The Lighthouse (2019) arvostelu

The Lighthouse (2019)

The Lighthouse (2019) on kokeellinen kauhuelokuva kahdesta toisilleen tuntemattomasta miehestä, jotka ovat ottaneet vastaan majakanvartijan pestin kuukauden ajaksi. The Lighthousen ohjaaja Robert Eggersin esikoiselokuva The Witch (2015) sai ilmestyessään kovasti positiivista huomiota osakseen. Odotukset The Witchin jälkeen ovat kovat.

The Lighthouse lunastaa ne täysin.

Willem Dafoe esittää senior-levelin majakanvartijaa, joka näyttää nuoremmalle kaapin paikan välittömästi, kun kurjalle luodolle on astuttu. Nuoremman majakanvartijan roolissa nähdään Robert Pattinson. – Käytän selkeyden vuoksi tässä tekstissä hahmoista heidän näyttelijöidensä nimiä, sillä elokuvan maailmassa hahmojen nimet tuodaan esiin varsin myöhäisessä vaiheessa, ja silloinkin  niihin liittyy tiettyä tulkinnanvaraisuutta.

Ennen kuin sukelletaan syvemmälle elokuvan juonikulkuun, todettakoon seuraavaa: The Lighthousen tapahtumia ei kannata tulkita järin kirjaimellisesti. Tai kai niinkin voi tehdä – en vain itse näe tapahtumien kirjaimellisessa tulkinnassa juurikaan mieltä. Alusta asti elokuvassa annetaan viitteitä siihen, että Pattinsonin ja Dafoen hahmot ovat saman persoonallisuuden kaksi osaa – tai pikemminkin näin: Dafoe on Pattinsonin sisäisten ilmiöiden manifestoituma. Ja mitä pidemmälle The Lighthousen juoni kulkee, sitä helpompaa on vakuuttua siitä, ettei elokuvan juonta kannata arvioida sarjana todellisia tapahtumia, vaan pikemminkin eräänlaisena sairaskertomuksena rikkinäisen mielen sisäisistä liikkeistä.

The Lighthousen taivas ja miehet ovat ankean harmaita. Takana Dafoe, etualalla Pattinson.

Dafoe on Pattinsonille samaan aikaan kuin vaatelias isä, ankara esimies ja oikeuden syyttäjä. Tekee Pattinson mitä vain, moitteelle löytyy aina sija. Dafoe kasaa Pattinsonin kontolle saaren raskaimmat työt. Hiilien kuljetus ja lapiointi mölyisän sumutorven koneistoon, raskaiden öljysäiliöiden nostelu, rapumertojen kokeminen ja miesten alusastioiden tyhjennys ovat vain alkua Pattinsonin tehtävälistassa. Pattinson tottelee kuuliaasti, mutta vastentahtoisesti.

Vasta illalla, kun Dafoe alkaa tyrkyttää ruokajuomaksi kirkasta viinaa, Pattinson asettuu vastahankaan. Paskan lapiointi ja raskas hiilen roudaaminen ylämäkeen päivä toisensa jälkeen menettelee, mutta viinaa nuori mies ei suostu juomaan.

Pumppu puskee mukiin likaista vettä. Pakko juoda viinaa, kun muutakaan ei ole.

Vaikka majakanvartioiden ohjekirjassa neuvotaan, että molempien miesten on tehtävä vuorotellen kaikkia työtehtäviä, kieltäytyy Dafoe kokeneemman auktoriteettiin vedoten päästämästä Pattinsonia lyhtyhuoneeseen. Vaikuttaa siltä, että Dafoe piilottelee majakan lyhtyhuoneessa salaisuutta. Asia alkaa vaivata Pattinsonia, ja hän yrittää urkkia, mitä kummaa lyhtyhuoneesta löytyy.

Uteliaisuutta eivät lainkaan tyynnytä Dafoen kertomukset Pattinsonin edeltäjästä. Dafoe kertoo, että hänen edellinen apulaisena oli saanut päähänsä, että majakka on lumottu – ja menettänyt järkensä.

Yksisilmäinen lokki riivaa Pattinsonia.

Viikko toisensa jälkeen miehet tekevät töitään napit vastakkain. Lopulta jatkuvasta kinasta alkaa kuoriutua lihallisia jännitteitä. Molemmat miehet kaipaavat tyhjällä saarella naista rinnalleen enemmän kuin mitään muuta. Ja kun naista ei ole tarjolla, alkavat he tehdä toisistaan itselleen naista.

Jo elokuvan alussa Pattinson toteaa Dafoelle, ettei ole pestautunut majakanvartijaksi päästäkseen toimimaan jonkun vaimona. Myöhemmin Dafoe solahtaa ämmän rooliin ja loukkaantuu verisesti, kun Pattinson ei suostu kehumaan tämän kokkaustaitoja. Aivan kuin kaksi pikkupoikaa leikkisi kotia – kun tyttöjä ei ole saatu mukaan leikkiin, on molempien vuorollaan esitettävä äidin roolia.

Onko se…?

The Lighthousen ilmiasu on katsojaa kohtaan tyly ja väkivaltainen. Sen äänet ovat miekka, joka lävistää katsojan elokuvan jokaisena sekuntina. Sumutorven syke, viiltävä myrsky ja Dafoen suustaan ja perseestään päästelemät töräykset takaavat, että koko elokuvan ajan olo on ilkeä ja epämukava. The Lighthousen kutsuminen mustavalkoelokuvaksi ei tee sille oikeutta – pikemminkin se on likaisen harmaa. Puhki palavaa valkoista elokuvassa nähdään lähinnä silloin, kun kamera kääntyy kohti majakan valoa. Harmaan sävyissä katsojan verkkokalvoille heitetään elokuvan mittaan muun muassa kuolleita eläimiä, vinkuroivia äyriäisiä ja yksi irtopää. Nähdäänpä elokuvassa myös, kuinka Robert Pattinson saa kasvoilleen kunnon lastin paskaa.

Sumu nielee koko saaren.

Elokuvan keskipiste, majakka, on jonkinlainen miehisen seksuaalisuuden ilmentymä. Ennen kuin syytätte minua liiasta freudilaisuudesta: miettikää nyt itsekin, miltä jykevänä keskellä sileää kalliota sojottava majakka näyttää. Seksuaalisuuteen liittyvä kuvasto nousee esiin heti elokuvan alussa, kun Pattinson löytää patjansa sisältä paljasrintaista merenneitoa esittävän luuveistoksen. Elokuvan mittaan hän käy nyrkkipyykillä majakan varastossa ja hivelee samalla merenneitoveistosta.

Dafoe toteuttaa seksuaalisuuttaan hieman toisin… tai siltä ainakin vaikuttaa. Selvää on vain, että majakan lyhtyhuoneessa tuntuu tapahtuu jotakin todella outoa.

The Lighthousessa meri kuuluu alitajunnan ja unien maailmaan – se on tumma, arvaamaton ja vaarallinen. Koskaan ei tiedä, mitä aallot heittävät rannalle tai mitä pinnan alle sukeltava löytää edestään. Ja mikä pahinta, kuten alitajuntaa tai unta, ei merta pääse pakoon. Toisinaan myrsky ajaa aallot niin korkeiksi, että ne pyyhkivät karun luodon yli. Vain majakka seisoo myrskyn keskellä ehjänä ja lannistumattomana, kaiken muun meri pyyhkii altaan.

Uuden-Englannin rannikon idyllisiä rantatunnelmia

The Lighthouse on täynnä viittauksia antiikin Kreikan ja Rooman mytologiaan. Dafoe raivostuu ja kiroaa merenjumala Neptunuksen ja tämän pojan Tritonin Pattinsonin kimppuun. Pattinson alkaa nähdä näkyjä merenneidosta, joka tuo mieleen itse Odysseuksen kohtaamat seireenit. Elokuvan loppukohtaus puolestaan on ilmiselvä viittaus erääseen antiikin myyttiin – mihin, jätetään se spoilerin välttämiseksi mainitsematta

Seuraava tuskin tulee kellekään Lyhtyä pidempään lukeneelle yllätyksenä: näen The Lighthousessa tutun tarinan ihmisen ja paholaisen lankeemuksesta. Pattinsonin hahmon määrittäviä piirteitä ovat toisaalta syyllisyydentunne, toisaalta kapinahenki ja tottelemattomuus. Pikku-Lucifer tekee ja on tehnyt asioita, joita ei pitäisi: hän kurkistelee majakan lyhtyhuoneeseen ja runkkaa salaa varastossa.

Mahtava leffa.

*****

 

Queen of the Desert (2015) arvostelu – Herzog tekee mainstream-draamaa

QUEEN OF THE DESERT 2015
Queen of the Desert (2015)

Werner Herzog, mitä ihmettä sinulle tapahtuu? En olisi tunnetuimpien ohjaustöidesi perusteella uskonut, että alat urasi päätteeksi ohjata geneerisiä Hollywood-elokuvia. Onko sittenkin niin, että suurimmankin auteurin viimeinen unelma on päästä tekemään suurten yleisöjen elokuvia helvetin isolla budjetilla? Oli miten oli, olen viimeaikaisiin ohjauksiisi hieman pettynyt. (Okei, My Son, My Son, What Have Ye Done? on erinomainen elokuva, mutta se onkin poikkeus viimeaikaisten tekosiesi joukossa.)

Herzogin tuorein ohjaustyö Queen of the Desert (Yhdysvallat/Marokko 2015) on ihan mukiinmenevä elämäkertadraama, ei siinä mitään. Kaikki on kunnossa. Ongelma on lähinnä se, että Herzogin oma kädenjälki puuttuu. Miksi hän on vanhoilla päivillään halunnut muuttua näkymättömäksi? Queen of the Desert voisi olla kenen tahansa Hollywoodin leipäohjaajan tekosia.

Elokuva perustu englantilaisen Gertrude Bellin (1868–1926) elämään. Bell tunnetaan eräänlaisena naispuolisena Arabian Lawrencena: hän tutki koko aikuisikänsä Lähi-Idän kulttuureita, taiteita, kieliä ja arkeologiaa. Hän oli jopa mukana määrittämässä nykyisiä Jordanian ja Irakin rajoja. Bell omistautui arabikulttuureille ja suorastaan sulautui niihin – siinä määrin kuin se hänen elinaikanaan oli englantilaiselle naiselle mahdollista.

QUEEN-OF-THE-DESERT-kotona
Nuori Gertrude uhkaa kuolla tylsyyteen.

Elokuva alkaa Gertruden nuoruudesta. Rikkaan porvarisperheen tytär, Oxfordista erinomaisin arvosanoin valmistunut Gertrude (Nicole Kidman) uhkaa tylsistyä kuoliaaksi jäykissä seurapiiritapahtumissa. Hän tahtoo nähdä maailmaa! Viimein isä myöntyy Getruden pyyntöjen edessä: hän saa luvan matkustaa Teheraniin Iso-Britannian suurlähetystöön diplomaattisetänsä vieraaksi. Teheranissa Gertrude kiinnostuu Lähi-idän kulttuureista ja kielistä. Hän opiskelee farsia voidakseen tutustua maan kaunokirjalliseen perinteeseen alkukielellä ja pyrkii kokemaan maan tavat ja taiteet niin syvästi kuin englantilaisnaisen on suinkin mahdollista. Hän löytää Teheranista myös rakkautta.

Elokuva kertoo Gertruden tutkimusmatkoista ympäri Lähi-itää ja sukelluksesta alueen kulttuureihin. Hän elää jatkuvassa liikkeessä: hänen kotinsa on aavikolla, kamelin selässä. Mitä kauempana jokin kaupunki on, mitä eristyneemmin jokin beduiiniheimo elää, sitä voimakkaampaa vetoa hän siihen tuntee. Toisin kuin muut alueella toimivat länsimaalaiset, Gertrude ei tyydy tutkimaan alueen kulttuureita ulkoapäin. Sen sijaan hän pyrkii samastumaan arabien ja muiden Lähi-Idän kansojen sielunelämään.

QUEEN-OF-THE-DESERT-kidman-franco
Gertrude ja nuoruudenrakastettu Henry (James Franco).

Jokin kokonaisuudessa hiertää. Kautta elokuvan minua vaivasi Gertruden etuoikeutettu asema. Hänen elämäntapansa on mahdollinen vain sen vuoksi, että hänellä on tukenaan varakas perhe, joka omistaa tuottavan teräsyhtiön. Gertrude ei koskaan yritä ansaita elantoaan, vaan käyttää sumeilematta sukunsa varoja rahoittaakseen matkansa ja tutkimuksensa. (Tätä ei varsinaisesti tuoda elokuvassa esille; pikemminkin huomio pyritään ohjaamaan pois raha-asioista.)

En sano, että tämä olisi jotenkin väärin, mutta henkilökohtaisesti en osaa samastua tällaiseen. Rusoposkisen porvarisnaisen on kovin helppo uppoutua persialaisiin runoihin ja itkeä sitten sydänsurujaan ja elämänsä pitkäveteisyyttä, kun koko elämä on poljettu sileäksi hänen edessään.

Samalla Gertrudesta pyritään luomaan protofeminististä hahmoa. Elokuvassa alleviivataan hänen älyään ja lahjakkuuttaan kyllästymiseen asti. Hän on niin älykäs, että hänen elämänsä on vaikeaa. Hän on niin älykäs, että hän ei koskaan päässyt hyviin naimisiin. Hän on niin älykäs, että hän meinaa kuolla tylsyyteen joutuessaan alistumaan englantilaisen hienostoelämän kaavoihin.

QUEEN-OF-THE-DESERT-arabian-lawrence
Lähi-idässä pyörivien brittien skene on pieni, eikä Gertrude voi välttyä törmäämästä myös Arabian Lawrenceen (Robert Pattinson).

Jotain olennaista elokuvan maalaamasta henkilökuvasta kertoo keskustelu, jonka Gertrude käy arkkivihollisensa, neuvonantaja Mark Sykesin (Nick Waring) kanssa. Kun Sykes kysyy Gertrudelta, mikä beduiinieissa häntä oikein kiinnostaa, Gertrude vastaa:

Jokin, mitä te ja maailmanne ette koskaan ymmärrä. Heidän vapautensa, arvokkuutensa ja heidän elämänsä runollisuus.

Kuulun ilmeisesti samaan maailmaan kuin neuvonantaja Sykes, sillä ”heidän elämänsä runollisuus” kuulostaa mielestäni imelältä ja teennäiseltä hienostonaisen puheelta.

Gertruden elämä ei kuitenkaan ollut mukavaa tutkiskelua ja vaivatonta matkustelua. Britannian siirtomaahallinto yrittää ensin estää Gertruden tutkimusmatkoja ja vaatii sitten tätä vakoilemaan puolestaan. Myös aavikko asettaa Gertrudelle omat haasteensa. On kuitenkin yllättävää, kuinka helposti Gertrude selviytyy matkoihin liittyvistä vaikeuksistaan. Hänen elämänsä suurimmat ongelmat liittyvät ihmissuhteisiin ja yksinäisyyteen: näennäisestä itsenäisyydestään huolimatta Gertrude on hyvin omistautunut niille miehille, joille hän avaa sydämensä.

Nicole Kidman on Gertruden rooliin periaatteessa hyvä valinta. Käytännössä hän ei kuitenkaan ole erityisen uskottava nuorena Gertrudena. Kidman on jo lähes 50-vuotias, eikä häntä saada taitavallakaan ehostuksella parikymppisen näköistä. Tunnettu tosiasia on, että nuoresta näyttelijästä on suhteellisen helppoa tehdä vanhemman näköinen – huomattavasti vaikeampaa on saada vanha näyttelijä ikäistään nuoremmaksi. Lisäksi Kidmanin ilmaisussa on kautta linjan kulmikkuutta, joka saa hänet vaikuttaman paljon vanhemmalta kuin pitäisi. Kidmanin ansiot ja ammattitaito ovat kiistattomat, mutta kenties Gertruden rooliin olisi silti kannattanut valita nuorempi näyttelijätär.

QUEEN-OF-THE-DESERT-beduiinit
Beduiinien johtajat suhtautuvat Gertrudeen syvällä kunnioituksella.

Gertruden ikää elokuvan eri vaiheissa on tosin hyvin vaikea arvioida, ja elokuvassa mainitut vuosiluvut ovat omiaan pikemminkin hämärtämään asiaa itsestään kuin selventämään sitä. Ensimmäinen kohtaus, jossa Gertrude esiintyy, sijoittuu vuoteen 1902. Kohtauksen dialogin perusteella saa sen käsityksen, että Gertrude on vastikään valmistunut Oxfordista ja että hänet esitellään ensimmäistä kertaa seurapiireille. Voisi olettaa, että hän on elokuvan alkukohtauksissa noin 20-vuotias. Näiden kohtausten jälkeen Gertrude suuntaa Teheraniin ensimmäiselle Lähi-idän-matkalleen; toisin sanoen elokuvassa esitetään, että Gertrude kävi Lähi-idässä ensimmäistä kertaa vuonna 1902. – Tosiasiassa Gertrude juhli kyseisenä vuonna 34-vuotissyntymäpäiviään. Hän matkusti Teheraniin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1892 ja julkaisi matkaa kuvaavan Persian Pictures -teoksen vuonna 1894. En käsitä, miksi Gertruden elämän tapahtumia on pitänyt elokuvassa ”lykätä” kymmenen vuotta myöhemmäksi.

Gertruden elämä on vertaansa vailla, siitä ei ole epäilystäkään. Länsimaalainen nainen, joka kolusi Lähi-idän etäisimmätkin kolkat, oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa täysin ainutlaatuinen olento. On aivan selvää, että Gertruden tarina on kertomisen arvoinen paitsi elämäkerroissa (niitä hänestä onkin kirjoitettu ainakin seitsemän), myös elokuvassa. Toteutus kuitenkin tökkii.

*****

Queen of the Desert DVD @ Discshop