William B. Seabrookista ja Witchcraftista (1940)

Witchcraft, Its Power in the World Today (1940)

William B. Seabrookin Witchcraft (1940) on seikkailevan eksentrikon kuvaus eri kulttuureissa kohdatuista ilmiöistä, joissa korostuvat vallankäyttö ja vähintään näennäinen yliluonnollisuus. Seabrook kolusi maailman etäisimpiä kolkkia ahkerasti vuosikymmeniä ennen massaturismia. Kaikki omituinen, vieras ja selittämätön veti häntä puoleensa niin vieraissa kulttuureissa kuin länsimaissakin.

Hämmästyttävän harva tuntee William Seabrookin nimen. Hänen kenties tunnetuin teoksensa on The Magic Island (1929), joka kertoo Seabrookin matkasta Haitille ja kokemuksista voodoon parissa. Ennen Seabrookia zombit eivät olleet länsimaisessa kulttuurissa laajasti tunnettu käsite. Bestselleriksi nousseen The Magic Islandin myötä Seabrook popularisoi zombin länsimaissa. Varhainen zombielokuvan klassikko Valkoinen zombie (White Zombie, 1932) pohjautuu löyhästi The Magic Islandiin.

Seabrookin nimi sai pahamaineisen auran viimeistään silloin, kun hän kirjoitti Jungle Ways -teoksessaan omakohtaisista kokemuksistaan ihmissyönnistä. Seabrook päätyi Afrikan-matkallaan ritualistista ihmissyöntiä harjoittavan heimon pariin, muttei harmikseen päässyt maistamaan ihmistä itse. Tästä pahastuneena hän hankki kotiin palattuaan sairaalassa työskentelevän tuttavansa avustuksella käsiinsä kimpaleen onnettomuudessa kuolleen nuoren miehen ruumista – ja pisti sen poskeensa.

Juuri Seabrookin kynästä on peräisin tunnettu kuvaus siitä, että ihmisen lihan maku muistuttaa niin läheisesti vasikkaa, ettei eroa voi maistamalla juuri huomata.

Joko uskotte, että Seabrook on erikois äijä?

William Seabrook vuonna 1933

Seabrookin kirjoituksissa on jotain gonzomaista. Luonnehdinta tuntuu oikeudenmukaiselta, vaikka Seabrook kirjoitti vuosikymmeniä ennen gonzon syntyä. Hän on räikeän sensaationhakuinen kirjoittaja – ja silti hänen teksteissään on analyyttisyyttä, jota tämän päivän roskalehtien raapustuksista ei löydy. Hän ei tyydy vain kuvailemaan, mitä on matkoillaan nähnyt, vaan pyrkii mukautumaan isäntiensä ajatusmaailmaan ja pohtii myös omaa maailmankuvaansa.

Witchcraft on kokoomateos Seabrookin omista kokemuksista yliluonnollisen parissa. Teoksen nimi on kenties hieman harhaanjohtava: Seabrook ei kuvaa pelkästään noituuden (siinä mielessä kuin se tänä päivänä ymmärretään) piiriin kuuluvia ilmiöitä, vaan myös ihmissusiin, vampirismiin, selvänäköisyyteen ja ajatustenlukuun liittyviä tarinoita.

Witchcraftin esipuheessa Seabrook toteaa lakonisesti, että hänen kirjansa on varmasti ”pettymys kaikille niille, jotka uskovat yliluonnolliseen”. Seabrook onkin kautta tuotantonsa pyrkinyt kuvaamaan itseään tiukan rationalistisena hahmona. Tämä omakuva on kuitenkin ongelmallinen, jopa valheellinen: Seabrook kuvaa teoksessaan (ja myös laajemmin tuotannossaan) ilmiöitä, joille hän ei pysty tarjoamaan ”luonnollista” selitystä. Ja kun selitykset loppuvat, Seabrook hiljenee.

Rationalismi ja nojautuminen ”ei-yliluonnolliseen” maailmankuvaan ovat Seabrookille ennen kaikkea identiteettikysymys, joka ei johdata häntä kuitenkaan kategorisesti kieltämään kaiken yliluonnollisen olemassaoloa. Hän pyrkii viimeiseen asti etsimään rationaalista selitystä, mutta kun sen löytäminen osoittautuu mahdottomaksi, hän viheltää pelin poikki, ikään kuin sanoen: ”Tämän ilmiön selitys ei yksinkertaisesti mahdu oman maailmankuvani puitteisiin – siksi lopetan selityksen etsimisen.”

Ja samalla Seabrook kuitenkin tuntuu nimenomaan etsiytyvän sellaisen henkilöiden pariin  ja niihin ympäristöihin, joissa mahdollisuudet ”yliluonnollisen” kokemiseen ovat mahdollisimman suuret. Tämän paljastaa jo Witchcraftin sisällysluettelo, jonka kertomuksista suurin osa koskee Seabrookin omakohtaisia kokemuksia.

Witchcraft on jaettu neljään osaan. Näistä ensimmäinen on The Witch and her Doll, jossa ei – kuten otsikko antaa ymmärtää – keskitytä ainoastaan haitilaiseen voodoohon, vaan myös Ranskaan ja Englantiin sijoittuviin tapauksiin. Seabrookin kanta näihin tarinoihin, joissa nukkea käytetään toisen ihmisen vahingoittamisen välineenä, on tiukan materialistinen: hänen näkökulmansa asiaan on, että nuken voima perustuu uhrin tietoisuuteen nuken olemassaolosta ja että uhrin voinnin huonontuminen johtuu vain uhrin omasta pelosta ja uskosta nuken voimaan.

Toinen osa on nimeltään The Vampire and the Werewolf, ja se kertoo ihmisistä, jotka uskovat olevansa jonkinlaisen yliluonnollisen voiman valtaamia. Paino on sanalla uskovat: Seabrookin järkähtämätön kanta on se, että vampyyrit ja ihmissudet ovat psykoosin tai muun mielenhäiriön vallassa. Hän suhtautuu vampyyreihin ja ihmiseläimiin sympaattisesti, pikemminkin sairauden uhreina kuin hirviöinä. Seabrook ei myöskään paheksu miestä, joka on rakentanut silloin tällöin ”pedoksi” muuttuvalle vaimolleen häkin, jotta tämä ei vahingoittaisi itseään tai muita. (Seabrookin suopea suhtautuminen naisen häkittämisen saa tosin uudenlaisen sävyn, kun tutustuu hänen henkilökuvaansa laajemmin.)

White Zombie pohjautuu löyhästi Seabrookin kirjoituksiin.

Kolmas osa, White Magic, Professor Rhine, The Supernormal, and Justine, on sillisalaatti, johon Seabrook on sekoittanut kuvauksia silmänkääntötempuista, telepatiasta, selvänäköisyydestä ja kertomuksia eräistä 1900-luvun tunnetuimmista okkultisteista. Tämä osa on omaan makuuni teoksen kiinnostavin ja antoisin. Näissä tarinoissa Seabrookin rationalistista maailmankatsomusta koetellaan kaikkein eniten.

Tähän osaan kuuluva Our Modern Cagliostros -luku kertoo Seabrookin kohtaamisista G. I. Gurdjieffin ja Aleister Crowleyn kanssa. Vaikka Seabrook ei jaa näiden miesten maailmankuvaa, suhtautuu hän heihin kunnioituksella. Erityisen kiinnostava on Seabrookin kertomus sanojen voimaa – tai voimattomuutta? – koskevasta kokeesta: kun Seabrook kutsui eräänä kesän Crowleyn viettämään aikaa maatilallaan, he päättivät rajoittaa viikon ajaksi keskinäisen kommunikaationsa yhteen yksitavuiseen sanaan. Tuo sana oli wow. Alkukankeuksien jälkeen, Seabrook väittää, miesten yksisanaiset keskustelut syvenivät ja laajenivat:

A. C. and I sat up that night, — — and held a long, deep, philosophic conversation, in terms of ”wow”, until the wee small hours, when Katie [Seabrookin vaimo] finally made us shut up and go to bed. She still insists that we simply got drunk and sat and barked at each other all night, but A. C. and I felt the talk had been profound and illuminating.

Ehkäpä kiinnostavimmat luvut teoksen tässä osassa koskevat kuitenkin selvänäköistä (?) Justinea. Seabrook ei koskaan paljastanut Justinen todellista henkilöllisyyttä – todennäköisesti kyseessä on Seabrookin rakastajatar, jota kutsuttiin toisaalla pseydonyymillä Deborah Luris ja jonka todellisesta henkilöllisyydestä ei niin ikään ole tietoa. Vaikka Seabrook ei tätä itse sano, syy Justine-pseudonyymin käytölle löytynee markiisi de Saden samannimisestä teoksesta – en epäile hetkeäkään, etteikö Seabrook olisi kyseiseen romaaniin tutustunut.

We were in love with each other, Seabrook kuvaa suhdettaan Justineen. Yhdessä ja täydellisessä yhteisymmärryksessä Justine ja Seabrook tekivät kokeiluja, joiden tavoitteena oli saavuttaa yliaistillinen kokemus. Ensin se saavutetaan sitomalla Justine tuntikausiksi epämukavaan asentoon ja peittämällä hänen silmänsä (kappaleessa Justine Dervish Dangling), myöhemmin taas edistyneemmillä aistideprivaation keinoilla (kappaleessa Justine in the Mask).

Missä määrin kyse oli Seabrookin ja Justinen seksuaalisesti latautuneesta valtapelistä, missä määrin taas objektiivisesta tahdosta tutkia yliaistillisten kokemusten mahdollisuutta – sitä on vaikea sanoa. Hyvin kuitenkin tiedetään, että Seabrook ilmaisi seksuaalisuuttaan (krhm-krhm, köh-köh-köh) mielikuvituksellisilla tavoilla. Aiheeseen voi tutustua esimerkiksi surrealistivalokuvaaja Man Rayn teossarjasta The Fantasies of William Seabrook (en läimi tähän linkkejä, mutta Google kyllä auttaa etsivää). Tämä on Justine-tarinoiden luennan kannalta olennaista tietoa.

Jos Seabrookia olisi pakko verrata johonkuhun populaarikulttuurin hahmoon, vertaisin häntä Hunter S. Thompsoniin. He molemmat hakeutuivat tarkoitushakuisesti outojen ihmisten seuraan, elivät epäkonventionaalista ja jopa vaarallista elämää, kirjoittivat kokemuksistaan sensaationhakuisesti suurelle yleisölle – ja kuolivat lopulta oman kätensä kautta seitsemännellä vuosikymmenellään.

Thompsonin nimen ja tuotannon tuntevat kaikki, Seabrook sen sijaan on jostain syystä unohdettu. Oliko hän sittenkin liian synkkä ja perverssi hahmo säilyäkseen suuren yleisön muistissa? Miten vain, olen iloinen että hänen kirjojaan on saatavilla uusina painoksina.

Paradise Lost -dokumentit (1996/2000/2011) ja West of Memphis (2013) arvostelu

Paradise Lost: The Child Murders at Robin Hood Hills (1996)

West Memphis Three -nimellä tunnetusta kolmikosta kertovat Paradise Lost -dokumentit kuuluvat maailman tunnetuimpien ja merkittävimpien rikosdokumenttien joukkoon. Toisin kuin monet muut true crime -dokumentit, Paradise Lostit onnistuivat silkan ruumiinpesemisen sijaan muuttamaan dokumentoimiaan tapahtumakulkuja – hieman samaan tapaan kuin tuoreemmat The Jinx (2015) ja Making a Murderer.

Aloitetaan alusta. Toukokuussa 1993 kolme 8-vuotiasta arkansasilaispoikaa löydettiin kuolleina asuinalueensa lähellä sijaitsevasta metsiköstä. Rikostutkijoiden mielenkiinto kääntyi nopeasti kohti kolmea paikallista nuorukaista, joiden tiedettiin mieltyneen raskaaseen musiikkiin ja tummiin vaatteisiin. Ajan henki huokui 80-luvulle ominaista moraalipaniikkia, joka syntyi saatananpalvontakultteja ja lasten hyväksikäyttöä koskevista huhuista ja oikeudenkäynneistä. Paniikin siemenet kylvettiin vuonna 1980 Michelle Remembers -muistelmateoksen myötä, ja se saavutti huippunsa McMartinin päiväkotia koskevassa oikeudenkäynnissä vuosina 1987-1990.

Paradise Lost 2: Revelations (2000)

West Memphis Threen tapaus on osa tätä jatkumoa. Kun kolme pikkupoikaa surmataan uneliaassa pikkukaupungissa, on helppoa ja mukavaa etsiä selitystä saatananpalvonnasta. Ihan sama, vaikka todennäköisin syyllinen lapseen kohdistuneessa henkirikoksessa on joku lapsen omista lähiomaisista. Olisi ikävää syyttää näin äärimmäisestä ja ilkeästä teosta tavallisia, työssäkäyviä, perheellisiä ihmisiä – paljon helpompaa on kohottaa syyttävä sormi kohti kolmea vähän kummallisen näköistä ja vaarallisesta hevimusiikista kiinnostunutta teiniä. Yep, näin se homma toimii.

Ensimmäinen Paradise Lost -dokumentti (1996) kuvaa alkuperäistä murhaoikeudenkäyntiä. Paradise Lost 2: Revelations (2000) keskittyy John Mark Byersin eli murhatun Christopher-pojan kasvatti-isän edesottamuksiin ja suorastaan pakkomielteenomaiseen suhteeseen West Memphis Threetä kohtaan. Dokumentissa kuvataan myös oikeudenkäyntiä seurannutta valitusprosessia ja kolmikon vapauttamista vaativaa kansanliikettä, jonka syntyyn ensimmäinen dokumentti myötävaikutti. Viimeinen osa, Paradise Lost 3: Purgatory (2011), nostaa esiin uuden potentiaalisen syyllisen ja toisaalta asettaa pisteen oikeusprosessille West Memphis Threen osalta.

West of Memphis (2013)

West of Memphis (2013) on eräänlainen henkinen jatko-osa Paradise Lost -dokumenteille, joskin sen voi ilman muuta katsoa myös itsenäisenä kokonaisuutena. Se kääntää katseet jälleen kohti vuoden 1993 tapahtumia: rikospaikan yksityiskohtia, poliisitutkinnan virheitä ja mahdollisia syyllisiä. Dokumentin on tuottanut West Memphis Three -kolmikkoon kuuluva Damien Echols yhdessä Peter Jacksonin kanssa.

Paradise Lost -dokumenttien pääasiallinen tarkoitus on osoittaa, kuinka heppoisin perustein West Memphis Three tuomittiin raa’asta rikoksesta raskaisiin tuomioihin. Samalla dokumentin tekijät kuitenkin syyllistyvät itse samaan, mistä he syyttävät muita – siis tapaukseen tavalla tai toisella liittyvien henkilöiden syyllisyydellä spekulointiin ja julkiseen epäilysten nostattamiseen. Kun syytös on kerran esitetty näin näkyvässä kanavassa, on syntynyttä tahraa mahdoton pestä pois.

Paradise Lost 3: Purgatory (2011)

West Memphis Threen tapauksessa on kiinnostavaa se, kuinka vahvasti sen kuvauksessa keskitytään nimenomaan kolmeen (syyttöminä) tuomittuun nuorukaiseen. Olennaista ei ole murha, vaan sitä seurannut oikeusmurha. Erikoinen yksityiskohta on se, että englanninkielisestä Wikipediasta ei löydy lainkaan itse rikokselle omistettua artikkelia – sen sijaan löytyy kyllä kattava West Memphis Three -artikkeli, jossa rikoksen yksityiskohdat käydään läpi. Eipä tule mieleen montaa sellaista yksittäistä rikosta, jotka profiloidaan näin vahvasti nimenomaan rikoksesta syytettyjen identiteettiä vasten. Vastaavista tapauksista tulee mieleen lähinnä O. J. Simpsonin keissi. (Sarjamurhatapaukset ja muut rikossarjat ovat sitten eri juttu.)

Eräs selittävä tekijä tälle lienee ”pääsyytetyn” eli Damien Echolsin karisma. Vuonna 1993 Echolsin habitus oli sekoitus pahaa poikaa ja nallekarhua. Vanhoilliset ja jumalaapelkäävät piirit näkivät hänessä saatananpalvontakultin johtajan, hänen syyttömyyteensä uskovat nuoret ja naiset puolestaan elämässään söpösti eksyneen ja epävarman, ilkikurisesti virnistelevän miehenalun. Hänen myöhemmät vaiheensa tekivät hänestä yhä romanttisemman hahmon. Jos West Memphis Three olisi ollut yhtä kuin kolme finninaamaista, äänenmurroksen ja ylipainon kurimuksessa taistelevaa teinipoikaa, keissi ei varmasti olisi saanut osakseen yhtä laajaa huomiota kuin se on saanut.

Damien Echols ensimmäisessä Paradise Lost -dokumentissa.

Syyttäjä pyrki kuvaamaan Echolsin oikeudenkäynnissä satanistisen kultin johtohahmona. Sinänsä kiinnostavaa onkin, mihin suuntaan hänen julkinen hahmonsa on oikeusprosessessin päättymisen ja West of Memphisin julkaisun jälkeen kehittynyt: viime vuosina Echols on puhunut yhä enemmän julkisuudessa omasta polustaan magian harjoittajana. Asiasta voi lueskella lisää vaikkapa Echolsin kotisivuilta tai miehen Insta-tililtä. Jos hän ei teini-ikäisenä ollut kiinnostunut käytännöllisen magian harjoittamisesta, hän totisesti kiinnostui siitä vankilavuosinaan.

En tiedä, miten asiaan pitäisi suhtautua. Toisaalta Echolsin kertomukset magian harjoittamisesta vankilassa ovat kiinnostavia. Toisaalta tapa, jolla hän tuo työtään (tai ”työtään”) nykyään esille julkisuudessa, tuo ikävällä tavalla mieleen Crowleyn, LaVeyn ja muutaman muun huomionkipeän ”maagin”.

Paradise Lost -dokumentit ovat katsottavissa HBO Nordicissa. West of Memphis on julkaistu Suomessa DVD:llä ja on suhteellisen helposti löydettävissä vaikkapa kirjastosta.

 

Hereditary – Pahan perintö (2018) arvostelu

Hereditary arvostelu
Hereditary – Pahan perintö (2018)

Hereditary – Pahan perintö (2018) on kauhuelokuva vanhemmuudesta ja veren mukana periytyvistä, henkilökohtaisista kirouksista. Päähenkilö Annie Graham on kahden teini-ikäisen lapsen äiti ja pienoismallitaiteilija. Grahamin perhe on nykyaikainen hyvä perhe: Annie ja hänen puolisonsa Steven tarjoavat lapsilleen kaiken, mitä nämä tarvitsevat. Elokuvan tarinan edetessä perhe ajautuu kuitenkin tilanteeseen, jossa vanhemmat eivät voi suojella lapsiaan.

Elokuva alkaa Annien Ellen-äidin hautajaisista. Annie kuvailee äitiään hautajaispuheessa itsepäiseksi ja vaikeaksi naiseksi – siis tavalla, jolla juuri kuolleesta ei missään nimessä tulisi puhua. De mortuis nil nisi bonum. Omituista kyllä, koko Annien perhe on helpottunut Ellenin poismenon johdosta – ainoastaan Annien varhaisteini-ikäinen tytär Charlie vaikuttaa surevan mumminsa kuolemaa.

Charlie suree mummivainaata. Annie lohduttaa.

Annie kuvailee vertaistukiryhmässä äitiään monipersoonallisuushäiriöiseksi ja isäänsä psykoottiseksi ja masentuneeksi. Hän kertoo, että hänen veljellään oli skitsofrenia. Sekä veli että isä olivat päätyneet jo nuorella iällä itsemurhaan. Annien perinnöllinen taakka ja taipumus mielen sairauksiin painaa kuin tonnin sementtisäkki.

Onko kyse siis mielisairauksista ja niiden perinnöllisyydestä kertovasta elokuvasta? Tarkoitetaanko ”pahan perinnöllä” vereen sekoittunutta taipumusta skitsofreniaan ja psykoosiin? Niin voisi luulla.

Annie käsittelee taiteessaan paljon omia ja perheensä kokemuksia. Hän on valinnut ilmaisukanavakseen pienoismalliveistokset – eräänlaiset tosielämän nukkekodit. Hereditaryn ensimmäisessä kohtauksessa kuvataan yhtä Annien pienoismalleista: kamera zoomaa nukkekodin huoneeseen, jossa nukkuu teini-ikäinen poika. Yhtäkkiä pienoismallihuoneen ovi avautuu ja sisään astuu Steven. Emme olekaan pienoismallissa, vaan oikeassa talossa, jossa asuu oikeita ihmisiä.

Yö kätkee syliinsä murtuneen perheen jäänteet.

Kuten nukkekodin ihmiset, myös Hereditaryn perhe elää oman todellisuutensa ulkopuolella asuvan, itseään suuremman voiman vallassa. Mikä surullisinta, he ovat itse autuaan tietämättömiä niistä suurista ja armottomista voimista, jotka määräävät heidän elämänsä suunnan. Tästä muistuttaa myös omituinen valoilmiö, joka välähtää siellä täällä elokuvan kohtauksissa – se tuo mieleen Annien käyttämän luupin, joka heijastaa kameraan valoa elokuvan trailerissa. Aivan kuin keskushahmojen toimintaa tarkkailisi joku tai jokin kaikkitietävä ja voimakas ”Master of Puppets”, joka pysyttelee visusti Annien, Stevenin ja heidän lastensa näkökentän ulkopuolella.

Paitsi että ei sittenkään – elokuvan suuri paha ei oikeastaan edes ole kaikkitietävä ja voimakas, vaan hämmentynyt, peloissaan ja eksyksissä. Mutta spoilereiden välttämiseksi ei siitä nyt sen enempää.

Hereditaryn painajaiskuvat ovat voimakkaita, mutta yksinkertaisia.

Toni Collette tekee todennäköisesti elämänsä parhaan roolityön Annie Grahamina. Milly Shapiro on hengästyttävän hyvä valinta lievästi jälkeenjääneen ja erikoisen Charlien rooliin. Myös Alex Wolff suoriutuu työstään Peterinä hyvin. Mietin pitkään, mistä Wolffin näytteljän naama on tuttu, kunnes annoin periksi Googlelle – tosiaan, tämä kaverihan näytteli My Friend Dahmerissa nuorta Derf Backderfia! Gabriel Byrne jää Stevenin roolissa hieman valuksi – sivuhahmoksi, joka ei saa tilaa hengittää ja kehttyä.

Hereditary on hirvittävän pelottava elokuva. Sen kauhu rakentuu pimeiden, unenomaisten kohtausten varaan. Maailman logiikka pettää, ja joudumme keskelle painajaista, jonka ei pitäisi ja joka ei saisi olla totta. Se ei kuitenkaan ole pelkästään hirvittävän pelottava elokuva – se on pohjimmiltaan draamaelokuva perheestä, äärimmäisestä petoksesta ja epäilyksestä, joka syntyy, kun omat lapset käyttäytyvät vähän liian oudosti.

*****

Prince of Darkness (1987) arvostelu ja vanhoille elokuville nauramisesta

Prince of Darkness (1987)

Prince of Darkness (Suomessa myös nimellä Pimeyden valtias, 1987) on John Carpenterin klassikkoelokuva, joka yhdistelee keskenään tieteen ja uskonnon maailmaa. Kävin katsomassa elokuvan ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen, kun tamperelainen Cinemadrome-festivaali esitti sen filmiltä viime viikonloppuna.

Unohduksiin vajonnut Unen veljeskunta on vuosituhansien ajan vartioinut autiokirkon kellariin kätkettyä salaisuutta. Kun veljeskunnan viimeinen jäsen kuolee ja jättää jälkeensä päiväkirjan, alkaa paikallinen pappi selvittää, mitä kirkon kellarissa on meneillään. Pian hän hälyttää paikalle paikallisen yliopiston fysiikanopettajan eli tohtori Birackin. Hän puolestaan kokoaa yliopiston parhaista opiskelijoista moniammatillisen tutkimusryhmän, joka suuntaa tutkimaan kirkon kellaria.

Mitä kellarista sitten löytyy? Suuri sylinteri täynnä vihreää mönjää ja paksu latinankielinen kirja, jossa kerrotaan, että sylinterin sisällä on itse Saatana. Tämän tehtävä on avata portti oman todellisuutemme ja antimaterian maailman välille ja päästää näin itse Pahuuden ylin ilmentymä eli Antijumala meidän keskuuteemme.

Prince of Darkness
Vihreästä mönjästä purkautuu Saatana.

Yliopiston väki on ihmeissään. Sylinterin sisältö ”käyttäytyy” tavalla, joka ei ole millekään fyysiselle aineelle ominainen. Fyysikot hämmästelevät sylinteristä valuvaa datavirtaa ja teologian opiskelija kääntää latinankielistä kirjaa, jonka kertoma tarina muuttuu sivu sivulta oudommaksi. Pappi halailee nurkassa Raamattuaan. Ja kun sylinterin sisältö purkautuu, on sillä tutkijoiden mieliin ja käytökseen kummallinen vaikutus. Lisäksi yliopistoväki alkaa nähdä varoituksenomaista unta varjomaisesta hahmosta.

Prince of Darknessin alkuasetelma on mehukas. Tapa, jolla elokuvassa yhdistetään uskonnollista ja tieteellistä kontekstia, tuo mieleen aika monta hyvää sarjaa ja elokuvaa – mainittakoon esimerkkeinä vaikkapa Twin Peaks ja Alien/Prometheus-elokuvat (niistäkin olen joskus kirjoitellut: Alien – Kahdeksas matkustaja, Alien: Covenant ja Prometheus). Valitettavasti aiheen kehittely tyssää alkutekijöihinsä, kun hahmot aloittavat riivauselokuville ominaisen huutamisen ja juoksentelun. Toisaalta elokuvassa on kiehtovaa Kristus-symboliikkaa: yksi henkilöhahmoista päättää asettaa henkensä alttiiksi pelastaakseen maailman Antijumalalta.

Prince of Darkness
Prince of Darknessin kliimaksikohtaus on kuin Jean Cocteaun elokuvasta.

Toistuva uni varjomaisesta hahmosta on kiehtova, ja sen alkuperä jää vaille tyhjentävää selitystä. Vaikuttaa siltä, että uni ei ole oikeasti uni, vaan viesti tulevaisuudesta. Mutta kuka sen on lähettänyt ja miksi? Uskon löytäneeni tähän aukottoman tulkinnan, mutta jätetään sen tarkempi käsittely toisaalle. John Carpenter saattaa muuten suunnitella TV-sarjaa Prince of Darknessista – ehkä sen myötä saamme lisätietoja outojen unien alkuperästä.

Esteettiseltä kannalta Prince of Darkness on ainutlaatuinen elokuva. Sen ”peilikohtaukset” voisi melkeinpä olla peräisin Luis Buñuelin tai Jean Cocteaun elokuvasta. Myös sylinteristä kattoa kohti ”valuva” vesi on toteutettu visuaalisesti todella kiehtovalla tavalla. Mainita täytyy myös elokuvan musiikista, joka on taattua kasarisyntikkaa.

***

Prince of Darkness -näytöksen aikana muistin, miksi en juuri koskaan käy elokuvissa: koska elokuvanäytöksissä on muita ihmisiä. Olen hyvin suvaitsematon muista katselijoista lähteviä häiriöääniä, hajuhaittoja ja muita ärsykkeitä kohtaan. Erityisesti teinimeininki, joka kikattelee ja mölyää Finnkinon näytökset pilalle, kannustaa pitämään loitolla elokuvateattereista. Niagaran ja muiden vastaavien, maakuntakohtaisten elokuvakeskusten teatterit ovat yleensä rauhallisempia, mutta kyllä vain niissäkin porsastellaan.

Prince of Darkness nauratti Cinemadromen yleisöä kovasti. Mä ymmärrän, miksi näin: elokuva ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin. Osa näyttelijöistä ylinäyttelee. Erikoistehosteet näyttävät juuri siltä mitä ovatkin, eli 80-luvulla tehdyn kauhuelokuvan erikoistehosteilta. Lisäksi Prince of Darknessissa on myös varta vasten kirjoitettua huumoria. Esimerkiksi Brian Marshin (Jameson Parker) pikkutuhmat läpät ja Walterin (Dennis Dun) kökköhuumori eivät ole syntyneet elokuvaan tahattomasti.

prince of darkness arvostelu
Zombityttöjen tuijotus nauratti Cinemadromen yleisöä.

ymmärrän, miksi Prince of Darkness naurattaa. En silti nauranut mukana, sillä saan elokuvasta kuin elokuvasta enemmän irti silloin, kun suhtaudun sen tekoajan ihanteisiin ymmärtäen ja sen tekijöihin myötämielisesti – en ivallisesti. Ja vain tällaisten lähestymistavan myötä voin arvioida elokuvaa siten, että teen oikeutta sen perimmäiselle luonteelle. Ihminen, joka viitsii katsoa elokuvaa vain omasta kapeasta näkökulmastaan käsin, kokee sen väistämättä yksipuolisesti ja vaillinaisesti.

TL; DR: Kikattelu vanhalle elokuvalle on merkki laiskuudesta.

Elokuva on kollektiivinen kokemus, sanotaan. Ja vitut, sanon minä. Saa nähdä, milloin eksyn seuraavan kerran elokuvateatteriin – kuinka kauan kestää unohtaa, miten kertakaikkisen ankeaa muiden ihmisten läsnäolo on?

Yritän pyyhkiä asian mielestäni seuraavaan Cinemadromeen mennessä.

*****