Last Night of Soho (2021) on psykologinen kauhuelokuva, jossa 1960-luvun svengaavan Lontoon maailma leikkaa yhteen nykypäivän kanssa. Päähenkilö Ellie (Thomasin McKenzie) on asunut koko elämänsä Redruthin pikkukaupungissa, kunnes maailma avautuu hänelle: hän pääsee opiskelemaan lontoolaiseen muotikouluun. Lontoo on kuitenkin paljon vaarallisempi paikka kuin Ellie osaa odottaa, ja Ellien unelmat kallistuvat painajaisiksi.

Ellie on tyypillinen maalaishiiri – tyttö, jonka lähin ystävä on hänen oma isoäitinsä. Ellie on menettänyt äitinsä jo nuorena, eikä isästä ole tietoa. Äidin kohtaloksi koitui mielisairaus, joka ajoi tämän itsemurhaan, ja mahdollista on, että myös Ellie kantaa sisällään perinnöllistä alttiutta vastaaviin vaivoihin. Ikätovereiden menot eivät kiinnosta Ellietä. Mieluummin hän uppoutuu isoäitinsä levykokoelmaan ja 60-luvun muotilehtiin, joista hän ammentaa inspiraatiota myös omaan suunnittelutyöhönsä.

Odottiko Ellie odottaa löytävänsä muotikoulusta hengenheimolaisia? Tuskinpa, mutta jos odotti, niin pettymään hän joutuu. Opiskelukavereita kiinnostaa kallis pintamuoti ja yöjuokseminen, ja maalaistyttö jää nopeasti ulkopuoliseksi. Se ei vaikuta yksinoloon tottunutta Ellietä haittaavan – hän tahtoo vain olla rauhassa, mutta koulun asuntola täyttyy juhlijoista myös arkena eikä nukkumisesta tai opiskelusta tule mitään. Pois on päästävä. Onnekseen Ellie löytää nopeasti kalustetun yksiön vanhasta nukkavierusta talosta Sohon kaupunginosasta koulun läheltä.

Uudessa asunnossa hän alkaa nähdä unia Sandiesta (Anya Taylor-Joy), joka on asunut samassa yksiössä 60-luvun luvulla. Hän on päättänyt tulla tähdeksi ja Ellie pääsee unissaan seuraamaan vierestä, kuinka Sandie pyrkii Lontoon klubien lavoille. Sandie on itsevarma, kaunis ja rohkea – nainen, jollainen myös Ellie haluaisi olla. Hän saa Sandien loistosta itsekin varmuutta ja inspiraatiota muotikoulun opintoihin: suunnittelupöydän ääressä paperille alkaa piirtyä vaatteita, jollaisia Sandie on Eloisen unissa käyttänyt.

Sandie on lahjakas, mutta nousevan tähden elämä ei ole helppoa. Hän joutuu miesten ahdistelemaksi ja mukiloimaksi. Pian Ellien unet täyttyvät huudoista ja veitseniskuista, ja mikä pahinta, unikuvat alkavat kurkottaa myös Ellien päivätajuntaan.

Last Night in Sohon juoni kertoo tytöstä, joka tuntee olevansa yksin ja kaikelle vieras. Tämä sama vieraus on varjostanut Ellien elämää todennäköisesti hänen äitinsä kuolemasta lähtien: hän on saanut jo lapsena osakseen syvän trauman, joka ajaa häntä erilleen muista. Hän on kiinnostunut menneen maailman estetiikasta, ja ompelee ajan tyyliä mukailevia vaatteita itselleen – hän ikään kuin elää väärällä vuosikymmenellä, mikä johtaa yhä voimakkaampaan yksinäisyyden ja irtonaisuuden tunteeseen. Lontoossa yksinäisyys paisuu eräänlaiseksi kodittomuudeksi: Ellie yrittää asua asuntolassa, mutta se käy mahdottomaksi. Yksiö ja sen seinien sisällä nähdyt unet tuntuvat alkuun mukavilta – ja Sandiesta tulee Ellielle eräänlainen koti, aito ystävä. Kun unien sävy kuitenkin muuttuu väkivaltaiseksi, menettää Ellie kotinsa ja turvansa jälleen. Ja taas hän on yksin. Tämä tapa kuvata vieraantuneisuutta ympäröivästä maailmasta tuo mieleen kaksi elokuvaa: Carnival of Souls ja Roman Polanskin Inho.

Anya Taylor-Joylle alkaa hahmottua oma hahmoprofiilinsa. Hän esittää usein naisia, jotka ovat ”liian kunnianhimoisia” ja tavoittelevat jotakin sellaista, mikä ei hänelle sopisi. Tämä pätee ainakin Sandien hahmoon, The Queen’s Gambitin Beth Harmoniin ja The Witchin Thomasinaan. Heistä juuri Sandieta rangaistaan kunnianhimostaan voimakkaimmin. Sandie kuvataan usein rusettimekossa: itseluottamuksestaan ja itsenäisyydestään huolimatta hän on showbisneksen isokenkäisille miehille kuin lahjapaketti, joka odottaa avaamistaan.

Last Night in Soho on ensimmäisen 1,5 tunnin ajan todella hyvä elokuva. Sitten lässähtää. Kun elokuvan mysteeri alkaa ratketa, kerronnan rytmi menee sekaisin. Aivan kuin elokuva ei osaisi tässä vaiheessa päättää, ketkä sen henkilöhahmoista ovat hyviä tyyppejä, ketkä taas pahiksia. Ihan kuin ketään ei tahdottaisi loukata, joten pahikset on ikään kuin kumitettu elokuvasta pois. Elokuvan tarina muuttuu myös epäuskottavaksi – jopa lajityyppiään vasten. Naishahmot on käsikirjoitettu tekemään asioita, joita tosielämän naiset eivät käytännössä voi tehdä, eivät 60-luvulla eikä vuonna 2021.

Olin hämmästynyt, kun jälkikäteen huomasin, että epäuskottavan tarinan takaa ei löydykään all-male panel vaan ohjaaja Edgar Wright ja käsikirjoittaja Krysty Wilson-Cairns. Se, että tarinaa on mukana kirjoittamassa nainen, kasvattaa sen todennäköisyyttä että tarina on naisnäkökulmasta tarkasteltuna uskottava, mutta ei suinkaan takaa sitä. Siitä, kuinka Last Night in Soho kuvaa sukupuolia ja esimerkiksi sukupuolittunutta väkivaltaa, voisi kirjoittaa pitkästi – mutta spoilerivapaasti asiasta on vaikea sanoa paljoakaan. Sanon kuitenkin tämän: Last Night in Soho yrittää kuvata maailmaa, jossa kukaan ei ole sen enempää uhri tai syyllinen kuin muut, koska kaikki meistä ovat tehneet tai tekevät joskus jotakin ikävää. Parhaat psykologiset kauhuelokuvat onnistuvat yleensä kuvaamaan hyvinkin realistisesti valitsemaansa psykologista ilmiötä. Last Night in Soho on kaukana tästä.

Esteettisesti Last Night in Soho on kuitenkin onnistunut elokuva. Erityisesti 1960-luvulle sijoittuvat kohtaukset on rytmitetty ja suunniteltu tarkasti kuin musiikkivideot. Menneen maailman tyyli hehkuu kirkkaana valkokankaalta Dusty Springfieldin ja Cilla Blackin kujertaessa ääniraidalla. Halloween-iltana elokuvan visuaalisessa maailmassa ja äänimaailmassa siirrytään hetkeksi 80-luvulle Siouxie and the Bansheesin ja mustavalkoisten pääkallomeikkien voimin.

Ensimmäisen 1,5 tunnin ajan olin sitä mieltä, että Last Night in Soho on neljän tähden elokuva.

*****