The Lighthouse (2019) arvostelu

The Lighthouse (2019)

The Lighthouse (2019) on kokeellinen kauhuelokuva kahdesta toisilleen tuntemattomasta miehestä, jotka ovat ottaneet vastaan majakanvartijan pestin kuukauden ajaksi. The Lighthousen ohjaaja Robert Eggersin esikoiselokuva The Witch (2015) sai ilmestyessään kovasti positiivista huomiota osakseen. Odotukset The Witchin jälkeen ovat kovat.

The Lighthouse lunastaa ne täysin.

Willem Dafoe esittää senior-levelin majakanvartijaa, joka näyttää nuoremmalle kaapin paikan välittömästi, kun kurjalle luodolle on astuttu. Nuoremman majakanvartijan roolissa nähdään Robert Pattinson. – Käytän selkeyden vuoksi tässä tekstissä hahmoista heidän näyttelijöidensä nimiä, sillä elokuvan maailmassa hahmojen nimet tuodaan esiin varsin myöhäisessä vaiheessa, ja silloinkin  niihin liittyy tiettyä tulkinnanvaraisuutta.

Ennen kuin sukelletaan syvemmälle elokuvan juonikulkuun, todettakoon seuraavaa: The Lighthousen tapahtumia ei kannata tulkita järin kirjaimellisesti. Tai kai niinkin voi tehdä – en vain itse näe tapahtumien kirjaimellisessa tulkinnassa juurikaan mieltä. Alusta asti elokuvassa annetaan viitteitä siihen, että Pattinsonin ja Dafoen hahmot ovat saman persoonallisuuden kaksi osaa – tai pikemminkin näin: Dafoe on Pattinsonin sisäisten ilmiöiden manifestoituma. Ja mitä pidemmälle The Lighthousen juoni kulkee, sitä helpompaa on vakuuttua siitä, ettei elokuvan juonta kannata arvioida sarjana todellisia tapahtumia, vaan pikemminkin eräänlaisena sairaskertomuksena rikkinäisen mielen sisäisistä liikkeistä.

The Lighthousen taivas ja miehet ovat ankean harmaita. Takana Dafoe, etualalla Pattinson.

Dafoe on Pattinsonille samaan aikaan kuin vaatelias isä, ankara esimies ja oikeuden syyttäjä. Tekee Pattinson mitä vain, moitteelle löytyy aina sija. Dafoe kasaa Pattinsonin kontolle saaren raskaimmat työt. Hiilien kuljetus ja lapiointi mölyisän sumutorven koneistoon, raskaiden öljysäiliöiden nostelu, rapumertojen kokeminen ja miesten alusastioiden tyhjennys ovat vain alkua Pattinsonin tehtävälistassa. Pattinson tottelee kuuliaasti, mutta vastentahtoisesti.

Vasta illalla, kun Dafoe alkaa tyrkyttää ruokajuomaksi kirkasta viinaa, Pattinson asettuu vastahankaan. Paskan lapiointi ja raskas hiilen roudaaminen ylämäkeen päivä toisensa jälkeen menettelee, mutta viinaa nuori mies ei suostu juomaan.

Pumppu puskee mukiin likaista vettä. Pakko juoda viinaa, kun muutakaan ei ole.

Vaikka majakanvartioiden ohjekirjassa neuvotaan, että molempien miesten on tehtävä vuorotellen kaikkia työtehtäviä, kieltäytyy Dafoe kokeneemman auktoriteettiin vedoten päästämästä Pattinsonia lyhtyhuoneeseen. Vaikuttaa siltä, että Dafoe piilottelee majakan lyhtyhuoneessa salaisuutta. Asia alkaa vaivata Pattinsonia, ja hän yrittää urkkia, mitä kummaa lyhtyhuoneesta löytyy.

Uteliaisuutta eivät lainkaan tyynnytä Dafoen kertomukset Pattinsonin edeltäjästä. Dafoe kertoo, että hänen edellinen apulaisena oli saanut päähänsä, että majakka on lumottu – ja menettänyt järkensä.

Yksisilmäinen lokki riivaa Pattinsonia.

Viikko toisensa jälkeen miehet tekevät töitään napit vastakkain. Lopulta jatkuvasta kinasta alkaa kuoriutua lihallisia jännitteitä. Molemmat miehet kaipaavat tyhjällä saarella naista rinnalleen enemmän kuin mitään muuta. Ja kun naista ei ole tarjolla, alkavat he tehdä toisistaan itselleen naista.

Jo elokuvan alussa Pattinson toteaa Dafoelle, ettei ole pestautunut majakanvartijaksi päästäkseen toimimaan jonkun vaimona. Myöhemmin Dafoe solahtaa ämmän rooliin ja loukkaantuu verisesti, kun Pattinson ei suostu kehumaan tämän kokkaustaitoja. Aivan kuin kaksi pikkupoikaa leikkisi kotia – kun tyttöjä ei ole saatu mukaan leikkiin, on molempien vuorollaan esitettävä äidin roolia.

Onko se…?

The Lighthousen ilmiasu on katsojaa kohtaan tyly ja väkivaltainen. Sen äänet ovat miekka, joka lävistää katsojan elokuvan jokaisena sekuntina. Sumutorven syke, viiltävä myrsky ja Dafoen suustaan ja perseestään päästelemät töräykset takaavat, että koko elokuvan ajan olo on ilkeä ja epämukava. The Lighthousen kutsuminen mustavalkoelokuvaksi ei tee sille oikeutta – pikemminkin se on likaisen harmaa. Puhki palavaa valkoista elokuvassa nähdään lähinnä silloin, kun kamera kääntyy kohti majakan valoa. Harmaan sävyissä katsojan verkkokalvoille heitetään elokuvan mittaan muun muassa kuolleita eläimiä, vinkuroivia äyriäisiä ja yksi irtopää. Nähdäänpä elokuvassa myös, kuinka Robert Pattinson saa kasvoilleen kunnon lastin paskaa.

Sumu nielee koko saaren.

Elokuvan keskipiste, majakka, on jonkinlainen miehisen seksuaalisuuden ilmentymä. Ennen kuin syytätte minua liiasta freudilaisuudesta: miettikää nyt itsekin, miltä jykevänä keskellä sileää kalliota sojottava majakka näyttää. Seksuaalisuuteen liittyvä kuvasto nousee esiin heti elokuvan alussa, kun Pattinson löytää patjansa sisältä paljasrintaista merenneitoa esittävän luuveistoksen. Elokuvan mittaan hän käy nyrkkipyykillä majakan varastossa ja hivelee samalla merenneitoveistosta.

Dafoe toteuttaa seksuaalisuuttaan hieman toisin… tai siltä ainakin vaikuttaa. Selvää on vain, että majakan lyhtyhuoneessa tuntuu tapahtuu jotakin todella outoa.

The Lighthousessa meri kuuluu alitajunnan ja unien maailmaan – se on tumma, arvaamaton ja vaarallinen. Koskaan ei tiedä, mitä aallot heittävät rannalle tai mitä pinnan alle sukeltava löytää edestään. Ja mikä pahinta, kuten alitajuntaa tai unta, ei merta pääse pakoon. Toisinaan myrsky ajaa aallot niin korkeiksi, että ne pyyhkivät karun luodon yli. Vain majakka seisoo myrskyn keskellä ehjänä ja lannistumattomana, kaiken muun meri pyyhkii altaan.

Uuden-Englannin rannikon idyllisiä rantatunnelmia

The Lighthouse on täynnä viittauksia antiikin Kreikan ja Rooman mytologiaan. Dafoe raivostuu ja kiroaa merenjumala Neptunuksen ja tämän pojan Tritonin Pattinsonin kimppuun. Pattinson alkaa nähdä näkyjä merenneidosta, joka tuo mieleen itse Odysseuksen kohtaamat seireenit. Elokuvan loppukohtaus puolestaan on ilmiselvä viittaus erääseen antiikin myyttiin – mihin, jätetään se spoilerin välttämiseksi mainitsematta

Seuraava tuskin tulee kellekään Lyhtyä pidempään lukeneelle yllätyksenä: näen The Lighthousessa tutun tarinan ihmisen ja paholaisen lankeemuksesta. Pattinsonin hahmon määrittäviä piirteitä ovat toisaalta syyllisyydentunne, toisaalta kapinahenki ja tottelemattomuus. Pikku-Lucifer tekee ja on tehnyt asioita, joita ei pitäisi: hän kurkistelee majakan lyhtyhuoneeseen ja runkkaa salaa varastossa.

Mahtava leffa.

*****

 

5 kommenttia artikkeliin ”The Lighthouse (2019) arvostelu

  1. Juha Saari

    Toksisuuden raju kuva? Sen ansa ja tyhjiö, jossa feminiinisyys on kaunis mutta tavoittamaton, lähes fetissi, mielikuviin pakeneva, tyydytystä tuottamaton (siksi merenneito)… kun Pattersson runkkaa, tuntuu kuin Majakan todellisuudessa halun kohde edustaisi myös siirtymää toiseuteen, vapautumista, unelmaa olla Toinen.

    Vaikka mies olenkin, Majakka oli minulle teoreettinen kokemus… Ehkei isäsuhteeni ole ollut tarpeeksi kauhea (vaikka perinteinen rintamamies olikin), että voisin majakan miehiin samastua. Edes kreikkalainen mytologia ei siinä auta.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Vaikka kyseessä on hyvin selkeästi ”miesleffa”, pystyin itse samastumaan moniin seikkoihin, erityisesti Pattinsonin uteliaisuuteen ja syyllisyydentuntoihin. Mutta joo, onhan elokuvan maailma todella vahvasti etäännytetty omasta todellisuudestamme, vaikka aivan alussa sitä voikin hetken katsoa mukamas realistisena kuvauksena.

      Hyviä ajatuksia sinulta, taas kerran.

      Tykkää

      1. Juha Saari

        Unohdetaan mies- ja naisleffat. Vapaudutaan siitä. Samastumme ihmisen tilanteeseen. Miehen tilanne nykyään on ehkä tuollainen. En tiedä, mutta arvailen… Mutta älylläsi ja tunteellasi voit hypätä hahmoihin ikään ja sukupuoleen katsomatta. Kun on utelias, ei ole rajoja. Uskon niin. Ihmisen osa on kiinnostava. Vapauden kysymys meitä aina kiinnostaa. Samat peruskysymykset eri yhteyksissä…

        Pistin blogiini vuosikymmenen mielikkini, ne mitkä muistan, ihan fiilispohjalta. NoIden kanssa olen kokenut hyviä hetkiä. Se oli mittarini valitessa… (Koirat eivät käytä housuja ei muuten unohtunut luettelosta. En pitänyt siitä yhtään. Se tytär oli ainut kiinnostava hahmo koko jutussa. Ja Oona Airola toimi taas kerran.)

        Liked by 1 henkilö

      2. Heini L.

        Jäin vielä funtsimaan miehen seksuaalisuutta ja siihen samaistumista, tai oikeastaan sen ymmärtämistä. Koen että länsimainen kulttuuri on niin täynnä miesten seksuaalisuuden kuvauksia (etenkin yksinäisten miesten), että tästä asiasta pääsee nainenkin aika helposti kärryille. Siksi Lighthousessakin miesten munahommat avautuu jotenkin aika helposti, tai näin ainakin itse koin. Toisin päin homma ei oikein toimi – naisen seksuaalisuutta kun on käsitelty vuosituhansien varjossa milloin tabuna ja piilotellen, milloin demonisoiden, milloin todeten että ei tästä ota yhtään mitään selvää. (Mua on alkanut viime vuosina kiinnostaa nämä dikotomiat yhä enemmän ja siksi kiinnitän niihin aika helposti huomiota.)

        Hyvä lista. Munkin pitäisi nyt koota vastaava ja varmasti sinne tulee pari samaa mitä sinunkin listassa oli (ainakin Only Lovers Left Alive ja Kuu). Aika työlästä lähteä keilailemaan, että mitäs tässä viimeisen 10 vuoden aikana on tullut katsottua, mutta onneksi blogissa on aika hyvät raportit edes viimeisen 6 vuoden ajalta.

        Tykkää

      3. Juha Saari

        (Nyt en tiedä mihin kohtaan tämä taas kerran tulee, kun tuota kommenttisi kulmanuolta ei tossa sun viimisessä ole, mutta tämä siis ajateltava tuon sun viimisen kommentin 5.1. klo 10:38 jälkeen tulevaksi…)

        Clovehitch Killer pitää mainita erikseen listasta. Mainio juttu. Vanhan teeman taitavaa indie-muotoilua.

        Tuosta seksuaalisuudesta… Tuntuu että samastumisen kysymykset eivät itselläni liity mies-nais -dikotomiaan vaan ennemminkin seksuaalisen suuntautumisen tai identiteetin tai sukupuoleen liittyvien fyysisten ja psyykisten ristiriitojen eksistensseihin. Minulla on kaveri, joka korjautti sukupuolensa ja sekös viritti meille kiinnostavat filosofiset pohdinnat siitä, mitä hän oli ja on nyt minulle, miten hänet koen, ja miten hän itsensä kokee suhteessa aikaisempaan eksistenssiinsä. Pohdinnat olivat valtavan kiinnostavia, ymmärystä avaavia. Nyt ne ovat jääneet taka-alalle kun kumpikin jo kyllästyi. Tietenkään koskaan en voi tavoittaa hänen kokemustaan eikä se tietenkään ole tarpeenkaan…

        Miehenä minulla on tietenkin ollut tiedostamatonta etua monissa asioissa, ja heterona on helpompaa epäilemättä ollut. Yksi juttu missä mieheyden edun tässä kulttuurievolutiivisessa herran ja orjan (tai jos miedommin haluat sanottavan niin rengin) dialektiikassa huomaa aina, on naisten ulkomuodon kehumisen ongelma. Nainen kokee menettävänsä jotain henkistä, tulleensa vähätellyksi. Miehelle ei näin käy. Mutta tästä dialektiikasta voivat vain naiset itse vapautua, miesten kohteliaisuus ja tilannetaju ei ole ratkaisu. Kirjoitin tästä aikoinaan Ilkka-lehteen. Juttu on tässä: https://juhasaari.blogspot.com/search?q=V%C3%A4%C3%A4rin+kehutusta+kauneudesta

        Heini. Minusta tuntuu että tuota Majakkaa (käytän suominimeä ihan kiusallani) voisi käyttää hyvänä pohjana miestapahtuman keskustelulle… johon siis naiset ja kaikki siltä väliltä olisivat houkuteltu vaikka sitten puolipakolla mukaan.

        Hauskaa kevään oottelemista.

        Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s