Werner Herzog, mitä ihmettä sinulle tapahtuu? En olisi tunnetuimpien ohjaustöidesi perusteella uskonut, että alat urasi päätteeksi ohjata geneerisiä Hollywood-elokuvia. Onko sittenkin niin, että suurimmankin auteurin viimeinen unelma on päästä tekemään suurten yleisöjen elokuvia helvetin isolla budjetilla? Oli miten oli, olen viimeaikaisiin ohjauksiisi hieman pettynyt. (Okei, My Son, My Son, What Have Ye Done? on erinomainen elokuva, mutta se onkin poikkeus viimeaikaisten tekosiesi joukossa.)
Herzogin tuorein ohjaustyö Queen of the Desert (Yhdysvallat/Marokko 2015) on ihan mukiinmenevä elämäkertadraama, ei siinä mitään. Kaikki on kunnossa. Ongelma on lähinnä se, että Herzogin oma kädenjälki puuttuu. Miksi hän on vanhoilla päivillään halunnut muuttua näkymättömäksi? Queen of the Desert voisi olla kenen tahansa Hollywoodin leipäohjaajan tekosia.
Elokuva perustu englantilaisen Gertrude Bellin (1868–1926) elämään. Bell tunnetaan eräänlaisena naispuolisena Arabian Lawrencena: hän tutki koko aikuisikänsä Lähi-Idän kulttuureita, taiteita, kieliä ja arkeologiaa. Hän oli jopa mukana määrittämässä nykyisiä Jordanian ja Irakin rajoja. Bell omistautui arabikulttuureille ja suorastaan sulautui niihin – siinä määrin kuin se hänen elinaikanaan oli englantilaiselle naiselle mahdollista.
Elokuva alkaa Gertruden nuoruudesta. Rikkaan porvarisperheen tytär, Oxfordista erinomaisin arvosanoin valmistunut Gertrude (Nicole Kidman) uhkaa tylsistyä kuoliaaksi jäykissä seurapiiritapahtumissa. Hän tahtoo nähdä maailmaa! Viimein isä myöntyy Getruden pyyntöjen edessä: hän saa luvan matkustaa Teheraniin Iso-Britannian suurlähetystöön diplomaattisetänsä vieraaksi. Teheranissa Gertrude kiinnostuu Lähi-idän kulttuureista ja kielistä. Hän opiskelee farsia voidakseen tutustua maan kaunokirjalliseen perinteeseen alkukielellä ja pyrkii kokemaan maan tavat ja taiteet niin syvästi kuin englantilaisnaisen on suinkin mahdollista. Hän löytää Teheranista myös rakkautta.
Elokuva kertoo Gertruden tutkimusmatkoista ympäri Lähi-itää ja sukelluksesta alueen kulttuureihin. Hän elää jatkuvassa liikkeessä: hänen kotinsa on aavikolla, kamelin selässä. Mitä kauempana jokin kaupunki on, mitä eristyneemmin jokin beduiiniheimo elää, sitä voimakkaampaa vetoa hän siihen tuntee. Toisin kuin muut alueella toimivat länsimaalaiset, Gertrude ei tyydy tutkimaan alueen kulttuureita ulkoapäin. Sen sijaan hän pyrkii samastumaan arabien ja muiden Lähi-Idän kansojen sielunelämään.
Jokin kokonaisuudessa hiertää. Kautta elokuvan minua vaivasi Gertruden etuoikeutettu asema. Hänen elämäntapansa on mahdollinen vain sen vuoksi, että hänellä on tukenaan varakas perhe, joka omistaa tuottavan teräsyhtiön. Gertrude ei koskaan yritä ansaita elantoaan, vaan käyttää sumeilematta sukunsa varoja rahoittaakseen matkansa ja tutkimuksensa. (Tätä ei varsinaisesti tuoda elokuvassa esille; pikemminkin huomio pyritään ohjaamaan pois raha-asioista.)
En sano, että tämä olisi jotenkin väärin, mutta henkilökohtaisesti en osaa samastua tällaiseen. Rusoposkisen porvarisnaisen on kovin helppo uppoutua persialaisiin runoihin ja itkeä sitten sydänsurujaan ja elämänsä pitkäveteisyyttä, kun koko elämä on poljettu sileäksi hänen edessään.
Samalla Gertrudesta pyritään luomaan protofeminististä hahmoa. Elokuvassa alleviivataan hänen älyään ja lahjakkuuttaan kyllästymiseen asti. Hän on niin älykäs, että hänen elämänsä on vaikeaa. Hän on niin älykäs, että hän ei koskaan päässyt hyviin naimisiin. Hän on niin älykäs, että hän meinaa kuolla tylsyyteen joutuessaan alistumaan englantilaisen hienostoelämän kaavoihin.
Jotain olennaista elokuvan maalaamasta henkilökuvasta kertoo keskustelu, jonka Gertrude käy arkkivihollisensa, neuvonantaja Mark Sykesin (Nick Waring) kanssa. Kun Sykes kysyy Gertrudelta, mikä beduiinieissa häntä oikein kiinnostaa, Gertrude vastaa:
Jokin, mitä te ja maailmanne ette koskaan ymmärrä. Heidän vapautensa, arvokkuutensa ja heidän elämänsä runollisuus.
Kuulun ilmeisesti samaan maailmaan kuin neuvonantaja Sykes, sillä ”heidän elämänsä runollisuus” kuulostaa mielestäni imelältä ja teennäiseltä hienostonaisen puheelta.
Gertruden elämä ei kuitenkaan ollut mukavaa tutkiskelua ja vaivatonta matkustelua. Britannian siirtomaahallinto yrittää ensin estää Gertruden tutkimusmatkoja ja vaatii sitten tätä vakoilemaan puolestaan. Myös aavikko asettaa Gertrudelle omat haasteensa. On kuitenkin yllättävää, kuinka helposti Gertrude selviytyy matkoihin liittyvistä vaikeuksistaan. Hänen elämänsä suurimmat ongelmat liittyvät ihmissuhteisiin ja yksinäisyyteen: näennäisestä itsenäisyydestään huolimatta Gertrude on hyvin omistautunut niille miehille, joille hän avaa sydämensä.
Nicole Kidman on Gertruden rooliin periaatteessa hyvä valinta. Käytännössä hän ei kuitenkaan ole erityisen uskottava nuorena Gertrudena. Kidman on jo lähes 50-vuotias, eikä häntä saada taitavallakaan ehostuksella parikymppisen näköistä. Tunnettu tosiasia on, että nuoresta näyttelijästä on suhteellisen helppoa tehdä vanhemman näköinen – huomattavasti vaikeampaa on saada vanha näyttelijä ikäistään nuoremmaksi. Lisäksi Kidmanin ilmaisussa on kautta linjan kulmikkuutta, joka saa hänet vaikuttaman paljon vanhemmalta kuin pitäisi. Kidmanin ansiot ja ammattitaito ovat kiistattomat, mutta kenties Gertruden rooliin olisi silti kannattanut valita nuorempi näyttelijätär.
Gertruden ikää elokuvan eri vaiheissa on tosin hyvin vaikea arvioida, ja elokuvassa mainitut vuosiluvut ovat omiaan pikemminkin hämärtämään asiaa itsestään kuin selventämään sitä. Ensimmäinen kohtaus, jossa Gertrude esiintyy, sijoittuu vuoteen 1902. Kohtauksen dialogin perusteella saa sen käsityksen, että Gertrude on vastikään valmistunut Oxfordista ja että hänet esitellään ensimmäistä kertaa seurapiireille. Voisi olettaa, että hän on elokuvan alkukohtauksissa noin 20-vuotias. Näiden kohtausten jälkeen Gertrude suuntaa Teheraniin ensimmäiselle Lähi-idän-matkalleen; toisin sanoen elokuvassa esitetään, että Gertrude kävi Lähi-idässä ensimmäistä kertaa vuonna 1902. – Tosiasiassa Gertrude juhli kyseisenä vuonna 34-vuotissyntymäpäiviään. Hän matkusti Teheraniin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1892 ja julkaisi matkaa kuvaavan Persian Pictures -teoksen vuonna 1894. En käsitä, miksi Gertruden elämän tapahtumia on pitänyt elokuvassa ”lykätä” kymmenen vuotta myöhemmäksi.
Gertruden elämä on vertaansa vailla, siitä ei ole epäilystäkään. Länsimaalainen nainen, joka kolusi Lähi-idän etäisimmätkin kolkat, oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa täysin ainutlaatuinen olento. On aivan selvää, että Gertruden tarina on kertomisen arvoinen paitsi elämäkerroissa (niitä hänestä onkin kirjoitettu ainakin seitsemän), myös elokuvassa. Toteutus kuitenkin tökkii.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 