Night Visions -festivaalin kevään 2016 avajaiselokuva, Robert Eggersin debyyttiohjaus The Witch: A New-England Folktale (Yhdysvallat/Iso-Britannia/Kanada/Brasilia 2015) on kirvoittanut alan harrastajissa kuplintaa. Niille, jotka eivät jatka lukea juttua loppuun asti, kerrottakoon tämä: parempaa avajaiselokuvaa Night Visions tuskin olisi voinut valita.

Vuosi 1630, Massachuttes. Maanviljelijä William (Ralph Ineson) riitaantuu uudisraivaajayhteisön johtajien kanssa ja muuttaa perheineen syrjäiseen ryteikköön. Pian perhe saa huomata, ettei elämä parane asuinpaikka vaihtamalla. Vilja ei ota kasvaakseen uusilla kotikulmilla, perheen kaksoslapset juttelevat vuohipukin kanssa ja lapsikatraan vanhin Thomasin (Anya Taylor-Joy) lähestyy uhkaavasti murrosikää. Kaiken kukkuraksi perheen nuorin tulokas, vauvaikäinen Samuel, katoaa jäljettömiin kesken viattoman leikin.

Tapahtumia kuvataan ennen kaikkea Thomasinin näkökulmasta. Tyttö käy läpi hankalaa elämänvaihetta: hän ei ole enää yksi perheen lapsista, muttei myöskään pääse vielä osalliseksi aikuisten maailmaan. Olin huomaavinani pitkin elokuvaa hyvin hienovaraisia viittauksia Thomasinin heräilevään seksuaalisuuteen, mutten ole varma, mikä tällä kertaa on katsojan silmässä ja mikä itse elokuvassa. Myös toiseksi vanhin lapsi Caleb (Harvey Scrimshaw) alkaa aavistella, ettei viaton lapsuusaika jatku ikuisesti.

Perhe kärsii kylmää ja nälkää. Äiti Katherine (Kate Dickie) suree menetettyä Samuelia, Williamia stressaa muuten vain – hän purkaa ahdistustaan hakkaamalla kasapäin halkoja. Maailma on tunkkaisen harmaa, eikä toivoa paremmasta ole näköpiirissä. Selittämätön uhka alkaa värittää perheen arkea yhä tummemmin varjoin.

The Witch on tasainen, joka suhteessa huoliteltu elokuva. Siitä ei voi osoittaa yhtäkään osa-aluetta, joka olisi laiminlyöty tai hoidettu hutiloiden – melko harvinaista, kun puhe on 2010-luvulla tehdystä kauhuelokuvasta.

Tosin sen kauhun kanssa on vähän niin ja näin. Monet arvostelijat ovat pitäneet The Witchiä pelottavana elokuvana – itse en osaa tähän kokemukseen samaistua. Elokuvassa on toki pari nokkelaa ja raastavaa kauhukohtausta, mutta kokonaisuutena The Witch on velkaa pikemminkin (psykologisen) draaman kuin kauhun traditioille.

Itse en siis kuvailisi The Witchiä pelottavaksi, vaan pikemminkin kauniiksi, visuaalisesti ainutlaatuiseksi elokuvaksi. Elokuvan värimaailma on kuulaan harmaa ja nostalgisen suttuinen. Aurinko näyttää sammuneen Uuden Englannin yläpuolelta kokonaan, ja taivas roikkuu perheen kotitalon yllä raskaana ja kosteana. Kasvillisuus on kituliasta ja kuihtunutta – aivan kuin elokuvan maailmassa vallitsisi ikuinen lokakuu. Ei ihme, että keskushahmojen mielenterveys joutuu koetukselle. Elokuvan raisu loppukohtaus tuntuu yli tunnin jatkuneen harmauden jälkeen upean värikylläiseltä ja raivokkaalta.

The Witchin näyttelijäntyö on huiman laadukasta. Parikymppinen Anya Taylor-Joy vetää Thomasinin roolin hämmästyttävän kypsästi. Samaan kehun voi lausua myös Calebia näyttelevästä Harvey Scrimshaw’sta. Game Of Thronesin Lysa Arrynina tunnetun Kate Dickien mielipuolista työskentelyä Katherine-äitinä on ilo katsella. Ainoastaan perheen kaksosia esittävien lapsinäyttelijöiden suoritukset jäävät jokseenkin kankeiksi – mutta eipä alakouluikäisiltä näyttelijöiltä voi kummoisia roolisuorituksia odottaa.

Viiteen tähteen vaadittava ekstramagia jää The Witchistä uupumaan, muuten kokonaisuus on erinomainen. Jään seuraamaan mielenkiinnolla ohjaaja Robert Eggersin tulevia edesottamuksia. Lisäys 6/2020: Käy ihmeessä tsekkaamassa myös tekstini Eggersin tuoreemmasta The Lighthouse -elokuvasta.

*****

Olen saanut Night Visions -festivaan järjestäjältä lehdistölipun tämän tekstin kirjoittamista varten.