1BR (2019) arvostelu – Night Visions Maximum Halloween 3019

1BR (lausutaan ”One Bedroom”, 2019) on psykologinen kauhuelokuva yhteisön vallasta yksilöön. Äkkiseltään elokuva näyttää lipsahtavan liiaksi tyhjänpäiväisen kidutuspornon puolelle, mutta lopulta kuitekin yllättää: 1BR:llä on enemmän sanottavaa kuin alkuun luulisi.

Parikymppinen Sarah muuttaa vaikean isäsuhteen hallitsemasta lapsuudenkodistaan Los Angelesiin käynnistelläkseen uraa muotisuunnittelijana. Luova ura ei kuitenkaan ota tuulta alleen, ja koska rahaa pitäisi jostain saada, Sarah päätyy asianajotoimiston harmaaseen kuutiotoimistoon assistentiksi. Ankean arjen keskellä Sarahia kuitenkin onnistaa: hän saa vuokra-asunnon halutusta taloyhtiöstä kymmenien hakijoiden joukosta.

Ainoa miinuspuoli on, ettei asuntoon saa tuoda lemmikkejä. Sarah kantaa kirkkaanoranssin Giles-kissansa uuteen asuntoonsa pyykkikorissa ja toivoo, ettei Giles paljasta olemassaoloaan naukumalla.

Sarahin kaksiossa tapahtuu kummia.

Sarah ihastuu uusiin naapureihinsa. Taloyhtiön henki on lämmin ja yhteisöllinen – parvekkeet avautuvat kauniille, laajalle sisäpihalle, jolla asukkaat järjestävät yhdessä puutarhajuhlia. Kaikki pitävät huolta toisistaan. Etenkin vanhuuttaan hössähtäneen rouva Stanhopen perään katsotaan tarkkaan.

Vaikka naapurit ovat ihania, talossa tapahtuu jotakin outoa. Sarahin on vaikea saada öisin unta, koska seinien sisältä kantautuu karmeaa meteliä. Joku tietää, että Sarah pitää lemmikkikiellosta huolimatta asunnossaan kissaa, ja käy työntämässä uhkaavia viestejä etuoven ali. Unettomat yöt ja häädön pelko ruostuttavat Sarahin arjen. Tilanne tuo mieleen monet Roman Polanskin elokuvat, joissa oman asunnon seinät saavat päähenkilön ahdistumaan: Rosemaryn painajaisen, Vuokralaisen ja Inhon.

Ja sitten Sarahin elämä repeää auki.

Sarahin naapuri Lester ei ole kuten muut yhteisön jäsenet.

1BR on kuvaus yhteisön voimasta maailmassa, jossa yhteisöllisyys on mennyt rikki. Yhä useampi meistä asuu yksin. Yhä harvempi meistä tuntee naapureitaan edes nimeltä. Yhteisömme syntyvät yhä useammin virtuaalisiksi tai perustuvat johonkin vaihtuvaan ja muuttuvaan, kuten harrastuksiin, mielenkiinnonkohteisiin tai alakulttuureihin.

Kaikkein pitkäaikaisimmat yhteisöllisyyden muodot perustuvat kuitenkin usein asioihin, joita me emme voi valita: perheeseen, sukuun, synnyinpaikkaan. Valitseminen tarkoittaa mahdollisuutta valita myös toisin – mahdollisuutta valita, että irtaannumme yhteisöstä. Ennemmin tai myöhemmin jokainen meistä myös käyttää tätä valinnan mahdollisuutta. Lopulta liu’umme yksin yhteisöstä toiseen, vailla pitäviä kytköksiä mihinkään muuhun kuin omaan identiteettiimme.

Taloyhtiön asioiden hoitosta vastaavalla Jerryllä on kaikkien asukkaiden tuki takanaan.

1BR:n yhteisön perusajatus on kaunis. Meidän on kaikkien helppo yhtyä sen  kuvaaman yhteisön periaatteisiin: ihmisten on syytä pitää toisistaan huolta, olla toisilleen avoimia ja rehellisiä, tukeutua toisiinsa silloin kun tukea tarvitaan. Elokuvan taloyhtiössä homma on kuitenkin karannut pahasti käsistä. Hinta, jonka asukkaat joutuvat yhteisöllisyyden kokemuksesta maksamaan, on kallis.

Paitsi Roman Polanskin elokuvat, 1BR tuo vahvasti mieleen myös kymmenen vuoden takaisen Marttyyrit-kauhuhitin. Molemmissa elokuvissa äärimmäisellä, systemaattisella kärsimyksellä on tavoite. Toisin kuin Marttyyreissa ja klassisessa kidutuspornossa, 1BR:ssä tuska on vain välivaihe, yksi lyhyt etappi pitkällä matkalla. Elokuvaa on helppo luulla vain perinteiseksi gorepätkäksi, jossa nuori nainen nuijitaan hitaasti hengiltä – tämä oletus on kuitenkin väärä.

1BR:ssä on ainekset erinomaiseen psykologiseen kauhuelokuvaan. Se jää kuitenkin haaleaksi. Sarahia esittävä Nicole Brydon Bloom tekee hyvää työtä, mutta hänen hahmostaan puuttuu syvyys. Sama pätee myös muihin elokuvan hahmoihin: hahmot ovat liian ohkaisia, eikä tarina saa raameilleen tarpeeksi täytettä. Silti elokuvasta jää hyvä maku suuhun.

Lopuksi varoituksen sana. Jos eläimiin kohdistettu fiktiivinen väkivalta ahdistaa, älä katso 1BR:ää. Älä katso myöskään alla olevaa traileria.

*****

Spring Breakers (2012) arvostelu

spring breakers arvostelu
Spring Breakers (2012)

Spring Breakers (2012) on tarina neljän college-opiskelijan hybriksestä ja lankeemuksesta. Brit, Candy, Cotty ja Faith seuraavat vierestä, kun opiskelukaverit suuntaavat kevätlomallaan kohti Floridan aurinkoisia hiekkarantoja. Mieli tekisi lähteä matkaan itsekin, mutta matkakassa on pahasti vajaa. Tytöt päättävät lopulta järjestää asian hinnalla millä hyvänsä: he ryöstävät paikallisen kuppilan, ja matka voi alkaa.

Seuraa hysteerisen helteinen ja viinanhuuruinen kuvaus amerikkalaisesta kevätlomasta. Rannat täyttyvät kauniista, humalaisista nuorista. Tytöt juhlivat ja ryyppäävät estoitta muiden opiskelijoiden kanssa. Aurinko paistaa ja kalja on kylmää. Matkaajat ovat nuoria ja kuolemattomia, eikä kevätloma lopu ikinä.

Loman alussa tytöt eivät aavista pahaa.

Ähäkutti: loppuuhan se. Hiljalleen muut kevätlomalaiset suuntaavat kotiinsa. Rannat tyhjenevät. Tytöt eivät kuitenkaan ole saaneet juhlimisesta tarpeeksi, vaan lyöttäytyvät yksiin Alien-nimisen pikkurikollisen kanssa. Aluksi Alienin maaninen ja itsekeskeinen vouhkaus naurattaa tyttöjä. Pian he sekaantuvat huomaamattaan Alienin maailmaan syvemmälle kuin olisi turvallista.

Spring Breakers on kuvaus degeneraatiosta ja tuhosta. Osa tytöistä aistii vaaran ajoissa ja vetäytyy. Toiset taas ajautuvat Alienin synkän, väkivaltaisen maailman imuun ja joutuvat täysin sen lumoihin ennen kuin osaavat aavistaa vaaraa. Lopussa häämöttää suloinen tyhjyys. Spring break forever – tytöt palaavat kotiin, mutta yksikään heistä ei ole entisensä.

spring breakers arvostelu
Alien vie tytöt pahoille teille.

Spring Breakers on visuaalisesti kaunis ja omaperäinen. Elokuva jakautuu aurinkoisiin ja positiivisiin bilehetkiin ja vaarallisiin, synkkiin yökohtauksiin. Äärimmäiset vastakohdat kukoistavat elokuvassa rinta rinnan. Kun aurinko paistaa, tytöt ovat turvassa; pimeys merkitsee uhkaa ja tuhoa. Aurinkoiset bailauskohtaukset näyttävät ihastuttavan autenttisilta. Yökohtaukset tuovat mieleen muun muassa (Spring Breakersia tuoreemmat) elokuvat It Follows, The Neon Demon ja Lost River.

Spring Breakersin kerronta on katkonaista ja kertautuvaa. Elokuva on täynnä hyppyleikkauksia ja epäsynkronista ääntä ja kuvaa. Todellisuudesta muodostuu pirstaleinen ja epäjohdonmukainen. Kerronta nojaa kaaokseen, tyhjyyteen ja tuhoon.

Hyvä leffa.

*****

Loputon Gehennan liekki (2011) arvostelu – Black metalia hipstereille

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI distro
Loputon Gehennan liekki (2012)

Suomalaisen black metalin historiaa sivuavan Pirunkehto-kirjan julkaisuun on enää pari viikkoa. Koska teos käsittelee samaa aihetta kuin parin vuoden takainen Loputon Gehennan liekki -dokumentti (Suomi 2011), päätin katsoa dokkarin muistin virkistykseksi – taas. En yleensä jaksa kelata samoja elokuvia uudestaan ja uudestaan, mutta Loputtoman Gehennan liekin olen nähnyt jo aika monta kertaa. Se on niin lyhyt ja keveä, ettei sen katsominen vaadi sen ihmeempää orientaatiota. Lisäksi se on hiton hauska.

Black metalilla on kahdet kasvot. Toiset ovat vakavat ja tiukkaotsaiset, toiset nousuhiprakkaisen hilpeät. Loputon Gehennan liekki keskittyy kuvaamaan jälkimmäisiä – ja juuri tässä suhteessa se eroaa useimmista muista black metal -dokumenteista. On mahtavaa, että black metalia kuvataan kerrankin ilman turhaa tanotusta ja poseerausta; vaikka erinäisten 90-luvulla ja 2000-luvun alussa tehtyjen BM-dokumenttien ansioita ei voi täysin kiistää, ovat niistä monet luonteeltaan kiusallisen mystifioivia ja teennäisiä.

Dokumentissa haastatellaan suomalaisen black metalin merkkihenkilöitä. Mukana on lähinnä bändien edustajia (Beherit, Azazel, Clandestine Blaze, Barathrum, Enochian Crescent, Goatmoon, Horna, Satanic Warmaster, Stormheit, Azaghal…), mutta myös musiikin julkaisun, jakelun ja levyarvostelujen parissa häärääviä tekijöitä. Haastateltavien joukkoon on otettu myös Johannes Nefastos, jonka perustama okkulttinen Azazelin Tähti -seura elää enemmän tai vähemmän kiinteässä yhteydessä suomalaisen black metal -alakulttuurin kanssa.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-satanachia
Lord Satanachia ei sievistele.

Kukin haastatelluista luo haastatteluhetkiin täysi omanlaisensa perusfiiliksen. Barathrumin Demonos Sova, Azazelin Lord Satanachia ja Azaghalin ex-rumpali Kalma ovat päättäneet antautua haastateltaviksi sopivasti tukevassa humalassa. Nefastoksen, Stormheitin, Enochian Crescentin jäsenten ja Beheritin Nuclear Holocauston sopivan vakavamieliset ja ”järkevät” haastattelut tuovat kossurevittelylle mukavaa vastapainoa. On vaikea kuvitella, että kyse olisi harkiten etsitystä tasapainosta; palikat vaikuttavat loksahtaneen nätisti kohdilleen puhtaan sattuman myötä.

Saatanallisuus on se peruslähtökohta, toteaa Hammer of Haten (nyttemmin jo entinen) omistaja ja puuhamies Molestor Kadotus. Nimenomaan Saatana tekee black metalista black metalia; kun Saatana unohtuu, ei kyse ole enää black metalista. Suurin osa haastatelluista näkyy kallistuvan sille kannalle, että black metalin perusta on ideologinen tai aatteellinen, ei musiikillinen. Stormheit (jonka musiikkia olen itse pitänyt aina pikemminkin folk- kuin black metalina) tosin kertoo omana kantanaan, ettei black metalin tarvitse olla luonteeltaan saatanallista; myös kansalliset aiheet kelpaavat.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-stormheit
Stormheit kertoo legendaarisen Carelian Pagan Madness -kiertueen vaiheista.

Saatanallisuus hyväksytään siis kaiken perustaksi – mutta mitä se saatanallisuus sitten on? Tähän dokumentti edes yritä antaa kunnon vastausta. Goatmoonin BlackGoatille Saatana merkitsee ”ultimaattista pahaa”. BlackGoatia ja Neutron Hammerin Kaosbringeriä (jonka puheenvuoro on valitettavasti leikattu niin silpuksi, etten ole täysin varma, mistä hän puhuu) lukuun ottamatta kukaan ei pääse dokumentissa kertomaan, mitä se Saatana oikein tarkoittaa.

Jos kaikki haastatellut heitettäisiin samaan huoneeseen keskustelemaan siitä, mikä Saatana on, olisi tuloksena todennäköisesti pitkä ja ehkä vähän verinenkin tukkanuottastelu. Saatana, mitä ikinä se tarkoittaakin, on kenties ”se peruslähtökohta”. Mitä tämä kullekin black metal -individualistille käytännössä tarkoittaa, on tyystin toinen asia.

Juuri siksi Saatana ei itsessään riitä black metalin perustaksi; tietyt musiikilliset elementit ovat vähintään yhtä merkittävä lajityypin määrittäjä. I rest my case. (Tiedän olevani mielipiteineni aika yksin.)

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI goatmoon
Goatmoonin BlackGoatille Saatana on ”ultimaattinen paha”.

Dokumentissa uskonnollisuus ja okkultismi nähdään selvästi toisistaan erillisinä elementteinä. Uskonto on laimeaa, pilaantunutta ja kaavamaista – jotakin, mitä pitää vastustaa ehdottomasti, ja onhan se nyt vaan niin kivaa, kun kirkot palaa. Sen sijaan okkultismi nähdään kiinnostavana ja tavoiteltavana. Näitä näkökantoja ei perustella sen ihmeemmin; kun nuoresta (tai vähän vanhemmastakin) miehestä tältä tuntuu, onhan sen näin oltava. – Asian voisi nähdä myös toisin. Olen nykyään taipuvainen ajattelemaan, että okkultismi ja uskonto ovat kuin järki ja tunne: kaksi erilaista lähestymistapaa samaan asiaan. Toinen ei ole toista huonompi. Katsellessani eri maailmanuskontojen nykyaikaisia ilmentymiä tosin ymmärrän ja osittain jopa jaan black metalin syvän inhon uskonnollisuuden ja erityisesti kristillisyyden eri muotoja kohtaan.

Vahva uskonnonvastaisuus ei estä BM-jannuja haikailemasta vanhojen pohjoisten pakanauskontojen perään. Kukaan ei näytä muistavan, että uskontojahan ne nekin ovat. Olisi kiinnostavaa kuulla uskontoa henkeen ja vereen vastustavien kavereiden spekulaatiota siitä, millainen tämän päivän Suomi olisi, jos sitä ei koskaan olisi alistettu kristillisen kirkon valtaan. Olisivatko pakanauskontojen pyhätöt kuihtuneet samanlaisiksi kaikukammioksi kuin evankelisluterilaiset kirkot? Kenties tämän päivän kapinalliset teinit keskittyisivätkin turmelemaan niiden symboleita?

En yritä sanoa, että black metalin uskonnonvastaisuus (tai sen myönteisyys pakanauskontoja kohtaan) olisi huono asia. Yritän sanoa, että kannattaisi kenties kuluttaa hieman enemmän aikaa ja energiaa sen määrittelyyn, mitä oikeastaan vastustetaan ja mitä tällä vastustamisella halutaan saavuttaa. ”Tehdään ensin ja mietitään sitten” -mentaliteetilla touhusta tulee pelkkää sohimista ja sähläystä. Siinä sivussa saattaa toki syntyä vino pino hyviä levyjä, mikä ei sinänsä ole yhtään hullumpi saavutus. Tässä oikeastaan on black metal pähkinänkuoressa.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-nuclear-holocausto
Beheritin Nuclear Holocausto on paneutui black metal -touhujen jälkeen tiibetinbuddhalaisuuteen.

Saatana ei suinkaan ole ainoa asia, jonka suhteen dokumentissa ei saavuteta yhteisymmärrystä: myös politiikka ja sen rooli black metalissa kirvoittaa haastatelluissa mielipiteitä laidasta toiseen. Etenkin ne haastatellut, jotka soittavat NSBM:ia tai juontavat siitä avoimesti vaikutteita, pitävät itsestään selvänä, että black metal on aina luonteeltaan poliittista.

Kaikki eivät ole samaa mieltä. Johannes Nefastos ei varsinaisesti ota kantaa siihen, mikä on politiikan rooli black metalissa, vaan tyytyy toteamaan, ettei polittinen lähestymistapa ole erityisen kannattava silloin, kun maailma halutaan nähdä sellaisena kuin se todella on. Demonos Sovan ainoa järkevä kommentti koko dokumentissa käsittelee politiikkaa: ”Peräänkuuluttasin, että ei sotkettas politiikkaa tähän”. Politiikkaa käsittelevä osio on leikattu erityisen hauskasti: dokumenttiin on valittu limittäin täysin päinvastaisia kantoja edustavia puheenvuoroja.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-sova
Sova on hyvä jutuniskijä, mutta siihen hänen saavutuksensa dokumentissa jäävätkin.

Dokumentin häiritsevin piirre on se, ettei yhteenkään aiheeseen paneuduta kunnolla. Suomalaisen black metalin sielunmaisema kirmataan läpi hirvittävällä vauhdilla. Sama tiivis tahti on black metalille ominainen piirre; analyyttisyys tai kyky syventyä asioihin eivät ole koskaan kuuluneet black metalin hyveisiin. Dokumentti on siis tässä(kin) mielessä ottanut aiheensa piirteitä omaan muotoonsa. Silti se, että aihepiiri kuin aihepiiri ohitetaan pintaraapaisulla, ärsyttää. On helppoa olla idiootti, kun mitään aihetta ei tarvitse pohtia viittä minuuttia pidempään. Dokumentti päästää sekä haastateltavansa että katsojansa harvinaisen helpolla.

Eräs aiheista, joihin olisin toivonut syvällisempää katsausta, liittyy bändien ”epäoikeudenmukaiseen” vastaanottoon. Aihetta sivutaan lyhyesti Azaghaliin keskittyvässä osiossa. Black metal rakentuu ehdottomalle elitismille ja voimakkaille, spontaaneille reaktioille – ja sitten – oho! Voissaaaatana! – sen piirissä havaitaan syrjintää ja vihaa! (On tosin sanottava, että Azaghalin kaverit näyttävät itse suhtautuvan siihen ”syrjintään”, joka on heidän osakseen koitunut, erittäin tyynesti ja asiallisesti.)

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-molestor-kadotus
Molestor Kadotus ei hyväksy syrjintää.

Azaghalin tilanteeseen en ota kantaa, bändi kun ei ole koskaan herättänyt minussa mitään sen ihmeempiä fiiliksiä suuntaan tai toiseen. Silti on jokseenkin huvittavaa, että black metalia käsittelevässä dokumentissa puhutaan ihan oikeasti syrjinnästä. – Ehkäpä Molestor Kadotuksen aiheeseen liittyvä kommentti vaikuttaisi vähemmän kummalliselta, jos se olisi leikattu toisenlaiseen asiayhteyteen. Nyt en kuitenkaan voi olla ripustautumatta asiaan.

Kaikki eivät tykkää kaikesta tai kaikista. Toiset kutsuvat sitä mauksi, toiset syrjinnäksi. Kuten Hornan Shatraug dokumentissa toteaa, BM-bändejä on tätä nykyä jopa liikaa, ja markkinoilla on myös melkoiset määrät bulkkikamaa. Keskinkertaisilla julkaisuilla ei kukaan erotu massasta – ei vaikka kuinka haaveilisi skenekeisarin statuksesta.

Onneksi myös niille, joilta musiikin kirjoittaminen tai sen soittaminen ei luonnistu, löytyy black metalin piirissä tekemistä. Tässä mielessä black metal on suorastaan poikkeuksellisen ”tasa-arvoinen” alakulttuuri: aina voi kirjoitella arvosteluita, järjestää keikkoja tai perustaa distron. Ilman heitä, jotka pyörittävät pyyteettömästi alakulttuurin ”tukitoimintoja”, olisi black metal kuollut jo ajat sitten.

En ole varma, kenelle Loputon Gehennan liekki on tehty. Luulen, että dokumentin puuhamies, Ride for Revenge -mies Sami Kettunen ei tiedä itsekään. Dokumentti pyöri taannoin Nigh Visions -kulttielokuvafestivaaleilla ja sen jälkeen maakuntien indie-teattereissa. Se siis saavutti verrattain laajan yleisön. Massojen kiinnostus elokuvaa kohtaan johtunee ensisijaisesti onnistuneesta markkinoinnista dokumentin trailerista ja rennonhilpeästä lähestymistavasta.

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI mainstream
Loputon Gehennan liekki, ns. mainstream-versio

Teatterikierroksen jälkeen elokuvasta tehtiin kolme erilaista DVD-versiota: ns. distroversio, kotimainen ”mainstream-versio” ja ruotsalainen julkaisu. Näiden julkaisujen olemassaolo kielii vahvasti siitä, että dokumenttia ei ole ainakaan levitysvaiheessa suunnattu pelkästään alakulttuurin sisäisille yleisöille.

ETERNAL FLAME OF GEHENNA
Loputon Gehennan liekki, Ruotsi-versio. Tämä on kenties kamalin DVD-kansi, jonka olen koskaan nähnyt.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tämä on ongelma. Mitä vähemmän black metalista puhutaan muulle maailmalle, sitä parempi. Kun Hesari, Yle, Aamulehti tai Ylioppilaslehti kirjoittaa jotakin black metalista, voi odottaa, että monikaan fakta ei tekstissä ole kohdillaan (poikkeuksena Hesarin Jussi Ahlrothin kirjoittamat jutut; Ahlroth osoittanut ymmärtävänsä aiheesta enemmän kuin Suomen suurmedioiden muut toimittajat yhteensä). Lisäksi julkisuus herättää aina lähinnä vääränlaisten ihmisten mielenkiintoa. Ne, joissa ”loputon Gehennan liekki” elää, löytävät kyllä black metalin pariin tavalla tai toisella – siihen ei julkisuutta tarvita.

Asia tulee ehkä parhaiten ilmi Enochian Crescentin kitaristi Victorin mietteiden kautta:

Se että sä oot tuolla valtavirran rajamailla ja tuot sanomaa julki, se tarkoittaa että sulla on niitä nuoria uusia käännynnäisiä, jotka pystyisivät kyseenalaistamaan sen totuuden, jota valtiovalta ja yleinen normisto sulle pumppaa. Sen tähden on melkeinpä velvollisuus tuoda julki sitä sanomaa. — Se on kivisempi tie, kuin se että pysyisit undergroundissa. [– J]os sä oot suljetussa piirissä, kaikki tuntee sut ja teet uuden julkaisun toisensa perään, niin jeejee, hyvä meininki. Kukaan ei koskaan kyseenalaista mitään, etkä joudu haastetuksi millään tavalla. Mutta sitten kun sä meet sinne [valtavirran rajalle], niin sut haastetaan paitsi omien joukosta, myös sieltä valtavirrasta.

Jaa että oikein nuoria käännynnäisiä… Tässä heijastuu vahvasti se kuolemanpelko, joka elää valitettavan vahvana alakulttuurin joukossa. Muissa dokumentin ulostuloissa tyydytään yksikertaisesti kommentoimaan rauhoittelevaan sävyyn, ettei tämä homma mihinkään ole kuolemassa, ei tässä ole mitään hätää. Kyllä ne nuoret jossain vaiheessa alkaa keikoilla käydä… Nuorta verta on saatu kuitenkin odotella jo liian kauan. Huomaan olevani edelleen keikalla kuin keikalla joukon nuorimmasta päästä, ja minä käyn pian jo neljättäkymmentä.

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI enochian crescent
Enochian Crescentin kohdeyleisöä ovat (olivat) ”nuoret käännynnäiset”.

Azaghalin Kalman kommentti (joka on valitettavasti jätetty dokumentin ekstroihin) kiteyttää asiasta jotain olennaista:

Se menee koko ajan vaan vittu alaspäin. Just sen takia siitä tulee massamusiikkia.

En osaa sanoa mitään siitä, onko black metal tänä päivänä huonompaa vai parempaa kuin ”joskus ennen”. Sen sijaan jaan Kalman käsityksen siitä, että black metalin massaistuminen ei ole toivottava ilmiö. Kun suunnaksi otetaan valtavirta, ovat kompromissit ja ideoiden laimentuminen väistämättömiä lieveilmiöitä. Samalla ilmiön piiriin astuu sellaisia ihmisiä, joiden olisi parempi kuluttaa elämäänsä ja energiaansa johonkin aivan muuhun.

Siksi black metalia ei pitäisi markkinoida.

Siksi Loputonta Gehennan liekkiä ei pitäisi esittää muille kuin niiille, jotka jo valmiiksi tuntevat aiheen.

Siksi minun ei pitäisi kirjoittaa tätä tekstiä.

Toisaalta, mitä väliä enää? Ehkä minun kannattaisi löysätä nutturaa. Pari viikkoa sitten pallottelimme tuttavaporukassa erään keikkatapahtuman yhteydessä ajatusta siitä, mistä black metalille löytyisi uutta yleisöä. Keskustelussa heräsi leikkimielinen ajatus: Flow Festivalin kannattaisi ehdottomasti buukata Azazel ensi kesän lineupiin. Kun ideaa oli heitelty tovi läpällä, tajusin, että se on itse asiassa aivan järkevä ja täysin toteutuskelpoinen. Loputtoman Gehennan liekin myötä (ansiosta? syystä? – riippuu miten asiaa katsoo) Azazelista on tullut ilmiö hipsterien keskuudessa. Jos bändi tykkää heittää keikkaa ja hipsterit kuunnella, mikäs siinä sitten, antaa mennä. Paketti on valmis. Sota on muutosta ja ilman muutosta ei oo mitään järkee enää jatkaa mihinkään. Jos muutos vie kohti tällaista tulevaisuutta, onko järkevää yrittää kääntää sen suuntaa?

Jatketaan Pirunkehdon parissa sitten kun saan opuksen näppeihini ja luetuksi.

Kun kerran luit tämän tekstin jo loppuun, jatka toki lukemista ja tsekkaa Taikalyhdyn luetuimmat artikkelit.

*****

 

Lost River (2014) arvostelu – Liian hyvää Lynch-kopioksi

Lost River (2014)
Lost River (2014)

Ryan Goslingin debyyttiohjaus Lost River (Yhdysvallat 2014) oli yksi niistä elokuvista, jotka missasin kevään Night Visionsissa. Arvaatteko, että harmitti? Olen tykännyt Goslingin näyttelijähommista aina The Believeristä lähtien. Koska olen pohjimmiltani nihkeänkatkera ihminen, suhtaudun hyvin skeptisesti niihin näyttelijöihin, jotka siirtyvät ohjaajanhommiin (samoihin kuin kirjailijoihin, jotka yrittävät ohjata jotain, ohjaajiin, jotka yrittävät kirjoittaa jotain, ja ylipäätään kaikkiin, jotka yrittävät tehdä jotain mitä eivät ole aikaisemmin tehneet. Tiedän – mä olen aika ankea tyyppi.) Goslingista kuitenkin tykkään niin paljon, että häneltä nielen mielelläni suunnilleen mitä vain.

Kun tajusin, etten pääse todistamaan Lost Riveriä elokuvateatterissa, päädyin lukemaan elokuvan arvosteluja. Ja kas: kriitikot suunnilleen vihaavat Lost Riveriä! ”It is colossally indulgent, shapeless, often fantastically and unthinkingly offensive and at all times insufferably conceited”, tuumaa The Guardianin Peter Bradshaw. ”[Ryan Gosling’s] film was clearly influenced by Nicolas Winding Refn, David Lynch and Terrence Malick, and one gets the distinct impression that mimicking filmmakers with such confident visual sensibilities may not have been the best way for a rookie director to get his feet wet”, kirjoittaa Robert Egbet korjaus: Brian Tallerico robertegbert.comissa* ja antaa elokuvalle kaksi täheä. Ehkä en missannut mitään tärkeää? (* Egbert siirtyi ajasta ikuisuuteen noin vuosi ennen Lost Riverin ensi-iltaa eikä näin ollen elokuvaa arvostellut. Kiitos tarkkasilmäiselle lukijalle oikaisusta.)

Hankin kuitenkin vastikään ilmestyneen kotikatselutallenteen käsiini. Taas kerran sain huomata, että kritiikissä on pohjimmiltaan kyse yhden ihmisen mielipiteistä – oli tuo ihminen kuinka kompetentti ja tietäväinen tahansa. Yllämainitut kriitikot saavat puolestani tukehtua omaan tärkeyteensä. Mä rakastan Lost Riveriä.

LOST RIVER billy cat
Cat (oik.) perehdyttää Billya uuteen työhön. (Catin hahmo tuo muuten mieleen tietyt Jodorowskyn elokuvien naishahmot, erityisesti Santa Sangren Conchan.)

Lost River kuvaa yksinhuoltajaäiti Billyn (Christina Hendricks) ja hänen kahden poikansa elämää autioituvassa Detroitissa. Lahoava Lost Riverin lähiö ei ole ihanteellinen asuinpaikka Billylle ja hänen jälkikasvulleen, mutta perhe haluaa jäädä – onhan Lost River ja Billyn isoäidilta peritty talo perheen koti. Rahaongelmien parissa painiva Billy saa onneksi työtarjouksen pankkineuvojaltaan Davelta (Ben Mendelsohn). Billylle selvää, että uusi työpaikka on suuri, vanhanaikainen showklubi, jonne yleisö pakenee ankeaa arkeaan. Sen sijaan se, mitä Billyn odotetaan klubilla tekevän, jää vielä hetkeksi hämärän peittoon.

Toisaalla Billyn poika Bones (Iain De Caestecker) koluaa Detroitin tyhjiä taloja ja kerää niiden rakenteista jätekuparia. Työtä hankaloittaa pitkin katuja mellestävä Bully (Matt Smith), joka katsoo omistavansa koko tienoon kuparit ja siis mieltää oikeudekseen muiluttaa sairaalakuntoon kaikki, jotka kajoavat seiniin ja lattioihin kätkettyihin aarteisiin. Pian Bonesin arkipäivää alkaa varjostaa pelko sekä kodin menetyksestä että väkivallasta.

LOST RIVER bones
Bones löytää tien, joka johtaa veden uumeniin.

Kuparinkeruureissulla Bones löytää suoraan tekojärven pohjaan johtavan tien. Hän mainitsee löydöksestään ystävälleen Ratille (Saoirse Ronan), joka kertoo, että tekojärvi jätti aikanaan alleen kokonaisen kaupungin. Legendan mukaan upotetun kaupungin ylle lankesi kirous, joka tuo nyt lähistön asukkaille epäonnea. Kirous voidaan rikkoa vain hakemalla upotetusta kaupungista ”hirviö”. Millaisesta hirviöstä on kyse, sitä Rat ei mainitse.

Eipä juonesta enempää – Lost River ei nimittäin ole tarinan kannalta erityisen kiinnostava elokuva. Ollaan kaukana tiskiallasrealismin maailmasta: Lost River on fantasiaa, kuvaus rapistuvan suurkaupungin alitajunnan hitaista ja haparoivista liikkeistä. Tekojärven peittämä kaupunki on eräänlainen rinnakkaiskuva Lost Riveristä, josta on tulossa aivan yhtä tyhjä ja autio. Aivan kuten vedenalaisessa kaupungissa, myös Lost Riverissä havainnot vääristyvät. Osa aistimuksista ylikorostuu, osa vaimenee kuulumattomiin. Elämästä tulee pehmeää ja turtaa.

LOST RIVER BULLY
Bully, Lost Riverin katujen nuori kuningas.

Jotain omasta kollektiivisesta alitajunnastamme kai kertoo se, että rapistuvaa Detroitia on kuvattu viime vuosina useammassakin elokuvassa. Ensin tuli Jim Jarmuschin ihana vampyyrifiilistely Only Lovers Left Alive, sen jälkeen genretietoinen kauhuelokuva It Follows. (Esimerkkejä olisi varmasti muitakin; nämä mainitsen, koska olen itse niistä jotakin kirjoittanut.) Vaikka asun periaatteessa hyvin toisentyyppisessä ympäristössä, koen voimakasta yhteenkuuluvuudentunnetta näiden elokuvien päähenkilöihin. Myös minun asuinkaupunkini keskustassa on lukemattomia tyhjiä liikehuoneistoja. Vielä surkeammin asiat ovat paikkakunnalla, jossa vietin lapsuuteni: ei tarvitse puhua pelkästään tyhjistä huoneistoista, vaan kokonaisista taloista. On pohjattoman surullista nähdä kirkonkylällä rakennuksia, joiden ikkunat on rikottu ja seinät peitetty rumilla tägeillä jo vuosia sitten. Only Loversin, It Followsin ja Lost Riverin maailmat ovatkin lopulta yllättävän lähellä 2010-luvun lahoavaa Suomea. Meillä ei ole Detroitin kaltaisia, autioituvia suurkaupunkeja – sen sijaan pienempiä, rapistuvia kyliä ja kaupunkeja on valtavasti. Suru itselle tärkeiden paikkojen turmeltumisesta on kaikille sama.

Ehkäpä ärsyttävin asia Lost Riveriä koskevissa kritiikeissä on jatkuvat vertaukset tiettyihin ohjaajiin, ennen kaikkea David Lynchiin ja Goslingin pitkäaikaiseen yhteistyökumppaniin Nicolas Winding Refniin. Ongelma vaikuttaa monien kriitikoiden mielestä olevan se, että Gosling – kuulemma – ainoastaan kopioi ohjaajaidoliensa tyyliä eikä tuo kuvioon mitään uutta. Tällaisten väitteiden esittäjiltä tekee mieli kysyä: entäpä, jos Lost River ei olisikaan Ryan Goslingin työtä, vaan David Lynchin? Ansaitsisiko se silloin kahden tähden sijaan kolme, kenties neljäkin tähteä? Silloinhan kyse ei olisi ”kopioimisesta”, vaan ”aidosta Lynchistä”. Missä määrin tekijän henkilöllisyys vaikuttaa elokuvan ”laatuun”? Mitä mieltä on puhua ”aitoudesta” ja ”kopioimisesta” maailmassa, jossa kaikki on jo keksitty ja tehty?

LOST RIVER rat
Rat ja ne kuuluisat ”Nicolas Winding Refn -valot”

Minun nähdäkseni elokuvan arvoon ei vaikuta se, onko joku muu tehnyt joskus aikaisemmin jotain samantapaista. Suora plagiointi on tietenkin asia erikseen (tähän tuskin kukaan väittää Goslingin syyllistyneen), mutta erilaiset ilmaisutyylit eivät ole kenenkään yksityisomaisuutta. Mulle on samantekevää, kuka keksi mitäkin ensin ja mistä elokuvan synnyttäneet ideat ovat peräisin. Pääasia on, että elokuva on kokonaisuutena kiinnostava ja omalakinen. – Ymmärrän toisaalta sen, että henkilökulttejaan helliville auteuristeille tällainen ajattelutapa on pyhäinhäväistys. Oman näkemykseni ja auteuriestien pointtien välille ei taida koskaan syntyä mielekästä keskusteluyhteyttä, joten turha edes yrittää.

Esimerkiksi puheet värillisten valojen ja neonsävyjen käytöstä Refnin tyylin kopioimisena menee jo vitsin puolelle. Siis älkää nyt aikuiset ihmiset viitsikö. Aivan kuin Refn olisi itse keksinyt, että spottivaloissa voi käyttää värikalvoja? Aivan kuin värilliset valot olisivat jonkinlainen Refnin yksinoikeus? Anna mun kaikki kestää. Väkisinkin sitä miettii, johtuuko tällainen kritiikki johtuu vain arvostelijoiden ylipaisuneesta mieltymyksestä namedroppingiin.

Lost Riverissä on muutama yksittäinen kohtaus, joista pidän aivan erityisen paljon. Yksi näistä on Bullyn ja Ratin kohtaaminen Ratin kotiovella; jätän tämän maininnan tasolle, sillä en halua spoilata juonta. Toinen upea kohtaus sijoittuu klubille, jossa Dave esittää yleisölle Cool Water -kappaleen. Mulle tulee Davea esittävän Ben Mendelsohnin äänestä etäisesti mieleen Nick Cave. Kohtaus ei nähdäkseni spoilaa juonta millään tavoin, joten katsokaa vain rohkeasti.

Ylipäätään Dave on mielestäni koko elokuvan kiinnostavimpia ja omalla kierolla tavallaan myös sympaattisimpia hahmoja. Pidän Mendelsohnin roolisuorituksesta valtavasti. On vaikea kuvitella, että kukaan muu olisi osannut tuoda Daven hahmon ambivalenttia luonnetta esiin yhtä kiinnostavalla ja monitulkintaisella tavalla.

Lost River on melkein viiden tähden elokuva. Ehkä se ansaitsee pienen patinoitumisen myötä sen viimeisenkin tähden.

*****

Olen saanut elokuvan levittäjältä arvostelukappaleen tämän tekstin kirjoittamista varten.

Lost River DVD @ Discshop
Lost River BD @ Discshop
Lost River VOD @ Discshop
Lost River HD VOD @ Discshop
Lost River DVD @ CDON
Lost River BD @ CDON