Synchronic (2018) arvostelu – Night Visions Maximum Halloween 3019

Synchronic (2019) on scifidraamaelokuva ajassa matkustamisesta ja sen yllättävistä seurauksista tyystin tavallisille ihmisille. Sen tarinassa kosminen sekoittuu arkiseen ja tavallisesta tulee mitä merkillisintä, kun omituinen kemikaali pistää New Orleansin alamaailman sekaisin.

Tehdään ensin kuten Synchronicin juonessa ja kelataan hieman ajassa taaksepäin. Synchronic on kahden amerikkalaisen elokuvantekijän eli Justin Bensonin ja Aaron Moorheadin viimeisin tuotos. Benson ja Moorhead ovat tehneet yhteistyötä jo pitkään. Heidän esikoiselokuvansa Resolution (2012) oli ja on yhä nykyaikaisten scifielokuvien joukossa ”jotain ihan muuta” – siis ällistyttävän raikas metaelokuvallinen kuvaus oudoista tapahtumista ja tarinoiden merkityksestä. Silläkin uhalla, että Resolution saa liikaa tilaa tässä jutussa, siteeraan viisi vuotta nuorempaa itseäni:

Resolutionissa ei — — tapahdu juuri mitään sellaista, mitä voisi pitää edes jotenkuten johdonmukaisena juonikulkuna. Tarina valuu jatkuvasti käsistä. Se on ärsyttävää, kunnes katsoja hoksaa elokuvan luonteen.

Jo Resolutionissa näkyi Bensonille ja Moorheadille tyypillinen tapa tehdä tylsiä ja outoja elokuvia. Samaa kaavaa noudattelee myös Spring, jossa nuori amerikkalainen ihastuu ällöttävää salaisuutta kantavaan italialaistyttöön. Arkinen ja kosminen yhdistyvät – hieman kuten Stephen Kingin kirjoissa ja niistä tehdyissä adaptaatioissa, mutta paljon erikoisemmilla ja älyllisesti haastavammilla tavoilla. Kaksikon kolmatta elokuvaa eli kahdesta ufokultissa nuoruutensa viettäneestä miehestä kertovaa The Endlessiä (2018) en ole nähnyt, mutta pyrin korjaamaan tilanteen pian – onhan elokuva päässyt peräti Netflix-levitykseen.

Pointti: Benson ja Moorhead ovat niitä hyvin harvalukuisia genre-elokuvantekijöitä, joiden tekemiä elokuvia jaksan seurata.

Dennis ja Steve ovat työkavereita ja parhaita ystävyksiä.

Synchronic kertoo Stevestä ja Dennisistä eli ensihoitajista, jotka joutuvat yllättävälle hälytyskeikalle kolkkoon narkkiluolaan. Asunnon lattialla makaava nisti on saanut koko rintakehän lävistävän, massiivisen pistohaavan. Toisen käyttäjän oireet ovat epämääräisempiä. Asunnosta löytyy Synchronic-nimisen muuntohuumeen jäänteitä.

Mitä nisteille on tapahtunut, se jää mysteeriksi. Esiin alkaa pulpahdella muitakin Synchronicia nauttineita potilaita, joiden vammoja on vaikea selittää. Hissikuilusta löytyy nuori mies euforinen hymy kasvoillaan ja hotellihuoneesta nainen, jota on purrut alueelta aikoja sitten hävinnyt käärmelaji. Hylätyltä teollisuusalueelta poimitaan mies, joka nauraa katkeamatta – ja jonka jalassa on niin suuri avomurtuma, että pahaa tekee katsoa. Kaupungin laidalla makaa nuoren naisen ruumis, joka näyttää syttyneen itsestään tuleen.

Sitten Dennisin teini-ikäinen tytär nappaa Synchronic-tabletin huuleensa – ja katoaa. Dennisin ja hänen vaimonsa elämä pirstoutuu. Samalla Steve kamppailee omien ongelmiensa kanssa, muttei tohdi vaivata Dennisiä omilla huolillaan – onhan mies menettänyt juuri lapsensa.

Sattuman oikusta Steve pääsee jäljille siitä, kuinka Synchronic on syntynyt ja miten se ihmisiin vaikuttaa. Yhtäkkiä nistien omituiset vammat saavat selityksensä – ja Steve oivaltaa, kuinka hän voi pelastaa ystävänsä tyttären.

Synchonic on elokuva ihmisistä, jotka joutuvat ajassa irralleen, kuten Kurt Vonnegut tilannetta luonnehtisi. Juoni perustuu ajatukselle ajasta neljäntenä ulottuvuutena, jossa liikkuminen on mahdollista siinä missä siirtyminen huoneesta toiseen. Ajatus on kiehtova, ja elokuvan alku lupaa hyvää. Erityisesti elokuvan mystinen, murskaavan äänekäs aloituskohtaus on niin upea, että melkein sattuu.

Sitten draama alkaa dominoida elokuvaa. Synchonicista tulee yhä vähemmän elokuva ihmisistä, jotka seilaavat hallitsemattomasti ajassa ympäriinsä, ja enemmän tarina miehistä ja vaimoista, isistä ja tyttäristä. Blaa-blaa. Tietty banaali tavallisuus kuuluu Bensonin ja Moorheadin elokuviin, mutta nyt mennään jo liian keskiluokkaisiin tunnelmiin.

Elokuva kärsii myös hienoisesta uskottavuuden puutteesta. Kun se kerran pyrkii kuvaamaan draaman keinoin ihmisten välisiä suhteita ja jännitteitä, olisi Dennisin ja Steven välisiä suhteita ollut hyvä miettiä vielä kerran. Vai miten uskottavaa on, että kaksi miestä, jotka ovat olleet jo 20 vuotta parhaita kaveruksia, sattuvat työskentelemään ensihoitoyksikössä työparina?

Synchronicin budjetti on ollut todennäköisesti merkittävästi suurempi kuin Bensonin ja Moorheadin aikaisempien elokuvien budjetit. Pahoin pelkään, että elokuvan draamavetoisuus johtuu osittain tästä: rahaa on pelissä enemmän kuin ennen, joten elokuvan on vedettävä lipputuloja suuremman yleisön taskuista. Se on tässä tapauksessa tarkoittanut kompromisseja ja väkinäistä tarvetta miellyttää massoja.

Olisin odottanut Bensonilta ja Moorheadilta hieman enemmän, mutta menihän tämä näinkin.

Seuraavaksi parivaljakolla saadaan ilmeisesti odottaa uuden Twilight Zone -sarjan jaksoa. Odotan mielenkiinnolla ja käyn tässä välissä katsomassa The Endlessin.

*****

Kissan kuolema (1994) arvostelu

Kissan kuolema (1994)

Kissan kuolema (1994) on suomalainen nuortenelokuva vallankäytöstä, seksuaalisesta väkivallasta ja siitä, kuinka vaikeaa hankalista lähtökohdista ponnistavan on saada apua ja oikeutta. Tarinan tapahtumat sijoittuvat koulukotiin, jossa asuvat nuoret joutuvat yksi toisensa jälkeen Sika-nimellä kutsutun raiskaajan uhreiksi.

Näin Kissan kuoleman ensimmäistä kertaa joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla – olin tuolloin varmaankin noin 12-vuotias. Elokuva teki tuolloin minuun voimakkaan vaikutuksen. Ajatus koulukodin asukkaiden kokemasta ahdistuksesta ja pelosta jäi mieleen. Keskushahmot on ajettu nurkkaan: he eivät voi kertoa kokemastaan väkivallasta kellekään, sillä kuka nyt koulukotiin sijoitettuja ”vaikeita nuoria” uskoisi?

Kissan kuolema ajaa elokuvan keskushahmot yhteen: Nitta (Marja Pyykkö) ja Ari (Kalle) Ahola.

Tilanne muuttuu, kun koulukodin johtajattaren tytär Annaleena ilmestyy kotiin silmä mustana ja huuli halki. Kuitenkaan edes hyvän kodin tyttö ei uskalla viedä asiaa tutkittavaksi, vaan piiloutuu koulukodin suihkuun. Täysi-ikäisyyttä lähestyvä Nitta (Marja Pyykkö) auttaa Annaleenaa minkä voi. Hänkin tietää, miltä tuntuu joutua Sian kynsiin.

Päivät kuluvat. Tytöt oireilevat ja yrittävät lohduttaa toisiaan – tietäähän kukin heistä, mitä muut ovat kokeneet. Muuri aikuisten ja nuorten välillä pysyy vahvana. Vaikka koulukodin johtajatar vakuuttaa, että ongelmista voi ja pitää puhua, nuoret tietävät, että tietyistä asioista kannattaa suu pitää kiinni – puheeksiotto voi nimittäin kostautua. Nitta pysyy tolkuissaan paremmin kuin muut, nousee nuorten äitihahmoksi ja puolustaa omiaan.

Juuri siksi Sika päättää kostaa juuri Nitalle. Kyse ei ole enää vain nuorten tyttöjen fyysisestä pakottamisesta, vaan laajemmasta vallankäytöstä. Sika tahtoo hallita uhriensa elämää kaikin mahdollisin tavoin.

”Lujaa Lada laatua” – Saku (Peter Franzén) Arin auton kyydissä.

Kissan kuolemassa nähdään monia tulevia suomalaisen elokuva- ja televisioviihteen tunnettuja kasvoja. Peter Franzén nähdään elokuvassa vankikarkuri Sakuna. Salkkareiden Teresana tunnettu Sanna-June Hyde tekee pienen roolin räväkkänä Ilsenä. Petri Hanttu ja Riku Suokas vilahtavat viikonloppulomiaan viettävinä jääkäreinä. Pahoin traumatisoitunutta Sirua esittävä Helena Vierikko nappasi työstään jopa Jussi-palkinnon. Ilmeisesti Eero Milonoffkin hujahtaa jossakin elokuvan kohtauksessa – missä, se meni minulta ohi.

Elokuvan keskushahmoja esittävät Kalle Ahola ja Marja Pyykkö ovat sittemmin tulleet tunnetuiksi toisenlaisista yhteyksistä: Ahola Don Huonot -yhtyeen nokkamiehenä ja Pyykkö elokuvaohjaajana.

Nuori Kalle Ahola on Kissan kuoleman tähti.

Niin, Kalle Ahola… 22-vuotiaan Aholan hiljainen karisma on hämmästyttävän voimakas. Hänen vaitelias roolisuorituksensa vastikään koulukodin ohjaajana aloittaneena Arina erottuu elokuvassa edukseen. Hahmona Ari ei ole erityisen mieleenpainuva – Ahola kuitenkin tekee hänestä kiinnostavan. Vaikea on arvioida, mitä Aholasta olisi tullut, jos hän olisi musiikkiuransa sijaan keskittynyt näyttelemiseen.

Yleisesti Kissan kuoleman nuorten näyttelijöiden työskentely on haparoivaa ja toisinaan pahastikin yliampuvaa, tai siltä se ainakin näin 25 vuotta myöhemmin tuntuu. Ylipäätään elokuva näyttää ja tuntuu hienoisessa suttuisuudessaan enemmän televisioelokuvalta kuin teatterifeaturelta. Sanon tämän pikemminkin kuvaillakseni elokuvaa, en arvottaakseni sitä. Oikeastaan elokuvan nuhjuisuus ja kotikutoisuus jopa korostaa kauniisti sen nostalgisen harmaata 90-lukulaisuutta.

Nitta, Annaleena, Mimosa, Siru ja 90-luvun alun rock-tyyli.

Kissan kuolema on katsomisen arvoinen ennen kaikkea ajankuvana. Filmin laatu ja värimäärittely, aneemiset hämäläismaisemat, rokkityttö Mimosan mustaksi värjätty tukka ja paksut kajalit, korkeavyötäröiset farkut ja nahkatakit, Hämeenlinnan keskustan Sokos ja elokuvateatteri Maxim… Kaikki ehtaa ysäriä. Kyse ei ole pelkästään visuaalisesta nostalgiasta – elokuva kiteyttää myös sen henkisen ilmapiirin, jossa mikään ei tunnu miltään.

En tosin ole varma, liittyykö se enemmän teini-ikään vai 90-luvun alkuun.

Nitta miettii elämää elokuvateatteri Maximin vessassa. Tässä vessassa olen minäkin tainnut joskus käydä.

Vaikka aika on patinoinut Kissan kuolemaa rankasti, ovat sen teemat #metoon jälkeisenä aikana yhä ajankohtaisia. Kynnys ottaa esille häirinnän ja väkivallan kokemuksia on periaatteessa madaltunut. Toisaalta taas olemme saaneet nähdä, millaisia asenteita ja kommentteja saavat osakseen ne, jotka kertovat kokemuksistaan. Seksuaalirikoksen uhrin asema on edelleen mahdottoman vaikea ja puheeksiotto rohkeimmillekin vaikeaa – etenkin silloin, kun tekijänä on yhteisössä luotettu ja arvostettu henkilö. Lisäksi puhumattomuuden muuri nuorten ja aikuisten välillä on ja pysyy. Kun kaikki on kunnossa, on puhuminen helppoa. Mutta ne nuoret, jotka tarvitsevat apua kaikkein eniten, pysyvät hiljaa.

Jätän elokuvan tähdittämättä – vuonna 2019 elettynä elokuvakokemuksena Kissan kuolema on luultavasti parempi kuin elokuvana sinällään.

VLMedia julkaisi viime keväänä Kissan kuolemasta ensimmäisen DVD-version. Olen saanut VLMedialta arvostelukappaleen tämän tekstin kirjoittamista varten.

The Act (2019) arvostelu – Kun elämä on näytelmä

The Act (2019)

The Act (2019) on tositapahtumiin perustuva sarja Gypsy Rose Blanchardin ja hänen äitinsä Dee Dee Blanchardin elämästä, josta kertoo myös tuoreehko Mommy Dead and Dearest -dokumentti. Sarjan kuvaama tapahtumaketju on niin kummallinen, että sitä olisi helppo väittää epäuskottavaksi ja epärealistiseksi, ellei tarinaa tietäisi todeksi.

Gypsy Rose on monisairas tyttö, jonka äiti ja omaishoitaja Dee Dee on omistautunut täysin tyttärelleen. Dee Dee kertoo mielellään muille tyttärensä monista sairauksista: Gypsyllä on leukemia, lihasdystrofia, sokeriallergia, uniapnea, epilepsia ja jokin tarkemmin määrittämätön ruuansulatuselimistön sairaus, jonka vuoksi hän joutuu käyttämään ruokintaletkua. Lisäksi Gypsylla on kehityshäiriö, jonka vuoksi hän on teini-ikäisenä henkisesti noin 7-vuotiaan tasolla. Gypsy tuskin elää enää montaa vuotta, kuiskailee Dee Dee.

Myös tosielämässä Dee Dee pruukasi pitää Gypsyä kädestä aina, kun vieraita oli läsnä.

Kaikista vaivoistaan huolimatta Gypsy on hämmästyttävän iloinen lapsi. Vaikka hänen elinpiirinsä on rajattu ja vaikka hän on täysin riippuvainen äidistään, hän jaksaa iloita jokaisesta uudesta kokemuksesta. Gypsylla ja Dee Deellä on yhteinen Facebook-sivu, jonne he päivittävät kuulumisiaan sekä valokuvia ja videoita matkoistaan. Erilaiset avustusjärjestöt tukevat auliisti Gypsya ja Dee Deetä: heille järjestetään ilmaisia matkoja ja majoitusta lääkärikäyntejä ja virkistäytymistä varten. Lisäksi eräs hyväntekeväisyysjärjestö lahjoittaa heille mukavan kokoisen talon, jossa on Gypsylle sopiva, loiva pyörätuoliramppi.

Gypsy ja Dee Dee muuttavat uuteen, vaaleanpunaiseksi maalattuun taloonsa vuonna 2008. Vuonna 2015 Dee Dee löydetään samasta talosta kuolleena – hän on joutunut raa’an puukotuksen uhriksi. Talosta löytyy myös Gypsyn pyörätuoli, mutta Gypsyä ei näy missään.

Gypsyn synttäreillä äiti on ainoa vieras. Huomaa puolittain irrallaan roikkuva kaapinovenkahva.

The Act on sarjalle nerokas nimivalinta, joka ohjaa huomiota ja tulkintaa selvään suuntaan. Act-sanalla voidaan viitata paitsi näytökseen tai esitykseen, myös rikokseen (criminal act) eli Dee Deen murhaan.

Dee Deen ja Gypsyn elämä on jo vuosia ollut pelkkää esitystä. He esittävät yhdessä koko ulkomaailmalle täydellistä parivaljakkoa – sairasta tytärtä ja rakastavaa äitiä, jonka huolenpidosta tytär on loppumattoman kiitollinen. Samalla he esittävät myös toisilleen jotakin, mitä he eivät todellisuudessa ole. Katsoja pääsee nopeasti Gypsyn iholle ja saa nähdä hänet sellaisena kuin hän on, mutta Dee Deen todellinen persoona jää hämäräksi. Itse asiassa alkaa näyttää siltä, että Gypsy kyllä pärjäisi omillaan – sen sijaan Dee Dee onkin riippuvainen tyttärestään.

Dee Dee ja Gypsy ovat niin lähellä ja niin kaukana toisistaan.

Kun Gypsy varttuu, hän kiinnostuu vastakkaisesta sukupuolesta. Netin syövereistä hän löytää itselleen poikakaverin, jonka kanssa hän niin rakentaa useille alter egoille ja roolipeleille perustuvan suhteen. Gypsy ei kelpaa sellaisenaan kellekään. Hänen äitinsä vaatii häntä esittämään avutonta, poikakaveri taas edellyttää toisenlaisia esityksiä.

On hämmästyttävää, kuinka sama ihminen voi joutua kahteen toisistaan täysin erilliseen ihmissuhteeseen, joissa molemmissa häntä käytetään hyväksi ja joissa häntä vaaditaan esittämään jotakin muuta kuin mitä hän todella on.

Naapurin Lacey on Gypsyn ainoa saman ikäinen ystävä.

The Actin näyttelijäntyö on erinomaista. Joey King tekee Gypsy Rosena erinomaisen, monikerroksisen roolisuorituksen. Hän tuo uskottavasti esiin Gypsyn persoonan monet aspektit. Patricia Arquette loistaa Dee Deen roolissa – hänen pehmeä hellyytensä kiihtyy äärimmäiseen raivoon ja vihaan sanonomattomalla voimalla.

Gypsyn poikakaveria Nick Godejohnia esittävä Calum Worthy on juuri sopivan pelottava ja outo. Pienemmistä rooleista on mainittava Dee Deen äitiä esittävä Margo Martindale, joka tuntuu onnistuvan kaikessa mitä tekee. Myös Two Volwerines -jakson Volwerinet eli Dean Norris ja tuntematon mutta äärettömän sympaattinen Joe Tippett ansaitsevat kunniamaininnan. (En muista koskaan aikaisemmin nähneeni Dean Norrisia näin myönteisessä roolissa.)

Dee Deen maailmassa mikään ei ole sitä, miltä äkkiseltään näyttää.

Sarja on visuaalisesti näyttävä. En tiedä, mitä taikoja valaistuksessa ja värimäärittelyssä on oikein tehty – lopputuloksena on joka tapauksessa omituisen hämyisä värimaailma. Gypsyn ja Dee Deen koti on sisustettu pehmoisilla pastelleilla ja iloisilla, puhtailla väreillä – ja silti sisätila näyttää jatkuvasti tunkkaiselta ja suttuiselta.

Kaikkiaan Dee Deen ja Gypsyn kokemukset ovat vielä omituisempia kuin The Act antaa ymmärtää – hulluimmat jutut on jostain syystä jätetty sarjasta pois. Lisäksi jäin harmittelemaan sitä, että Dee Deen historiaan ja siihen, kuinka Gypsy alun perin joutui pyörätuoliin, ei paneuduttu kunnolla. Mommy Dead and Dearest -dokumentissa viitattiin siihen, että Dee Deellä oli jo hyvin nuorena omituisia taipumuksia, ja että koko hänen perheensä vihasi häntä. Tähän The Act ei kuitenkaan kajoa, vaan sen sijaan esittää ilmeisesti pitkälti sepitteellisen kuvauksen Gypsyn varhaisista vuosista.

The Act ja Mommy Dead and Dearest -dokumentti ovat katsottavissa HBO Nordicissa.

*****

A History of Violence (2005) arvostelu

A History of Violence (2005)

Mistä näitä David Cronenbergin ei-cronenbergmaisia elokuvia oikein kuplii? Ensin Spider, sitten The Dead Zone, seuraavaksi A History of Violence (2005). Viimeksi mainittu sattui osumaan silmään HBO ”en ymmärrä miksi maksan näin huonosta palvelusta” Nordicin valikoimasta, kun avopuolisoni kyseli, katsottaisiinko yhdessä elokuvaa. Siipan kanssa vitsailtiin koko elokuvan ajan, että kohta joku päähenkilöistä muuttuu kilpikonnaksi tai alkaa oksentaa videokasetteja. (Kumpaakaan ei harmi kyllä tapahtunut.)

Tom Stall (Viggo Mortensen) elää perheineen rauhallista ja yksitoikkoista elämää pienessä amerikkalaiskaupungissa. Idylli rikkoutuu, kun kaksi ammattirikollista päättää ryöstää Tomin pyörittämän lounaskahvilan. Tom ei pahastu menetetystä käteiskassasta, mutta kun toinen pitkäkyntisistä kääntää aseen piipun kohti kahvilan tarjoilijatarta, hänen pinnansa palaa. Kaikkien yllätykseksi Tom pistää pahikset siltaan ja nousee koko kaupungin sankariksi. Yhteisön uudesta maskotista tehdään juttuja lehteen ja televisioon.

Kukaan ei arvaa, että kaksi kahvilassa kukkoilevaa pikkurikollista on vasta alkua.

Jännintä, mitä Tomin ja Edien perheidyllissä tapahtuu: Edie pukee lauantai-iltana ylleen cheerleader-asun.

Mustien aurinkolasien taakse piiloutuva Carl Fogarty (Ed Harris) saapuu kaupunkiin kiiltävässä autossaan ja väittää, ettei Tom ole Tom, vaan entinen ammattirikollinen nimeltään Joey. Tomin vaimo Edie nauraa Fogartyn väitteille, mutta alkaa sitten epäröidä. Onko Tom sittenkään se, joksi hän itseään väittää? Entä, jos Fogartyn kertomus Tomin – tai Joeyn – menneisyydestä onkin totta?

Vähän pitää roiskahtaa – onhan kyse Cronenberg-tuotannosta.

A History of Violence on hyvin tasapainoinen ja taitavasti rytmitetty elokuva. Se jakautuu kauniisti kolmeen näytökseen. Käsikirjoitus ei sovella suoraan mitään (ainakaan minulle) tuttua mallia – kyse ei ole alku-keskikohta-loppu-rakenteesta tai esittely-kliimaksi-loppuratkaisu-mallista. Pikemminkin elokuvaa voisi kuvata kaavalla alku-kliimaksi-esittely-kliimaksi-esittely-kliimaksi-loppu. Elokuvan eri osat ovat suorastaan hämmästyttävän tasapainoisessa suhteessa toisiinsa.

Oikeastaan A History of Violencessa on paljon samoja elementtejä kuin Cronenbergin ”cronenbergmaisessa” tuotannossa. Se kertoo eräänlaisesta repeämästä tavallisessa elämässä – aivan kuten esimerkiksi Kärpänen ja Videodrome. Vain erikoistehosteet ovat tällä kertaa himpun verran perinteisempiä.

Tomin perhe yllättää Fogartyn.

Elokuvassa on yksi kohtaus, jota en yksinkertaisesti ymmärrä. Edien ja Tomin riita äityy väkivallaksi: Edie lyö Tomia, Tom lyö takaisin, Edie karkaa yläkertaan, Tom tarrautuu häneen ja painaa hänet yläkerran portaita vasten. Seuraa parin kiusallisen minuutin verran jotakin, jota on vaikea nimetä.

Onko tämä nyt sitä, mitä Lontoon murteella kutsutaan nimellä anger sex, vai sitä, mitä kutsutaan suomalaisittain raiskaukseksi? Miten tähän pitäisi näin #metoon jälkeisenä aikana suhtautua? Onko kohtaus jonkinlainen peilikuva elokuvan alussa nähtävälle kuhertelukohtaukselle? Olen hämmentynyt. Joku merkitys tällä täytyy olla. Te, jotka olette elokuvan nähneet – kertokaa, mitä ajattelette.

Jos elokuvassa ei olis outoa vihaseksikohtausta, antaisin neljä tähteä. Edit 22.4.2019: Saaren Juha esitti sen verran hyviä huomioita kohtauksen puolesta, että korotetaan tähtimäärää kolmeen ja puoleen. Kannattaa siis tsekata kommenttiosion keskustelu.

***½*