The Witcher (2019-) arvostelu

The Witcher (2019)

The Witcher (2019–) on seikkailufantasiasarja Geralt-noiturista, joka surmaa hirviöitä rahaa vastaan ja yrittää parhaansa mukaan pysytellä erossa poliittisesta suhmuroinnista. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi pohjautuu Andrzej Sapkowskin Noituri-romaanisarjan Viimeinen toivomus– ja Kohtalon miekka -romaaneihin. Vaikka sarjan tekijät eivät tätä kai ääneen ole sanoneet, on selvää, että he ovat juontaneet myös The Witcher -videopeleistä.

The Witcher 3 on mielestäni yksi parhaista koskaan tehdyistä videopeleistä – ja tiedän, etten ole mielipiteeni kanssa yksin. Kun pelistudio CD Projekt Red oli puskenut pääpelin jälkeen ulos vielä kaksi lisäriä (Hearts of Stone ja Blood & Wine), laskeutui hiljaisuus. The Witcher -pelisarja jätti jälkeensä tyhjiön. Homman on yksinkertaisesti pakko jatkua jotenkin. Tähän kysyntään vastattiin nyt käsillä olevalla sarjalla.

The Witcher alkaa perinteisellä hirviöntappokohtauksella.

Tilanne ei ole sarjan tekijöille helppo. Sarjan ilmeen ja tunnelman on vastattava pelien luomaa mielikuvaa hahmoista ja maailmasta juuri sopivassa määrin – samankaltaisuuksia on oltava, mutta jotain uuttakin pitäisi mukaan tuoda. Lopputuloksena on mukiinmenevä kausi vauhdikasta televisioviihdettä.

Sarjan alusta loppuun kantava kaari liittyy – yllätys, yllätys – noituri Geraltin ja Cintran prinsessa Cirin epätoivoisiin yrityksiin löytää toisensa. Vaikka Geralt ja Ciri eivät vielä tunne toisiaan, on kohtalo jo sitonut heidät yhteen. Koko maailman tulevaisuus on riippuu jollain merkillisellä tavalla Ciristä, ja Geraltin tehtävä on suojella tyttöä – kunhan hän ensin löytäisi tämän sodan ja kaaoksen runtelemasta maasta.

Geralt etsii Ciriä Cintrasta – turhaan.

Yksi kauden suurimmista ongelmista on se, että Geraltin tahdon suunta on jatkuvasti epäselvä. Mihin hän on menossa? Mihin hän pyrkii? Suurimman osan ajasta hän ajelehtii päämäärättömästi ympäri mannerta sotkeutuen milloin minkäkin hirviön metsästykseen ja teurastukseen. Ja kun hän ei tapa hirviöitä, hän lempii kauniita naisia. Näistä tärkein on velhotar Yennefer, jonka kanssa Geralt solmii etäisesti parisuhdetta muodostavan liiton.

Geraltin tahdon suunnan hahmottamista vaikeuttaa entisestään se, että kerronta etenee usean eri aikalinjan varassa. Koska Geralt ei juuri vanhene tai nuorene ajasta toiseen hypättäessä, on vaikea saada selkoa, missä ajassa kulloinkin liikutaan. Jälkikäteen ajateltuna Geraltin haarniska antanee selkeimmät vihjeet siitä, mitä aikaa kuvataan.

Geralt on tunnettu naistenmies.

Geralt on monessa mielessä hyvin fyysinen hahmo. Hänen ammattinsa… ei, koko hänen olemassaolonsa perustuu väkivallalle (tuntuisi väärältä puhua noiturista ammattina) – hänen tehtävänsä maailmassa on surmata hirviöitä, piste. Myös hänen suurimmat nautintonsa perustuvat fyysisyyteen. Geralt on väsymätön rakastaja ja noiturina luonnostaan hedelmätön, mikä tekee naistenkaadosta turvallisen ja huolettoman harrastuksen.

Lihallisuudestaan huolimatta Geralt ei ole tyhmä. Hän on hyvin tietoinen tekojensa seurauksesta ja noudattaa toimissaan omaa eettistä linjaansa. Hän ei ole palkkamiekka tai murhaaja, joka tekee maksusta mitä vain, vaan noituri, jolla on selkeä tehtävä: varjella tavallisten ihmisten elämää tuhoamalla hirviöitä.

Epäselvien aikahyppyjen ja Geraltin päämäärättömyyden lisäksi sarjassa on kolmas merkittävä ongelma: Yenneferin näyttelijävalinta. Yenneferin taustatarina on traaginen: hän on syntynyt epämuodostuneena kyttyräselkänä ja joutunut oman isänsä toistuvien pahoinpitelyjen kohteeksi. Opiskeltuaan sitkeästi magiaa hän on kuitenkin onnistunut saavuttamaan merkittävää valtaa ja korjannut synnynnäisen epämuodostumansa taikuuden avulla. Geraltin kohdatessaan Yennefer on jo iäkäs, mutta taikuutensa ansiosta ulkoisesti nuori ja kaunis.

Yenneferin tärkeimmät avut ovat tällä kertaa pornonäyttelijän katse ja suihinottoystävälliset huulet.

Tätä ajan ja kokemuksen patinoimaa, viisasta naista on valittu esittämään nätti mutta näyttelijänä ala-arvoinenen Anya Chalotra. Hänen tulkintansa Yenneferistä on turhamainen ja nokkava hepsankeikka, jolla on pornonäyttelijän elkeet.

Otetaan pöytään hieman numeroita. Cirillaa esittävä Freya Allan on syntynyt vuonna 2001 ja on kuvausten aikaan ollut noin 17-vuotias. Geraltia esittävä Henry Cavill puolestaan on syntynyt vuonna 1983 ja siten sarjan tekoaikaan noin 35-vuotias. Nämä numerot heijastelevat sitä, mikä näkyy sarjasta muutenkin: Geralt on Cirillalle uskottava ja turvallinen isähahmo.

Freya Allan on oiva valinta Cirin rooliin.

Sen sijaan Chalotra on syntynyt vuonna 1996 ja on sarjan tekemisen aikaan ollut noin 22-vuotias, siis melkein teini vielä. Hän on 13 vuotta Geraltin näyttelijää nuorempi – ja vain viisi vuotta Cirillaa vanhempi.  Ongelma ei tarkalleen ottaen ole oikeasti näyttelijättären iässä, vaan siinä, että Yennefer ei vaikuta päivääkään yli 22-vuotiaalta.

Koska näyttelijä on mitä on, ei Yennefer ole lainkaan uskottava Geraltin tasavertaisena ja sopivasti haastavana kumppanina. Vielä suurempi uskottavuusvaje hänellä on Cirillan äitihahmona. C’mon – 22-vuotias 17-vuotiaan äitinä? Paikoin Cirillan hahmo vaikuttaa Yenneferin hahmoa kypsemmältä ja aikuisemmalta.

Koska Yennefer on The Witcherissä valtavan keskeisessä roolissa, on näyttelijän uskottavuusvaje valtava ongelma koko sarjan kannalta.

Valvatti varmistaa, että Geraltin uroteot jäävät elämään runoissa ja lauluissa.

Jos Yenneferin hahmon kuvauksessa ja roolituksessa onkin epäonnistuttu surkeasti, on monen muun hahmon kenkiin löydetty erinomaisia näyttelijöitä. Henry Cavell on juuri sopivasti The Witcher -pelien Geraltin näköinen ja oloinen. Hänen työskentelynsä on kypsää ja sopivasti rouheaa. Odotan kuitenkin, että saamme nähdä hänessä vielä enemmän Geraltin hahmolle ominaisia ääripäitä: hänen lämmintä mutta ivallista huumoriaan ja toisaalta hänen kipuaan ja yksinäisyyttään.

Myös Geraltin rinnalla kulkevan bardin eli Valvatin näyttelijävalinnassa on onnistuttu. Joey Batey tuo suurine silmineen mieleeni Green Day -yhtyeen keulakuvan eli Billie Joe Armstrongin. Siinä missä Geraltin hahmo on lähes suora kopio The Witcher -peleistä, on Valvattia tulkittu sarjassa paljon vapaammin. Hänen laulunsa ovat popahtavia, mikä varmasti ärsyttää monia katsojia. Itse pidin tästä ominaisuudesta, joskin ajoittain sointukulut muistuttivat jo vähän liikaakin tämän päivän radiorallatuksia.

Soturikuningatar Calanthe sairastuu omasta voimastaan.

Erinomaisia näyttelijävalintoja on lisääkin – mainittakoon niistä vielä sävykäs Adam Levy Hiirsäkkinä, Twin Peaksista tuttu Eamon Farren Nilfgaardin psykopaattisen kylmänä Cahirina ja Johdi May Cirin isoäitinä ja soturikuningatar Calanthena.

Netflix tilasi The Witcheristä toisen tuotantokauden jo ennen kuin ensimmäinen tuotantokausi tärähti linjoille. Hyvä näin, kyllä tätä toisenkin mokoman vielä katsoo – ainakin, jos tiettyihin ensimmäisen tuotantokauden ongelmiin puututaan.

*****

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s