The Circle (2017) arvostelu – Uuden ajan panoptikon

The Circle (2017)

The Circle (2017) on draamatrilleri tiedon avoimuudesta ja yksityisyydestä. Nuori ja lahjakas Mae Holland (Emma Watson) hikoilee minimipalkalla harmaassa toimistokuutiossa, kunnes hän pääsee lapsuudenystävänsä Annien avustuksella haastatteluun The Circle -nimiseen teknologiayritykseen. The Circle on työnantajana arvostettu ja brändinä kiinnostava – työpaikkana siis jokaisen nuoren unelma. Siksi Mae kirjaimelisesti kiljuu riemusta saadessaan työtarjouksen The Circleltä.

The Circle onkin työympäristönä mahtava. Yritys tarjoaa Maelle asioita, joista hän ei ole aiemmin uskaltanut edes unelmoida: lakisääteistä laajemman sairasvakuutuksen, siistin ja mukavan asunnon lähellä työpaikkaa, aktiivisen työyhteisön, työpisteen viihtyisässä toimistossa ja valtavasti mahdollisuuksia juhlia ja harrastaa vapaa-ajalla.

Ei tarvitse olla rakettitieteilijä hoksatakseen, että elokuvan The Circlelle on olemassa omassa todellisuudessamme selkeä vastine: Google. Sekä The Circle että Google suhtautuvat tietoon vakavasti – tavoitteena on tehdä tiedon etsimisestä ja löytämisestä mahdollisimman helppoa kaikille. Tiedon avoimuuteen kuitenkin liittyy aina myös synkkä puolensa: yksityisyyden menetys.

Aluksi Mae on innoissaan uudesta työpaikastaan. Hänen mieltään painaa silti se, ettei hän voi vierailla vanhempiensa luona niin usein kuin haluaisi. Maen isä sairastaa MS-tautia, ja Mae tahtoisi auttaa äitiään enemmän isänsä hoidossa. Toisesta kaupungista käsin se on valitettavasti mahdotonta. Myös suhde nuoruudenihastus Merceriin alkaa uuden työpaikan myötä kärsiä.

Samalla The Circle luo hengästyttävää hypeä uusien tuotteidensa ympärille. SeeChange-kamerateknologia mahdollistaa pikkuruisen kameran kiinnittämisen vaikkapa rintaneulaan tai takin nappiin – ja kas: korruption ja muiden rikosten paljastamisesta tuli jälleen helpompaa. Pian lanseerataan SoulSearch, jonka avulla myös sosiaalisesta mediasta ulos jättäytyneet voidaan etsiä The Circlen teknologian ja maailmanlaajuisen verkoston avulla.

Mae masentuu, hölmöilee, jää kiinni ja joutuu toimitusjohtaja Eamon Baileyn (Tom Hanks) puhutteluun. Lopputulos: Maesta tulee Eamonin lemmikki ja koko yrityksen mannekiini, joka edustaa The Circleä vuorokauden jokaisena tuntina.

The Circle on kuvaus panoptikonista – rakenteesta, jonka piiriin joutuneita voidaan valvoa ja tarkkailla vuorokauden jokaisena hetkenä. (Jopa The Circlen ympyrälogo muistuttaa klassisen panoptikonin pohjapiirrosta.) Koska panoptikoniin joutunut yksilö ei tiedä, kuka häntä tarkkailee ja milloin, alkaa hän itse valvoa itseään ja mukauttaa käytöstään jatkuvaan valvontaan. Käytöksen myötä muuttuu myös persoona.

Elokuvassa nostetaan esille sinänsä kiinnostavia ajatuksia avoimen tiedon ja yksityisyyden välisestä ristiriidasta. Periaatteessa meidän pitäisi ainakin pyrkiä elämään sellaista elämää, jossa emme koe tarpeelliseksi piilottaa mitään – elämää, jonka minkä tahansa aspektin tai hetken voimme avata milloin tahansa kelle tahansa tuntematta häpeää tai syyllisyyttä. Tämän tulisi kuitenkin tapahtua meidän itsemme vuoksi – ei siksi, että joku ulkopuolinen saattaa tarkkailla meitä ja tuomita meidät, jos teemme jotakin epäsopivaa.

Muutoksen paremmaksi ihmiseksi pitäisi tapahtua sisältä ulospäin, ei päinvastoin. Se, että emme tee kiusallisia tai häpeällisiä asioita, pitäisi olla seurausta siitä, ettemme koe tarvetta tehdä niitä. The Circlessä (ja lukemattomissa muissa teoksissa: The Prisoner, Tarkkailla ja rangaista, 1984, Me…) muutos tapahtuu kuitenkin väärään suuntaan: yksilö ryhtyy näyttelemään omaa elämäänsä tehdäkseen ”yleisöönsä” mahdollisimman hyvän vaikutelman.

Nämä ovat kiinnostavia teemoja, joita on kuitenkin käsitelty jo monet kerrat aiemminkin. Tuoko The Circle tähän käsittelyyn jotain uutta? Saldo jää vaatimattomaksi. Elokuvaa vaivaa ennen kaikkea liian kiivas kerronnan tahti: omituisia, uskomattomia asioita yksinkertaisesti tapahtuu liian paljon ja liian nopeasti. The Circlen tarina olisi todennäköisesti toiminut paremmin televisiosarjana. Elokuvana se ei juuri vakuuta.

*****

Spider (2002, David Cronenberg) arvostelu

Spider (2002)

Spider (2002) on David Cronenbergin ohjaama rikosdraama miehestä, joka pyrkii koostamaan eheää kuvaa lapsuutensa tapahtumista. Mieleltään järkkynyt Dennis ”Spider” Cleg (Ralph Fiennes) muuttaa elokuvan alussa lontoolaiseen tukiasuntoon. Menneisyyden tapahtumat tunkeutuvat päivätajuntaan ja tekevät sopeutumisesta tavalliseen arkeen mahdotonta. Tilannetta ei lainkaan auta talon emännän, rouva Wilkinsonin despoottimainen käytös.

Spider kiertää päivisin lapsuudenkotinsa kulmilla ja käy takaumanomaisesti läpi tapahtumia, jotka rikkoivat hänen sielunsa: Käy ilmi, että Spider on kasvanut työväenluokkaisessa, levottomassa perheessä. Spiderin isä Bill (Gabriel Byrne) juo läheisessä pubissa perheen vähiä rahoja. Äiti pitää talon seiniä pystyssä ja yrittää parhaansa mukaan kasvattaa pojastaan ihmistä.

Spider suojautuu verkoilla.

Vaikka isä ja äiti riitelevät, on heillä myös lämpimät hetkensä. Spiderin vaikeudet alkavat paradoksaalisesti siitä, kun hän tulee tietoiseksi vanhempiensa välisestä eroottisesta jännitteestä. Seksin maailma on nuorelle pojalle vieras ja kummallinen, jopa pelottava.

Uhkakuvat muuttuvat Spiderin mielessä todeksi, kun Bill alkaa tapailla paikallisessa pubissa päivystävää, pahasuista Yvonne-prostituoitua. Spiderin käsitys naisista halkeaa siististi kahtia: äiti edustaa madonnaa, Yvonne paheen polkua tallaavaa huoraa. Hyve ja pahe, äidin lempeät sanat ja porton kirosanoja ja kuolaa tihkuva suu eivät yksinkertaisesti mahdu samaan kuvaan. (Miranda Richardson esittää elokuvassa sekä Spiderin äitiä että Yvonnea.)

Äiti ja Spider

Spiderin keskeisiä elokuvallisia metaforia ovat lasipinnat ja hämähäkinverkot. Särkyvään ikkunaan piirtyy hämähäkin verkkoa muistuttava särökuvio. Lasi hajoaa teräviksi, kivuliaiksi pirstoiksi – aivan kuten Spiderin muistot. Kuten ikkunaan syntyvä särö, myös hämähäkinverkko liittyy väkivallan tai kuoleman uhkaan. Vaikka Spider rakentelee verkkoja ikään kuin suojakseen, on verkko silti aina väkivallan väline – ase, jolla hämähäkki metsästää uhriaan.

Spiderin mise-en-scène on herttaisen suttuinen, väreiltään murrettu ja nostalginen. Elokuvan lähiö-Lontoo rapistuu ja autioituu. Hiljaisena virtaava Thames saastuu harmaasta smegmasta, jota Yvonne ravistelee käsistään Billin kauhoessa sepalustaan kasaan. Kaikki on likaista ja surkeaa.

Bill, Yvonne ja mirri

Spider on David Cronenbergin elokuvaksi hillitty, turvallinen ja käheän kaunis. Siitä puuttuvat Crashin absurdit tilanteet, Videodromen ja Kärpäsen mutkalle vääntyvät ihmiskehot ja Alastoman lounaan maaninen tunnelma. Ehkäpä voidaan ajatella, että Spiderin tyyli enteilee Cronenbergin myöhempää, ”ei-niin-cronenbergmaista” tuotantoa (A Dangerous Method, Eastern Promises, Cosmopolis, Maps to the Stars), josta hänen varhaisten elokuviensa shokkiefektit ja pisteliäät käsikirjoitukset puuttuvat.

Miksi äskeinen kuulostaa siltä, että pidän Spideriä pitkästyttävänä elokuvana? En pidä. Se on surullinen, nostalginen ja yksinkertainen draama – sellainen, jota en ehkäpä David Cronenbergilta olisi osannut odottaa.

*****

Richard Condon: Mantšurian sankari (1959) arvostelu

Mantsurian sankari
Mantšurian sankari (1959)

Richard Condonin Mantšurian sankari (The Manchurian Candidate, 1959) on aivopesuun ja mielenhallintaan liittyvän salaliittofiktion ja poliittisen trillerin klassikko. Romaani on tullut tunnetuksi Suomessa ennen kaikkea John Frakenheimerin Mantsurian kandidaatti -elokuvan myötä. Kirjaa ei meillä ilmeisesti ole kovin laajasti luettu – ymmärtääkseni vuonna 1960 julkaistusta suomennoksesta on otettu vain yksi painos. Hoi vaan, Otava! Olisiko jo uuden painoksen aika? On kansallinen häpeä, että näin tiukan romaanin saatavuudesta ei pidetä huolta.

Romaanin päähenkilö Raymond Shaw on monella tapaa erikoislaatuinen olento. Hänen laskelmoiva äitinsä on tehnyt pojastaan kylmän ja sosiaalisesti rajoittuneen rautalankaihmisen, jonka on vaikea sietää minkäänlaista ihmisseuraa. Misantropiastaan huolimatta Raymond on kuitenkin kunnostautunut maanmiestensä suojelussa: hän on osallistunut Korean sotaan vuonna 1952 ja oman joukkueensa pelastaakseen asettanut itsensä vakavaan vaaraan. Romaanin alussa tapaamme Raymondin vastaanottamassa urhoollisuusmitalia näistä ansioista.

Vai menikö tarina sittenkään aivan näin? Mitä joukkueen miehille oikeastaan tapahtui Koreassa? Vuosia myöhemmin joukkuetta johtanut majuri Ben Marco alkaa nähdä hirvittäviä painajaisia, joissa hän näkee Shaw’n murhaavan kaksi joukkuetoveriaan kiinalaisten ja venäläisten viranomaisen järjestämässä näytöksessä. Unet ovat poikkeuksellisen realistisia. Kun Marco on univajeissaan menettämäisillään järkensä, hän saa kuulla, että eräs toinenkin joukkueen mies näkee samoja painajaisia. Totuus joukkueen sotaretkestä alkaa kiertyä auki.

Käsite ”Mantsurian kandidaatti” on vakiintunut osaksi kieltämme. Sillä voidaan viitata joko poliittiseen toimijaan, joka hakeutuu virkaan tietyn ryhmän edustajana vesittääkseen tämän ryhmän toimintaa ja edistääkseen vastapuolen intressejä. Käsite onkin noussut juuri tässä merkityksessä esille amerikkalaislehdissä viime kuukausien aikana: Donald Trumpia epäillään venäläismieliseksi Mantsurian kandidaatiksi. – Lisäksi käsitteellä viitataan usein aivopestyyn sätkynukkeagenttiin, joka suorittaa orjallisesti ja kyseenalaistamatta kaikki hänelle annetut käskyt – myös ne, jotka ovat hänen oman asemansa kannalta epäedullisia. Käskyn suorittamisen jälkeen agentti ei muista tapahtuneesta mitään.

Mielenhallinnan keinot ovat saaneet 2000-luvun mittaan nousseen salaliittoteoriainnostuksen myötä valtavasti huomiota ja palstatilaa erilaisissa verkkomedioissa. Erityisesti arkkityyppi aivopestystä, vailla omaa tahtoa toimivasta poptähdestä on mediassa esillä uskomattoman paljon. Menneillä vuosikymmenillä mielenhallinta assosioitiin kuitenkin selkeämmin politiikkaan ja ennen kaikkea kylmään sotaan: aivopesun kohteiksi ei epäilty poptähtiä, vaan kahden suurvallan välillä sukkuloivia agentteja. Aivan erityisesti mielenhallinta ja sen kytkökset kylmään sotaan nousivat esille Kennedyjen murhien, ydinsodan uhkan ja MKUltran leimaamalla 60-luvulla. Mielenhallintaan liittyvä tarinaperinne on valtavasti velkaa Mantšurian sankarille, jonka voisi kai sanoa yksin luoneen aivopestyn sätkynukkeagentin arkkityypin. Ja juuri tämän tradition varaan rakentuvat myös nykypäivän salaliittoteoriaverkot. Sen vaikutus tämän päivän populaarikulttuuriin on valtava – siitä huolimatta, että vain harva taitaa romaania nykyään tuntea.

Odotukseni Mantšurian sankarin suhteen olivat todella korkeat. Olin Peter von Baghin suosituksesta katsonut Frankenheimerin elokuva-adaptaation vuosia aiemmin, ja vaikken muistanut juonesta oikeastaan mitään, olivat elokuvan suggestio- ja triggerikohtaukset jääneet vahvasti mieleeni, ja juuri näiden elementtien kuvaus kiinnosti myös romaanissa.

En joutunut pettymään: Condon on rakentanut kirjallisen agenttinsa toimintajärjestelmän tavattoman kiehtovaksi. Hypnoosin ja suggestion avulla agentin mieleen luotu koneisto aktivoituu yksinkertaisesta lauseesta: ”Etkö pelaisi aikasi kuluksi pasianssia?” Kun pelaaja kääntää korttipakasta esille ruutukuningattaren, on koneisto viritetty ja valmis toimimaan. Näennäisesti harmiton lause ja ikoninen, visuaalisesti hyvin tunnistettava ruutukuningattaren hahmo ovat avaimia Mantšurian sankarin kauhuun.

Romaanin keskeiset hahmot kuvataan taitavasti ja havainnollisesti. Vaikka erityisesti Raymond Shaw’n ja hänen äitinsä Eleanor Iselinin hahmot ovat todella äärimmäisiä ja liioiteltuja, onnistuu Condon kuvaamaan heidän psyykeään uskottavalla ja johdonmukaisella tavalla. Ben Marco, jonka näkökulmaan romaani jossakin määrin samastuu ja jonka ajatuksista ja tunteista saamme tietää enemmän kuin mistään muusta hahmosta, tuo hahmogalleriaan tervetullutta tervettä järkeä.

…tai sitten ei. Romaani on avoin myös sille tulkinnalle, että Marco itse asiassa onkin tehokkaamman, täysin kätketyn mielenhallinnan uhri. Mitä pitäisi ajatella kohtauksesta, jossa Ben Marco kohtaa tulevan sydänkäpysensä Rosien junamatkalla? Heidän keskustelunsa on sanalla sanoen erikoinen:

”Maryland is a beautiful state”, she said.
”This is Delaware.”
”I know. I was one of the original Chinese workmen who laid track on this stretch, but nonetheless Maryland is a beautiful state. So is Ohio, for that matter.”

Mitä Rosie puhuu kiinalaisista työmiehistä? Repliikissä ei ole mitään mieltä – itse asiassa ne kuulostavat jonkinlaiselta koodikieleltä. Onko myös Ben Marco sittenkin ohjelmoitu reagoimaan tiettyihin triggereihin samaan tapaan kuin Raymond? Onko Rosie Marcon ”ohjaaja”, joka aktivoi koneiston näennäisesti sattumanvaraisen ensitapaamisen aikana? Ehkäpä Marcon ja Raymondin ainoa ero on se, että romaanin kertoja on tietoinen Raymondin ohjelmoinnista mutta Marcon ohjelmoinnista ei?

Aivan täydellinen tämäkään romaani ei ole. Teoksen loppupuolella tapahtumat etenevät verkkaiseen alkuosaan nähden liiankin rivakasti. Erityisesti Raymondin rakkauselämään liittyvät käänteet seuraavat toisiaan niinkin nopeasti, etten saanut kuviosta kunnolla otetta. Teoksen loppuosa olisikin kaivannut hitaamman tahdin kuvausta. Myös Raymonkin sadistiäidin toiminnan motiiveja olisi voitu käydä romaanin loppupuolella lävitse hieman seikkaperäisemmin.

Näistä seikoista huolimatta Mantšurian sankari on paras vuosiin lukemani romaani. Täytyypä kaivella Frankenheimerin elokuva jostakin ja virkistellä muistia myös adaptaation osalta.

Richard Condon: Mantšurian sankari (The Manchurian Candidate, 1959, suom. 1960)
Lukuhaasterasti: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

The Neon Demon (2016) arvostelu

The Neon Demon (2016)

Huh. Vau.

The Neon Demon (Yhdysvallat/Tanska/Ranska 2016) on erittäin hyvä elokuva. Se ei saavuta täyttä potentiaaliaan, mutta silti: nyt lennetään korkealla ja lujaa. Tämä lupaa Nicolas Winding Refnin uralle hyvää – tyylillisesti ja taiteellisesti, muttei kaupallisesti, ikävä kyllä.

Refnin elokuvien peruselementeiksi ovat viime vuosina nousseet mystiset ja sirpaleiset juonikulut, upea ja vahvakontrastinen visuaalisuus ja kiinnostava musiikki, joka nyökkää usein shoegazen, ethereal waven ja 80-luvun elektronisen musiikin suuntaan. Refnin Valhalla Rising on mielestäni yksi parhaista 2000-luvulla tehdyistä elokuvista. Hieman perinteisemmän juonikulun Drive ja superhämärä Only God Forgives jäävät hieman sen taakse. Ja jos The Neon Demon näyttää suuntaa, johon Refn tästä jatkaa, voi huokaista helpotuksesta: helvetin hyvin menee.

the neon demon elokuva
Rubyn ja Jessen ensikohtaaminen

The Neon Demon kertoo 16-vuotiaasta Jessestä (Elle Fanning), joka saapuu Los Angelesiin rakentamaan uraa valokuvamallina. Jessen avuille löytyy pian kysyntää: huipputason valokuvaaja ja suosittu muotisuunnittelija kiinnostuvat hänestä. Hän saa kokemattomuudestaan huolimatta huikeita työtarjouksia luontaisen karismansa ansiosta. Tämä herättää närää kokeneempien mallien keskuudessa. Jessellä on onneksi turvanaan maskeeraaja Ruby (Jena Malone), joka kehottaa Jesseä olemaan varovainen ja lupaa auttaa Jesseä milloin tämä vain apua tarvitsee.

Pian Jesse alkaa havaita ympäristössään huolestuttavia ja vaarallisia asioita. Hänen motellihuoneessaan liikkuu kutsumaton vieras. Tilannetta ei helpota se, että motellia pitää epäilyttävä ja kiukkuinen hyypiö (Keanu Reeves). Valokuvauskeikoilla tapahtuu pelottavia ja uhkaavia asioita. Mitä pidemmälle Jessen ura etenee, sitä vaarallisemmaksi hänen elämänsä muuttuu.

Elokuva alkaa kuvaustilanteesta, jossa Jesse makaa nukkemainen meikki kasvoillaan sohvalla, kirkkaanpunainen tekoveritahra kaulallaan. Muotimaailman pakkomielteinen suhtautuminen väkivaltaan ja kuolemaan tulee esiin myöhemminkin elokuvan aikana – vielä aloituskohtaista konkreettisemmalla ja raadollisemmalla tavalla.

the neon demon elokuva
Yksi parhaista pitkään aikaan näkemistäni seksikohtauksista:
Ruby ottaa ruumishuoneella hanskat pois.

The death of a beautiful woman is unquestionably the most poetical topic in the world, tuumasi Edgar Allan Poe. Each man kills the thing he loves, lisäsi Oscar Wilde. Kaunis nainen muuttuu vielä kauniimmaksi, kun hän kuolee, sillä kuolema viimeistelee elämän – tekee siihen sulkeuman, ikuistaa ja arkistoi sen. Tähän viittaa The Neon Demonissa myös se, kuinka Ruby tekee sivutienestiä: meikkaamalla ruumiita ruumishuoneella hautajaisia varten; kuolema ja kauneus liitetään aina toisiinsa. Kuolema tarkoittaa kuitenkin aina myös vallan menetystä: kun me kuolemme, ei meillä ole enää valtaa tämänpuoleisiin asioihin. Murha on vallankäytön äärimmäinen muoto. – Aloituskohtaus, jossa Jesse esittää kuollutta, on kaikessa esteettisyydessään pahaenteinen.

The Neon Demonin juonikuvio tuo vahvasti mieleen Starry Eyes -elokuvan. Molemmissa elokuvissa kohtaamme nuoren ja kunnianhimoisen naisen, joka on valmis työskentelemään lujasti oman menestyksensä eteen. Menestys edellyttää kuitenkin ehdotonta alistumista ja nöyrtymistä sellaisten asioiden edessä, joita heidän on vaikea hyväksyä. Lisäksi menestys eristää heidät kaikesta muusta: kauniin ja suositun ihmisen elämä on hyvin yksinäistä ja kylmää. He molemmat joutuvat kosketuksiin muodin ja viihteen maailmaa kontrolloivan, salaperäisen ja väkivaltaisen koneiston kanssa.

the neon demon elokuva
Veteraanimalli Sarahissa on androidimaista kylmyyttä.

The Neon Demon on hyvin naiskeskeinen elokuva. Toisin kuin tämäntyyppisissä tarinoissa yleensä, juuri naiset muodostavat Jesselle kaikkein suurimman uhan. Elokuvan miehet ovat naishahmoihin verrattuna harmittomia statisteja. Tämä on piristävä asetelma: naisia, joita miehet kohtelevat julmasti, on elokuvamaailma täynnä. Sen sijaan naisten keskinäinen kateus ja vallankäyttö ovat harvinaisempia teemoja.

Paitsi kuolemasta, The Neon Demonissa on kyse myös narsismista. Jessen itserakkautta ruokitaan avokätisesti: hänen luontaista kauneuttaan ylistetään iäkkäämpien mallien leikeltyjen kasvojen rinnalla, ja hänelle kerrotaan, että hänestä tulee vielä supertähti. Jesse rakastuu omaan peilikuvaansa ja ylpistyy. Hän alkaa itse muuttua vaaralliseksi – samanlaiseksi sieluttomaksi olennoksi, jollaisia hän on itse muodin maailmassa kohdannut.

the neon demon elokuva
The Neon Demon vilisee salatieteiden suuntaan ojentavaa kuvastoa.
Ja hei: Kenneth Anger, anyone…?

The Neon Demon on ennen kaikkea hyvin kaunis elokuva.  Sen tummat mutta kirkkaat värit, koristeellinen ja tyylikäs lavastus ja upea kasarielektromusiikki tekevät elokuvasta hyvin musiikkivideomaisen; kokonaisuudesta tulee mieleen maailman kenties paras musiikkivideo eli Carpenter Brutin Turbo Killer. Kokonaisuutta vallitsevat tummat varjot ja vahvat värit, kolmiot, peilit ja silmät – The Neon Demonin salatieteisiin viittaavaa symboliikkaa voisi ruotia pidemmältikin. (Vigilant Citizen tavallaan teki sen jo, mutta omaan provokatiiviseen tyyliinsä, ja tällä kertaa mielestäni aika huonolla menestyksellä.) The Neon Demonissa on myös jotain ihastuttavan kennethangermaista.

The Neon Demon menestyi teatterikierroksellaan todella huonosti – niinkin huonosti, että sitä voi kutsua jopa flopiksi. Tämä ei todennäköisesti tullut elokuvan tekijöille yllätyksenä: Refnin elokuvat ovat vain harvoin menestyneet kaupallisesti. Vaikea kuvitella, että hän siitä lannistuisi.

*****