Incendies (2010) arvostelu – Kätketty kohtalo

INCENDIES julkka
Incendies (2010)

Taas se on todettava: Denis Villeneuve on tällä hetkellä aktiivisista ohjaajista selvästi kiinnostavimpien joukossa. Aloitin hänen tuotantoonsa tutustumisen hieman takaperoisesti Enemystä, sen jälkeen katsoin Vangitut. Nyt jäljellä oli enää Incendies (Kanada/Ranska 2010), joka oli Villeneuven ensimmäinen kansainvälinen tuotanto ja siis tärkeä merkkipaalu ohjaajan uralla. (Villeneuve on ohjannut mainittujen elokuvien lisäksi paljon muutakin, mutta niitä ei tiettävästi ole levitetty Suomessa.) – Hahmotin elokuvan nimen ensikatsomalla väärin, jolloin siitä tulikin Indecencies. Sekin tavallaan kyllä kuvaisi tämän elokuvan sisältöä.

Kaksoset Jeanne (Mélissa Désormeaux-Poulin) ja Simon Marwan (Maxim Gaudette) käyvät notaari Lebelin (Rémy Girard) kanssa läpi vastikään kuolleen äitinsä Nawalin testamenttia. Notaari toteaa alkuun, että Nawalin viimeinen tahto on luonteeltaan varsin poikkeuksellinen. Hän kertoo suostuneensa Nawalin omituisiin, testamentin toteuttamiseen liittyviin pyyntöihin vain, koska Nawal on työskennellyt pitkään hänen sihteerinään ja koska koko Nawalin perhe on käynyt hänelle vuosien mittaan hyvin läheiseksi.

INCENDIES-jeanne-simon
Jeanne ja Simon yrittävät ratkaista mahdotonta yhtälöä.

Notaari luovuttaa kaksosille kaksi kirjekuorta. Toinen kuori on osoitettu kaksosten isälle, toinen taas Nawalin kolmannelle lapselle eli kaksosten isoveljelle. Nawal pyytää testamentissaan Jeannea ja Simonia etsimään isänsä ja veljensä ja toimittamaan kirjekuoret heille.

Kaksoset hämmästyvät. Heidän isänsä on tiettävästi kuollut jo aikaa sitten, eikä äiti ole koskaan viitannut puolella sanallakaan siihen, että heillä olisi jossakin veli. Simon tahtoo epäuskoisena unohtaa testamentissa esitetyt pyynnöt, mutta Jeanne ja notaari ovat toista mieltä. Ja niin Jeanne lähtee kotimaastaan Kanadasta äitinsä kotiseuduille Lähi-itään etsimään kadonnutta isoveljeään.

INCENDIES-nawal-bussi
Takaumat avaavat Nawal-äidin nuoruudenkokemuksia.

Nawalin elämää seurataan pitkien takaumien kautta. Elokuvan pituudesta yli puolet taitaa kulua Nawalin menneisyyttä kuvaavien takaumien parissa; kaksosten etsintää kuvaava osuus muodostaa lähinnä kehyksen Nawalin elämäntarinalle. Katsoja saa tietää Nawalin elämänvaiheista suunnilleen samaan tahtiin kuin nämä vaiheet paljastuvat äitinsä jalanjälkiä seuraaville kaksosille.

Takaumista selviää, kuinka poikkeuksellinen nainen Nawal on ollut. Hänen elämäänsä mahtuu valtava määrä mullistuksia. Nawal on rakastunut nuorena mieheen, jonka kanssa hän ei voi eikä saa elää. Ilmapiiri Nawalin lapsuudenkodissa kiristyy, ja sama pätee myös poliittiseen ympäristöön: konflikti uhkaa jatkuvasti nurkan takana. Nawal on vähällä kuolla sotilasiskussa, jolle ei tunnu olevan mitään kunnon syytä. Hänessä syntyy halu kostaa – ja hän antaa tuon halun ohjailla toimiaan. Häntä myös rangaistaan pahimman kautta – eikä hän murru.

INCENDIES-nawal-vanhana
Koettelemukset seuraavat Nawalia myös uuteen kotimaahan.

Mistä tahansa näistä tapahtumista voisi ammentaa materiaalia kokonaiseen feature-elokuvaan. Siksi elokuvassa onkin hienoista ahtauden tuntua. Yksikään tapahtuma ei silti ole turha – kaikella on roolinsa ja paikkansa.

Nawal on upea hahmo. Juuri tällaisia naishahmoja elokuvamaailma kaipaa enemmän: vahvoja, esikuvallisia naisia, jota eivät tee numeroa omasta naiseudestaan (ja jotka silti saavat kokea oman sukupuolensa varjolla paljon pahaa).  Nawal ei suostu uhriksi. Hän ei itke eikä valita, vaan pitää päänsä pystyssä. Ne vääryydet, joille hän ei mitään voi, hän pyrkii unohtamaan, ja ne, joihin hän voi vaikuttaa, hän pyrkii oikaisemaan – välittämättä siitä, mitä näistä seikoista hänelle seuraa.

INCENDIES-simon-laput
Kadonneita sukulaisia etsitään laput silmillä – kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.

Tähän mennessä kaikissa näkemissäni Villeneuven elokuvissa on havaittavissa tietty teema: ihminen on kyvytön hallitsemaan oman elämänsä suuria käänteitä. Henkilöhahmot joutuvat tietämättään jonkin ulkopuolisen voiman – kohtalon tai sattuman – ohjailemiksi. Heidän valinnanvapautensa on suppea, koska he eivät tiedosta elämäänsä kontrolloivien voimien olemassaoloa. Jos he tietäisivät enemmän, he luultavasti valitsisivat toisin.

En tiedä onko tämä jo ylitulkintaa, mutta mieleen tulee Siegfried Kracauerin klassikkotutkimus Caligarista Hitleriin – Saksalaisen elokuvan psykologinen historia (1947). Tutkimuksessa käsitellään saksalaisia 1920–30-luvun elokuvia, jossa Kracauer näkee enteitä Saksan kollektiivisen psyyken nöyrtymisestä historiallisen tyrannin eli Hitlerin vallan alle. (Kracauer taitaa tosin käyttää tutkimuksessaan jotain muuta käsitettä kuin Jungin lanseeraamaa kollektiivista psyykettä, hän kun oli enemmän Freudiin kuin Jungiin kallellaan.) Kracauerin näkemyksen mukaan tämän ajan saksalaisissa tuotannoissa on nähtävissä tietty kaava: näyttämön yläpuolella naruista vetelee kätketty voima, joka ohjaa henkilöhahmoja – ja oikeastaan koko kansakuntaa – kohti turmiota. – Kracauerin tutkimuksessa on heikkoutensa, mutta klassikko on aina klassikko. Tiedä sitten, mitä Kracauer sanoisi Villeneuven elokuvista. Minun mielestäni niistä voi löytää paljon yhtäläisyyksiä Kracauerin teesiin nähden.

No mitäs seuraavaksi? Alkuvuodesta uutisoitiin, että Villeneuve on kiinnitetty Blade Runnerin jatko-osan ohjaajaksi. Huh-huh! Elokuva on vasta esituotantovaiheessa eikä ensi-iltapäivää ole tietääkseni vielä julkistettu, joten tätä saadaan varmaankin vartoilla vielä hyvä tovi.

Katsokaa, hyvät ihmiset, sitä odotellessa Villeneuven varhaisempaa tuotantoa.

*****

Incendies DVD @ Discshop
Incendies VOD @ Discshop

Vangitut (2013) arvostelu – Mielen takova voima

VANGITUT julkka
Vangitut (2013)

Menneenä keväänä katselin Denis Villeneuven Enemyn (2013), joka oli niin hyvä, etten voinut olla kiinnostumatta miehen muustakin tuotannosta. Tähän hätään sain käsiini ainoastaan elokuvat Vangitut (Yhdysvallat 2013) ja Incendies (Kanada/Ranska 2010), muita ei taida Suomen tallennemarkkinoilla olla tarjolla. Ensimmäisenä katseluun pääsi Vangitut, jota onkin jännä verrata Enemyyn. Näitä kahta elokuvaa yhdistää Villeneuven lisäksi päänäyttelijä Jake Gyllenhaal. Lisäksi molempia elokuvia on soviteltu lähinnä trillerin lajityyppiin. Silti kyse on hyvin erilaisista elokuvista. Enemyssä pieni on kaunista: hahmoja ja lokaatioita on todella vähän. Vangittujen tapahtumakulku taas on tyystin toisenlainen – pitkä, pirstaleinen ja uuvuttava.

Vangituilla on mittaa lähes kaksi ja puoli tuntia. En etenkään ilta-aikaan jaksa enää katsella näin pitkiä elokuvia yhteen putkeen, joten päätin katsoa elokuvasta ensimmäisen puoliskon illalla ja jatkaa toisen puoliskon parissa seuraavana päivänä. Toisin kävi: vaikka meinasin nukahtaa, oli Vangitut pakko katsoa yhdellä rykäisyllä. Ensimmäisen tunnin aikana tapahtumista ehditään kieputtaa niin hurja möykky, ettei katselua yksinkertaisesti voinut jättää seuraavaan päivään.

VANGITUT-alex-loki
Loki (oik.) tietää, kuinka tottelemattomia nuoria miehiä kuulustellaan. Kuulusteltavana Alex (vas.).

Keller (Hugh Jackman) ja Grace Dover (Maria Bello) lähtevät lapsineen viettämään kiitospäivää naapuriensa Franklin (Terrence Howard) ja Nancy Birchin (Viola Davis) luokse. Kesken mukavan illanvieton Doverien ja Birchien kahdeksanvuotiaat tyttäret katoavat jäljettömiin. Virkavalta saapuu paikalle, ja käynnistyy massiivinen etsintä, jota johtaa poliisietsivä Loki (Gyllenhaal). Ainoa johtolanka on Birchien talon lähistöllä nähty asuntoauto, jonka omistajaksi osoittautuu henkisesti jälkeenjäänyt Alex Jones (Paul Dano). Alex pidätetään, mutta todisteiden puutteessa syytettä ei voida nostaa.

Keller edustaa ihmistyyppiä, joka on epäluuloisen perusluonteensa vuoksi tottunut hoitamaan asiat itse. Hän kokoaa kellariinsa muona- ja tarvikevarastoa maailmanloppua odotellen ja opettaa poikaansa metsästämään silmälläpitäen sitä hetkeä, kun tölkkimuona loppuu. Ei siis ole vaikea arvata, mitä Keller tekee, kun Loki nostaa kätensä pystyyn Alexin suhteen. Katsoja ei tässä vaiheessa voi muodostaa mitään kovinkaan selkeää mielipidettä Alexin syyllisyydestä tai syyttömyydestä. Keller puolestaan ei voi sietää ajatusta siitä, että hänen tyttäreensä kohdistetut rikokset jäävät rankaisematta. Siksi uskoo hän fanaattisesti Alexin syyllisyyteen – ja myös toimii sen mukaan. Oman tyttärensä menetystä sureva Franklin seuraa Kellerin touhuja vastentahtoisesti vierestä.

VANGITUT-keller
Suoran toiminnan miehiä: Kellerille ei sanota ”ei”.

Keller tulee silmittömässä raivossaan luoneeksi melkoisen paradoksin. Kellerin vihan laukaisee mielikuva siitä, että hänen omalle tyttärelleen tehdään pahaa. Niinpä hän pyrkii löytämään tyttärensä tekemällä samaa, mitä hän kuvittelee tyttärensä sieppaajan tekevän: pahoinpitelemällä ja laiminlyömällä avutonta ihmistä, joka on henkisesti pelkkä lapsi. Hirviötä metsästäessään Keller muuttuu itse hirviöksi. Kellerin raivoa ja tuskaa on helppo ymmärtää. Silti hänen toimensa ovat äärimmäisiä ja mahdottomia hyväksyä. Itse huomasin jopa toivovani, ettei Keller koskaan saa tytärtään takaisin: ihminen, joka on valmis tällaisiin tekoihin, ei ansaitse lapsen ihailua ja rakkautta.

Samaan aikaan toisaalla Loki kartoittaa muita tutkintalinjoja. Alkuun eri epäillyillä ei näytä olevan mitään tekemistä keskenään, mutta hiljalleen yllättäviä yhteyksiä löytyykin.

Elokuvaa on markkinoitu paljolti kuvilla, joissa Kellerin ja Lokin kasvot on asetettu ikään kuin vastakkain, mikä kuvaa hyvin näiden hahmojen persoonallisuuksia ja asemia elokuvan tapahtumakulussa. Kun Keller riehuu spastisesti tunnekuohunsa vallassa, lähestyy Loki tapausta systemaattisesti ja rationaalisesti. Keller on kunnon family man, kun taas Lokilla ei näytä olevan lainkaan perhettä tai ystäviä. Keller on henkeen ja vereen kristitty: hän turvautuu toimissaan usein rukouksen voimaan, ja auton peruutuspeilissä killuu puinen risti. Päälle päätteeksi hän on ammatiltaan puuseppä… Lokin uskonnollinen vakaumus ei tule aivan suoraan ilmi, mutta tiettyjä viitteitä siihen kyllä löytyy. Hänen nimensä viittaa skandinaavisessa mytologiassa (ja myös Marvelin Thor-sarjakuvissa ja -elokuvissa) esiintyvään Loki-jumaluuteen.

Loki-jumaluutta on hieman hankala kuvailla sellaiselle, jolle tämä ei ole ennalta lainkaan tuttu. Hän muistuttaa monessa suhteessa C. G. Jungin kuvailemaa Narrin arkkityyppiä, ja onpa hänessä selkeitä yhtäläisyyksiä myös kristillisen mytologian Luciferiin. Lokille – ja niin ikään myös Narrille – ominaisia piirteitä ovat terävä äly, nokkeluus, kapinahenki ja tarve rikkoa totunnaisia kaavoja. Myös Vangittujen Loki kulkee omia polkujaan. Hän ei perusta tiimityöskentelystä, vaan tahtoo tehdä asiat omalla tavallaan ja mielellään soolona.

VANGITUT-kadet
Lokilla on kädet täynnä tavaraa.

Kiinnostava elementti Lokin henkilöhahmossa ovat tietyt symbolit, joita hän kantaa. Hänen sormessaan vilahtelee sormus, johon on kuvattuna vapaamuurarijärjestön suorakulma ja harppi. Hänen sormiinsa on tatuoitu planeettojen symboleita ja kaulaansa kahdeksansakarainen tähti. En nyt käy tarkemmin ruotimaan, mitä tämä symboliröykkiö oikein tarkoittaa. Sen verran se kuitenkin Lokista kertoo, että hän on itse valinnut oman maailmankatsomuksellisen asemansa eikä pelkää asettua poikkiteloin valtavirtaan nähden. Kellerin kristillisyys puolestaan tuntuu olevan perittyä ja ulkoapäin annettua: siihen kuuluvat tietyt ulkoiset rituaalit, eikä juuri muuta.

Kiinnostava vastakohtaisuus löytyy myös siitä, mikä motivoi Kelleriä ja Lokia toimintaan. Keller etsii kadonnutta tyttöä apinan raivolla, koska kyse on hänen tyttärestään. Loki puolestaan toimii siksi, että se on hänen tehtävänsä. Loki edustaa järjestäytynyttä ja byrokraattista yhteiskuntaa, joka pitää – ainakin periaatteessa – jokaista lasta yhtä tärkeänä. Keller taas tuntuu jumittuneen jonkinlaiseen heimoajatteluun, jossa lapsi nähdään tärkeänä, koska tämä edustaa hänen omaa vertaan. Keller tekee kaikesta henkilökohtaista ja toimii äärimmäisen subjektiivisen öyhön vallassa – Loki puolestaan pitää omat tunteensa sopivan etäisyyden päässä tapahtumista eikä päästä niitä valloilleen – ei ainakaan kovin usein.

VANGITUT-silma
Elokuvassa nähdään monenlaisia vankeja – tässä niistä yksi.

Vangitut on upea elokuva ensimmäiset kaksi tuntia. Ote kuitenkin lipsuu loppua kohden, kun langanpäät alkavat hapuillen löytää toisiaan. Tietenkin on hyvä, että kaikki elokuvan elementit saavat selityksensä ja kovin hajanaisesta kokonaisuudesta saadaan kuin saadaankin tiukka ja selkeä paketti – mutta se juoniratkaisu, jonka avulla tämä tehdään, ei mielestäni yksinkertaisesti ole vähääkään uskottava.

Lisäksi on myönnettävä, että elokuvan juonessa on kautta linjan hienoisia epäloogisuuksia. Jäin esimerkiksi epäilemään, annetaanko Pennsylvaniassa (johon elokuvan tapahtumat sijoittuvat) todellakin poliisille näin laajat oikeudet. Loki kävelee usein muina miehinä ihmisten, jotka eivät ole edes virallisesti epäiltyjä, koteihin ja käy tonkimaan laatikoita. Etsintälupia ei kysellä eikä esitellä. Loki käväisee luvattomalla vierailulla myös Doverien tontilla, jonne hänellä ei periaatteessa pitäisi olla mitään asiaa. – Myös siihen, millaiseksi Alexin henkinen tila ja luonne kuvataan, suhtaudun itse aika skeptisesti. Mutta liikaan realisminkaipuuseen ei katsojan kannata hirttäytyä – ainakaan, jos haluaa nauttia elokuvasta.

VANGITUT-talot
Poliisietsivät pääsee näkemään yhtä sun toista ihmisten kodeissa – senkus avaa oven ja marssii sisään.

Elokuvan ”vangittuja” eivät ole pelkästään siepatut työt, vaan… no, melkein kaikki elokuvan henkilöhahmot. Lasten sieppaukseen liittyvät tapahtumat ovat luonteeltaan niin häiritseviä, että ne jättävät pysyvän jäljen lähes jokaiseen, joka joutuu näiden tapahtumien kanssa tekemisiin. Kyse ei ole mistään pienistä arvista tai kolhuista, vaan toimintaa rajoittavista ja koko elämän sävyn ja suunnan määrittävistä (henkisistä) vammoista. Elokuvan tapahtumien mittakaava ja lamaannuttava voima ei jätä ketään asianomaisista entiselleen: elämä ehkä jatkuu, mutta muistot takovat kahleita jalkoihin ja kaltereita ikkunoihin.

Vangittujen julisteessakin näkyvä labyrintin kartta nousee elokuvan tapahtumasarjassa esille vasta puolenvälin jälkeen. Tavallaan on harmi, ettei sitä hyödynnetä visuaalisena elementtinä enempää – ja toisaalta olen tekijöiden ratkaisuun tyytyväinen. Se, millainen labyrintti on tosiasiassa luonteeltaan, jätetään elokuvassa katsojan tulkinnan varaan – ja katsojan mielikuvitus luultavasti kehittelee paljon hirviömäisempiä skenaarioita kuin käsikirjoittajat olisivat koskaan voineet keksiä.

Vangitut voisi olla parempi elokuva kuin se on. Tällaisenaankin se on 2010-luvun trillereiden parhaimmistoa.

*****

Vangitut DVD @ Discshop
Vangitut BD @ Discshop

Enemy (2013) arvostelu – ”It’s all about control”

Myönnetään: mä pidän kaksoisolentoaiheesta todella paljon. Kirjallisuudessa sitä on hyödynnetty tässä vuosisatojen mittaan aika paljon, mutta elokuvassa siihen törmää yllättävän harvoin. Ihan hyvä näin, sillä paraskin aihelma tai motiivi vesittyy, kun sitä ylikäytetään.

enemy posterEnemy (Kanada/Espanja 2013) alkaa pimeällä, lynchmaisella kuvauksella maanalaisesta klubitilasta. Aloituskohtauksessa nähdään vähäpukeisia naisia, hyvätuloisen oloisia miehiä ja lintuhämähäkkejä. Tilassa vilahtaa myös Jake Gyllenhaalin näköinen, kovin mietteliään oloinen mies. Oudon aloituksen jälkeen siirrytään elokuvan varsinaiseen tarinalinjaan, joka kertoo historianopettaja Adam Bellistä. Adam on tylsä tyyppi, jonka elämä on harmaata ja keskiluokkaista. Jännittävintä Adamissa on hänen partansa ja hänen Foucault’ta kalskahtavat luentonsa vallasta ja kaaoksesta. Adamin tylsästä elämästä tulee yllättäen asteen jännittävämpää, kun hän katsoo elokuvan ja huomaa sivuroolissa miehen, joka näyttää aivan häneltä itseltään. Asia alkaa vaivata Adamia: kuinka maailmassa voi liikkua mies, joka on kuin hänen ilmetty peilikuvansa? Adam alkaa jäljittää sivuosan näyttelijää.

Adam-look-a-like on nimeltään Anthony Claire. Hän elelee mukavaa elämää raskaana olevan Helen-vaimonsa (Sarah Gadon) kanssa kalliisti sisustetussa asunnossa hienostoalueella. Päällisin puolin kaikki on hyvin, mutta silti Anthonyn ja Helenin avioliitossa tuntuu olevan jotakin pielessä.

ENEMY-adam-chaos
Huopatossu luennoi.

Vaikka Anthony ja Adam ovat kuin toistensa peilikuvat, ovat he luonteiltaan hyvin erilaisia. Adam on ujohko ja sosiaalisesti epävarma ihmishuopatossu, joka alkaa änkyttää innostuessaan ja kiihtyessään. Anthony taas on itsevarma, dominoiva ja jopa aggressiivinen. Adam ajaa käytetyllä, ei-minkään-merkkisellä laatikkoautolla, Anthony taas siirtyy paikasta toiseen miehekkäästi moottoripyörällä. Miesten erilaiset luonteet korostuvat entisestään heidän ulkoisen samankaltaisuutensa vuoksi.

Kun kaksoisolentoaihe tulee kyseeseen, mieli tekisi kaivaa lipaston laatikosta C. G. Jung ja hänen ajatuksensa varjon arkkityypistä. Enemyn kohdalla tämä lähestymistapa ei tunnu kuitenkaan toimivan. Jätänkin tällä kertaa – harvinaista kyllä – Jungin laatikkoon ja kaivan sieltä hänen oppi-isänsä Sigmund Freudin ja hänen käsityksensä kammottavasta (unheimlich). Adamin ja Anthonyn samankaltaisuudessa tuntuu nimittäin olevan kyse ennen kaikkea tästä. Juuri kaksoisolennon totaalinen tuttuus ja samanaikainen ehdoton vieraus tekevät skenaariosta kaikille osapuolille inhottavan ja uhkaavan. Kun vastaan kävelee ihminen, jonka naama ja koko muukin fyysinen olemus on yksi yhteen oman peilikuvasi kanssa, oma statuksesi yksilönä kyseenalaistuu pahemman kerran. Ja se, jos mikä, on modernille länsimaiselle ihmiselle hiton pelottavaa.

ENEMY-peili
Anthony ja Adam.

Elokuvassa vilahteleva hämähäkki on sangen latautunut symboli. Hämähäkkien läsnäolon huomaa usein lähinnä siitä, että niiden kutomia verkkoja on siellä täällä – niin on asian laita myös Enemyssä, jossa verkot ovat lähinnä psyykkistä laatua. Adam tuntee opintojensa ja työnsä myötä totalitarististen järjestelmien perusrakenteet hyvin, mutta ei silti huomaa elävänsä itse tällaisen järjestelmän sisällä – ja juuri tässä huomaamattomuudessa piilee systeemin pirullisuus. Hämähäkki on tämän järjestelmän symboli.

Luennoidessaan diktatuureista Adam tuleekin itse asiassa kuvanneeksi koneistoa, jonka sisällä hän itse elää. ”It’s all about control”, Adam kuvaa diktatuurien toimintaperiaatetta. ”They censor any means of individual expression. – –  This is a pattern that repeats itself throughout history.” Kohdatessaan oman kaksoisolentonsa Adam menettää oman yksilöllisyytensä. Hän elää totalitaristisen vallan alla, muttei tajua asiaa itse. Näin toimivat diktatuureista kaikkein tehokkaimmat: koneiston sisällä elävät ihmiset luulevat olevansa vapaita, vaikka tosiasiassa ylhäältä säteilevät valtasuhteet läpäisevät heidät kokonaan.

ENEMY-spider
Chaos reigns.

Oikeastaan totalitaristisessa järjestelmässä eletään yksilön kannalta kaaoksen keskellä – tilassa, joka on luonteeltaan niin jäsentymätön, että yksilöllä ei ole mahdollisuutta tehdä mitään selkeitä päätelmiä vallitsevista syy-seuraussuhteista. Hän ei tiedä, kuinka hänen toimensa vaikuttavat ympäröivään maailmaan, minkä vuoksi hän ei käytännössä voi vaikuttaa omaan tilanteeseensa juuri mitenkään. Ääripäät lähestyvät toisiaan – ehdoton kontrolli on (melkein) yhtä kuin kaaos.

Elokuvan olisi helppo nähdä kuvaavan jakautunutta persoonallisuutta ja miessukupuolen naisia kohtaan kokemaa pelkoa. Itse en näkisi asiaa aivan näin yksinkertaisesti. Pikemminkin avioliittoinstituutio, jonka puitteissa Anthony vastentahtoisesti elää ja johon hänen on eittämättä vaikea sopeutua, on vain yksi osa elokuvan maailman valtavaa valtakoneistoa. Avioliitto on yksi monista valtiollisista instituutioista, joiden avulla ihmisten toimintaa rajoitetaan ja kontrolloidaan. Elokuvan hämähäkki ei edusta naissukupuolta (kuten jotkut ovat tulkinneet), vaan yhteen kietoituneita kontrollia ja kaaosta.

ENEMY-helen
Helenin ja Adamin ensikohtaaminen on suorastaan kaunis tapahtuma.

Kumpi oli ensin, muna vai kana – Adam vai Anthony? Onko jompi kumpi elokuvan keskushahmoista ensisijainen? Katsoja voi helposti tehdä joitakin alkeellisia olettamuksia sen perusteella, että hänet laitetaan tarkastelemaan elokuvan maailmaa ensisijaisesti Adamin tiedollisesta näkökulmasta. Anthonyn ”fokalisoimaan” kerrontaan päästään vain parin kohtauksen ajaksi elokuvan puolenvälin tuolla puolen. Toisaalta elokuvan hämyisessä aloituskohtauksessa, joka oikeastaan asettaa kehykset koko elokuvalle, nähdään tähän liittyvä yksityiskohta: Jake Gyllenhaalin sormessa on vihkisormus, jollainen myös Anthonyn kädestä löytyy. Lisäksi Adamin sukunimi on tässä mielessä kiinnostava: Bell, kello, on jotakin, jonka toiminta perustuu kaikuun, siis jo ennalta olemassa olevan asian toistoon.

Elokuvan lopputeksteistä selviää, että käsikirjoitus pohjautuu José Saramagon Toinen minä -romaaniin (The Double). Jopas sattui: minun onkin jo korkea aika tutustua Saramagoon! Täytyy tosin jo tässä vaiheessa sanoa, että romaanin takakansiteksti hämmentää minua suuresti: ”– – romaani sisältää kepeän, hirtehisen tarinan miehestä, joka törmää kaksoisolentoonsa, ja samalla mielenkiintoista pohdiskelua ihmisen todellisesta identiteetistä ja kloonauksen herättämistä kysymyksistä.” Enemy on elokuvana kaikkea muuta kuin ”kepeä ja hirtehinen” – pikemminkin se on ahdistava ja tunkkainen. Ajatus kloonaamisesta ei käynyt mielessäni elokuvaa katsoessani kertaakaan. – Alkuperäisteoksen ja adaptaation väliset erot eivät sinällään välttämättä ole kovin kiinnostavia, mutta hassultahan se tuntuu, että ”hirtehisestä tarinasta” on saatu aikaiseksi näin synkkä elokuva.

*****

Discshop DVD / Blu-ray