBO kuitenkin totesi, että sarjan kuvaaminen tulee yhtiölle liian kalliiksi, eivätkä katsojaluvut vastanneet odotuksia.

Carnivàle olikin jatkuvan kohteessa kuvaamisen, henkilöhahmojen suuren määrän ja yleisesti korkeiden tuotantoarvojen vuoksi omana aikanaan kammottavan kallis sarja. Kahden ensimmäisen kauden aikana yhteen jaksoon käytettiin noin 3,7 miljoonaa dollaria, mikä on 2000-luvun alkuvuosina tehdylle sarjalle kova budjetti. Tämä ei tietenkään ole juuri mitään verrattuna siihen, millaisilla budjeteilla huippusarjoja nykyään tehdään: yhden Game of Thrones -jakson tuottaminen maksoi parhaimmillaan jopa 15 miljoonaa dollaria.

CARNIVALE-kyltti
Tivolin mainosvalojen nähdään syttyvän tai sammuvan melkein jokaisessa jaksossa.

Mitä olisi tapahtunut, jos sarjan tuotantotiimi olisi myöntynyt tekemään jaksoja hillitymmällä budjetilla? Kuka tietää. Pienemmillä tuotantokustannuksilla erityisesti kohteessa kuvattujen kohtausten laatu olisi todennäköisesti kokenut inflaation. Kenties Carnivàle olisi luisunut samanlaiseksi tyhjänpäiväiseksi ihmissuhdesaippuaksi kuin Twin Peaksin toinen tuotantokausi. On halpaa kuvata kohtauksia, joissa ihmiset lässyttävät keskenään sisätiloissa – harmi vaan että se on kovin tylsää katseltavaa. Merkkejä Carnivàlen degeneraatiosta oli jo nähtävissä toisella tuotantokaudella, kun Dreifussien perhedynamiikka ja tivolin kaikkinaiset suhdesotkut alkoivat saada osakseen suhteettoman paljon huomiota.

Uskon kuitenkin, että aivan Twin Peaksin veroista romahdusta ei Carnivàlen tapauksessa olisi nähty. Daniel Knauf jäsenteli sarjan koostuvan kolmesta ”kirjasta”, joista kukin kattaisi kaksi tuotantokautta:

Seasons one and two were going to be 1934-35. Three and four were going to be 1939-40. Seasons five and six were going to be 1944-45.

Koska eri ”kirjojen” väleissä on aina noin neljän vuoden ajallinen railo, olisi hahmokavalkadissa mitä ilmeisimmin tapahtunut rajuja muutoksia, joskin lähes kaikki keskeisimmät henkilöt olisivat pysyneet tarinassa mukana.

CARNIVALE-ruumiinvalvojaiset
Kuolo korjaa myös Carnivàlessa. Kuvassa käärmenainen Rachel ja parrakkaana kaunis Lila.

Twin Peaksin degeneraatio johtui nähdäkseni ensisijaisesti siitä, että hahmot joutuivat virikkeettömään ja hapettomaan käymistilaan. Lopputuloksena oli mälsää, roskismehulta tuoksahtavaa hattarahöttöä, jossa myöhäisteinit huokailevat ja tuijottavat toisiaan kaihoisasti silmiin. Tekijöillä ei yksinkertaisesti ollut enää mitään kiinnostavaa kerrottavaa sarjan henkilöistä. Tilannetta yritettiin epätoivoisesti paikata heittämällä mukaan muutamia uusia hahmoja ja epämääräistä silppua, kuten valkoisia hevosia ja sekavasti puhuvia mummoja – huonolla menestyksellä. Tämä käymistila olisi luultavasti voitu Carnivàlessa välttää jakamalla pakka rohkeasti uusiksi aina kahden kauden välein.

Käsikirjoittaja Daniel Knauf kuitenkin kuvaa omaa käsitystään kerronnasta tavalla, joka kuulostaa hieman huolestuttavalta:

I’ll watch Lord Of The Rings, and he has to get the ring, he’s got to throw it into Mordor, but who gives a shit without the relationship with Sam? At the end of the day, all of that big sweeping stuff is just an excuse for interaction between characters. For me—especially with TV, because TV is a really instant medium, and you’re having these people in your living room—it’s not only their relationship with each other, but you’re vicariously having a relationship with the characters through other characters. To me, storytelling is all about the interaction. It’s an excuse to vicariously live through other characters. That’s just always been my definition of storytelling. The rest is just an excuse to throw all these characters together.

Knauf on periaatteessa oikeassa: ei ole olemassa draamaa, jos hahmojen välinen vuorovaikutus puuttuu. Silti se, mikä tekee Carnivàlesta (tai Sormusten herrasta) ainutlaatuisen, omaperäisen teoskokonaisuuden, ei ole hahmojen välinen vuorovaikutus, vaan kiinnostava fiktiivinen maailma, hyvin kirjoitettu tarina ja kiehtovat hahmot. Niin, tosiaan: vuorovaikutus ja suhteet hahmojen välillä ovat ominaisia kaikelle (kertovalle) televisiolle ja elokuvalle. Ne ovat peruskauraa. Katsojiin ei kuitenkaan tehdä vaikutusta sillä peruskauralla, sen lisäksi tarvitaan jotain muuta.

Ja jos peruskaura nousee hallitsevaksi verrattuna niihin erityisiin, omaperäisiin piirteisiin, ollaan kusessa.

CANIRVALE-biblical
Kakkoskauden raamatullisia näkyjä

Tiedän lukevani Knaufin kommenttia kuin piru Raamattua, mutta sanon kuitenkin: tässä Knaufin ja minun näkemykset eroavat. Knauf ilmeisesti näkee fiktiivisen maailman erityisominaisuudet (all the big sweeping stuff) tekosyynä, jonka tiimoilta henkilöt saadaan reagoimaan toistensa tekemisiin. Minun nähdäkseni hahmojen välinen vuorovaikutus taas on toissijaista: se on vain väline, ei tavoite sinänsä. Vuorovaikutuksella pyritään yleensä viestittämään jotakin, eikä hahmojen välinen nuljaus an sich kiinnosta kuin saippuakuplia pulputtavaa harlekiiniyleisöä.

Oikeastaan voisi sanoa, että hyvän, kiinnostavan televisiosarjan voi erottaa tyhjänpäiväisestä hömpästä juuri pohtimalla, onko sarjassa muuta sisältöä kuin keskenään hölöttäviä ihmisiä (people blah-blahing, kuten Knauf asian ilmaisee).

Tämä liittyy läheisesti siihen, mikä tekee Carnivàlesta erityisen kiehtovan sarjan. Se on visuaalisesti äärimmäisen kiinnostava, omaperäinen ja rikas sarja. Oikeastaan Carnivàlen hahmoja on ilo katsella myös silloin, kun he vain puhuvat keskenään. Toinen elementti, joka samanaikaisesti on sarjan vahvuus ja heikkous, on sen vaativuus: katsojalta kysytään tarkkaavaisuutta ja hyvää historiantuntemusta, jotta narun päät löytävät toisensa. Etenkin eurooppalaisilta katsojilta voi mennä monta oivallusta ohi, Atlantin tällä puolen kun ei tunneta 1930-luvun Yhdysvaltoihin liittyvää taustakontekstia yhtään liian hyvin.

CARNIVALE-naamio
Carnivàlen silmäkarkkia: veli Justin on saanut lahjan.

Kolmas ja kenties sarjan suurin vahvuus on se, että sen maailmassa kaikki liittyy kaikkeen. Jatkan Twin Peaks -vertailua: Lynch ryki omaan sarjaansa yhtä sun toista pseudotaiteellista ryönää, kuten sisätiloissa viihtyviä hevosia, pöllähtäneitä vanhuksia ja puheliaita jättiläisiä. Nämä ovat (sekavia vanhuksia lukuun ottamatta) keskiluokkaisen amerikkalaisessa maailmassa täysin vieraita ja keinotekoisia elementtejä, eivätkä liity mitenkään mihinkään.

Olen laskenut nämä Twin Peaksin elementit hölmön mutta samanaikaisesti kiehtovan erikoisuudentavoittelun piikkiin. (Kuulen jo, kuinka Lynch-fanit kliksuttelevat blogia pois kirjanmerkeistään.) Toista on Carnivàlen maailma: siinä yksikään elementti ei ole irrallinen ja mukana vain koska ”se näyttää siistiltä” tai ”on jännä”.

CARNIVALE-carnival-of-souls
Mahtaako ensimmäisen kauden Babylon-jakson loppu olla tietoinen Carnival of Souls -viittaus?

Periaatteessa Carnivàlen jatkaminen ei vieläkään ole täysi mahdottomuus. Näyttelijät ovat vanhentuneet, mutta niin ovat hahmotkin. Kukaan keskeisimpien hahmojen näyttelijöistä ei tietääkseni ole kuollut, eikä kellekään ole käynyt kuten Lara Flynn Boylelle.

Toivoa lienee kuitenkin turha elätellä. Yritän ajatella, että maailma makaa aivan hyvin näin: Carnivàlen tulevat tuotantokaudet olisivat tuskin voineet tehdä sarjasta enää yhtään parempaa kokonaisuutta, niin valtavan kiehtovia kaksi ensimmäistä kautta ovat.

*****