Showgirls (1995) on elokuva stripparista, joka luulee olevansa tanssija. You don’t Nomi (2020) on dokumenttielokuva Showgirlsistä. Ja tämä on yksi niistä teksteistä, joiden kohdalla en tiedä, mistä edes aloittaa kirjoittaminen.

No, aloitetaan tästä: ennen Night Visionsin syksyn 2020 näytöstä en ollut nähnyt Showgirlsiä kertaakaan. Tiesin kyllä, että kyse on jollain tapaa (krö-höm) erikoisesta elokuvasta, mutten tiennyt aivan tarkalleen, kuinka. – Nyt tiedän paremmin.

Ysärinruskeat huulensa raskaasti ylirajaava Nomi Malone (Elizabeth Berkley) liftaa Las Vegasiin vievän tien varressa ja hyppää torttutukkaisen idiootin kyytiin. Vegasissa asiat menevät heti pieleen, kun Nomi tunaroi matkalaukkunsa hukuksiin. Onnekseen Nomi törmää Mollyyn (Gina Ravera), joka ottaa tämän suojatikseen: hän tarjoaa Nomille tarjottimellisen pikaruokaa (jonka Nomi heittelee kiukuspäissään ympäri ravintolaa) ja yösijan. Mollyn ja Nomin välille syntyy rakkaus ensi silmäyksellä. Se ei tosin koskaan kulminoidu eroottiseksi, mutta ystävinä he ovat erottamattomat.

Nomi löytää nopeasti työtä Cheetah-nimiseltä herrainklubilta. Hän ei aio kuitenkaan aio tyytyä strippaamaan matalilla lavoilla ja myymään valkoiselle roskalle muutaman kympin sylitansseja, vaan haikailee tanssijaksi Stardust-kasinon show’hun. Kun Stardustin päätanssija Cristal Connors iskee Nomiin silmänsä, ei Nomin unelma näytä enää mahdottomalta.

Kaiken tämän tapahtuessa valkokangas täyttyy väreistä, valoista, kimalteesta ja vähäpukeisista naisvartaloista. Showgirls oli ensimmäinen valtavirtaiseen teatterilevitykseen tehty elokuva, joka sai jenkkilevityksessä NC-17-ikärajan. Se vastaa suunnilleen Suomen K18-ikärajaa. Suomessa Showgirlsiä on tosin aina levitetty K16-ikärajalla – johtunee siitä, että pohjoismaisessa ikärajakäytännössä on aina suhtauduttu alastomuuteen kylmäpäisemmin. Syynä jenkkilevityksen korkealle ikärajalle on tietenkin seksi – ja sitähän Showgirlsissä riittää. Juuri seksin ja naisvartaloiden poikkeuksellisen avoin kuvaus yhdistettynä korkeisiin (…) tuotantoarvoihin ja suureen budjettiin on yksi niistä asioista, jotka tekevät Showgirlsistä sen omituisen ilmiön, jona se on jäänyt elokuvan historiaan.

Toinen elementti, joka tekee Showgirlsista Showgirlsin, on sen luokattoman huono dialogi ja ylitseampuva näyttelytyyli. Ajoittain dialogi kuulostaa siltä, kuin sen olisi  kirjoittanut 7-vuotias, joka yrittää kuvitella, kuinka aikuiset puhuvat toisilleen. Do my boobs look any bigger to you? kysyy kollega Nomilta Cheetahin takahuoneessa.  It must be weird, not having anybody cum on you, ihmettelee Cheetahin iso pomo Nomille sen jälkeen, kun tämä on irtisanoutunut klubilta. Juu’u. Dialogi on niin absurdia, että se ikään kuin kääntyy ympäri ja muuttuu oman itsensä parodiaksi. Lopulta en ole aivan varma, onko käsikirjoitus nerokas vai elokuvahistorian hirvittävin kirjallinen oksennus.

Showgirlsin kummallisin kohtaus on tilanne, jossa Cristal ja Nomi lähtevät lounastamaan hienoon ravintolaan. Ensin he juttelevat siitä, kuinka molemmat ovat joskus syöneet henkensä pitimiksi koiranruokaa ja kuinka Doggie Chow on markkinoiden maukkain koiranruokamerkki. Kun naiset ovat jakaneet muistoja kurjasta menneisyydestä ja bondanneet oikein kunnolla, he skoolaavat perunalastuilla.  Kohtaus tuo mieleeni 2 Girls 1 Cupin: kaksi kaunista naista tahrii toisiaan minkä ehtii, tosin tällä kertaa metaforisessa mielessä.

Showgirls on samanaikaisesti sekä täysin vakavalla naamalla tehty, luokattoman huono elokuva että oman itsensä parodia. Samalla se on myös elokuva, joka kuvaa itseään ja omaa tuotantoprosessiaan. Se kuvaa strippareiden hyväsikäyttöä ja huonoa kohtelua – koneistoa, jossa naiset myyvät omaa kehoaan halvalla, jotta miehet voisivat myydä sitä eteenpäin kovalla katteella. Samalla elokuva on kuitenkin itsessään yksi kahden tunnin peep show. Se kritisoi naiskehojen hyväksikäyttöä käyttämällä hyväksi naiskehoja.

Niin, sanotaas jotakin myös You don’t Nomi -dokumentista. Se on hyvä. Tekee mieli jopa sanoa, ettei Showgirlsiä kannata enää katsoa katsomatta samaan putkeen myös You don’t Nomia. Se antaa äänen niille, jotka näkevät Showgirlsissä jotakin erikoista, vastustamatonta ja kaunista – jotka eivät koe elokuvan näennäistä ristiriitaisuutta luotaantyöntävänä, vaan kiinnostavana, kuin ratkaisua huutavana paradoksina.

Yksi kiinnostavimmista You don’t Nomissa esitetyistä ajatuksista on se, että Showgirlsiä voi katsoa (monen muun mahdollisen katselutavan lisäksi) elokuvana transitiosta. Showgirlsin alussa Nomi nähdään nahkatakissa ja farkuissa, jotka saavat hänet näyttämään harteikkaammalta ja leveämmältä kuin hän oikeasti on. Elokuvan viimeisessä kohtauksessa, joka on ikään kuin heijastuma aloituskohtauksesta, Nomi puolestaan on naisellinen ja itsevarma.

Showgirlsin loppupuolella on yksi kohtaus, joka yllättää – ei, ei vain yllätä, vaan järkyttää. Elokuvan nähneet tietävät kyllä, mistä puhun. Mun tekisi mieleni kirjoittaa kyseisestä kohtauksesta pitkä ja spoileririkas analyysi, mutta se vaatisi jo toisen katselukerran. Ehkä siis joskus toiste. Tyydyn sanomaan tällä erää, että kyseinen kohtaus, joka on saanut osakseen runsaasti kritiikkiä, on mielestäni kaikessa yllättävyydessään ja järkyttävyydessään erinomainen ja siksi Showgirlsin parhaita ja realistisimpia hetkiä.