Destroyer (2019) arvostelu – Elämän puukottama Kidman

destroyer arvostelu
Destroyer (2018)

Destroyer (2018) on elokuva naisesta, jota esittää Nicole Kidman. Kidman on roolissaan saatanan hyvä. Jos et tykkää Kidmanista, et välttämättä pidä Destroyerista – mahdollisuus sille kannattaa silti antaa. Kidman ei nimittäin ole koskaan vetänyt niin hyvin kuin tässä elokuvassa. Destroyer tekee hänestä sen, mitä Monster teki Charlize Theronista: ruman, ryppyisen – ja upean.

Erin Bell (Kidman) on viskissä marinoituva poliisietsivä, joka saapuu paahteisena aamupäivänä tutkimaan voimalinjojen alle ammuttua, kylmenevää ruumista. Ruumiin niskassa loistaa outo tatuointi, joka kuvaa kolmea ympyrää. Vierestä löytyy musteen tahrima seteli. Bell vihjailee ympärillä hääriville etsiville tietävänsä, kuka miehen on surmannut, ja jättää nämä sitten ihmettelemään yksin rikospaikkaa.

Väkivalta on etsivä Bellille vain yksi ongelmanratkaisukeino muiden joukossa.

Bell on kulunut, kova ja vihainen. Hän on pelkkää hiiltynyttä kuorta, parkkiintunutta nahkaa, haurauttaan katkeilevia kuituja. Pinnan alla sykkii kauna. Tämän hahmon taustalla on pakko olla jokin suuri trauma ja elämää suurempi tarina. Ja niin onkin, tavallaan.

Takaumista saamme tietää, että Bell on nuorena etsivänä lähetetty peitetehtäviin pankkiryöstöä suunnittelevaan rikollisjengiin. Hänen sisimmässään syntyy ajatus petoksesta. Hetken ajan hänen elämänsä täyttyy mullistuksista, iskuista ja oudoista käänteistä.

Bell pärjää ammattirikollisten kanssa, mutta oman tyttärensä edessä hän on voimaton.

Destroyerin kantava teema on Erin Bellin sykkivä, kipunoiva viha. Hän on uhrannut ja menettänyt niin paljon, että hän on menettänyt kykynsä hoivata ja rakastaa. I’m mad, I’m still fucking mad, it’s burned a circuit in my brain, hän kuvaa mielentilaansa tyttärelleen.

Elämä on työntänyt teränsä Belliin, eikä hän ole toipunut koskaan. Viha on tehnyt hänestä epänaisellisen, suorastaan miehekkään: hän ei kykene huolehtimaan tyttärestään Shelbystä niin kuin teini-ikäisestä pitäisi huolehtia. Hän on sentään hankkinut Shelbylle kaitsijan. En ole aivan varma, onko tämä kaitsija – nimeltään Ethan (Scoot McNairy) – Bellin heila, eksä vai sukulainen; joka tapauksessa hän huolehtii Shelbystä kuin omasta tyttärestään.

Hetken ajan Bellin elämä on täynnä iskuja ja outoja käänteitä.

Bell on elokuvien lukemattomien vigilante-hahmojen keskellä piristävä poikkeus – nainen, joka suorittaa kostonsa suorastaan tieteellisellä täsmällisyydellä. Toisin kuin lukemattomat mieskostajat, Bell on ensisijaisesti kiinnostunut siitä, mitä hän jättää jälkeensä. Hänen tärkein tavoitteensa on estää ylisukupolvisen trauman synty – asia, joka miehiä harvoin kiinnostaa.

Bell tiedostaa olevansa paska äiti – niin paska, että on hänen tyttärelleen parempi, jos hän poistuu kuvioista. Voima, joka ajaa häntä eteenpäin, on juuri se, että hän tahtoo tarjota tyttärelleen jotain enemmän, jotain parempaa. I’ve spent my whole life scrapping, jealous, hungry, scared. I want to find something decent, something good. You can be better than me, hän kertoo Shelbylle. Kuinka hyvin Bell tässä tavoitteessa onnistuu, sitä emme saa tietää. Kaikki Bellin uhraukset saattavat lopulta osoittautua turhiksi.

Sivumennen sanoen: on aika metkaa nähdä 35-vuotias Sebastian Stan 51-vuotiaan Kidmanin vastanäyttelijänä.

Kidman tuskin vetäytyy eläkettä viettämään vielä vähään aikaan. Kuvassa mukana vastanäyttelijä Sebastian Stan, joka voisi ikänsä puolesta olla Kidmanin oma lapsi.

Destroyerin suurin ongelma on sen rytmi. Tarina olisi toiminut paremmin televisiosarjana. Alle kahdessa tunnissa tapahtumat rytisevät edessämme liian intensiivisinä, emmekä saa mahdollisuutta ymmärtää Bellin mielenliikkeitä. Käsikirjoittajat ovat tehneet tarinan käänteissä muutamia alkeellisia virheitä, jotka nakertavat elokuvan uskottavuutta omassa lajityypissään. Osa käänteistä tuntuu heppoisilta ja sattumanvaraisilta.

Siitä huolimatta Destroyer on kiinnostavin toimintaelokuva, jonka olen nähnyt pitkään aikaan.

*****

Queen of the Desert (2015) arvostelu – Herzog tekee mainstream-draamaa

QUEEN OF THE DESERT 2015
Queen of the Desert (2015)

Werner Herzog, mitä ihmettä sinulle tapahtuu? En olisi tunnetuimpien ohjaustöidesi perusteella uskonut, että alat urasi päätteeksi ohjata geneerisiä Hollywood-elokuvia. Onko sittenkin niin, että suurimmankin auteurin viimeinen unelma on päästä tekemään suurten yleisöjen elokuvia helvetin isolla budjetilla? Oli miten oli, olen viimeaikaisiin ohjauksiisi hieman pettynyt. (Okei, My Son, My Son, What Have Ye Done? on erinomainen elokuva, mutta se onkin poikkeus viimeaikaisten tekosiesi joukossa.)

Herzogin tuorein ohjaustyö Queen of the Desert (Yhdysvallat/Marokko 2015) on ihan mukiinmenevä elämäkertadraama, ei siinä mitään. Kaikki on kunnossa. Ongelma on lähinnä se, että Herzogin oma kädenjälki puuttuu. Miksi hän on vanhoilla päivillään halunnut muuttua näkymättömäksi? Queen of the Desert voisi olla kenen tahansa Hollywoodin leipäohjaajan tekosia.

Elokuva perustu englantilaisen Gertrude Bellin (1868–1926) elämään. Bell tunnetaan eräänlaisena naispuolisena Arabian Lawrencena: hän tutki koko aikuisikänsä Lähi-Idän kulttuureita, taiteita, kieliä ja arkeologiaa. Hän oli jopa mukana määrittämässä nykyisiä Jordanian ja Irakin rajoja. Bell omistautui arabikulttuureille ja suorastaan sulautui niihin – siinä määrin kuin se hänen elinaikanaan oli englantilaiselle naiselle mahdollista.

QUEEN-OF-THE-DESERT-kotona
Nuori Gertrude uhkaa kuolla tylsyyteen.

Elokuva alkaa Gertruden nuoruudesta. Rikkaan porvarisperheen tytär, Oxfordista erinomaisin arvosanoin valmistunut Gertrude (Nicole Kidman) uhkaa tylsistyä kuoliaaksi jäykissä seurapiiritapahtumissa. Hän tahtoo nähdä maailmaa! Viimein isä myöntyy Getruden pyyntöjen edessä: hän saa luvan matkustaa Teheraniin Iso-Britannian suurlähetystöön diplomaattisetänsä vieraaksi. Teheranissa Gertrude kiinnostuu Lähi-idän kulttuureista ja kielistä. Hän opiskelee farsia voidakseen tutustua maan kaunokirjalliseen perinteeseen alkukielellä ja pyrkii kokemaan maan tavat ja taiteet niin syvästi kuin englantilaisnaisen on suinkin mahdollista. Hän löytää Teheranista myös rakkautta.

Elokuva kertoo Gertruden tutkimusmatkoista ympäri Lähi-itää ja sukelluksesta alueen kulttuureihin. Hän elää jatkuvassa liikkeessä: hänen kotinsa on aavikolla, kamelin selässä. Mitä kauempana jokin kaupunki on, mitä eristyneemmin jokin beduiiniheimo elää, sitä voimakkaampaa vetoa hän siihen tuntee. Toisin kuin muut alueella toimivat länsimaalaiset, Gertrude ei tyydy tutkimaan alueen kulttuureita ulkoapäin. Sen sijaan hän pyrkii samastumaan arabien ja muiden Lähi-Idän kansojen sielunelämään.

QUEEN-OF-THE-DESERT-kidman-franco
Gertrude ja nuoruudenrakastettu Henry (James Franco).

Jokin kokonaisuudessa hiertää. Kautta elokuvan minua vaivasi Gertruden etuoikeutettu asema. Hänen elämäntapansa on mahdollinen vain sen vuoksi, että hänellä on tukenaan varakas perhe, joka omistaa tuottavan teräsyhtiön. Gertrude ei koskaan yritä ansaita elantoaan, vaan käyttää sumeilematta sukunsa varoja rahoittaakseen matkansa ja tutkimuksensa. (Tätä ei varsinaisesti tuoda elokuvassa esille; pikemminkin huomio pyritään ohjaamaan pois raha-asioista.)

En sano, että tämä olisi jotenkin väärin, mutta henkilökohtaisesti en osaa samastua tällaiseen. Rusoposkisen porvarisnaisen on kovin helppo uppoutua persialaisiin runoihin ja itkeä sitten sydänsurujaan ja elämänsä pitkäveteisyyttä, kun koko elämä on poljettu sileäksi hänen edessään.

Samalla Gertrudesta pyritään luomaan protofeminististä hahmoa. Elokuvassa alleviivataan hänen älyään ja lahjakkuuttaan kyllästymiseen asti. Hän on niin älykäs, että hänen elämänsä on vaikeaa. Hän on niin älykäs, että hän ei koskaan päässyt hyviin naimisiin. Hän on niin älykäs, että hän meinaa kuolla tylsyyteen joutuessaan alistumaan englantilaisen hienostoelämän kaavoihin.

QUEEN-OF-THE-DESERT-arabian-lawrence
Lähi-idässä pyörivien brittien skene on pieni, eikä Gertrude voi välttyä törmäämästä myös Arabian Lawrenceen (Robert Pattinson).

Jotain olennaista elokuvan maalaamasta henkilökuvasta kertoo keskustelu, jonka Gertrude käy arkkivihollisensa, neuvonantaja Mark Sykesin (Nick Waring) kanssa. Kun Sykes kysyy Gertrudelta, mikä beduiinieissa häntä oikein kiinnostaa, Gertrude vastaa:

Jokin, mitä te ja maailmanne ette koskaan ymmärrä. Heidän vapautensa, arvokkuutensa ja heidän elämänsä runollisuus.

Kuulun ilmeisesti samaan maailmaan kuin neuvonantaja Sykes, sillä ”heidän elämänsä runollisuus” kuulostaa mielestäni imelältä ja teennäiseltä hienostonaisen puheelta.

Gertruden elämä ei kuitenkaan ollut mukavaa tutkiskelua ja vaivatonta matkustelua. Britannian siirtomaahallinto yrittää ensin estää Gertruden tutkimusmatkoja ja vaatii sitten tätä vakoilemaan puolestaan. Myös aavikko asettaa Gertrudelle omat haasteensa. On kuitenkin yllättävää, kuinka helposti Gertrude selviytyy matkoihin liittyvistä vaikeuksistaan. Hänen elämänsä suurimmat ongelmat liittyvät ihmissuhteisiin ja yksinäisyyteen: näennäisestä itsenäisyydestään huolimatta Gertrude on hyvin omistautunut niille miehille, joille hän avaa sydämensä.

Nicole Kidman on Gertruden rooliin periaatteessa hyvä valinta. Käytännössä hän ei kuitenkaan ole erityisen uskottava nuorena Gertrudena. Kidman on jo lähes 50-vuotias, eikä häntä saada taitavallakaan ehostuksella parikymppisen näköistä. Tunnettu tosiasia on, että nuoresta näyttelijästä on suhteellisen helppoa tehdä vanhemman näköinen – huomattavasti vaikeampaa on saada vanha näyttelijä ikäistään nuoremmaksi. Lisäksi Kidmanin ilmaisussa on kautta linjan kulmikkuutta, joka saa hänet vaikuttaman paljon vanhemmalta kuin pitäisi. Kidmanin ansiot ja ammattitaito ovat kiistattomat, mutta kenties Gertruden rooliin olisi silti kannattanut valita nuorempi näyttelijätär.

QUEEN-OF-THE-DESERT-beduiinit
Beduiinien johtajat suhtautuvat Gertrudeen syvällä kunnioituksella.

Gertruden ikää elokuvan eri vaiheissa on tosin hyvin vaikea arvioida, ja elokuvassa mainitut vuosiluvut ovat omiaan pikemminkin hämärtämään asiaa itsestään kuin selventämään sitä. Ensimmäinen kohtaus, jossa Gertrude esiintyy, sijoittuu vuoteen 1902. Kohtauksen dialogin perusteella saa sen käsityksen, että Gertrude on vastikään valmistunut Oxfordista ja että hänet esitellään ensimmäistä kertaa seurapiireille. Voisi olettaa, että hän on elokuvan alkukohtauksissa noin 20-vuotias. Näiden kohtausten jälkeen Gertrude suuntaa Teheraniin ensimmäiselle Lähi-idän-matkalleen; toisin sanoen elokuvassa esitetään, että Gertrude kävi Lähi-idässä ensimmäistä kertaa vuonna 1902. – Tosiasiassa Gertrude juhli kyseisenä vuonna 34-vuotissyntymäpäiviään. Hän matkusti Teheraniin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1892 ja julkaisi matkaa kuvaavan Persian Pictures -teoksen vuonna 1894. En käsitä, miksi Gertruden elämän tapahtumia on pitänyt elokuvassa ”lykätä” kymmenen vuotta myöhemmäksi.

Gertruden elämä on vertaansa vailla, siitä ei ole epäilystäkään. Länsimaalainen nainen, joka kolusi Lähi-idän etäisimmätkin kolkat, oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa täysin ainutlaatuinen olento. On aivan selvää, että Gertruden tarina on kertomisen arvoinen paitsi elämäkerroissa (niitä hänestä onkin kirjoitettu ainakin seitsemän), myös elokuvassa. Toteutus kuitenkin tökkii.

*****

Queen of the Desert DVD @ Discshop