The Dirt (2019) arvostelu

The Dirt (2019)

The Dirt (2019) on biografiaelokuva kaikkien rock-hulluttelukliseiden isästä eli  Mötley Crüesta. Elokuva pohjautuu löyhästi The Dirt -kirjaan, jossa yhtyeen jäsenet kuvaavat hulluja vuosiaan. The Dirt on yksi rock-kirjallisuuden klassikoista – elokuva-adaptaatio jättää kuitenkin paljon toivomisen varaa.

En oikein tiedä, onko Mötley Crüen musiikissa mitään kovin omaleimaista tai erikoista. Itse en ole siitä koskaan välittänyt – kuten en myöskään Hanoi Rocksista tai Poisonista. Teoriani on, että ulkomusiikillisilla seikoilla on näiden bändien suosioon valtava vaikutus. En usko, että ainakaan Hanoi Rocks olisi kiinnostanut juuri ketään, jos sen jäsenet eivät olisi pukeutuneet julkisesti joulukuusiksi.

Mötley Crüeta en tuomitse aivan yhtä jyrkästi – heidän musiikissaan on kiehtovaa alkuvoimaisuutta. Oletan kuitenkin, että heidän tarinansa olisi jäänyt lyhyeksi, jos bändi ei olisi näyttänyt joukolta nahkadominoita ja jos heille ei olisi kehittynyt sitä vaarallista mainetta, josta heidät nykyään tunnetaan.

Mars, Neil, Lee, Sixx.

Kuten nuoruuden lempibändini eli Guns N’ Rosesin, myös Mötley Crüen vetovoima pohjautuu osittain sen jäsenten suorastaan karikatyyrimaisille hahmoille. Jos bändi olisi koostunut neljästä hiljaisesta Mick Marsista, olisi se tuskin herättänyt suurtakaan mielenkiintoa. Rumpali Tommy Lee oli yhtyeen sähköjänis, joka pupelsi menemään arvatkaa-mikä kolmantena jalkana. Basisti Nikki Sixx toi yhtyeeseen luovaa voimaa ja viihtyi paremmin itsekseen heroiinipöhnässä kuin juhlien keskipisteenä. Laulaja ja keulakuva Vince Neilille musiikillisia saavutuksia suurempi motivaattori olivat lihalliset ilot, jotka odottivat keikkapaikkojen takahuoneissa.

Pidin The Dirtissa erityisesti Mick Marsin hahmosta. Siinä missä muut bändin  jäsenet koheltavat huume- ja hormonipäissään, on Mars ihastuttavan rauhallinen, asiallinen ja tasapainoinen. Hän keskittyy itse asiaan – musiikkiin. Mars olikin Crüen muusikoista taitavin. En täysin ymmärrä, kuinka joukko Leen, Sixxin ja Neilin kaltaisia sekopäitä ylipäätään pystyi tekemään musiikkia ja esiintymään ammattimaisesti.

Iwan Rheon Mick Marsina.

Marsia elokuvassa esittää Iwan  Rheon, joka lienee monille tuttu Game of Thronesin vittumaisimpanfsena hahmona eli Ramsay Boltonina. Rheon ei totisesti ole mikään yhden tempun kaveri: Boltonin ja Marsin hahmot ovat kuin yö ja päivä, ja silti Rheon pystyy kuvaamaan molempia vaikuttavasti.

The Dirt kuvaa bändin sekoilua glorifioiden. Addiktin elämään liittyvät nurjat puolet, joita Nikki Sixx kuvaa Heroiinipäiväkirjassaan niin inhorealistiseen tyylii, peittyvät The Dirt -elokuvassa juhlahumuun. Yhdessä elokuvan parhaista kohtauksista kuvataan Tommy Leen näkökulmasta tyypillistä Mötley Crüen kiertuepäivää: iltapäivällä ylös, ei minkäänlaisia muistikuvia edellisillan tapahtumista, keikalle, yksityiskoneella seuraavaan keikkakaupunkiin ja siellä suoraan yökerhoon tai strippiklubille. Promillet tuskin laskevat ihan nolliin kertaakaan vuorokauden aikana, ja hauskaa on.

Ozzy Osbourne (vas.) näyttää bändille, kuinka kokenut keikkamies sekoilee.

Ja niin tällaisessa elokuvissa pitääkin kai olla. Tämä ei ole yläasteen päihdevalistusvideo vaan viihteellinen rock-elokuva.  Silti elokuvan välinpitämättömyys yhtyeen päihderiippuvuuksien aiheuttamien ongelmien suhteen tuli raadollisen Heroiinipäiväkirjan jälkeen yllätyksenä.

The Dirt on hauska leffa, jonka parissa viihtyy sen keston ajan ja jonka unohtaa seuraavaan päivään mennessä. Bändin jäsenten kipupisteet tunnistetaan – ja sitten ne unohdetaan. Vince Neilin tyttären sairastumiseen ja kuolemaan käytetään enemmän paukkuja, mutta hukkaan nekin menevät. Neiliä näyttelevä Daniel Webber osaa esittää pimpinnälkäistä rockstaraa, mutta lapsen kuolemaa käsittelevän isän suru on hänelle liian kova pala.

*****

Tuca and Bertie (2019) arvostelu

Tuca and Bertie (2019)

Tuca and Bertie (2019) on hulvaton animaatiokomedia kahdesta kolmekymppisestä naisesta, jotka ovat parhaita kavereita huolimatta persooniensa eroista. Räävitön ja kovaääninen Tuca painaa kaasua silloin, kun ehkä olisi parasta hiljentää, eikä huoli turhia huomisesta. Vaatimaton ja huolehtivainen Bertie puolestaan pelaa varman päälle ja ahdistuu, kun joku katsoo.

Tuca on tukaani ja Bertie on laulurastas. Kaikki muutkin sarjan hahmot ovat ihmismäisiä lintuja, koiria, kasveja, liskoja, hyönteisiä tai muita olentoja, jotka eivät omassa todellisuudessamme puhu tai osallistu muutoin aktiivisesti järjestäytyneen yhteiskunnan toimintaan. Mukaan mahtuu jopa puhuva kakku, kiukutteleva arkistokaappi ja tissi, joka lähtee yksin baariin.

Tuca and Bertien ensimmäisessä jaksossa pitkäaikaiset kämppikset jakavat tavaransa: Tuca siirtyy Bertien luota yläkerran yksiöön, koska Bertie tahtoo jatkossa asua yhdessä poikaystävänsä Specklen (lintu hänkin) kanssa. Asetelma on suoraan tosielämästä. Juuri kolmenkymmenen tietämillä moni alkaa rakentaa perhettä tai syventyy työuraansa niin vahvasti, että kavereille ei jää aikaa. Ystävyyssuhteet uhkaavat kuihtua. Tucalla ja Bertiellä on omat vaikeutensa, mutta heidän siteensä kestää ainakin ensimmäisen tuotantokauden koettelemukset.

Tuca lainaa Bertieltä sokeria, koska niin naapurit tekevät.

Sekä ihmismäiset eläimet että sarjan visuaalinen ilme muistuttavat Bojack Horsemanista, jonka tuottaja Lisa Hanawalt on Tuca and Bertie -sarjan takana. Yhteistä sarjoilla on myös ahdistavien ja vakavien aiheiden käsittely huumorin keinoin. Rikkinäisen lapsuuden eläneellä Tucalla on taipumusta viinanhuuruisiin ylilyönteihin, eikä hän sopeudu työelämään lainkaan. Rahaa tulee rikkaalta Tallulah-tädiltä, joka tahtoo vastineeksi shekeilleen moittia ja alistaa Tucaa tunteakseen olonsa paremmaksi. Bertie joutuu seksuaalisen häirinnän kohteeksi useammassa eri yhteydessä, ja hänen suhteensa Speckleen on nuoruudessa läpikäytyjen traumojen vuoksi vaikea. Hän on uskomattoman taitava, mutta heikon itsetuntonsa vuoksi ei osaa vaatia itselleen hänelle kuuluvaa asemaa.

Elämän kuhmuja kuvataan tällä kertaa nimenomaan naisten näkökulmasta. Se on Tuca and Bertien vahvuus.

Bertien työkaveri Dirk on mulkku.

Lempijaksoni on tuotantokauden toinen jakso, The Promotion. Jos pohdit, onko Tuca and Bertie juuri sinulle sopiva sarja, katso vähintään kaksi ensimmäistä jaksoa – ensimmäinen jakso on hapuileva, mutta toisessa mennään jo asiaan. Jaksossa Bertien työkaveri Dirk lausuu outoja kommentteja Bertien vartalosta ja vihjailee, että Bertie on pukeutunut ”seksikkäästi” (o_O) miellyttääkseen esimiestään. Ensin Bertie hämmentyy, sitten kiusaantuu.

Kun Bertie menee puhumaan asiasta HR-osastolle, HR-päällikkö kieltäytyy ojentamasta Dirkiä ja sen sijaan hyssyttelee asiaa:

[Dirk] on söötti. Onnentyttö! Hän varmaan tarkoitti kehua. Älä levittele tätä – yhtiön maine voi mennä.

Bertie tuupataan HR-päällikön huoneesta ulos kädessään esite, jossa annetaan ohjeita siihen, kuinka ”flirttailla vastuullisesti” ja iskeä mies työpaikalla.

🤮

Kun HR-päälliköltä ei heru ymmärrystä, päättää Bertie ottaa kokemansa ahdistelun avoimesti puheeksi työpaikalla. Silloin käy ilmi, että moni muukin nainen on kokenut työpaikalla samaa. HR-osaston hyssyttelevä asenne on siis johtanut siihen, että rääväsuu, jonka puheet aiheuttavat ahdistusta ja ei-toivottua itsetietoisuutta monissa työpaikan naisissa, saa rellestää miten tykkää.

”Let’s not get into a mob mentality here”, on Dirkin kommentti hänelle esitettyihin syytöksiin. Perusvastaus. Asiallinen keskustelu oikeista ongelmista on helppo tukahduttaa vetoamalla ”joukkohysteriaan” ja ”julkisiin lynkkauksiin”.

Bertien tissi saa tarpeekseen Dirkin tuhmista puheista ja lähtee kesken päivän bariin.

Valitettavasti työelämästä löytyy vieläkin niitä, joille tärkeintä on se, että ”yhtiön maine ei mene”. Bertien kokemus on realismia.

Tämäntyyppiset asiat ovat toisinaan miehille vaikeita, melkein mahdottomia ymmärtää.

Tuca and Bertielle on ominaista nimenomaan #metoon jälkeinen tapa nostaa kipeitä aiheita puheeksi.  Sarja tekee sen kiihkottomasti, mutta jämäkästi.

Aivan jokainen nainen löytää Tuca and Bertiestä valtavasti samastumiskohtia. Moni saattaa löytää siitä myös itsensä: Sarjaa katsoessani pohdin lähes jatkuvasti, kumpaa päähahmoista muistutan itse enemmän. Toisaalta pyrin Bertien tavoin olemaan tekemättä itsestäni turhaa numeroa ja aliarvioin jatkuvasti osaamistani. Toisaalta olen Tucan tavoin kovaääninen ja – kuten sarjan showrunner Lisa Hanawalt asian varmasti ilmaisisi – ”gross and disgusting”. Kallistun lopulta sille kannalle, että olen enemmän Tuca kuin Bertie.

Tuca elää rikkaan Tallulah-tätinsä rahoilla.

Niin, puhutaanpa hetki Lisa Hanawaltista. Tai annetaan hänen pikemminkin puhua itse. Hanawalt osallistui taannoin Netflixin showrunnereiden all-female-paneeliin. Put a ”She” in Call Sheet -paneeli on katsottavissa Youtubessa – suosittelen sitä lämpimästi. Hän nostaa paneelissa konkreettisesti esille sen, kuinka nainen yhä on viihdemaailmassa ”se toinen sukupuoli”, poikkeama normista:

I was trying to think of examples I’ve seen in adult animation where I see myself in another character and they’re so rare.

You know, just as an example, on BoJack [Horseman], I noticed all the background gags that you see in between scenes, just little background things, but they were all with male characters.

And I raised the issue, I, you know, put up a speed bump and everyone was mad at me for a few days ’cause I was like, ”Why are they all men?” Women are funny and gross, too.

There was a gag where, like, a car rushes by and a dog’s tongue whooshes and licks the lady next to her. And I wanted them both to be women and everyone was like, ”Well, why? That’ll complicate things. If it’s two women, people will wonder why they’re both women. And if it’s a man and a woman, it’ll be sexual. And, like, you have to draw the boobs on the character and that complicates it, too, ’cause people will be looking at her boobs.”

And I was like, ”This is ridiculous.” Women are gross, women are funny, like, we need to represent that.

Juuri tämän vuoksi Tuca and Bertie on tärkeä sarja. Juuri tähän kiteytyy sen vetovoima. Sen käsittelemät tilanteet, teemat ja ongelmat koskettavat ensisijaisesti naisia, joiden kokemusten ei pitäisi olla toiseutta – joiden kokemusten pitäisi olla osa normia.

Ja se saattaa olla myös sarjan sudenkuoppa.

En nimittäin halua, että vain naiset katsovat Tuca and Bertietä. Toivon, että ihmiset sukupuolestaan riippumatta kiinnostuvat sarjasta. Kaikkien ei tarvitse pitää siitä – todennäköisesti monet vihaavat sarjaa, koska se on suorapuheinen, kulmikas, outo ja toisinaan ällöttävä.

Speckle ja Bertie etsivät seksielämäänsä piristystä pornosta.

Pääasia kuitenkin on, että myös he katsovat sarjaa. Lisa Hanawalt on samaa mieltä – hän toivoo, että ne, jotka eivät sarjasta pidä,  voisivat ”vihakatsoa” (hate watch) sitä.

Tuca and Bertien Tomatometer-lukema Rotten Tomatoesissa on tämän jutun kirjoitushetkellä täydet 100 prosenttia.

Tästä huolimatta sarjan levittäjä Netflix ilmoitti huhtikuun lopussa, ettei se tilaa uusia tuotantokausia Tuca and Bertiestä. Buu! Uskon, että osittain tämä johtuu siitä, ettei Netflix itse onnistunut suosittelemaan sarjaa oikeille katsojaryhmille. Itsekin olin vähällä skipata sarjan, mutta taikasanat ”from the creators of Bojack Horseman” saivat mieleni muuttumaan.

Hanawalt on kuulemma toiveikas sen suhteen, että sarjalle löytyisi uusi koti jostakin toisesta levityskanavasta. Nähtäväksi jää, kuinka käy.

*****

The Ted Bundy Tapes (2019), Abducted in Plain Sight (2017) & The Disappearance of Madeleine McCann (2019) arvostelu

Conversations with a Killer: The Ted Bundy Tapes (2019)

Conversations with a Killer: The Ted Bundy Tapes (2019)

1970-luku oli hirveä vuosikymmen, joka syntyi Charles Mansonin ”Perheen” surmaaman 1960-luvun kuolinhuudoista. Sitä leimasivat IRA ja Baader-Meinhof, Münchenin verilöyly, Richard Nixon, öljykriisi, Sex Pistols, Jonestown, pulisongit ja ABBA. 1970-luku oli myös amerikkalaisten sarjamurhaajien vuosikymmen: oli Samin poika, Zodiac, John Wayne Gacy, Hillsiden kuristajat – ja tietenkin Ted Bundy.

Bundy kuoli sähkötuolissa vuonna 1989. Vielä 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen Bundyn tarina kiinnostaa suuria yleisöjä – siitä kertoo Netflixin uudehko sarja Conversations with a Killer: The Ted Bundy Tapes. Sarjan uutuusarvo perustuu haastattelutallenteisiin, jotka eräs toimittaja nauhoitti Bundyn kanssa tämän odottaessa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa.

Bundy on vaikuttanut amerikkalaisen sarjamurhaajan arkkityyppiin todennäköisesti enemmän kuin kukaan toinen yksittäinen henkilö. Ystävilleen ja tuttavilleen hän näyttäytyi jokaisen äidin unelmavävynä – hän oli älykäs, karismaattinen ja hyväkäytöksinen. Naamionsa turvin hän onnistui raiskaamaan ja surmaamaan kymmeniä naisia.

Medialle Bundyn vangitseminen oli onnenpotku. Komeassa ja sujuvapuheisessa Bundyssa oli vaikea nähdä raiskaaja-murhaajaa. Juuri tämä ristiriita sai amerikkalaiset seuraamaan Bundyn rikoksiin liittyvää tutkintaa ja oikeudenkäyntiä herkeämättä.

Bundyn tarinaa on vatvottu ja vatuloitu kirjoissa ja elokuvissa niin paljon, että siihen on vaikea löytää uutta näkökulmaa. Myös The Confession Tapesin anti jää laihaksi. Dokumentissa ei esitetä mitään sellaista, mikä ei olisi ollut suuren yleisön tiedossa jo valmiiksi.

Bundyn televisioitu oikeudenkäynti oli kuitenkin kiinnostavaa katsottavaa. Samoja pätkiä on todennäköisesti nähty myös aiemmissa dokumenteissa, mutta minulle oikeudenkäynnin nauhoitteet tulivat uutena. Näistä pätkistä tajuaa nopeasti, kuinka kujalla Bundy oikeasti oli. Hän sabotoi omien asianajajiensa yritykset rakentaa uskottavaa puolustusta ja vallanhalussaan otti puolustuksensa omiin käsiinsä. Mikä omahyväinen idiootti. Lopputulos: kuolemantuomio.

The Confession Tapesin visuaalinen toteutus on kekseliäs. Vuosiluvut esitetään ikään kuin osana kelanauhurin nauhaa, joka vetää ankarasti eteenpäin. Välillä sitä kelataan hieman taaksepäin, kun palataan Bundyn lapsuuden ja nuoruuden tapahtumiin, mutta suurimmaksi osaksi nauha rullaa vääjäämättömästi oikealta vasemmalle. Se tuo kertomukseen kohtalonomaisuutta.

Dokumentissa suodaan kiitettävän paljon ruutuaikaa Bundyn uhreille. Erästä uhria, joka onnistui pakenemaan Bundyn näpeistä ja jäi henkiin, jopa haastatellaan. Usein seksuaali- ja henkirikosten uhrit jäävät dokumenteissa ja kirjoissa kasvottomiksi – he ovat vain haavaista, mädäntyvää lihaa. The Confession Tapes ei avaa jokaisen murhatun tytön elämäkertaa, mutta suo kuitenkin monille heistä suhteellisesti paljon huomiota. Kun uhreille annetaan kasvot, heidän kärsimyksensä ja kohtalonsa tuntuvat todemmilta.

Abducted in Plain Sight (2017)

Abducted in Plaing Sight (2017)

Totta tosiaan: 1970-luvulla puhuttiin paljon sarjamurhaajista – sen sijaan pedofiilit olivat vielä suhteellisen tuntematon ihmisjoukko. Lapsia varoiteltiin namusedistä, joiden matkaan ei pitäisi lähteä, mutta laajamittainen tietoisuus lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista puuttui. Ajatus siitä, että joku lapsen omasta lähipiiristä voisi tehdä hänelle jotain pahaa, oli suurelle keskiluokalle täysin vieras.

Tällaisessa maailmassa Jan Broberg eli nuoruutensa, josta Abducted in Plain Sight -dokumentti kertoo. Ja voi, miten omituinen dokumentti se onkaan.

Kaikki alkaa Brobergien perhetutusta, Robert ”Bob” Berchtoldista, joka ystävystyy 12-vuotiaan Janin kanssa. Berchtoldin perhe alaa viettää aikaa Brobergien kanssa – vaimot ja lapset kaverustuvat keskenään, jokainen löytää naapuriperheestä vastinkappaleensa. Lopulta Bob pyytää Janin vanhemmilta apua: hänen terapeuttinsa on suositellut, että hän nukkuisi Janin vieressä osana terapiaa.

Vanhemmat suostuvat.

Seuraa toinen pyyntö: Berchtold kysyy, saisiko hän viedä Janin ratsastamaan. Jälleen vanhemmat suostuvat.

Päivä kuluu, tulee yö, seuraava, kolmas. Jania tai Berchtoldia ei näy eikä kuulu. Vasta monen päivän kuluttua vanhemmat ilmoittavat Janin katoamisesta poliisille.

Jos Brobergien perheen meno vaikuttaa oudolta, vielä kummallisempaa on se, mitä Janille tapahtuu Berchtoldin seurassa. Mutta ei mennä nyt siihen – koko kuvio on niin uskomaton, että on parempi katsoa se suoraan dokumentista.

Jos Abducted in Plain Sight olisi näytelmäelokuva, tuntuisi sen tarina epäuskottavalta. Vaan kun on kyse dokumentista, on kertomus pakko uskoa. Sen tapahtumaketjusta tekee hullun kaksi asiaa: se, mitä Berchtold teki Janille, ja se, kuinka hänen vanhempansa suhtautuvat asiaan. Molemmat seikat todistavat, kuinka taitavasti Berchtold onnistui hivuttautumaan Brobergien mieliin ja sydämiin.

Jotakin kummallista Brobergien perheessä kuitenkin on. Kun Berchtold soittaa Janin katoamisen jälkeen tämän äidille ja väittää, että Jan myy elääkseen seksiä ja välittää huumeita, äiti vastaa kauhistellen: ”Oh dear, now I won’t be able to sleep.” Aivan kuin Berchtold olisi juuri kertonut, että kahvimaito on loppu jääkaapista tai että seuraavan viikonlopun veneretkeä täytyy lykätä, koska matkailuauton rengas on puhki. ”Oh dear.”

Se, mitä Berchtold teki Janille, oli kiistatta lainvastaista. Hän ei kuitenkaan tuomittu teoistaan ajoissa, koska Janin vanhemmat eivät halunneet puida asiaa viranomaisteitse.

Jan mainitsee dokumentissa saaneensa aikuisiällä yhteydenottoja useilta naisilta, jotka ovat joutuneet lapsina Berchtoldin hyväksikäytön uhreiksi. Tätä dokumentissa ei ääneen sanota, mutta tulipahan mieleeni: nämä hyväksikäytöt olisi voitu välttää, jos Brobergit olisivat saattaneet Berchtoldin teot saman tien syyttäjän pöydälle. Kun rikoksen uhri kertoo kokemuksestaan viranomaisille, hän ei hae oikeutta pelkästään itselleen – hän hakee oikeutta ja turvaa myös kaikille niille, jotka ovat vaarassa joutua saman rikollisen uhreiksi.

Dokumenttina Abducted in Plain Sight ei ole erityisen onnistunut. Asiaan mennään turhan rivakasti – mahdollisuus eläytyä Brobergien asemaan ja siihen, kuinka he tutustuivat hauskaan naapurinsetään, menee ohi. Tarina on kuitenkin itsessään niin ainutlaatuinen, että dokumentin puutteet voi antaa anteeksi.

The Disappearance of Madeleine McCann (2019)

The Disappearance of Madeleine McCann (2019)

Madeleine McCann siepattiin Portugalin Praia da Luzin lomakylässä toukokuussa 2007. Netflixin 8-osainen dokumenttisarja kertoo Madeleinen katoamisesta ja sitä seuranneista tutkimuksista, jotka jatkuvat ymmärtääkseni jollakin tasolla vielä tänäkin päivänä.

The Disappearance of Madeleine McCann (2019) tuskin tarjoaa mitään uutta niille, jotka ovat seuranneet McCannin tapaukseen liittyvää uutisointia aktiivisesti. Minulle McCannin juttu oli vain hämärästi tuttu, ja koen saaneeni dokumentin myötä varsin perinpohjaisen katsauksen tapauksen vaiheisiin.

Ennen katoamistaan Madeleine McCann oli vain 3-vuotias tyttö. Katoamisensa jälkeen hänestä tuli paljon muutakin:

  • Keskiluokkaisten vanhempien tytär, jonka etsimiseen on käytetty miljoonia puntia.
  • Englantilainen turisti, joka katosi matkailusta elävässä, turvalliseksi mielletyssä Portugalissa.
  • Valkoinen varakkaan perheen tyttö, jonka arvo on ihmiskauppiaiden silmissä suunnaton.
  • Lapsi, jonka vanhemmat jättivät hänet illallisen ajaksi nukkumaan loma-asuntoon kahden pienemmän sisaruksen kanssa.

Dokumentissa käydään läpi kaikki nämä näkökulmat.

Madeleine McCannin katoamiseen liittyy valtavasti pelonsekaista kipua. Hahmotan tästä kivusta kaksi kerrosta. Päällimmäinen kerros käsittää McCannien kivun: oman lapsen menetys ja jatkuva epätietoisuus siitä, onko  hän elossa vai ei, sulkee vanhemmat jäiseen helvettiin.

Tämän alla sykkii vielä suurempi kipu: sellaisten vanhempien tuska, jotka ovat niin ikään menettäneet lapsensa, mutta joilla ei ole rahaa palkata etsiviä kyselemään lapsen perään tai PR-ihmisiä muistuttamaan lapsen olemassaolosta.

Lopulta jälkimmäinen kipu nousee omissa silmissäni ensimmäistä suuremmaksi. Maailma on täynnä vanhempia, jotka surevat kadonneen lapsensa perään ja joita kukaan ei auta. Yhden brittitytön katoaminen tuntuu merkityksettömältä satojen ja tuhansien köyhien, lapsiaan surevien vanhempien rinnalla.

Toisaalta jokainen katoamistapaus särkee jonkun elämän. Kivun määrää ei voi koskaan mitata tai verrata.

Suhteellisen selvää kuitenkin on, että McCannin tapaus on saanut mediassa kohtuuttomat mittasuhteet verrattuna kadonneiden lasten tapauksiin keskimäärin. Raha puhuu.

Disappearance of Madeleine McCann herättää paljon kysymyksiä ja antaa vain vähän vastauksia. Osa tutkintalinjoista, joita dokumentissa käsitellään, jätetään auki – todetaan vain, että tämä linja veti vesiperän ja sillä selvä, eikä asiaa tarkemmin perustella. Se ärsyttää.

En tiedä, onko kyse huolimattomasta leikkauksesta, vai ovatko dokumentin tekijät halunneet näillä valinnoilla painottaa tapauksen luonnetta ratkaisemattomana tapauksena nihilistisessä hengessä. Tällä hetkellä näyttää siltä, että pieni Madeleine vain haipuu ja haalistuu pois samalla tavalla kuin ne monet tutkintalinjat, joita myöten häntä on yritetty etsiä.

Apostle (2018) arvostelu – 2010-luvun The Wicker Man

Apostle arvostelu
Apostle (2018)

Apostle (2018) on kauhuelokuva uskosta, taistelusta ja vallasta. On vuosi 1905. Thomas (Dan Stevens) saa tietää, että hänen siskonsa on siepattu etäiselle saarelle, jota asuttaa omituinen pakanakultti. Kun kultin jäsenet penäävät perheeltä lunnasrahoja, Thomas päättää matkustaa saarelle siskoaan pelastamaan.

Saaren asukkaat elävät vaatimattomissa oloissa. Yhteisön voima on vahva: ihmiset pitävät huolta toisistaan. Saarella velloo kuitenkin epämääräinen kauhu, jonka aiheuttajaa Thomasin on vaikea tunnistaa. Pelkäävätkö asukkaat omia autoritäärisiä johtajiaan vai omaa jumaluuttaan, jota varten kukin vuodattaa säännöllisesti veriuhrin omista suonistaan?

Thomas saapuu saarelle kohtuullisen hyvissä hengen ja sielun voimissa.

Yhteisön perustaja ja henkinen airut Malcolm (Martin Sheen) pitää silmät kipunoiden saaren vaatimattomassa ”kirkossa” hurmiohenkisiä puheita yhteisön loistavasta tulevaisuudesta. Malcolm on oppikirjaesimerkki karismaattisesta johtajasta, joka saa sanoillaan muutettua kivisen ja kituliaan saaren maanpäälliseksi paratiisiksi. Yleisö nyökyttelee ja alistuu.

Hiljalleen Thomasille selviää, että Apostlen uskonto perustuu kaupankäyntiin: kun jumaluudelle annetaan, olettavat saaren asukkaat saavansa jotain vastineeksi lahjoistaan. Tämä ajattelutapa eroaa huomattavasti ajalle ominaisesta, kristillisestä eetoksesta, jonka seuraajat eivät odota hyvistä teoistaan palkintoa maallisen elämän aikana. (Osa myöhemmistä kristillisyyden suuntauksista toki muistuttaa tässä suhteessa ajattelultaan paljonkin Apostlen pakanoita, hyvänä esimerkkinä vaikkapa amerikkalainen menestysteologia.) Kaupankäyntiin nojaava kultti on johtanut lopulta kummalliseen asetelmaan, jossa johtajat kohtelevat jumaluuttaan pikemminkin työkaluna kuin ikiaikaisena, ylimaallisena olentona.

Saaren uumen paljastaa merkkejä saarelaisten oudosta uskonnosta.

Saaren yhteisöä piinaavat siis puute, nälkä, pelko ja epäluulo – vaan eipä sen pelastajaksi tuomitulla Thomasilla mene juuri sen paremmin. Alusta asti on selvää, että laudanum-tippoja pipetillä nappaileva protagonistimme kantaa niskassaan jotakin suurta, painavaa ja psyykkistä. Apostlen alussa hänet esitellään penseänä ja sisäänpäinkääntyneenä tyyppinä. Trauma, joka on tehnyt Thomasista sen ihmisen joka hän on, harmillisesti paljastetaan elokuvan lopussa. Kuvaus Thomasin kokemista iskuista on liiankin eksoottinen ja dramaattinen, ja se turvottaa hänen taustatarinansa niin kummalliseksi, että siihen on vaikea suhtautua enää vakavasti.

Traumatakauman heikkouksista huolimatta Thomasin tarina sulkeutuu kauniisti kuin soittorasia: hän on täyttänyt tehtävänsä.

Apostlessa on kohtauksia, jotka menevät ihon alle.

Apostle on väkivaltainen ja verinen elokuva. Kohtauksia, jotka sisältävät graafista väkivaltaa, on suhteellisen vähän, mutta ne ovat sitäkin julmempia. Niiden äänisuunnittelu ja kuvaus ovat sen verran ilkeitä, että tilanteet tunkeutuvat ihon alle sutjakasti kuin näytteenottoneula verikokeessa. Kamera pyörii ympäri, metalli nakuttaa korvissa metallia vasten, vaijeri kiristyy vihloen, linssi sumenee merkiksi sammuvasta tajunnasta.

Apostlen verikekkereiden järjestelyistä huolehtii nimetön, äänetön ja kasvoton hahmo, jota kutsutaan lopputeksteissä nimellä The Grinder. Paremman aliaksen puutteessa ennätin nimetä tämän huppupäisen hahmon Markkulan Pasiksi. Otus on kaikessa hiljaisuudessaan ja persoonattomuudessaan vain suuri kysymysmerkki: Kuka hän on? Miksi hänen päänsä näyttää narukerältä? Ja mistä hän saa jatkuvasti tuoretta verta päälleen? Suurin osa Apostlen mysteereistä selviää ennen kuin lopputekstit pyörähtävät käyntiin, mutta narukeräpäähän liittyvät kysymykset jäävät vaille vastauksia.

Pasi-perkele.

Apostlen alkuasetelma tuo mieleen The Wicker Man -kauhuklassikon. Tuonnempana elokuvassa on pari kohtausta, jotka vaikuttavat suorastaan pastisseilta tietyistä The Wicker Manin kohtauksista. Kyse ei ole matkimisesta tai kopioimisesta, vaan tyylikkäästä kunnianosoituksesta The Wicker Manille. Apostle on kuin 2010-luvulle saateltu versio The Wicker Manin käsittelemästä tarina-aihiosta ja tematiikasta. Se on huomattavasti väkivaltaisempi, epäloogisempi, ”sairaampi” ja hullumpi kuin The Wicker Man, joiden folkkipakanoiden suviset nakuilurituaalit näyttävät Apostlen epäjumalanpalvojien rinnalla hempeän harmittomilta.

*****