Netflix – Parhaat sarjat [PÄIVITETTY 2020]

1. Bojack Horseman (2014–2020)

Kun aloin katsoa Bojack Horsemania, luulin, että kyse on harmittomasta komediasarjasta, joka kertoo puhuvasta hevosesta. Olisinpa tiennyt paremmin.

Bojack Horseman on ainutlaatuinen, viiltävä ja raadollinen komediasarja kulahtaneesta 90-luvun sitcom-starasta, joka yrittää vanhoilla päivillään löytää elämälleen sisältöä. Kepeähkönä komediana alkanut tarina saa yhä synkempiä sävyjä tuotantokausi toisensa jälkeen. Näin upeaa tarinan ja hahmojen kehitystä saa yleensä nähdä vain draamavetoisissa feature-elokuvissa – ei animaatiosarjoissa. Sarja kuvaa erityisen taitavasti masennusta, alkoholismia ja itsetuhoisuutta.

Bojack Horsemanille on annettava aikaa – makeimmat hedelmät eivät kypsy nopeasti. Ensimmäinen tuotantokausi on tässä tapauksessa pelkkää alkulämmittelyä. Mitä paremmin katsoja oppii hahmot tuntemaan, sitä syvemmin heidän ongelmansa häntä koskettavat – ja sitä enemmän sarja myös naurattaa.

Kenelle: Heille, jotka nauttivat populaarikulttuuriviittauksista. Heille, joille elämä on muutakin kuin onnistumista, iloa ja hauskuutta.

Lue lisää:

2. Rick and Morty (2013–)

Rick and Morty (2013-) on aikuisille suunnattu, räävittömän eksistentialistinen animaatiokomedia. Sarja kuvaa eläkkeelle jääneen, alkoholisoituneen tiedemiehen Rickin ja hänen yläasteikäisen tyttärenpoikansa Mortyn absurdeja seikkailuja vierailla planeetoilla ja rinnakkaistodellisuuksissa.  Sarjan konsepti on suhteellisen yksinkertainen: kakkavitsien väliin heitellään milloin läppää pimeästä aineesta, milloin Schrödingerin kissasta. Toisin sanoen yhdistetään lapsellista huumoria teemoihin, joiden tunnistaminen saa katsojan tuntemaan itsensä fiksuksi. Kausien edetessä mukaan tulee yhä enemmän rapsakkaa metahuumoria.

Rick and Mortyn universumi on luonteeltaan kylmä ja välinpitämätön ihmisiä kohtaan. Jakso toisensa jälkeen todistaa, että ihmisyksilön elämä, unelmat ja kärsimykset ovat maailmankaikkeuden edessä vähäpätöistä roskaa. Kyse ei ole siitä, että maailmankaikkeus olisi ihmiskuntaa kohtaan pahantahtoinen – itse asiassa tällainen skenaario olisi suorastaan lohdullinen, sillä se antaa ihmiskunnalle jonkinlaisen merkityksen ja roolin. Näin ei kuitenkaan Rickin ja Mortyn maailmassa ole. Sarjan universumi ei yksinkertaisesti välitä.

Kenelle: Ihmisille, jotka tykkäävät tuntea itsensä sivistyneiksi ja älykkäiksi. Ihmisille, joihin musta huumori vetoaa.

Lue lisää: Rick and Morty (2013-) arvostelu

3. Hannibal (2013-2015)

Hannibalin vastaava tuottaja Brian Fuller on maininnut ottaneensa sarjan lähtökohdaksi ajatuksen siitä, millaisen tulkinnan David Lynch olisi tehnyt Hannibalin ja Will Grahamin tarinasta. Sarjaa onkin helppo rinnastaa Lynchin teoksiin. Toisin kuin monet adaptaatiot, Hannibal ei tyydy ”kuvittamaan” alkuperäisteoksia, vaan ottaa niistä ainoastaan peruselementit ja muussaa sitten niistä mieleisensä aterian. Kirjoista on kelpuutettu mukaan ainoastaan hahmojen rungot, tietyt tapahtumakulut ja pieni pätkä dialogia sieltä täältä. Juuri tällaista raikasta, uutta luovaa adaptaatiota katselisin mieluusti paljon enemmänkin.

Hannibal erottuu sarjojen massasta edukseen ennen kaikkea visuaalisen ja äänellisen omaperäisyytensä vuoksi. Toisella tuotantokaudella mukaan tulee yhä runsaammin subjektiivisten tunne-elämysten kuvittamista ja harhanäkyjä, jotka on toteutettu tyylillä ja taidolla. Ylipäätään sarjan visuaalinen ilme on värimäärittelyistä ja näyttämöllepanosta lähtien johdonmukainen ja taiteellisesti kunnianhimoinen.

Kenelle: Surrealistisen rikosdraaman ystäville. Erityisesti niille, joille Uhrilampaat-elokuva ja Thomas Harrisin romaanit ovat jo tuttuja.

Lue lisää:

4. Mindhunter (2017–)

David Fincherin tuottama ja osittain ohjaama Mindhunter (2017–) on rikosdraamasarja sarjamurhaajien profiloinnin kehityksestä. On vuosi 1977. Uudenlainen väkivallan muoto hämmentää FBI:n tutkijoita. Enää ihmiset eivät surmaa vain vaimojaan, äitejään ja kavereitaan, vaan väkivaltaa kohdistetaan tuntemattomiin. Panttivankineuvottelija Holden Ford saa ajatuksen: Charles Mansonin jälkeiselle ajalle ominaista väkivaltaa voidaan torjua vain ymmärtämällä sitä. Yhdessä kollegansa Bill Tenchin kanssa hän alkaa kehittää teoriaa murhaajien äärimmäisen väkivaltaisia rikoksia tekevien rikollisten profiloinnista.

Mindhunterin kiinnostavimmat ja intensiivisimmät kohtaukset on rakennettu murhaajien ympärille. Ne viihdyttävät meitä, koska meistä on kiinnostavaa katsella, kuinka taitavasti tunnettujen väkivaltarikollisten ulkonäkö ja olemus on kopioitu. Sarjassa nähdään muu muassa Ed Kemper, Jerry Brudos, Charlie Manson ja David ”Samin poika” Berkowitz.

Kenelle: David Fincher -faneille. Väkivaltaisten rikosten selvittämistä kuvaavien elokuvien ja sarjojen (True Detective, Uhrilampaat, Zodiac…) ystäville.

Lue lisää: Mindhunter, 1. ja 2. tuotantokausi

5. Tuca and Bertie (2019–)

Tuca and Bertie (2019) on Bojack Horsemanin tekijöiden hulvaton animaatiokomedia kahdesta kolmekymppisestä naisesta – tai siis linnusta, tai lintunaisesta. Räävitön ja kovaääninen Tuca painaa kaasua silloin, kun ehkä olisi parasta hiljentää, eikä huoli turhia huomisesta. Vaatimaton ja huolehtivainen Bertie puolestaan pelaa varman päälle ja ahdistuu, kun joku katsoo.

Tuca and Bertielle on ominaista #metoon jälkeinen tapa nostaa puheeksi kipeitä aiheita, kuten seksuaalista ahdistelua ja väkivaltaa, naisen kokemaa syrjintää ja riittämättömyyden kokemuksia.  Sarja tekee sen kiihkottomasti, mutta jämäkästi. Samalla se onnistuu olemaan hiton hauska.

Sarjan hahmot ovat ihmismäisiä lintuja, koiria, kasveja, liskoja, hyönteisiä tai muita olentoja, jotka eivät omassa todellisuudessamme puhu tai osallistu muutoin aktiivisesti järjestäytyneen yhteiskunnan toimintaan. Mukaan mahtuu jopa puhuva kakku, kiukutteleva arkistokaappi ja tissi, joka lähtee yksin baariin.

Kenelle: Bojack Horsemanin huumorin ystäville. Ei pelkästään naisille, vaan kaikille katsojille sukupuolesta riippumatta.

Lue lisää: Tuca and Bertie (2019) arvostelu

6. F is for Family (2015–)

F is for Family on aikamatka suoraan 1970-luvun keskiluokkaiseen Amerikkaan. Animoitu komediasarja keskittyy tavallisen perheen arjen kuvaamiseen. Kantava teema on isä Frankin harteille töissä ja kotona kasautuva paine, joka purkautuu huutamisena ja rähjäämisenä. Asiaa ei suinkaan helpota se, että Frank ilmiselvästi pelkää omia lapsiaan ja kauhistuu aina, kun vaimo jättää hänet pitämään yksin taloa pystyssä.

Kasvattajana Frank on epäjohdonmukainen, äkkipikainen ja aggressiivinen. Huomaamattaan hän siirtää negatiivisia käyttäytymismalleja suoraan lapsilleen. Pahan kierre on valmis. Kukaan ei kuitenkaan näe hänen käytöksessään mitään outoa – kuvaahan sarja nimenomaan 70-lukua, jolloin perheroolit olivat varsin erilaiset kuin tänä päivänä.

Frank ei suinkaan ole ainoa, jolla on perheessä vaikeaa: vaimo Suen mitta on täynnä äidin ja kodinhengettären roolia. 1970-luvulla työssäkäyvä, perheellinen nainen ei kuitenkaan ollut yhtä yleinen ilmestys kuin tänä päivänä, eikä Suen työura etene kompastuksitta.

Kenelle: Periamerikkalaisen piirretyn komedian (Simpsonit, Family Guy, Bob’s Burgers, Kukkulan kuningas…) ystäville.

Lue lisää:

7. The Keepers (2017)the keepers 2017 arvostelu

The Keepers on dokumenttisarja 1960-luvun lopulla Baltimoressa murhatun nunnan kohtalosta. Kaikki juontaa sisar Cathyn työpaikalle, katoliseen yhteisön pyörittämään Keoughin high schooliin. Se, mitä Keoughin entiset, nyt jo eläkeikään ehtineet oppilaat kertovat, on iljettävää.

Sisar Cathyn ja Keoughin oppilaiden tarina on mukaansatempaava ja häiritsevä. Kertomukseen kietoutuu elementtejä, jotka ovat kuin elokuvasta peräisin: kadonnut kaulakoru, jonka Cathy osti lahjaksi siskolleen, ullakolla kummitteleva, nunnan kaapuun puettu nainen, metsän laitaan hylätty ruumis ja joukko naisia, jotka nousevat vaatimaan hyvitystä kokemalleen vääryydelle vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen.

Kenelle: True crime -faneille. Making a Murdererin ystäville.

Lue lisää: The Keepers (2017) arvostelu

8. Trailer Park Boys (Roskasakki)

Trailer Park Boys (esitetty Suomessa myös nimellä Roskasakki) on kanadalainen mockumentary-komediasarja valkoisen roskaväen arjesta. Näennäisesti Trailer Park Boys on sekoitus Extreme Duudsoneja, Beavis & Buttheadia ja Pokka pitää -sarjan Daisya, Onslow’ta ja Rosea. Pinnan alta löytyy kuitenkin syvempiä ja vakavampia teemoja: hylkäämisen kokemuksia, alkoholismia ja syrjäytymistä.

Päähenkilöt Ricky, Julian ja Bubbles ovat syntyneet ja kasvaneet Sunnyvalen trailer parkissa – alue on osa heidän identiteettiään. Kukin pojista on tullut vanhempiensa hylkäämäksi, eikä kaikille ole edes täysin selvää, keitä heidän biologiset vanhempansa ovat. Pojat ovat opetelleet selviytymään jo lapsina yksin. He eivät ole saaneet vanhemmiltaan rakkautta, kasvatusta tai maallista perintöä. Sen sijaan he ovat perineet taipumuksen alkoholismiin ja syrjäytymiseen.

Kenelle: Halvan kaahotushuumorin ystäville.

Lue lisää: Trailer Park Boys (2001–) arvostelu

9. Penny Dreadful (2014–2016)

Penny Dreadful lainaa ja imee vaikutteita ”vakavammasta kauhukirjallisuudesta”. Se ottaa klassisten teosten henkilöhahmot nimbukseensa ja jalostaa niitä nykyajan tarpeisiin. Syntyy siistiä ja salonkikelpoista televisiokauhua – viihdettä, jota voidaan pitää 2010-luvun audiovisuaalisena vastineena 1800-luvun halvoille kauhutarinasarjoille.

Penny Dreadfulin tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1800-luvun Lontooseen. Päähenkilöt Neiti Vanessa Ives ja Sir Malcolm Murray ovat kunnostautuneet jonkinlaisena viktoriaanisen maailman Ghostbusters-ryhmänä. Taistellakseen myyttisiä hirviöitä vastaan he kokoavat ympärilleen ryhmän asiantuntijoita: joukossa on muun muassa Viktor Frankenstein, ihmissusi ja homoseksuaali egyptologi.

Penny Dreadful on samanaikaisesti synkkä, romanttinen ja tyylikäs – aivan kuten sarjan esikuvat eli 1800-luvun goottilaiset romaanit ja kauhukertomukset. Se kuvaa todella onnistuneesti henkilöhahmojen ehdotonta yksinäisyyttä ja kaiken kauniin katoavaisuutta. Olisin viihtynyt sen maailmassa mielelläni paljon pidempäänkin kuin kolmen tuotantokauden ajan.

Kenelle: Kauhuromantiikannälkäisille.

Lue lisää:

10. Better Call Saul (2015–)

Better Call Saul on Breaking Bad -sarjan spin-off, joka on jo noussut Breaking Badin tasolle ja sen yli. Sarja kuvaa asianajaja Jimmy McGillin muutosta Saul Goodmaniksi. Elämä on kyydinnyt Jimmyä pitkin kuoppaisia teitä: hän on huijannut ja varastanut, istunut vankilassa, ryhdistäytynyt ja parantanut tapansa – tai ainakin yrittänyt kovasti. Sarjan alussa tapaamme Jimmyn huonosti palkatuissa oikeusavustajan hommissa. Hän pyörittää asianajotoimistoaan thainaisten perustaman kauneussalongin ahtaassa takahuoneessa ja toivoo, että kova työ palkitaan.

Vaikka Better Call Saul on näennäisesti komediasarja, ovat sen parhaat hetket niin kivuliaita, että henkeen pistää. Better Call Saul on kirjoitettu ja toteutettu äärimmäisen hienovaraisesti. Se edustaa aikamme parasta, saumattominta televisiokerrontaa.

Kenelle: Breaking Bad -faneille, tietenkin. Draamakomedian ystäville.

Lue lisää: Better Call Saul (2015–) arvostelu

11. Breaking Bad (2008–2013)

Breaking Bad on yksi aikamme tärkeimmistä kollektiivisista televisiokokemuksista. 50-vuotias kemianopettaja Walter White (Bryan Cranston) saa sarjan alussa kuulla sairastavansa syöpää. Walt tietää, että hänen poismenonsa painaisi hänen perheensä suoraan köyhyysrajan alapuolelle. Järjestääkseen vaimonsa ja lastensa toimeentulon Walt päättää valjastaa kemiantuntemuksensa uuteen käyttöön: salaa perheeltään hän ryhtyy kokkailemaan metamfetamiinia.

Sarjan alussa Walt nähdään kilttinä, arkana ja huopatossumaisena perheenisänä. Hiljalleen hän muuttuu yhä vallanhaluisemmaksi, aggressiivisemmaksi ja päättäväisemmäksi. Hyvä itsetunto paisuu haluksi alistaa ja kontrolloida. Syntyy Heisenberg, Waltin kivikasvoinen alter ego ja huumeimperiumin suvereeni hallitsija.

Walter Whiten matka Heisenbergiksi on komeaa katsottavaa. Harvoin televisiossa nähtään yhtä taitavasti ja uskottavasti toteutettua hahmon kehityskaarta.

Kenelle: Mahtipontisen televisiodraaman ystäville.

Lue lisää: Breaking Bad (2008–2013) arvostelu

12. Stranger Things (2016–)

Stranger Thingsin aloitusjaksossa rauhallisen pikkukaupungin asukkaat havahtuvat merkkeihin siitä, että yksi kylän lapsista on joutunut henkirikoksen uhriksi. Tästä lähtien tarinassa on läsnä kahden erilaisen maailman dynamiikka: arkisen, tutun ja mukavan kaupunkielämän takana häämöttää synkkä, väkivaltainen ja uhkaava todellisuus. Kahden maailman välille on syntynyt portti, josta pelko ja väkivalta pääsevät vuotamaan pikkukaupungin arkeen.

Stranger Things on visuaalisesti näyttävä sarja, jonka lavastus ja puvustus hehkuvat autenttista 80-lukua. Parasta sarjassa ovat kuitenkin sen hahmot. En tiedä, mistä aloittaa – sarja yksinkertaisesti pursuaa monipuolisia, kehittyviä, outoja, ainutlaatuisia ja kaikessa rikkinäisyydessään ihania hahmoja. Lähes kaikille sarjan keskeisille hahmoille on ominaista eräänlainen ulkopuolisuus: he tuntevat olevansa erilaisia, viallisia, eristettyjä ”tavallisten ihmisten” joukosta.

Stranger Things on erittäin toimintapainotteinen ja sopivan tiivistunnelmainen sarja. Jos Stranger Things olisi musiikkia, olisi se rapsakan sähköistä kasarisynapoppia.

Kenelle: Kasarifaneille. Toiminnallisen Scifin ystäville. Nörteille.

Lue lisää: Stranger Things, tuotantokausien 1–3 arvostelu

10 parasta Bojack Horseman -jaksoa

Kun lisää Bojack Horseman -jaksoja ei ole enää luvassa, on sopiva hetki luoda katsaus sarjan parhaisiin jaksoihin. Luvassa massiivisia spoilereita kaikista kuudesta tuotantokaudesta.

10. Surprise! – Hassutellaan

Kausi 6, jakso 4

Diane: I need to know you’re okay. I can’t go to Chicago if I don’t know you’re okay.
Bojack: That’s not a friendship. It’s a hostage situation.

Surprise! on hassuttelujakso, jossa sarjan tarina ei juuri etene, vaan antaa tilaa vapaalle, kevyelle tilannehuumorille. Todd on järjestänyt Mr. Peanutbutterille ja Picklesille yllätyshäät ja kutsunut heidän läheisensä pariskunnan kotiin. Vieraat piiloutuvat Mr. Peanutbutterin olohuoneeseen tarkoituksenaan hypätä yhdessä näkyviin, kun pariskunta saapuu.

Toddin suunnitelma menee kuitenkin mönkään, kun Mr. Peanutbutter tunnustaa pettäneensä Picklesiä. Koska pariskunta on autuaan tietämätön yllätysvieraiden läsnäolosta, alkavat he pestä likapyykkiä läheistensä kuullen. Seuraa pitkä pätkä elokuvallista akrobatiaa, kun vieraat pyrkivät parhaansa mukaan piilottelemaan olohuoneen huonekalujen takana. Samalla Mr. Peanutbutter ja Pickles kiertävät ympäri asuntoa riidellen ja moittien toistensa perheenjäseniä.

Yläkerrassa Bojack ja Diane selvittävät välejään. Diane on muuttamassa Los Angelesista Chicagoon, mutta tahtoo ensin varmistaa, että Bojack pärjää ilman häntä. Bojack suhtautuu asiaan tyynesti. Me ymmärrämme, että hän ei ole sama itsekeskeinen, mustasukkainen paskapää kuin ennen. Hän ei takerru Dianeen, vaan päästää hänet tavoittelemaan onneaan Chicagossa.

Surprise! on tapahtumaköyhä jakso, jonka käsikirjoitus on varmaankin ollut vain muutaman liuskan mittainen. Sen vähät tapahtumat kuitenkin muodostavat sarjassa tärkeän käännekohdan: Pickles alkaa ajautua kauemmas Mr. Peanutbutterista, ja Diane ottaa suunnaksi Chicagon. Nämä ovat suuria tapahtumia, jotka tarvitsevat ympärilleen keveämmän jakson.

9. Downer Ending – Myöhäistä valita toisin

Kausi 1, jakso 11

I spend a lot of time with the real me, and believe me, nobody’s gonna love that guy. Now if you’ll excuse me, I need to go take a shower, so I can’t tell if I’m crying or not.

– Bojack Horseman

Downer Ending kertoo Bojackin epätoivoisesta yrityksestä estää One Trick Ponyn julkaisu. Bojack pitää Dianen kirjaa liian rehellisenä ja uskoo, että se saa yleisön hylkäämään hänet. Siksi Bojack lupaa kustantajalle puskea viidessä päivässä ulos oman kirjansa, joka peittoaa Dianen teoksen.

Koska kirjoittaminen ei ole Bojackin vahvuus, tarvitsee hän apua. Todd ja Sarah Lynn rientävät hätiin. Seuraa eeppinen huumeputki, jonka päätteeksi kaikkien todellisuudentaju tutisee. Bojack varjoaa omalle tripilleen, jossa pääsemme kurkistamaan ensimmäistä kertaa hänen traumoihinsa.

Tripin alku koostuu hauskoista elokuvallisista kikoista: animointityyli vaihtelee sen mukaan, millaisia tunteita Bojack käy läpi. Hänen ääriviivansa katoavat, ja kauhuissaan oman identiteettinsä häviämisestä hän leviää väripinnoiksi kuvaruudulle. Pian jäljellä on enää lyijykynällä piirretty tikku-ukko, joka sekin pyyhitään pois. Beatrice pakottaa pienen ja pelokkaan Bojackin laulamaan illallisvieraille, minkä jälkeen Bojack palaa taas kerran Horsin’ Aroundin kuvauksiin.

Kohtausten keskeinen teema on valitseminen: omat valintamme tekevät meistä sen, mitä olemme. Muulla ei ole merkitystä.

Tripin lopussa Bojack valitseekin toisin ja jättää Hollywoon. Hän perustaa Charlotten kanssa perheen Sugarmanien kesäpaikkaa muistuttavaan taloon ja elää rauhallista, tasaista elämää. Samassa jaksossa Bojack esittää Toddille ja Sarah Lynnille visionsa siitä, kuinka hänen elämäkertansa tulisi päättyä: vanhana hevosena hän ui pihalammen keskelle ja antaa veden viedä hänet mukanaan. Tämä on yksi sarjan ensimmäisistä viittauksista siihen, että Bojack kuolisi hukkumalla.

Samalla Downer Ending enteilee ensimmäisen tuotantokauden suuren tarinan loppua: elämäkerta on valmis, eikä Dianella ja Bojackilla ole pakottavaa syytä viettää yhdessä aikaa. He ovat kuitenkin kirjan työstämisen aikana ystävystyneet. Diane on toimintakykyinen, mutta silti masentunut ja traumatisoitunut – siksi hän ymmärtää Bojackia paremmin kuin kukaan muu, ja siksi näiden kahden päällisin puolin katsottuna hyvin epäsuhtaisen ihmisen välille syntyy syvä kiintymys. Downer Endingissä se joutuu kuitenkin koetukselle, ja hetken näyttää jo siltä, ettei heidän ystävyytensä voi jatkua.

8. The Old Sugarman Place – Trauma, joka periytyy

Kausi 4, jakso 2

Love does things to a person. Terrible things. Beatrice, promise me you will never love anyone as much as I loved Crackerjack.

– Honey Sugarman

The Old Sugarman Place kuvaa Bojackin pakomatkaa Hollywoosta, joka kohisee Sarah Lynnin kuolemasta. Jakso alkaa upealla tulkinnalla A Horse with no Name -kappaleesta, jonka soidessa Bojack harhailee Teslallaan yhä kauemmas kotoaan. Pian hän keksii, minne mennä: hän suuntaa isovanhempiensa Joseph ja Honey Sugarmanin vanhaan kesäpaikkaan.

Vanha lomapaikka on oiva vertauskuva Bojackin suvulle. Se on joskus ollut kaunis ja viihtyisä, mutta ajan ja laiminlyönnin vuoksi rapistunut käyttökelvottomaksi. Bojackin oleilua talossa rytmittävät väläykset hänen Beatrice-äitinsä lapsuudesta 1940-luvulta. Kun menneisyys limittyy nykyisyyteen, alamme ymmärtää yhä paremmin, miksi Beatrice oli sellainen kuin oli ja miksi hän kasvatti poikaansa siten kuin kasvatti.

Sugarmanien perustrauma liittyy Beatricen Crackerjack-veljen kuolemaan. Veli on Honey-äidin silmäterä – ja kun Crackerjack lähtee sotaan tappamaan natseja eikä koskaan palaa, Honey musertuu. Hän joutuu ”naisellisten tunteiden” (kuten Joseph-isä niitä nimittää) valtaan. En ole aivan varma, tekikö Honey tavallista surutyötä vai oliko hän joutunut maanis-depressiivisyyden pyörteisiin. Oli miten oli, Joseph ei siedä vaimonsa ”hysteerisiä” tempauksia, vaan vie tämän veitsen alle.

Honeyn lobotomia tarkoittaa Beatricelle käytännössä sitä, ettei hänellä ole enää äitiä. Silti Beatrice on ehtinyt periä äidiltään jotakin: Honeyn aiemmin sanavalmis ja napakka puhetyyli on tarttunut hänen tyttäreensä. Beatricessa se jalostuu vuosien myötä piikittelyksi ja suorastaan virtuoosimaiseksi vittumaisuudeksi.

Myös Josephin yltiövanhoillinen ja sovinistinen käsitys siitä, millaisia naisten tulee olla, on vaikuttanut Beatriceen. Joseph tuo mieleen Mad Men -sarjan ja erityisesti Roger Sterlingin hahmon: hän pitää velvollisuutenaan kehuskella sihteerinsä ulkomuotoa ja on sitä mieltä, että naisen paikka on kotona tai ihan korkeintaan toimiston vastaanottotiskin takana. Itkut ja muut tunteenpurkaukset ovat merkki siitä, että naisessa on jotakin vialla.

Kiinnostavaa muuten on, että tosielämän Joseph Sugarman on mainosmaailman pitkäaikainen vaikuttaja erityisesti suoramarkkinoinnin saralla. Hänen pääteoksensa The Adweek Copywriting Handbook on tekstisuunnittelun moderni klassikko. Sattumaako? Uskon, että Beatricen isä olisi pärjännyt hyvin mainosalalla Madison Avenuen hullujen miesten kanssa.

Jakson B-tarinassa Sugarmanien kesäpaikan naapuri Eddie auttaa Bojackia remppaamaan talon huippukuntoon. Kun talo on viimein mintissä, Bojack päättää nuijia sen matalaksi. Ele ei ole kovin kunnioittava Eddietä kohtaan, mutta silti ymmärrän Bojackin ratkaisua – tärkeintä on talon korjaamiseen liittyvä prosessi, ei lopputulos. Vaikka Bojack ja Eddie jakavat vaikeita hetkiä ja ystävystyvät, lopulta Bojack hylkää hänet – aivan kuten ne kymmenet ihmiset, jotka hän käyttänyt hetken omaksi hyödykseen, ja hylännyt sitten, kun hän ei heitä enää tarvitse. Bojack ja Eddie eivät tapaa enää koskaan.

7. Stupid Piece of Shit – Ääni pään sisällä

Kausi 4, jakso 6

Piece of shit. Stupid piece of shit. You’re a real stupid piece of shit. But I know I’m a piece of shit. That makes me better than all the pieces of shit who don’t know they’re pieces of shit. Or is it worse?

– Ääni Bojackin pään sisällä

Stupid Piece of Shit havainnollistaa, millaista on olla Bojack Horseman. Me tiedämme, että Bojackin itsetunto on hauras kuin suolahuntu tequila-lasin reunassa. Me tiedämme, että Bojack on kasvanut perheessä, jossa häntä ei tuettu tai rohkaistu, vaan pilkattiin ja piikiteltiin. Kuitenkin vasta Stupid Piece of Shit -jakso esittää käytännössä, millainen ääni Bojackin päässä huutaa. Hänen äitinsä moitteet ovat muuttuneet sisäiseksi puheeksi.

Hollyhock ja Beatrice astuvat Bojackin luona, ja Bojackilla olisi nyt oiva tilaisuus vaalia suhteita elämänsä tärkeimpiin naisiin. Jokin estää häntä. Hän ei pysty. Vaikka Hollyhockista on tulossa yksi hänen elämänsä tukipilareista, hän pakenee tämän luota. Aiemmat suhteet ovat saaneet Bojackin pelkäämään läheisyyttä – hän pelkää myrkyttävänsä Hollyhockin samalla tavalla kuin hän myrkytti Sarah Lynnin.

Beatrice on vakavasti dementoitunut ja hellii lelukaupasta haettua vauvanukkea. Kun talon naiset lepertelevät muoviselle vauvalle, Bojack kiivastuu – hänen äitinsä, hänen paskamainen, laiminlyövä äitinsä, joka tarjosi hänelle lapsena kannustuksen sijaan jatkuvaa pilkkaa ja motkotusta, paijaa nyt muovista nukkea kuin vuoden äiti. Bojackilla keittää yli, ja hän avautuu Hollyhockin edessä Beatricelle tämän kasvatusmetodeista:

What if for 18 years straight I just tell [the baby] how worthless it is every day, how it embarrasses me, how my life would be better if it was never born? Would that be a good idea?

– Bojack

Hollyhock säälii Beatricea, mutta Bojack ei ole valmis antamaan anteeksi. Häntä ei kasvatettu anteeksiantoon tai empatiaan. Vaikka Beatricen ja Bojackin välit ovat lopullisesti rikki, jaksoon syntyy mukava sulkeuma Bojackin ja Hollyhockin keskustelusta. Hollyhock kärsii samoista, pakkomielteenomaisista ajatuksista kuin Bojack – myös hänen korvaansa huutaa ääni, joka sanoo, että kaikki vihaavat häntä ja että hän on arvoton. Tästä jaetusta kokemuksesta syntyy yhteys kahden elämässään eksyneen välille.

Jakson kakkostarina kuvaa, kuinka Princess Carolyn ja tämän ex-rakastaja Rutabaga järjestävät yhdessä Courtney Portnoylle ja Toddille megahäitä ja Meryl Streepille ikiomaa elokuvaprojektia. Sivujuoni ei ole sarjan hohdokkain, mutta sisältää sentään yhden upean toddismin: Toddin ja Courtneyn valeavioliitto olisi tyhjä sisältä, kuin purkkatikkari ilman purkkaa. Siksi sille on sanottava ei.

6. Time’s Arrow – Kun rakkaus on myrkkyä

Kausi 4, jakso 11

It would only depress me to watch you bumble around like that. All the sacrifices I made, so that you could do this.

– Beatrice Bojackille

Time ’s Arrow kaivautuu syvemmälle Bojackin perhehistoriaan kuin yksikään toinen sarjan jakso. Sen nimi on viittaus Joseph Sugarmanin lausahdukseen siitä, kuinka ”ajan nuoli ei pysähdy tai käänny ympäri, vaan marssii eteenpäin”. Tässä jaksossa tapahtuu kuitenkin se, mitä ei pitäisi tapahtua: ajan kulku kääntyy ja Beatrice käy mielessään läpi tapahtumia yhä kauempaa ja kauempaa menneisyydestä. Tapaamme Beatricen kolmessa elämäntilanteessa: 9-vuotiaana tyttönä, 25-vuotiaana, sanavalmiina neitona ja 60-vuotiaana, katkerana naisena.

Perustukset Beatricen suojamuureille on valettu jo lapsena. Hänen ikätoverinsa ovat kiusanneet häntä ja sulkeneet hänet kaveriporukan ulkopuolelle. Ydintrauma kuitenkin syntyy vasta, kun Beatrice sairastuu tulirokkoon: koska Beatricen isä pelkää rokon saastuttaneen Beatricen vauvanuken, heitetään se takkaan. Kuva takassa palavasta nukesta syöpyy Beatricen mieleen lähtemättömästi.

Nämä kokemukset ovat järkyttäneet Beatricen turvallisuudentunnetta niin syvästi, että hänestä kasvaa kyyninen nuori nainen, joka ei rakasta ketään tai mitään. Nuori Beatrice on älykäs, oikeudentuntoinen, huumorintajuinen ja sanavalmis, ja hän olisi hyvin voinut menestyä esimerkiksi politiikassa tai liike-elämässä. Elämä kuitenkin vei hänet toiseen suuntaan.

Beatrice on oppinut jo pienenä tyttönä olevansa vaarallinen: koska hän rakasti nukkeaan ja tartutti siihen tulirokon, oli nukke tuhottava. Hän tietää, että hänen rakkautensa on myrkkyä. Kenties hänen myöhempi kylmyytensä Bojackia kohtaan johtuu osittain tästä. Hän ei halua tartuttaa ja tuhota rakkaudellaan omaa lastaan. Hän ei kuitenkaan ymmärrä, että myös rakkaudettomuus on myrkkyä.

Jakson kenties paras hetki on Beatricen ja Butterscotchin ensikohtaaminen. Beatrice on rahakkaasta perheestä, Butterscotch taas pelkkä pummi. Heillä on kuitenkin yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja samanlainen viiltävä huumorintaju. Pienen hetken he ovat yhdessä onnellisia, kunnes he alkavat vihata toisiaan. He pysyttelevät kuitekin Butterscotchin kuolemaan asti yhdessä, sillä kumpikaan ei kykene toisenlaiseen suhteeseen tai elämään. Samalla he täyttävät yhteisellä myrkyllään Bojackin.

5. Free Churro – Paska ei muutu kullaksi

Kausi 5, jakso 6

I kept waiting for that, the proof, that even though my mother was a hard woman, deep down she loved me and cared about me and wanted me to know that I made her life a little bit brighter. Even now, I find myself waiting.

Hey, Mom, knock once if you love me and care about me and want me to know I made your life a little bit brighter.

– Bojack Beatricen hautajaisissa

Free Churro kuvaa Beatrice Horsemanin hautajaisia. Se koostuu kahdesta monologista, joiden käsikirjoitus ja ääninäyttely hipovat täydellisyyttä. Kuva on rajattu Bojackin perheeseen tiukemmin kuin koskaan aiemmin: Ääneen pääsevät vain Bojack ja hänen isänsä Butterscotch.

Ennen alkutunnusta pääsemme kurkistamaan Bojackin nuoruuteen. Beatrice on saanut hermoromahduksen, minkä vuoksi Butterscotch joutuu keskeyttämään kirjoitustyönsä ja noutamaan Bojackin jalkapalloharjoituksista, vaikka pojan kuljettaminen kuuluu hänen mielestään vaimon tehtäviin. Butterscotchin kiukku ei kohdistu pelkästään Beatriceen, vaan kaikkiin naisiin. Lopulta Butterscotch kääntää asian päälaelleen: Bojackin pitäisi olla kiitollinen siitä, että hänen vanhempansa opettavat hänelle jo varhain, ettei naisiin ole luottamista – naisiin tai kehenkään muuhunkaan.

Butterscotchin monologin ja alkutunnuksen jälkeen siirrytään noin 40 vuotta ajassa eteenpäin Beatricen hautajaisiin, joissa Bojack pitää muistopuheen. Hänen puheensa on ennen kaikkea itsetutkiskelua: hän ei ymmärrä, miksi hänen äitinsä oli sellainen kuin oli, joten hän keskittyy enemmän siihen, miksi hänestä itsestään tuli sellainen kuin tuli. – Me katsojat olemme jo tässä vaiheessa nähneet The Old Sugarman Place– ja Time’s Arrow -jaksot ja tiedämme siksi melko hyvin, miksi Beatrice on kasvanut kieroon. Bojackille nämä asiat eivät koskaan selviä.

Bojackin ja Beatricen välit ovat aina olleet vaikeat, ja on siksi tavallaan yllättävää, että Bojack ylipäätään on pahoillaan äitinsä kuolemasta. Niin kuitenkin on: hän on koko elämänsä odottanut, että suhde äitiin voisi kehittyä. Nyt kun äiti on kuollut, toivo on menetetty. Vuosikymmeniä alas valunut paska ei muuttunut lopussa kullaksi. On aika päästää irti.

Free Churro on upea, riipivä jakso. On hämmästyttävää, kuinka paljon pettymystä, kaunaa ja surua on saatu ahdettua yhteen monologiin – ja vieläpä vailla pienintäkään pateettisuuden tai ylitunteellisuuden häivää. Bojackin ja Beatricen dialogi oli aina täynnä nokkelaa, ironista sanailua, jossa mitään ei ole tarkoitus ottaa kirjaimellisesti. Muistopuheen lopussa Bojack viimein kykenee puhumaan äidilleen rehellisesti. Hän paljastaa, kuinka syvästi Beatrice on häntä haavoittanut:

Like, how hard is it to do something nice for a person? — — I’m your son! All I had was you!

4. INT. SUB – Hassutellaan taas

Kausi 5, jakso 7

How do you make something right when you’ve made it so wrong, you can never go back?

– Philbert/Bojack

INT. SUB –jaksossa kiinnostavinta ei ole tarina, vaan tapa, jolla se kerrotaan. Jakson kehyskertomuksessa pariskunta – tohtori Indira ja työpaikksovittelija Mary-Beth – menee syömään illallista ja juttelee samalla työasioistaan. Koska vaitiolovelvollisuus sitoo molempia, he muuttavat asiakkaidensa nimiä ja tuntomerkkejä.  Bojackista tulee ahdistunut Bobo-seepra, Toddista Keisari Sorminaama, Dianesta Whalesin prinsessa Diana, Mr. Peanutbutterista Mr. Suklaa-hasselpähkinälevite ja Princess Carolynista Sykkivän kaipauksen usva naisen muodossa (kyllä, luit oikein).

Bobo käy läpi vaikeaa elämänvaihetta. Hänen äitinsä on vastikään kuollut, eikä hän voi/halua/uskalla/kehtaa keskustella asiasta kenenkään kanssa. Samalla Dianan pitkäaikainen terapeutti tohtori Indira kehottaa häntä ottamaan etäisyyttä Bobosta. Lopputulos: koska Bobo ei voi puhua äitinsä kuolemasta Dianalle, hän ryntää Indiran vastaanotolle terapoitavaksi. Diana on iloinen, että Bobo myöntää viimein tarvitsevansa apua, mutta toivoo, että hän hakisi apua joltain muulta kuin Dianan terapeutilta.

Sillä aikaa kun Bobo vuodattaa monologiaan tohtori Indiralle, Diana yrittää auttaa sarjan käsikirjoittaja-ohjaaja-delfiini Flippyä. Tämä valittaa, kuinka suuret paineet häneen on kohdistettu: kaikki pitävät häntä nerona, vaikka hän ei tosiasiassa tiedä yhtään, kuinka edetä. Juuri tämä kohtaus tuo esiin sen, mikä Flipin hahmossa on ainutlaatuista: häntä vaivaa samanaikaisesti sekä säälittävän huono itsetunto että megalomania. Lisäksi hän ei yksinkertaisesti ole kummoinen käsikirjoittaja. Ilman Dianan apua valmista ei tulisi lainkaan. Silti Flippy ottaa työstä kaiken kunnian.

Toisaalla Sykkivän kaipauksen usva naisen muodossa ja Keisari Sorminaama kinastelevat siitä, kuka on syönyt jääkaapista viimeisen mozzarellapötkön. Sovittelijaksi saapuu Mary-Beth. Kinassa ei ole paljonkaan järkeä, mutta sovittelua on hassujen hahmojen vuoksi sitäkin hauskempaa seurata.

Tarina nytkähtää kunnolla eteenpäin vasta jakson lopussa, kun Diana naputtaa Philbertin käsikirjoitukseen kaiken, mitä tietää Bobon puuhista Charlotten ja Pennyn luona New Mexicossa. Lopputuloksena on erinomaista, usvaista detektiividraamaa. Samalla Diana pakottaa Bobon käymään läpi uudelleen New Mexicon tapahtumia. Vaikka INT. SUB on näennäisesti kevyt hassuttelujakso, sen tarinassa Bobon… Bojackin… elämä alkaa ensimmäistä kertaa sekoittua Philbertin elämään. Me tiedämme, kuinka tämä polku päättyy.

3. The Showstopper – Asioita, joita ei voi korjata

Kausi 5, jakso 11

What the fuck is wrong with you?

– Gina Cazador Bojackille

The Showstopper on yksi harvoista Bojack Horsemanin jaksoista, jotka onnistuvat aidosti järkyttämään. Missään toisessa jaksossa Bojack ei vahingoita muita yhtä konkreettisesti ja peittelemättömästi kuin The Showstopperissa. Hän rikkoo ihmisiä pitkin sarjaa, mutta hänen pahat tekonsa esitetään aina peitetysti (That’s Too Much, Man!) tai sellaisessa kontekstissa, joka saa hänen tekonsa näyttämään vähemmän pahoilta (Escape from L.A.). The Showstopper on kuitenkin poikkeus.

The Showstopper alkaa Philbertin truedetectivemäisellä alkutunnuksella. Jakson kerronta vuorottelee Philbertin ja Bojackin arjen kuvauksen välillä, eikä katsoja aina voi olla varma, kummasta sarjasta – Bojack Horsemanista vai Philbertistä – on kyse. Bojackin todellisuudentaju horjuu, jolloin hänen elämänsä käänteet ja Philbertin juoni sekoittuvat keskenään. Selkävammaan määrätyt kipulääkkeet pitävät Bojackin niin tukevasti tokkurassa, että arki hajoaa käsiin.

The Showstopperissa nähdään yksi sarjan mieleenpainuvimmista musiikkinumeroista: tokkurainen Bojack kuvittelee Ginan laulamassa kappaletta showbisneksestä. Ginan esittämässä kappaleessa nostetaan ensimmäistä kertaa selkeästi esiin ajatus elämästä näyttelemisenä:

Life is a never-ending show, my friend
A twisting turning ever-burning show
The audience is everyone you know, my friend
Leave them with a smile when you go

Tämä ajatus nousee vielä vahvemmin esille sarjan kuudennella tuotantokaudella, jolloin joudumme pohtimaan, onko Bojack todella muuttunut mies hevonen vai näytteleekö hän vain.

The Showstopper esittää Bojackin saastana – olentona, jollaiselle jokainen meistä toivoisi vakavaa rangaistusta. Hänen tekonsa on niin raskas, että vihaisimme häntä, jos hän ei seuraavassa jaksossa haluaisi ottaa julkisesti vastuuta tapahtuneesta. Lisäksi on sarjan tekijöiden etu, että Bojack on hevonen, eikä valkoinen, keski-ikäinen mies – tilanne on juuri sopivasti etäännytetty todellisuudesta, että pystymme käsittelemään sen kääntämättä hänelle selkäämme.

Fun fact: Sana fuck mainitaan kerran ja vain kerran kullakin Bojack Horsemanin tuotantokaudella. Fuck lausutaan ääneen silloin, kun jokin menee rikki tai muuttuu peruuttamattomasti. Viidennellä tuotantokaudella tämä sana lausutaan The Showstopper -jakson lopussa. Muut fuckit voitte tsekata täältä.

2. That’s too Much, Man! – Sarah Lynnin viimeiset hetket

Kausi 3, jakso 11

I want to be an architect.

– Sarah Lynnin viimeiset sanat

That’s too Much, Man! kytkee yhteen kaksi Bojackin suurta virhettä: yllätysvierailun Penny Carsonin luona ja Sarah Lynnin kuoleman.

Perusasetelmaltaan jakso muistuttaa Downer Endingiä: Bojack vetää Sarah Lynnin mukanaan pitkään ryyppyputkeen. Jakson alussa Sarah Lynn juhlistaa sitä, että yhdeksän kuukautta selvin päin on tullut täyteen. Kun Bojack soittaa hänelle ja kysyy, haluaako Sarah Lynn bilettää, on vastaus innokas ja nopea kyllä.

Jaksossa viitataan monta kertaa siihen, kuinka suuri merkitys Bojackilla on ollut Sarah Lynnin elämän kulkuun. He ovat tunteneet toisensa käytännössä koko Sarah Lynnin elämän, ja Bojack oli Sarah Lynnille isähahmo. Myöhemmissä jaksoissa saamme kuulla lisää siitä, millainen vaikutus Bojackilla oli Sarah Lynniin ja kuinka merkittävä rooli hänellä oli erityisesti siinä, että Sarah Lynnistä tuli päihderiippuvainen. Nämä huomiot tekevät That’s Too Much, Manista vieläkin surullisemman jakson.

Jakso päättyy planetaarioesitykseen, joka saa Bojackin vakuuttuneeksi omasta pienuudestaan kaikkeuden keskellä:

So it doesn’t matter what we did in the past, or how we’ll be remembered. The only thing that matters is right now. This moment. This one spectacular moment we are sharing together.

Right, Sarah Lynn? Sarah Lynn?

Sarah Lynn?

Näihin sanoihin kiteytyy se, miksi Bojack epäonnistuu toistuvasti yrityksissään olla parempi ihminen hevonen. Nykyhetki ei ole ainoa asia, jolla on merkitystä – menneisyys ei lakkaa olemasta, vaan myös sillä on merkitys. Se, että Bojack onnistuu pienen hetken olemaan onnellinen ja huoleton, ei pyyhi pois elämänmittaista masennusta. Se, että Bojack on pienen hetken huomaavainen muita kohtaan, ei poista hänen aiempia pahoja tekojaan.

Kunniamaininta: Hooray! Todd Episode!

Kausi 4, jakso 3

Hollyhock: Ever since I was a baby, people have always said that I kind of look like Bojack Horseman.
Todd: Oh my god! That is a terrible thing to say to a baby!

Todd yksi lempihahmoistani, ja siksi en voi julkaista tätä juttua antamatta kunniamainintaa hänelle omistetulle Hooray! Todd Episode! -jaksolle.

Todd on monessa suhteessa Bojackin vastakohta. Siinä missä Bojack rikkoo muita ihmisiä, Todd auttaa muita ja korjaa milloin mitäkin. Toisin kuin Bojack, hän ei mene elämän antamista iskuista rikki. Kun häntä ammutaan kanuunalla, kuula ei uppoa, vaan kimmahtaa pois. Toddin kestävyys tuntuu liittyvän hänen lapsenomaisuuteensa: hän iloitsee pienistä asioista ja löytää niistä merkityksen harhailevalle elämälleen.

Jakson nimi viittaa Toddin Hooray!-catchphraseen. Hauska sattuma on, että Toddin ääninäyttelijän Aaron Paulin aiempi suuri roolityö eli Breaking Badin Jesse Pinkman tuli niin ikään tunnetuksi yhden sanan catchphrasesta: Bitch!

Opimme tuntemaan Toddin saamattomana pummina, joka asusteli Bojackin sohvalla. Pikku hiljaa olemme kuitenkin oivaltaneet, että hän on kaikkea muuta kuin saamaton – pikemminkin hän on hämmästyttävän toimelias. Ihmiset hänen ympärillään olettavat, että hänellä ei ole järkevää tekemistä, ja siksi pyytävät häneltä milloin mitäkin. Hooray! Todd Episode! havainnollistaa, kuinka paljon työtä näistä pienistä askareista koituu. Todd on lopulta huomattavasti kiireisempi kuin suurin osa ihmisistä, jotka pyytävät häneltä palveluksia.

Jakson aikana Todd…

  • Soittaa sinfoniaorkesterissa
  • Jää jumiin julkiseen vessaan
  • Kieltäytyy väärentämästä Mr. Peanutbutterin allekirjoitusta ja saa Katrinalta haukut
  • Väärentää Mr. Peanutbutterin allekirjoituksen ja saa Katrinalta haukut
  • Joutuu kaksi kertaa tyrmätyksi kloroformilla
  • Siivoaa Bojackin talon lattiasta kattoon
  • Todistaa, että Bojack ja Hollyhock ovat sukua toisilleen
  • Käy italialaisessa ravintolassa supertähti Courtney Portnoyn kanssa
  • Käy baarissa supertähti Courtney Portnoyn kanssa
  • Menee kihloihin supertähti Courtney Portnoyn kanssa
  • Luo uuden muotisuuntauksen
  • Keksii uuden tanssin ja joraa Tyttöihkun toimistolla
  • Estää Dianea huomaamasta, että Mr. Peanutbutter on asettunut julkisesti vesisärötyksen kannalle
  • Kohentaa Dianen ammatillista itsetuntoa
  • Tekeytyy Channing Tatumiksi
  • Puhuu Bojackille ensimmäistä kertaa 1,5 vuoteen ja kertoo tälle aseksuaalisuudestaan
  • Tapaa ensimmäistä kertaa muita aseksuaaleja

Kuten jakson alussa nähtävän sinfoniaorkesterin johtaja toteaa: No man should be asked to give that much.

1. The View from Halfway Down – ”This is it”

Kausi 6, jakso 15

A song you taught me when I was small.
Don’t stop dancing. Don’t stop dancing…

– Sarah Lynn

The View from Halfway Down on jakso, jota osasin odottaa. Bojack Horsemanin alkutunnukseen on aina kuulunut katkelma, jossa Bojack vajoaa uima-altaansa pohjalle Dianen ja Mr. Peanutbutterin katsellessa hämmentyneinä. Sarjan mittaan mietin, tarkoittaisiko tämä sitä, että Bojack kuolee hukkumalla uima-altaaseensa – etenkin, kun hukkumiskuolemaan on viitattu monissa sarjan jaksoissa.

Sitähän se tavallaan tarkoitti. Tavallaan.

The View from Halfway Downissa Bojack tapaa illallisen äärellä kuolleita läheisiään. Olen hieman yllättynyt, että joukkoon mahtuvat sellaiset mitättömyydet kuin Corduroy Jackson-Jackson ja Zach Braff, mutta ehkäpä jakson kerronta edellyttää heidän läsnäoloaan. Illallispöydässä kukin osallistujista saa eteensä viimeisen ateriansa: Corduroy syö sitruunaa, Herb Kazzaz maapähkinöitä, Beatrice vanhainkodin laitosruokaa ja Crackerjack armeijan purkkiateriaa. Bojackille katetaan pillereitä ja uima-altaan kloorivettä. Sarah Lynnin lautasella on hampurilainen ja ranskalaisia – ilmeisesti hän ja Bojack ajoivat planetaariolle pikaruokaravintolan kautta.

Suosikkikohtiani jaksossa on Sarah Lynnin musiikkinumero, jossa hän lyö yhteen The Showstopper -jaksosta tutun Don’t Stop Dancing -kappaleen ja oman Prickly Muffin -hittinsä. Sanat ”don’t stop dancing” kuultiin sarjassa ensimmäistä kertaa, kun Bojackin jakoi elämänohjeita 6-vuotiaalle Sarah Lynnille ensimmäisellä kaudella esitetyssä takaumassa:

No matter what happens, no matter how much it hurts, you don’t stop dancing, and you don’t stop smiling, and you give those people what they want.

Sarah Lynn otti Bojackin sanat liiankin kirjaimellisesti. On siis vain luonnollista, että nämä sanat palaavat piinaamaan Bojackia juuri Sarah Lynnin lausumina.

Ajatus oman kuoleman naamioimisesta näyttäväksi lavashow’ksi on kiehtova ja ”bojackmainen”. Sarjan viimeisillä tuotantokausilla viitataan jatkuvasti elämään näyttelemisenä, ja kunnon näytelmän on loputtava upeaan esitykseen, jota yleisö ei koskaan unohda. Näin siis Bojackin mielikuvituksessa – tosiasiassa näin ei tietenkään tapahdu. Käydessään läpi harhaista untaan loisteliaasta show’sta Bojack makaa unohdettuna uima-altaassa. Hänen ”kuolemassaan” ei ole mitään kaunista tai näyttävää – ei mitään, mikä synnyttäisi sulkeumaa.

The View from Halway Downin musta mönjä tuo mieleeni H. P. Lovecraftin teokset. Lovecraftin maailmankuva on nihilistinen ja kalsea, ja se muistuttaa monessa mielessä Bojackin maailmankuvaa. Sama koleus kuuluu myös Herbin sanoissa, kun tämä hyvästelee Bojackin:

There is no other side. This is it.

Näpit irti kissoista (2019), Casting JonBenet (2017) ja Kuka tappoi Pikku-Gregoryn? (2019) arvostelu

Netflixin true crime -tsekkauksessa mukana tällä kertaa dokumentteja lapsiin ja eläimiin kohdistuneista rikoksista.

Näpit irti kissoista (2019)

Näpit irti kissoista (2019)

Näpit irti kissoista kuvaa vuosina 2010-2012 nettiin ilmestyneiden videoiden sarjaa, joka sai sukat pyörimään nojatuolisalapoliisien jaloissa. Kaikki alkoi suttuisesta videosta, jossa huppupäinen nuori mies laittaa kaksi kissanpentua vakuumipussiin. Hän käynnistää imurin.

Facebookiin perustetaan välittömästi ryhmä, jossa raivostuneet nettikansalaiset kertovat, mitä tahtoisivat videossa esiintyvälle nuorelle miehelle tehdä. Ryhmä alkaa jäljittää videon tekijää.

Pian kissantappovideoita tulee lisää. En kuvaile niitä tässä enempää. Facebook-ryhmän raivo on huipussaan. Nopeasti ryhmä alkaa löytää tiedonmurusia siitä, kuka kissantappovideoiden takana on. Kun tappajan henkilöllisyys paljastuu, ryhmän jäsenet luovuttavat tietonsa poliisille.

Mitään ei tapahdu.

Toukokuussa 2012 nettiin ilmestyy taas uusi video: 1 Lunatic 1 Icepick. Enää ei ole kyse kissoista – tekijä on siirtynyt suurempiin nisäkkäisiin. Uusi video nousi otsikoihin maailmanlaajuisesti. Myös Suomen iltapäivälehdet kirjoittivat aiheesta.

Näpit irti kissoista ei ole kivaa katsottavaa. Silti en voi olla kummastelematta, miksi juuri kissoihin kohdistettu väkivalta herätti verkossa niin voimakkaan reaktion.

Olen hyvin iloinen, että eläimiin kohdistettu julmuus herättää voimakkaita reaktioita – niin sen pitääkin herättää. Ajatus turhaan kuolleiden kissojen kuolemasta on minunkin mielestäni ahdistava.

Vielä enemmän minua kuitenkin ahdistaa ajatus siitä, että elämme yhteiskunnassa, jossa valtava määrä eläimiä elää vain tullakseen nyljetyiksi tai syödyiksi – eläimiä, jotka tosin kuolevat (ainakin joskus) nopeasti ja tuskattomasti, mutta joiden elämä on alusta loppuun asti paskaa.

Kissojen surmaaminen kameran edessä on ällöttävää. Mieltäni kuitenkin huojentaa ajatus, että kissojen surmaaminen tuomitaan yleisesti.  Vielä kissojen tappamista ällöttävämpää on se, että elämäntapamme rakentuu eläinten teolliselle kaltoinkohtelulle ja surmaamiselle – ja että me kaikki hiljaisesti hyväksymme tämän.

Kun söpö kissa kuolee, ei mielensäpahoittajien, itkupotkun ja kostofantasioiden määrällä ole rajaa. Mutta kun jokin huonompionnista lajia edustava nisäkäs elää oloissa, joissa elämä ei ole elämisen arvoista, ja sitten kuolee, ei ketään kiinnosta.

Siteeraan Teemu Mäen hienoa Kissa-esseetä (lihavonti allekirjoittaneen). En yhdy aivan kaikkiin esseen väittämiin, mutta sen pääkohtien kanssa on hyvin vaikea olla toista mieltä. – Jos et ole itse vielä tutustunut esseeseen, suosittelen, että teet sen nyt – paitsi tietenkin silloin, jos pelkäät mielipahaa tai epämukavaa oloa.

Tavallinen ihminen voi siis edelleen tiukasti ja hyvin perustein tuomita sadistisen käyttäytymisen, mutta hänen ei pidä luulla olevansa parempi ihminen kuin inhoamansa sadistit, pedofiilit ja eläinrääkkääjät. Tai kuten Markiisi de Sade asian ehkä nykyään ilmaisisi: sadisti aiheuttaa kärsimystä ja kuolemaa, koska hänellä on siihen aito intohimo. Me muut aiheutamme kärsimystä ja kuolemaa, vain koska olemme laiskoja ja harrastamme itsepetosta. Olemme siis huonompia ihmisiä kuin perverssit sadistit ja pedofiilit.

Tällaista argumentointia odotin koko kolmiosaisen dokumentin ajan – että nettiin ilmestyneistä kissantappovideoista syntynyttä paheksuntaa tarkasteltaisiin kriittisesti edes pienen hetken ajan. Että dokumentin tekijät pohtisivat, miksi juuri kissoihin kohdistettu väkivalta on mielestämme niin kauheaa. Miksi meitä ei liikuta vähemmän söpöjen eläinten tuska ja kuolema – mutta meinaamme pakahtua pahaan oloon, kun kissa kuolee nettivideolla?

Minusta nämä olisivat hyvin kiinnostavia kysymyksiä. Dokumentissa ne kuitenkin ohitetaan toteamalla vain, että ”ihmiset tykkää kissoista, joten näpit irti”. Rehellisesti sanottuna olin tyhmä, kun odotin jotakin muuta – aivan kun Netflix-yleisö tykkäisi tällaisen aiheen problematisoinnista. Pääasia, että true crime on juuri sopivasti kamalaa ollakseen mielenkiintoista. Emme me katsojat tahdo oivalluksia, me tahdomme viihtyä.

Tyhmempikin tajuaa, että ongelma ei ole eläinten kokemassa kärsimyksessä. Jos olisi, me emme käyttäisi eläimiä tuotantovälineinä.

Ongelma on siinä, että meille tulee paha mieli.

Onneksi dokumentin lopussa problematisoidaan edes hieman dokumentin tekoon liittyviä kysymyksiä. Kissojen tappaja pyrki videoillaan herättämään huomiota – ja valitsemalla väkivaltansa kohteeksi nimenomaan söpöt kissat hän sai sitä hämmästyttävän paljon. Yksi osa huomiosta on tämä kyseinen dokumentti, jota katsomalla – ja josta kirjoittamalla ja keskustelemalla! – me teemme juuri kuten tappaja toivoisi.

Näpit irti kissoista sisältää kissantappovideoista pieniä katkelmia. Vaikka kidutusta tai surmia ei näytetä, ovat katkelmat omiaan herättämään herkissä katsojissa ahdistusta. Kannattaakin miettiä tarkkaan, kestääkö oma päänuppi tätä vai tuleeko todellisuutta dokumentoivista kohtauksista liian paha mieli.

Casting JonBenét (2017)

Casting JonBenét (2017)

Casting JonBenét on dokumentti kahdessa kerroksessa. Sen ydinkerroksen muodostaa vuonna 1996 tapahtunut, 6-vuotiaan JonBenét Ramsayn ratkaisematon murha. Mysteeriä lähestytään tällä kertaa kokeellisin keinoin: dokumentin pintakerros keskittyy kuvaamaan amatöörinäyttelijöitä, jotka hakevat roolia JonBenét’n murhasta kertovassa elokuvassa.

Ramsayt olivat täydellinen amerikkalainen perhe. Isä John toimi hyväpalkkaisessa työssä ja pystyi tarjoamaan perheelleen ylelliset puitteet. Äiti Patsy oli entinen kauneuskuningatar ja auttoi nyt tytärtään JonBenét’tä menestymään lapsimissinä. JonBenét’n lisäksi pariskunnalla oli myös toinen lapsi, pari vuotta vanhempi Burke-poika.

Perheidylli särkyi joulupäivänä 1996, kun Patsy löysi perheen kotoa lunnasvaatimuksen ja huomasi, että JonBenét on kadonnut. Kirjeessä vaadittiin reilua 100 000 dollaria vastineeksi JonBenét’n palauttamisesta. Muutamaa tuntia myöhemmin JonBenét’n ruumis löytyi perheen viinikellarista.

Kullakin näyttelijäkokelaalla on oma näkemyksensä siitä, mitä Ramsayden kodissa tapahtui murhapäivänä. Murhasiko Patsy Ramsay tyttärensä? Vai onko syyllinen isä John? Ehkä sittenkin joku ulkopuolinen? Vai veli Burke? Jokaisella on oma teoriansa, ja he saavat niistä myös vapaasti kertoa. Totuutta ei tällä kertaa ole tarkoituskaan selvittää.

Casting JonBenét on ennen kaikkea dokumentti siitä, miten ja miksi JonBenét Ramsayn tapaus on noussut niin merkittävään asemaan. Pieniä lapsia kuolee henkirikosten uhreina jatkuvasti – ja vain harva tapaus nousee uutisotsikoihin. JonBenét’n tapaus jaksaa kuitenkin kiinnostaa mediaa vielä yli 20 vuotta tapahtuneen jälkeen.

Se, että kyse oli rikkaan, valkoisen ja hyvämaineisen amerikkalaisperheen lapsesta, selittää varmasti paljon. Myös se, ettei rikosta vielä tähän päivään mennessä ole ratkaisu, kiehtoo mieliämme. Uskon, että myös JonBenét’n ulkonäkö liittyy asiaan: jos JonBenét ei olisi ollut nuken näköiseksi puunattu lapsimissi, vaan ylipainoinen pottunokka, tuskin muistelisimme häntä. JonBenét on kuin Näpit irti kissoista -dokumentin kissat: fetisoitu objekti, joka kiinnostaa meitä, koska hän on söpö.

Casting JonBenét on virkistävän erilainen dokumentti. Tavalliset, omaa itseään esittävät ihmiset ovat tavattoman kiinnostavaa katseltavaa. Heidän teoriansa JonBenét’n kohtalosta eivät ole erityisen jännittäviä (samat jutut on käyty lehdistössä läpi jo moneen kertaan), mutta silti heidän kertomuksiaan ja ajatuksiaan on mukava kuunnella.

Parasta dokumentissa on sen melankolinen ja surullinen tunnelma. Suru liittyy kahteen menetykseen: JonBenét’n kuolemaan ja hänen kuolemansa ymmärtämisen mahdottomuuteen. Olemme menettäneet sekä JonBenét’n että mahdollisuuden ymmärtää, kuinka ja kenen vuoksi hän kuoli. Casting JonBenét’n tuo siksi mieleen surutyön ja elegian.

Coloradolaisten amatöörinäyttelijöiden juttuja olisi mieluusti seuraillut pidempäänkin. Dokumentissa harmittaa ainoastaan se, että se tuntuu ikään kuin loppuvan kesken. Se olisi kaivannut voimakkaampaa sulkeumaa. Toisaalta todellinen surutyökään ei lopu koskaan, ja siksi avoimen lopun voi hyväksyä.

Kuka tappoi Pikku-Grégoryn? (2019)

Kuka tappoi Pikku-Grégoryn? (2019)

Vuosi 1984, Lépanges-sur-Vologne, Vosges, Ranska. Villeminien nuoren pariskunnan 4-vuotias poika Grégory löydetään hukutettuna joesta. Pian vastuun rikoksesta ottaa Korpiksi itseään kutsuva henkilö, joka on häirinnyt Villeminien perhettä nimettömillä kirjeillä ja puhelinsoitoilla jo pitkään. Murhaajan omaksuma lempinimi lienee viittaus Henri-Georges Clouzot’n elokuvaan Le Corbeau (1943), jossa Korppi-nimimerkin taakse kätkeytyvä hahmo tekee skandalöösejä paljastuksia yhteisössä arvostetuista henkilöistä.

Asetelma on kutkuttava. Korppi on epäsuorasti tunnustanut murhan – mutta kuka Korppi oikein on? Hän on häiriköinyt myös Grégoryn isän muuta perhettä ja sukua. Soittojen ja kirjeiden perusteella on selvää, että hän tietää suvun asioista paljon enemmän kuin ulkopuoliset. Vaikuttaa siis siltä, että Grégoryn on surmannut joku hänen omista sukulaisistaan.

Tapaus haisee. Aivan kuin Villeminen suku tietäisi, kuka Grégoryn on surmannut, mutta kukaan ei tahdo antaa murhaajaa ilmi. Ja vaikkei murhaajan henkilöllisyys olisikaan suvun tiedossa, he tietävät jotain, mitä eivät lausu ääneen. Tarina Grégoryn kuolemasta on kuin suoraan salapoliisiromaanin sivuilta.

Hämäräksi jää myös se, miksi Korppi kantoi kaunaa Grégoryn isää kohtaan. Kenties kyse oli yksinkertaisesti kateudesta: Villeminien perhe oli saavuttanut nopeasti taloudellisesti varsin vakaan aseman. Heillä oli kaunis koti ja suloinen pieni lapsi. Sinänsä tavallisia asioita, joita kuka tahansa ranskalaisperhe voi rehellisellä työnteolla hankkia itselleen. Silti nämä asiat ovat saaneet Korpin niin vihaiseksi, että hän on päättänyt pirstoa perheen pahimmalla mahdollisella tavalla.

Vai ovatko? Onko takana sittenkin jotain muuta – jokin motiivi, joita Villeminien perhe ei medialle ole kertonut?

Kuka tappoi Pikku-Gregoryn? on karmeasta aiheestaan huolimatta nostalgisen kaunis, melankolinen dokumentti. Mukana on valtavasti uutiskuvaa ja muuta arkistomateriaalia, jotka elävöittävät kerrontaa. Grégoryn vanhemmat Jean-Marie ja Christine pitävät pintansa loppuun asti. Pariskunnan suru on samanaikaisesti suorastaan tenhoisaa ja silti raastavaa.

The Witcher (2019-) arvostelu

The Witcher (2019)

The Witcher (2019–) on seikkailufantasiasarja Geralt-noiturista, joka surmaa hirviöitä rahaa vastaan ja yrittää parhaansa mukaan pysytellä erossa poliittisesta suhmuroinnista. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi pohjautuu Andrzej Sapkowskin Noituri-romaanisarjan Viimeinen toivomus– ja Kohtalon miekka -romaaneihin. Vaikka sarjan tekijät eivät tätä kai ääneen ole sanoneet, on selvää, että he ovat juontaneet myös The Witcher -videopeleistä.

The Witcher 3 on mielestäni yksi parhaista koskaan tehdyistä videopeleistä – ja tiedän, etten ole mielipiteeni kanssa yksin. Kun pelistudio CD Projekt Red oli puskenut pääpelin jälkeen ulos vielä kaksi lisäriä (Hearts of Stone ja Blood & Wine), laskeutui hiljaisuus. The Witcher -pelisarja jätti jälkeensä tyhjiön. Homman on yksinkertaisesti pakko jatkua jotenkin. Tähän kysyntään vastattiin nyt käsillä olevalla sarjalla.

The Witcher alkaa perinteisellä hirviöntappokohtauksella.

Tilanne ei ole sarjan tekijöille helppo. Sarjan ilmeen ja tunnelman on vastattava pelien luomaa mielikuvaa hahmoista ja maailmasta juuri sopivassa määrin – samankaltaisuuksia on oltava, mutta jotain uuttakin pitäisi mukaan tuoda. Lopputuloksena on mukiinmenevä kausi vauhdikasta televisioviihdettä.

Sarjan alusta loppuun kantava kaari liittyy – yllätys, yllätys – noituri Geraltin ja Cintran prinsessa Cirin epätoivoisiin yrityksiin löytää toisensa. Vaikka Geralt ja Ciri eivät vielä tunne toisiaan, on kohtalo jo sitonut heidät yhteen. Koko maailman tulevaisuus on riippuu jollain merkillisellä tavalla Ciristä, ja Geraltin tehtävä on suojella tyttöä – kunhan hän ensin löytäisi tämän sodan ja kaaoksen runtelemasta maasta.

Geralt etsii Ciriä Cintrasta – turhaan.

Yksi kauden suurimmista ongelmista on se, että Geraltin tahdon suunta on jatkuvasti epäselvä. Mihin hän on menossa? Mihin hän pyrkii? Suurimman osan ajasta hän ajelehtii päämäärättömästi ympäri mannerta sotkeutuen milloin minkäkin hirviön metsästykseen ja teurastukseen. Ja kun hän ei tapa hirviöitä, hän lempii kauniita naisia. Näistä tärkein on velhotar Yennefer, jonka kanssa Geralt solmii etäisesti parisuhdetta muodostavan liiton.

Geraltin tahdon suunnan hahmottamista vaikeuttaa entisestään se, että kerronta etenee usean eri aikalinjan varassa. Koska Geralt ei juuri vanhene tai nuorene ajasta toiseen hypättäessä, on vaikea saada selkoa, missä ajassa kulloinkin liikutaan. Jälkikäteen ajateltuna Geraltin haarniska antanee selkeimmät vihjeet siitä, mitä aikaa kuvataan.

Geralt on tunnettu naistenmies.

Geralt on monessa mielessä hyvin fyysinen hahmo. Hänen ammattinsa… ei, koko hänen olemassaolonsa perustuu väkivallalle (tuntuisi väärältä puhua noiturista ammattina) – hänen tehtävänsä maailmassa on surmata hirviöitä, piste. Myös hänen suurimmat nautintonsa perustuvat fyysisyyteen. Geralt on väsymätön rakastaja ja noiturina luonnostaan hedelmätön, mikä tekee naistenkaadosta turvallisen ja huolettoman harrastuksen.

Lihallisuudestaan huolimatta Geralt ei ole tyhmä. Hän on hyvin tietoinen tekojensa seurauksesta ja noudattaa toimissaan omaa eettistä linjaansa. Hän ei ole palkkamiekka tai murhaaja, joka tekee maksusta mitä vain, vaan noituri, jolla on selkeä tehtävä: varjella tavallisten ihmisten elämää tuhoamalla hirviöitä.

Epäselvien aikahyppyjen ja Geraltin päämäärättömyyden lisäksi sarjassa on kolmas merkittävä ongelma: Yenneferin näyttelijävalinta. Yenneferin taustatarina on traaginen: hän on syntynyt epämuodostuneena kyttyräselkänä ja joutunut oman isänsä toistuvien pahoinpitelyjen kohteeksi. Opiskeltuaan sitkeästi magiaa hän on kuitenkin onnistunut saavuttamaan merkittävää valtaa ja korjannut synnynnäisen epämuodostumansa taikuuden avulla. Geraltin kohdatessaan Yennefer on jo iäkäs, mutta taikuutensa ansiosta ulkoisesti nuori ja kaunis.

Yenneferin tärkeimmät avut ovat tällä kertaa pornonäyttelijän katse ja suihinottoystävälliset huulet.

Tätä ajan ja kokemuksen patinoimaa, viisasta naista on valittu esittämään nätti mutta näyttelijänä ala-arvoinenen Anya Chalotra. Hänen tulkintansa Yenneferistä on turhamainen ja nokkava hepsankeikka, jolla on pornonäyttelijän elkeet.

Otetaan pöytään hieman numeroita. Cirillaa esittävä Freya Allan on syntynyt vuonna 2001 ja on kuvausten aikaan ollut noin 17-vuotias. Geraltia esittävä Henry Cavill puolestaan on syntynyt vuonna 1983 ja siten sarjan tekoaikaan noin 35-vuotias. Nämä numerot heijastelevat sitä, mikä näkyy sarjasta muutenkin: Geralt on Cirillalle uskottava ja turvallinen isähahmo.

Freya Allan on oiva valinta Cirin rooliin.

Sen sijaan Chalotra on syntynyt vuonna 1996 ja on sarjan tekemisen aikaan ollut noin 22-vuotias, siis melkein teini vielä. Hän on 13 vuotta Geraltin näyttelijää nuorempi – ja vain viisi vuotta Cirillaa vanhempi.  Ongelma ei tarkalleen ottaen ole oikeasti näyttelijättären iässä, vaan siinä, että Yennefer ei vaikuta päivääkään yli 22-vuotiaalta.

Koska näyttelijä on mitä on, ei Yennefer ole lainkaan uskottava Geraltin tasavertaisena ja sopivasti haastavana kumppanina. Vielä suurempi uskottavuusvaje hänellä on Cirillan äitihahmona. C’mon – 22-vuotias 17-vuotiaan äitinä? Paikoin Cirillan hahmo vaikuttaa Yenneferin hahmoa kypsemmältä ja aikuisemmalta.

Koska Yennefer on The Witcherissä valtavan keskeisessä roolissa, on näyttelijän uskottavuusvaje valtava ongelma koko sarjan kannalta.

Valvatti varmistaa, että Geraltin uroteot jäävät elämään runoissa ja lauluissa.

Jos Yenneferin hahmon kuvauksessa ja roolituksessa onkin epäonnistuttu surkeasti, on monen muun hahmon kenkiin löydetty erinomaisia näyttelijöitä. Henry Cavell on juuri sopivasti The Witcher -pelien Geraltin näköinen ja oloinen. Hänen työskentelynsä on kypsää ja sopivasti rouheaa. Odotan kuitenkin, että saamme nähdä hänessä vielä enemmän Geraltin hahmolle ominaisia ääripäitä: hänen lämmintä mutta ivallista huumoriaan ja toisaalta hänen kipuaan ja yksinäisyyttään.

Myös Geraltin rinnalla kulkevan bardin eli Valvatin näyttelijävalinnassa on onnistuttu. Joey Batey tuo suurine silmineen mieleeni Green Day -yhtyeen keulakuvan eli Billie Joe Armstrongin. Siinä missä Geraltin hahmo on lähes suora kopio The Witcher -peleistä, on Valvattia tulkittu sarjassa paljon vapaammin. Hänen laulunsa ovat popahtavia, mikä varmasti ärsyttää monia katsojia. Itse pidin tästä ominaisuudesta, joskin ajoittain sointukulut muistuttivat jo vähän liikaakin tämän päivän radiorallatuksia.

Soturikuningatar Calanthe sairastuu omasta voimastaan.

Erinomaisia näyttelijävalintoja on lisääkin – mainittakoon niistä vielä sävykäs Adam Levy Hiirsäkkinä, Twin Peaksista tuttu Eamon Farren Nilfgaardin psykopaattisen kylmänä Cahirina ja Johdi May Cirin isoäitinä ja soturikuningatar Calanthena.

Netflix tilasi The Witcheristä toisen tuotantokauden jo ennen kuin ensimmäinen tuotantokausi tärähti linjoille. Hyvä näin, kyllä tätä toisenkin mokoman vielä katsoo – ainakin, jos tiettyihin ensimmäisen tuotantokauden ongelmiin puututaan.

*****