Destroyer (2019) arvostelu – Elämän puukottama Kidman

destroyer arvostelu
Destroyer (2018)

Destroyer (2018) on elokuva naisesta, jota esittää Nicole Kidman. Kidman on roolissaan saatanan hyvä. Jos et tykkää Kidmanista, et välttämättä pidä Destroyerista – mahdollisuus sille kannattaa silti antaa. Kidman ei nimittäin ole koskaan vetänyt niin hyvin kuin tässä elokuvassa. Destroyer tekee hänestä sen, mitä Monster teki Charlize Theronista: ruman, ryppyisen – ja upean.

Erin Bell (Kidman) on viskissä marinoituva poliisietsivä, joka saapuu paahteisena aamupäivänä tutkimaan voimalinjojen alle ammuttua, kylmenevää ruumista. Ruumiin niskassa loistaa outo tatuointi, joka kuvaa kolmea ympyrää. Vierestä löytyy musteen tahrima seteli. Bell vihjailee ympärillä hääriville etsiville tietävänsä, kuka miehen on surmannut, ja jättää nämä sitten ihmettelemään yksin rikospaikkaa.

Väkivalta on etsivä Bellille vain yksi ongelmanratkaisukeino muiden joukossa.

Bell on kulunut, kova ja vihainen. Hän on pelkkää hiiltynyttä kuorta, parkkiintunutta nahkaa, haurauttaan katkeilevia kuituja. Pinnan alla sykkii kauna. Tämän hahmon taustalla on pakko olla jokin suuri trauma ja elämää suurempi tarina. Ja niin onkin, tavallaan.

Takaumista saamme tietää, että Bell on nuorena etsivänä lähetetty peitetehtäviin pankkiryöstöä suunnittelevaan rikollisjengiin. Hänen sisimmässään syntyy ajatus petoksesta. Hetken ajan hänen elämänsä täyttyy mullistuksista, iskuista ja oudoista käänteistä.

Bell pärjää ammattirikollisten kanssa, mutta oman tyttärensä edessä hän on voimaton.

Destroyerin kantava teema on Erin Bellin sykkivä, kipunoiva viha. Hän on uhrannut ja menettänyt niin paljon, että hän on menettänyt kykynsä hoivata ja rakastaa. I’m mad, I’m still fucking mad, it’s burned a circuit in my brain, hän kuvaa mielentilaansa tyttärelleen.

Elämä on työntänyt teränsä Belliin, eikä hän ole toipunut koskaan. Viha on tehnyt hänestä epänaisellisen, suorastaan miehekkään: hän ei kykene huolehtimaan tyttärestään Shelbystä niin kuin teini-ikäisestä pitäisi huolehtia. Hän on sentään hankkinut Shelbylle kaitsijan. En ole aivan varma, onko tämä kaitsija – nimeltään Ethan (Scoot McNairy) – Bellin heila, eksä vai sukulainen; joka tapauksessa hän huolehtii Shelbystä kuin omasta tyttärestään.

Hetken ajan Bellin elämä on täynnä iskuja ja outoja käänteitä.

Bell on elokuvien lukemattomien vigilante-hahmojen keskellä piristävä poikkeus – nainen, joka suorittaa kostonsa suorastaan tieteellisellä täsmällisyydellä. Toisin kuin lukemattomat mieskostajat, Bell on ensisijaisesti kiinnostunut siitä, mitä hän jättää jälkeensä. Hänen tärkein tavoitteensa on estää ylisukupolvisen trauman synty – asia, joka miehiä harvoin kiinnostaa.

Bell tiedostaa olevansa paska äiti – niin paska, että on hänen tyttärelleen parempi, jos hän poistuu kuvioista. Voima, joka ajaa häntä eteenpäin, on juuri se, että hän tahtoo tarjota tyttärelleen jotain enemmän, jotain parempaa. I’ve spent my whole life scrapping, jealous, hungry, scared. I want to find something decent, something good. You can be better than me, hän kertoo Shelbylle. Kuinka hyvin Bell tässä tavoitteessa onnistuu, sitä emme saa tietää. Kaikki Bellin uhraukset saattavat lopulta osoittautua turhiksi.

Sivumennen sanoen: on aika metkaa nähdä 35-vuotias Sebastian Stan 51-vuotiaan Kidmanin vastanäyttelijänä.

Kidman tuskin vetäytyy eläkettä viettämään vielä vähään aikaan. Kuvassa mukana vastanäyttelijä Sebastian Stan, joka voisi ikänsä puolesta olla Kidmanin oma lapsi.

Destroyerin suurin ongelma on sen rytmi. Tarina olisi toiminut paremmin televisiosarjana. Alle kahdessa tunnissa tapahtumat rytisevät edessämme liian intensiivisinä, emmekä saa mahdollisuutta ymmärtää Bellin mielenliikkeitä. Käsikirjoittajat ovat tehneet tarinan käänteissä muutamia alkeellisia virheitä, jotka nakertavat elokuvan uskottavuutta omassa lajityypissään. Osa käänteistä tuntuu heppoisilta ja sattumanvaraisilta.

Siitä huolimatta Destroyer on kiinnostavin toimintaelokuva, jonka olen nähnyt pitkään aikaan.

*****

Better Call Saul (2015-) arvostelu, tuotantokaudet 1-5

Better Call Saul (2015-)

Better Call Saul (2015-) on Breaking Bad -sarjan komediallinen spin-off. Käsittelen tämän tekstin alkuosassa tuotantokausia 1-4. Olen sittemmin päivittänyt tekstin loppuosaan Better Call Saulin viidettä tuotantokautta koskevan katkelman – scrollaile sinne, jos vitoskausi kiinnostaa. Jos taas pelkäät spoilereita neljästä ensimmäisestä tuotantokaudesta, jätä scrollailematta.

Better Call Saul, tuotantokaudet 1-4

Kauan ennen kuin Saul Goodmanista tuli Walter Whiten asianajaja, hänet tunnettiin nimellä Jimmy McGill. Elämä on kyydinnyt Jimmyä pitkin kuoppaisia teitä: hän on huijannut ja varastanut, istunut vankilassa, ryhdistäytynyt ja parantanut tapansa – tai ainakin yrittänyt kovasti. Kun Jimmy vapautuu vankilasta, järjestää isoveli Chuck Jimmylle työpaikan perustamansa Hamlin, Hamlin & McGill -asianajotoimiston postitushuoneesta. Salaa veljeltään ja työkavereiltaan Jimmy lukee itsensä asianajajaksi ja pistää oman firman pystyyn.

Better Call Saul -sarjan alussa tapaamme Jimmyn huonosti palkatuissa oikeusavustajan hommissa. Hän pyörittää asianajotoimistoaan thainaisten perustaman kauneussalongin ahtaassa takahuoneessa ja toivoo, että hyvä yritys palkitaan.

Jimmyn ensimmäisen työhuoneen etuihin kuuluvat ilmaiset jalkakylvyt. Seurana kollega ja tyttöystävä Kim.

Jimmy on parhaimmillaan silloin, kun hän on huomion keskipisteenä – showmiehenä. Silloin hänen työskentelyään on ihanaa katsoa. Hän ei ole sielultaan asianajaja, vaan amerikkalaisen myyntimiehen perikuva, elämän maantietä kyntävän kaupparatsun arkkityyppi. Ensin hän myy itsensä asiakkaalle – sen jälkeen hän myy asiakkaansa tarinan tuomarille. Koska Jimmyn satunnainen menestys rakentuu pitkälti ovelalle retoriikalle ja manipuloinnin rajoja koettelevalle myyntipuheelle, ovat välit Chuck-veljeen toisinaan kovilla.

Merkittävä osa sarjan viehätyksestä liittyy juuri Jimmyn ja Chuckin väliseen vastakkainasetteluun. Molemmat heistä ovat kelpo ihmisiä: jokseenkin hyväntahtoisia miehiä, jotka tahtovat saavuttaa teoillaan ja työllään läheistensä kunnioituksen. Ei ole pahitteeksi, jos siinä sivussa taskuun tarttuu lappu tai kaksi riihikuivaa. He ovat kuitenkin saaneet syntymässä käyttöönsä täysin erilaiset työkalut, joilla tavoitella hyväksyntää ja arvonantoa. Chuck opettelee lain kirjan nuotit ulkoa ja pelaa sääntöjen mukaan, Saul puolestaan uskoo improvisointiin ja huijaa silloin kun on tarvis. Tarkoitus pyhittää keinot ja niin edelleen.

Sarjan jokainen kausi alkaa lyhyellä kuvauksella siitä, mitä Jimmylle (Saulille) tapahtui Breaking Badin jälkeen.

Jimmyn rinnalla kulkee kollega Kim Wexler, joka on Jimmyn tavoin aloittanut uransa Hamlin, Hamlin & McGillin postitushuoneesta ja lukenut työn ohessa itselleen lakimiehen paperit. Yrityksen isokenkäiset kohtelevat kuitenkin Jimmyä ja Kimiä eri tavoin: Kim saa tilaisuuden nousta yrityksen postitushuoneesta asianajajaksi, mutta Jimmylle ei tätä mahdollisuutta anneta. Tämä ei estä Jimmyn ja Kimin välistä jännitettä vahvistumasta. Heidän suhteensa ei ole vuosisadan rakkaustarina, vaan pikemminkin kertomus kahdesta ystävyksestä, jotka kasvavat huomaamattaan yhteen.

Jokainen Better Call Saulin kausi alkaa lyhyellä etuumalla eli kuvauksella Jimmyn (eli Saulin) arjesta Breaking Bad -sarjan tapahtumien jälkeen. Hän elelee jossakin päin Yhdysvaltoja tekaistun henkilöllisyyden turvin ja työskentelee Cinnabon-kahvilan vuoropäällikkönä. Hän ei ole säilyttänyt kytköksiä entisen elämänsä ystäviin tai sukulaisiin – menneestä muistuttaa vain rapsuva VHS-nauha, jolle hän on nauhoittanut Saul Goodmanin televisiomainoksia. Nämä katkelmat ovat ehkäpä sarjan herkullisinta materiaalia – totta kai me tahdomme tietää, mitä Saulille tapahtui ja tapahtuu Breaking Badin jälkeen.

Lisää vanhoja tuttuja.

Jo sarjan ensimmäisellä kaudella kuvaan pyyhkäisee muitakin vanhoja tuttuja. Olisi väärin kutsua Better call Saul -sarjaa pelkäksi Saul Goodman -spin-offiksi – Mike Ehrmantraut nousee nimittäin jo varhain aivan yhtä tärkeäksi hahmoksi kuin Jimmy. Toisinaan Miken ja Jimmyn tiet risteävät, mutta sarjan ensimmäisten tuotantokausien aikana he kulkevat eri teitä – kuin luovien toisiaan vastaan.

Breaking Bad -sarjassa Mike opittiin tuntemaan jäyhänä ja salaperäisenä miehenä, jonka hermot olivat silkkaa jäätä. Better Call Saul suo katsojille tilaisuuden kurkistaa Miken menneisyyteen: sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella kokonainen jakso omistetaan Miken traumaattiselle taustatarinalle. Ja millainen jakso se onkaan!

Vaikka Better Call Saul on näennäisesti komediasarja, ovat sen parhaat hetket niin kivuliaita, että henkeen pistää.

Better Call Saul, 5. tuotantokausi

Better Call Saul, 5. kausi
Better Call Saul, 5. kausi

Better Call Saulin viides tuotantokausi alkaa vuodesta 2004. Breaking Badin ensimmäinen kausi alkaa vuodesta 2008. Tästä voimme päätellä, että Better Call Saulin loppu lähestyy. Siksi viidennen kauden tunnelma on yhä hengästyneempi. Me tiedämme, että tämä ei voi jatku kauaa.

Viidennen tuotantokauden alkuun mennessä Jimmyn pinnalle on karttunut paksu kerros Saul Goodmania. Hän saa kuningasidean: kun hän yhdistää kertakäyttökännykkäkaupasta kertyneen asiakaskunnan ja kirjekurssilla saadun asianajo-osaamisen, on hänellä kasassa tuottoisa bisnes rikosasianajajana. Jimmy McGillin nimi on liian tahrainen – se on hylättävä. Saul on yhä enemmän Saul ja yhä vähemmän Jimmy.

Saul ja Kim sanovat ”tahdon”.

Jimmy ei kuitenkaan katoa koskaan täysin. Vielä Breaking Badissakin näemme toisinaan pieniä vilauksia Jimmystä – miehestä, joka on empaattinen ja periaatteellinen ja joka ei yritä aina vetää kotiin päin. Miehestä, joka rakastaa Kimiä ja jota Kim rakastaa takaisin.

Kim ei kuitenkaan ole nainen, joka rakastaisi Saul Goodmania. Viidennen tuotantokauden mittaan mietinkin yhä enemmän sitä, minne Kim katoaa. En usko, että Breaking Badissa tapaamamme Saul Goodman menee kotiin ja jakaa take away -annoksen Kimin kanssa. Ei – hän menee kotiin, joka on kenties pramea, mutta tyhjä ja kylmä. Jimmy McGill on mies, jolla on perhe. Saul Goodmanilla on vain rahaa.

Odottakaas, kun pääsette tähän jaksoon asti…!

Ja niin huomaamme, että viidenteen tuotantokauteen mennessä Better Call Saulista on tullut Breaking Badin tavoin tarina perheestä. Se on tarina paitsi Kimistä ja Jimmystä, myös Mikestä, hänen tyttärestään ja miniästään, Nachosta ja hänen isästään, Lalosta ja muista Salamancoista. Sarjan keskushahmoista vain Gus Fring on perheetön – ja silti myös hänen perheensä (eli edesmennyt Max) kulkee hänen mukanaan. Kuten Mike ja Nacho, myös Gus tekee asioita perheensä vuoksi.

Niin tekee myöhemmin myös Walter White.

Better Call Saul on kirjoitettu ja toteutettu äärimmäisen hienovaraisesti. Se edustaa aikamme parasta, saumattominta televisiokerrontaa. Ja samalla huomaan tämän saumattomuuden myös vaivaavan itseäni: henkilökohtaisesti kaipaisin sarjaan vähän enemmän luuta ja nahkaa, jotain, mikä jää ikävästi kiinni hampaiden rakoon. Toivoisin, että Better Call Saul kiinnittäisi edes hieman enemmän huomiota itseensä.

Silti se on älyttömän hyvä sarja.

*****

The Circle (2017) arvostelu – Uuden ajan panoptikon

The Circle (2017)

The Circle (2017) on draamatrilleri tiedon avoimuudesta ja yksityisyydestä. Nuori ja lahjakas Mae Holland (Emma Watson) hikoilee minimipalkalla harmaassa toimistokuutiossa, kunnes hän pääsee lapsuudenystävänsä Annien avustuksella haastatteluun The Circle -nimiseen teknologiayritykseen. The Circle on työnantajana arvostettu ja brändinä kiinnostava – työpaikkana siis jokaisen nuoren unelma. Siksi Mae kirjaimelisesti kiljuu riemusta saadessaan työtarjouksen The Circleltä.

The Circle onkin työympäristönä mahtava. Yritys tarjoaa Maelle asioita, joista hän ei ole aiemmin uskaltanut edes unelmoida: lakisääteistä laajemman sairasvakuutuksen, siistin ja mukavan asunnon lähellä työpaikkaa, aktiivisen työyhteisön, työpisteen viihtyisässä toimistossa ja valtavasti mahdollisuuksia juhlia ja harrastaa vapaa-ajalla.

Ei tarvitse olla rakettitieteilijä hoksatakseen, että elokuvan The Circlelle on olemassa omassa todellisuudessamme selkeä vastine: Google. Sekä The Circle että Google suhtautuvat tietoon vakavasti – tavoitteena on tehdä tiedon etsimisestä ja löytämisestä mahdollisimman helppoa kaikille. Tiedon avoimuuteen kuitenkin liittyy aina myös synkkä puolensa: yksityisyyden menetys.

Aluksi Mae on innoissaan uudesta työpaikastaan. Hänen mieltään painaa silti se, ettei hän voi vierailla vanhempiensa luona niin usein kuin haluaisi. Maen isä sairastaa MS-tautia, ja Mae tahtoisi auttaa äitiään enemmän isänsä hoidossa. Toisesta kaupungista käsin se on valitettavasti mahdotonta. Myös suhde nuoruudenihastus Merceriin alkaa uuden työpaikan myötä kärsiä.

Samalla The Circle luo hengästyttävää hypeä uusien tuotteidensa ympärille. SeeChange-kamerateknologia mahdollistaa pikkuruisen kameran kiinnittämisen vaikkapa rintaneulaan tai takin nappiin – ja kas: korruption ja muiden rikosten paljastamisesta tuli jälleen helpompaa. Pian lanseerataan SoulSearch, jonka avulla myös sosiaalisesta mediasta ulos jättäytyneet voidaan etsiä The Circlen teknologian ja maailmanlaajuisen verkoston avulla.

Mae masentuu, hölmöilee, jää kiinni ja joutuu toimitusjohtaja Eamon Baileyn (Tom Hanks) puhutteluun. Lopputulos: Maesta tulee Eamonin lemmikki ja koko yrityksen mannekiini, joka edustaa The Circleä vuorokauden jokaisena tuntina.

The Circle on kuvaus panoptikonista – rakenteesta, jonka piiriin joutuneita voidaan valvoa ja tarkkailla vuorokauden jokaisena hetkenä. (Jopa The Circlen ympyrälogo muistuttaa klassisen panoptikonin pohjapiirrosta.) Koska panoptikoniin joutunut yksilö ei tiedä, kuka häntä tarkkailee ja milloin, alkaa hän itse valvoa itseään ja mukauttaa käytöstään jatkuvaan valvontaan. Käytöksen myötä muuttuu myös persoona.

Elokuvassa nostetaan esille sinänsä kiinnostavia ajatuksia avoimen tiedon ja yksityisyyden välisestä ristiriidasta. Periaatteessa meidän pitäisi ainakin pyrkiä elämään sellaista elämää, jossa emme koe tarpeelliseksi piilottaa mitään – elämää, jonka minkä tahansa aspektin tai hetken voimme avata milloin tahansa kelle tahansa tuntematta häpeää tai syyllisyyttä. Tämän tulisi kuitenkin tapahtua meidän itsemme vuoksi – ei siksi, että joku ulkopuolinen saattaa tarkkailla meitä ja tuomita meidät, jos teemme jotakin epäsopivaa.

Muutoksen paremmaksi ihmiseksi pitäisi tapahtua sisältä ulospäin, ei päinvastoin. Se, että emme tee kiusallisia tai häpeällisiä asioita, pitäisi olla seurausta siitä, ettemme koe tarvetta tehdä niitä. The Circlessä (ja lukemattomissa muissa teoksissa: The Prisoner, Tarkkailla ja rangaista, 1984, Me…) muutos tapahtuu kuitenkin väärään suuntaan: yksilö ryhtyy näyttelemään omaa elämäänsä tehdäkseen ”yleisöönsä” mahdollisimman hyvän vaikutelman.

Nämä ovat kiinnostavia teemoja, joita on kuitenkin käsitelty jo monet kerrat aiemminkin. Tuoko The Circle tähän käsittelyyn jotain uutta? Saldo jää vaatimattomaksi. Elokuvaa vaivaa ennen kaikkea liian kiivas kerronnan tahti: omituisia, uskomattomia asioita yksinkertaisesti tapahtuu liian paljon ja liian nopeasti. The Circlen tarina olisi todennäköisesti toiminut paremmin televisiosarjana. Elokuvana se ei juuri vakuuta.

*****

Spider (2002, David Cronenberg) arvostelu

Spider (2002)

Spider (2002) on David Cronenbergin ohjaama rikosdraama miehestä, joka pyrkii koostamaan eheää kuvaa lapsuutensa tapahtumista. Mieleltään järkkynyt Dennis ”Spider” Cleg (Ralph Fiennes) muuttaa elokuvan alussa lontoolaiseen tukiasuntoon. Menneisyyden tapahtumat tunkeutuvat päivätajuntaan ja tekevät sopeutumisesta tavalliseen arkeen mahdotonta. Tilannetta ei lainkaan auta talon emännän, rouva Wilkinsonin despoottimainen käytös.

Spider kiertää päivisin lapsuudenkotinsa kulmilla ja käy takaumanomaisesti läpi tapahtumia, jotka rikkoivat hänen sielunsa: Käy ilmi, että Spider on kasvanut työväenluokkaisessa, levottomassa perheessä. Spiderin isä Bill (Gabriel Byrne) juo läheisessä pubissa perheen vähiä rahoja. Äiti pitää talon seiniä pystyssä ja yrittää parhaansa mukaan kasvattaa pojastaan ihmistä.

Spider suojautuu verkoilla.

Vaikka isä ja äiti riitelevät, on heillä myös lämpimät hetkensä. Spiderin vaikeudet alkavat paradoksaalisesti siitä, kun hän tulee tietoiseksi vanhempiensa välisestä eroottisesta jännitteestä. Seksin maailma on nuorelle pojalle vieras ja kummallinen, jopa pelottava.

Uhkakuvat muuttuvat Spiderin mielessä todeksi, kun Bill alkaa tapailla paikallisessa pubissa päivystävää, pahasuista Yvonne-prostituoitua. Spiderin käsitys naisista halkeaa siististi kahtia: äiti edustaa madonnaa, Yvonne paheen polkua tallaavaa huoraa. Hyve ja pahe, äidin lempeät sanat ja porton kirosanoja ja kuolaa tihkuva suu eivät yksinkertaisesti mahdu samaan kuvaan. (Miranda Richardson esittää elokuvassa sekä Spiderin äitiä että Yvonnea.)

Äiti ja Spider

Spiderin keskeisiä elokuvallisia metaforia ovat lasipinnat ja hämähäkinverkot. Särkyvään ikkunaan piirtyy hämähäkin verkkoa muistuttava särökuvio. Lasi hajoaa teräviksi, kivuliaiksi pirstoiksi – aivan kuten Spiderin muistot. Kuten ikkunaan syntyvä särö, myös hämähäkinverkko liittyy väkivallan tai kuoleman uhkaan. Vaikka Spider rakentelee verkkoja ikään kuin suojakseen, on verkko silti aina väkivallan väline – ase, jolla hämähäkki metsästää uhriaan.

Spiderin mise-en-scène on herttaisen suttuinen, väreiltään murrettu ja nostalginen. Elokuvan lähiö-Lontoo rapistuu ja autioituu. Hiljaisena virtaava Thames saastuu harmaasta smegmasta, jota Yvonne ravistelee käsistään Billin kauhoessa sepalustaan kasaan. Kaikki on likaista ja surkeaa.

Bill, Yvonne ja mirri

Spider on David Cronenbergin elokuvaksi hillitty, turvallinen ja käheän kaunis. Siitä puuttuvat Crashin absurdit tilanteet, Videodromen ja Kärpäsen mutkalle vääntyvät ihmiskehot ja Alastoman lounaan maaninen tunnelma. Ehkäpä voidaan ajatella, että Spiderin tyyli enteilee Cronenbergin myöhempää, ”ei-niin-cronenbergmaista” tuotantoa (A Dangerous Method, Eastern Promises, Cosmopolis, Maps to the Stars), josta hänen varhaisten elokuviensa shokkiefektit ja pisteliäät käsikirjoitukset puuttuvat.

Miksi äskeinen kuulostaa siltä, että pidän Spideriä pitkästyttävänä elokuvana? En pidä. Se on surullinen, nostalginen ja yksinkertainen draama – sellainen, jota en ehkäpä David Cronenbergilta olisi osannut odottaa.

*****