The Rise of the Synths (2019) on dokumentti synthwavesta eli elektronisen musiikin genrestä, joka syntyi 2000-luvulla kaipuusta yksinkertaiselle 1980-luvulle ja rakkaudesta sen kauhuelokuviin ja muuhun estetiikkaan.

Aivan ensin on sanottava tämä: en voisi olla pitämättä The Rise of the Synthsistä, vaikka se olisi dokumenttina kuinka huono. Synthwave on aiheena yksinkertaisesti aivan liian kiinnostava.

Perinteisesti synthwave-skenessä ei ole tapana erityisesti korostaa musiikintekijöiden persoonallisuutta, mutta nyt tekijät pakotetaan kameran eteen. Osalle heistä ei ole ongelma paljastaa kasvojaan, osa piiloutuu aurinkolasien taakse. Osa pistää hupan päähän edestä ja takaa. Ulkoiselta habitukseltaan selvästi mieleenpainuvin tapaus on yhdysvaltalainen Gost, joka on toisaalla tuonut synthwaven estetiikkaan voimakkaampia black metalin tyylipiirteitä kuin varmaankaan kukaan muu. Cool.

Yleensä tulen vähän kiukkuiseksi, jos joku uskaltaa ”lainata” black metalista jotain, mutta tässä tapauksessa en. Synthwave on genrenä niin marginaalissa, outo, konservatiivinen ja raskas, että sitä voi kyllä pitää black metalin sukulaislajina. Olisi ollut metkaa, jos dokumentissa olisi vähän tongittu black metalin ja synthwaven välistä yhteyttä – mutta voi olla, että oma näkökulmani asiaan on vääristynyt. Ihminen on taipuvainen havaitsemaan ympärillään ensisijaisesti asioita, jotka ovat hänelle tuttuja ja selkeitä. Siksi minä saatan nähdä synthwavessa enemmän black metalia kuin siinä oikeasti on.

Koska synthwave on estetiikaltaan omaleimainen genre, olisi outoa, jos The Rise of the Synths olisi pelkkiä puhuvia päivä ilman omaa visuaalista, kertovaa ideaa. Kerrontaa kantaa eteenpäin SythRider-niminen fiktiivinen hahmo, eräänlainen matkustaja menneen ja tulevaisuuden välillä. En ole valtavan innostunut SynthRider-olennosta, mutta kiva, että tällainen elementti on saatu elokuvaan mukaan. Vasta lopussa hahmon tarina lähtee kunnolla lentoon.

The Rise of the Synthsiä varten on haastateltu kunnioitettavan laajaa ja monipuolista artistijoukkoa. Oikeastaan vähän liiankin laajaa: haastateltavia henkilöitä/yhtyeitä on kolmisenkymmentä. Aikamoinen lössi alle puolentoista tunnin dokumenttiin. Jokainen haastateltava esitellään vain kerran – harmillinen piirre dokumentissa. Miksi pihdata alareunan esittelytekstiä? Pikselit on siitä kivoja, että ne eivät maksa ylimääräistä.

Mulle synthwave on kuin kaino nuoruudenihastus. Pidän sitä tavattoman kiehtovana ja kauniina lajityyppinä, johon opputuisin mielelläni korvannipukoita myöten. Olen kuitenkin niin ujo, etten osaa enkä uskalla tulla lähemmäs. Henkilökohtaisesti minulle ylivoimaisesti tärkein synthwave-bändi on Carpenter Brut, mutta kaikenlaista muutakin on tullut vuosien saatossa kuunneltua. Silti The Rise of the Synthsistä löytyi muutama kiinnostava nimi koluttaviksi.

The Rise of the Synthsin kertojaääneksi on saatu itse elokuvaohjaaja-säveltäjä John Carpenter. Tämä on tietenkin kova juttu, koska koko genre on suuressa velassa Carpenterin tekemille soundtrackeille. Carpenter avaa dokumentissa omaa taustaansa kertomalla, että hän ryhtyi säveltämään musiikkia elokuviinsa siksi, ettei hänellä ollut varaa maksaa kellekään muulle musiikin tekemisestä. Taas erinomainen esimerkki siitä, kuinka kekseliäs pää luo niukkuudesta jotain upeaa – jotain sellaista, mitä yltäkylläisyyden keskellä ei olisi syntynyt.

The Rise of the Synths käy läpi genren historiaa ja vaikuttimia perinpohjaisesti. Se ei tyydy mainitsemaan, että Carpenteriahan tässä on kuunneltu ja katseltu slasher-elokuvia, vaan sammiota hämmennetään syvemmältä. Läpi käydään myös Goblinit, Tangerine Dreamit ja Vangelikset. The Rise of the Synthsiä katsellessa alkoi tehdä mieli tsekata pitkästä aikaa Nicolas Winding Refnin Drive (2011), johon dokumentissa viitataan moneen otteeseen tärkeänä synthwave-vaikuttajana.

Itse dokumentille napsuu kolme tähteä. Neljäs sen päälle, koska aihe on vain niin vastustamaton.

*****