Blade Runner 2049 (2017) jatkaa eksistentialismin riivaamaan dystopiakuvausta siitä, mihin alkuperäinen Blade Runner (1982) jäi. Tai no, ei aivan: alkuperäisen elokuvan ja jatko-osan välille jää 30 vuoden mittainen aukko, jonka aikana kaikki sähköinen tieto on pyyhkiytynyt äkillisen luonnonkatastrofin seurauksena jäljettömiin. Pankkien tilitiedot, henkilörekisterit, arkistot – kaikki digitaaliseen tallentamiseen nojaava tieto on kadotettu. Ihmiskunta on oppinut virheestään ja luottaa lähinnä analogisiin tallennusformaatteihin. (Tällainen skenaario ei ole mahdoton omassa maailmassamme: ei tarvita kuin hieman isompi aurinkomyrsky, ja kaikki sähköiset laitteemme ovat vaarassa lakata toimimasta. Sähkölaitteiden tilttaus merkitsee käytännössä tuntemamme talous- ja yhteiskuntajärjestelmän romahdusta. )

Replikanttien eli ihmisten palvelemiseen suunniteltujen androidien valmistamiseen tähtäävä teknologia on kielletty useiksi vuosiksi replikanttien aiheuttamien turvallisuusuhkien vuoksi. Konkurssiin ajautuneen Tyrell Corporationin raunioista on kuitenkin noussut Wallace-yhtiö, joka on kehittänyt uuden Nexus-9-androidin, joka ei kapinoi, vaan tottelee. Nexus-9-mallia edustaa Blade Runner 2049:n päähenkilö K (Ryan Gosling). Hän toimii blade runnerina eli palkkionmetsästäjänä, joka ”poistaa käytöstä” aiempia, vaarallisiksi todettuja Nexus-malleja.

Sankarimme on siis replikantti, jonka työ on tappaa muita replikantteja.

Eräällä tappokeikalla K löytää kuolleen puun juurelle haudatun laatikon, joka on täynnä luita. Patologi hämmentyy löydöksen äärellä: luut ovat Nexus-7-mallia edustavan replikantin, joka vaikuttaa menehtyneen keisarinleikkauksen seurauksena. Siis replikantin, joka on joskin hyvin ihmismäinen, silti kone ja siksi periaatteessa lisääntymiskyvytön. Löydös on ennennäkemätön ja viittaa siihen, että Tyrell on luonut Nexus-7-mallista replikantin, joka pystyy synnyttämään uutta elämää. Kuivasta, kuolleesta maasta voi sittenkin nousta verso.

Vaikka replikantin jälkeläisestä ei tiedetä vielä mitään muuta kuin se, että hän on olemassa, piirtyy hänen tuntemattoman hahmonsa ympärille pyhimyksen aura. Neitseestä ei pitäisi syntyä elämää, mutta niin vain Neitsyt Maria synnytti Jumalan pojan, Jeesuksen. Replikanttien piti olla hedelmättömiä, ja silti toistaiseksi tuntematon Nexus-7 on synnyttänyt lapsen, joka on todiste replikanttien luomisvoimasta.

Replikantit ovat jo tähän asti kyenneet kaikkeen muuhun kuin ihmisetkin – vain kyky lisääntyä on ollut heiltä poissuljettu. Ja nyt on todistettu, että tämäkään ovi ei ole lukossa. Ihmiset ovat menettäneet sen ainoan ominaisuutensa, joka tekee heistä ylivertaisia replikantteihin nähden.

Ihminen ei ole enää ainutlaatuinen. Siksi koko ihmislajin olemassaolo on uhattuna.

Replikanttien suunnittelusta ja valmistuksesta vastaava Niander Wallace (Jared Leto) kiinnostuu asiasta. Wallace värisee jumaluuskompleksin kourissa ja passittaa luottoreplikanttina Luvin (Sylvia Hoeks) etsimään replikanttien valitun lapsen.

Myös K saa käskyn jäljittää lapsi – ja surmata tämä. Hän on kuin kuningas Herodeksen oikea käsi – sillä erotuksella, että hänen tehtävänsä ei ole suorittaa massateurastusta, vaan tappaa tarkasti ja harkiten.

Nexus-9-androdit ovat siitä kehittyneitä otuksia, että he tarvitsevat rakkautta ja sosiaalisten suhteiden tuomaa turvaa. Vuonna 2049 tähän on vielä replikanttiakin käytännöllisempi vaihtoehto: hologramminainen Joi (Ana de Armas) mahtuu USB-tikun kokoiseen värkkiin ja kulkee kätevästi taskussa. Joi on eräänlainen anti-replikantti: siinä missä replikanttien kehityslinja alkaa mekaanisista kehoista, joilla ei ole tietoisuutta, edustaa hologrammi-Joi puhdasta tietoisuutta vailla kehoa. Hänen maailmassaolonsa perustuu pelkälle linssin läpi hohtavalle valolle ja tuo mieleen Her-elokuvan Samanthan.

Lopulta Join ja replikanttien olemassaolon luonne alkaa muistuttaa toistaan, kun heidät synnyttänyt teknologia kehittyy. Replikanteista tulee yhä älykkäämpiä ja sielukkaampia olentoja, eikä kehollisuuden kokemus ole enää poissuljettu hologrammiolennoilta.

Blade Runner 2049 ripustautuu pakkomielteisesti hedelmällisyyden kuviin ja merkkeihin. Niander Wallace luo replikantteja muovipussissa – hän ei pysty siis vieläkään luomaan uusiutuvaa elämää eli hedelmällisiä replikantteja. Se saa hänet raivoihinsa. Hedelmällisyyteen liittyvät kysymykset tekevät elokuvasta myös ajankohtaisen: länsimaissa yhä useampi nainen valitsee lapsettomuuden.

Korkeasti koulutetut naiset saavat keskimäärin vähemmän lapsia ja ovat useammin lapsettomia. Ihmisnaisen arvo ei enää ole liitoksissa hänen synnyttämiensä lapsien määrään ja elinvoimaan – sen sijaan hän voi valita vapaasti äidin tai lapsettoman naisen roolin. Tämä muodostaa ihmiskunnalle uudenlaisen uhan. Blade Runner 20149 on paitsi dystooppinen tulevaisuudenkuva, myös tätä päivää.

Blade Runner 2049 ei yllä esteettisesti samanlaisen ikonin asemaan kuin alkuperäinen Blade Runner. Hyvä elokuva se silti on.

*****