West Memphis Three -nimellä tunnetusta kolmikosta kertovat Paradise Lost -dokumentit kuuluvat maailman tunnetuimpien ja merkittävimpien rikosdokumenttien joukkoon. Toisin kuin monet muut true crime -dokumentit, Paradise Lostit onnistuivat silkan ruumiinpesemisen sijaan muuttamaan dokumentoimiaan tapahtumakulkuja – hieman samaan tapaan kuin tuoreemmat The Jinx (2015) ja Making a Murderer.

Aloitetaan alusta. Toukokuussa 1993 kolme 8-vuotiasta arkansasilaispoikaa löydettiin kuolleina asuinalueensa lähellä sijaitsevasta metsiköstä. Rikostutkijoiden mielenkiinto kääntyi nopeasti kohti kolmea paikallista nuorukaista, joiden tiedettiin mieltyneen raskaaseen musiikkiin ja tummiin vaatteisiin. Ajan henki huokui 80-luvulle ominaista moraalipaniikkia, joka syntyi saatananpalvontakultteja ja lasten hyväksikäyttöä koskevista huhuista ja oikeudenkäynneistä. Paniikin siemenet kylvettiin vuonna 1980 Michelle Remembers -muistelmateoksen myötä, ja se saavutti huippunsa McMartinin päiväkotia koskevassa oikeudenkäynnissä vuosina 1987-1990.

West Memphis Threen tapaus on osa tätä jatkumoa. Kun kolme pikkupoikaa surmataan uneliaassa pikkukaupungissa, on helppoa ja mukavaa etsiä selitystä saatananpalvonnasta. Ihan sama, vaikka todennäköisin syyllinen lapseen kohdistuneessa henkirikoksessa on joku lapsen omista lähiomaisista. Olisi ikävää syyttää näin äärimmäisestä ja ilkeästä teosta tavallisia, työssäkäyviä, perheellisiä ihmisiä – paljon helpompaa on kohottaa syyttävä sormi kohti kolmea vähän kummallisen näköistä ja vaarallisesta hevimusiikista kiinnostunutta teiniä. Yep, näin se homma toimii.

Ensimmäinen Paradise Lost -dokumentti (1996) kuvaa alkuperäistä murhaoikeudenkäyntiä. Paradise Lost 2: Revelations (2000) keskittyy John Mark Byersin eli murhatun Christopher-pojan kasvatti-isän edesottamuksiin ja suorastaan pakkomielteenomaiseen suhteeseen West Memphis Threetä kohtaan. Dokumentissa kuvataan myös oikeudenkäyntiä seurannutta valitusprosessia ja kolmikon vapauttamista vaativaa kansanliikettä, jonka syntyyn ensimmäinen dokumentti myötävaikutti. Viimeinen osa, Paradise Lost 3: Purgatory (2011), nostaa esiin uuden potentiaalisen syyllisen ja toisaalta asettaa pisteen oikeusprosessille West Memphis Threen osalta.

West of Memphis (2013) on eräänlainen henkinen jatko-osa Paradise Lost -dokumenteille, joskin sen voi ilman muuta katsoa myös itsenäisenä kokonaisuutena. Se kääntää katseet jälleen kohti vuoden 1993 tapahtumia: rikospaikan yksityiskohtia, poliisitutkinnan virheitä ja mahdollisia syyllisiä. Dokumentin on tuottanut West Memphis Three -kolmikkoon kuuluva Damien Echols yhdessä Peter Jacksonin kanssa.

Paradise Lost -dokumenttien pääasiallinen tarkoitus on osoittaa, kuinka heppoisin perustein West Memphis Three tuomittiin raa’asta rikoksesta raskaisiin tuomioihin. Samalla dokumentin tekijät kuitenkin syyllistyvät itse samaan, mistä he syyttävät muita – siis tapaukseen tavalla tai toisella liittyvien henkilöiden syyllisyydellä spekulointiin ja julkiseen epäilysten nostattamiseen. Kun syytös on kerran esitetty näin näkyvässä kanavassa, on syntynyttä tahraa mahdoton pestä pois.

West Memphis Threen tapauksessa on kiinnostavaa se, kuinka vahvasti sen kuvauksessa keskitytään nimenomaan kolmeen (syyttöminä) tuomittuun nuorukaiseen. Olennaista ei ole murha, vaan sitä seurannut oikeusmurha. Erikoinen yksityiskohta on se, että englanninkielisestä Wikipediasta ei löydy lainkaan itse rikokselle omistettua artikkelia – sen sijaan löytyy kyllä kattava West Memphis Three -artikkeli, jossa rikoksen yksityiskohdat käydään läpi. Eipä tule mieleen montaa sellaista yksittäistä rikosta, jotka profiloidaan näin vahvasti nimenomaan rikoksesta syytettyjen identiteettiä vasten. Vastaavista tapauksista tulee mieleen lähinnä O. J. Simpsonin keissi. (Sarjamurhatapaukset ja muut rikossarjat ovat sitten eri juttu.)

Eräs selittävä tekijä tälle lienee ”pääsyytetyn” eli Damien Echolsin karisma. Vuonna 1993 Echolsin habitus oli sekoitus pahaa poikaa ja nallekarhua. Vanhoilliset ja jumalaapelkäävät piirit näkivät hänessä saatananpalvontakultin johtajan, hänen syyttömyyteensä uskovat nuoret ja naiset puolestaan elämässään söpösti eksyneen ja epävarman, ilkikurisesti virnistelevän miehenalun. Hänen myöhemmät vaiheensa tekivät hänestä yhä romanttisemman hahmon. Jos West Memphis Three olisi ollut yhtä kuin kolme finninaamaista, äänenmurroksen ja ylipainon kurimuksessa taistelevaa teinipoikaa, keissi ei varmasti olisi saanut osakseen yhtä laajaa huomiota kuin se on saanut.

Syyttäjä pyrki kuvaamaan Echolsin oikeudenkäynnissä satanistisen kultin johtohahmona. Sinänsä kiinnostavaa onkin, mihin suuntaan hänen julkinen hahmonsa on oikeusprosessessin päättymisen ja West of Memphisin julkaisun jälkeen kehittynyt: viime vuosina Echols on puhunut yhä enemmän julkisuudessa omasta polustaan magian harjoittajana. Asiasta voi lueskella lisää vaikkapa Echolsin kotisivuilta tai miehen Insta-tililtä. Jos hän ei teini-ikäisenä ollut kiinnostunut käytännöllisen magian harjoittamisesta, hän totisesti kiinnostui siitä vankilavuosinaan.

En tiedä, miten asiaan pitäisi suhtautua. Toisaalta Echolsin kertomukset magian harjoittamisesta vankilassa ovat kiinnostavia. Toisaalta tapa, jolla hän tuo työtään (tai ”työtään”) nykyään esille julkisuudessa, tuo ikävällä tavalla mieleen Crowleyn, LaVeyn ja muutaman muun huomionkipeän ”maagin”.

Paradise Lost -dokumentit ovat katsottavissa HBO Nordicissa. West of Memphis on julkaistu Suomessa DVD:llä ja on suhteellisen helposti löydettävissä vaikkapa kirjastosta.