Taas se on todettava: Denis Villeneuve on tällä hetkellä aktiivisista ohjaajista selvästi kiinnostavimpien joukossa. Aloitin hänen tuotantoonsa tutustumisen hieman takaperoisesti Enemystä, sen jälkeen katsoin Vangitut. Nyt jäljellä oli enää Incendies (Kanada/Ranska 2010), joka oli Villeneuven ensimmäinen kansainvälinen tuotanto ja siis tärkeä merkkipaalu ohjaajan uralla. (Villeneuve on ohjannut mainittujen elokuvien lisäksi paljon muutakin, mutta niitä ei tiettävästi ole levitetty Suomessa.) – Hahmotin elokuvan nimen ensikatsomalla väärin, jolloin siitä tulikin Indecencies. Sekin tavallaan kyllä kuvaisi tämän elokuvan sisältöä.
Kaksoset Jeanne (Mélissa Désormeaux-Poulin) ja Simon Marwan (Maxim Gaudette) käyvät notaari Lebelin (Rémy Girard) kanssa läpi vastikään kuolleen äitinsä Nawalin testamenttia. Notaari toteaa alkuun, että Nawalin viimeinen tahto on luonteeltaan varsin poikkeuksellinen. Hän kertoo suostuneensa Nawalin omituisiin, testamentin toteuttamiseen liittyviin pyyntöihin vain, koska Nawal on työskennellyt pitkään hänen sihteerinään ja koska koko Nawalin perhe on käynyt hänelle vuosien mittaan hyvin läheiseksi.
Notaari luovuttaa kaksosille kaksi kirjekuorta. Toinen kuori on osoitettu kaksosten isälle, toinen taas Nawalin kolmannelle lapselle eli kaksosten isoveljelle. Nawal pyytää testamentissaan Jeannea ja Simonia etsimään isänsä ja veljensä ja toimittamaan kirjekuoret heille.
Kaksoset hämmästyvät. Heidän isänsä on tiettävästi kuollut jo aikaa sitten, eikä äiti ole koskaan viitannut puolella sanallakaan siihen, että heillä olisi jossakin veli. Simon tahtoo epäuskoisena unohtaa testamentissa esitetyt pyynnöt, mutta Jeanne ja notaari ovat toista mieltä. Ja niin Jeanne lähtee kotimaastaan Kanadasta äitinsä kotiseuduille Lähi-itään etsimään kadonnutta isoveljeään.
Nawalin elämää seurataan pitkien takaumien kautta. Elokuvan pituudesta yli puolet taitaa kulua Nawalin menneisyyttä kuvaavien takaumien parissa; kaksosten etsintää kuvaava osuus muodostaa lähinnä kehyksen Nawalin elämäntarinalle. Katsoja saa tietää Nawalin elämänvaiheista suunnilleen samaan tahtiin kuin nämä vaiheet paljastuvat äitinsä jalanjälkiä seuraaville kaksosille.
Takaumista selviää, kuinka poikkeuksellinen nainen Nawal on ollut. Hänen elämäänsä mahtuu valtava määrä mullistuksia. Nawal on rakastunut nuorena mieheen, jonka kanssa hän ei voi eikä saa elää. Ilmapiiri Nawalin lapsuudenkodissa kiristyy, ja sama pätee myös poliittiseen ympäristöön: konflikti uhkaa jatkuvasti nurkan takana. Nawal on vähällä kuolla sotilasiskussa, jolle ei tunnu olevan mitään kunnon syytä. Hänessä syntyy halu kostaa – ja hän antaa tuon halun ohjailla toimiaan. Häntä myös rangaistaan pahimman kautta – eikä hän murru.
Mistä tahansa näistä tapahtumista voisi ammentaa materiaalia kokonaiseen feature-elokuvaan. Siksi elokuvassa onkin hienoista ahtauden tuntua. Yksikään tapahtuma ei silti ole turha – kaikella on roolinsa ja paikkansa.
Nawal on upea hahmo. Juuri tällaisia naishahmoja elokuvamaailma kaipaa enemmän: vahvoja, esikuvallisia naisia, jota eivät tee numeroa omasta naiseudestaan (ja jotka silti saavat kokea oman sukupuolensa varjolla paljon pahaa). Nawal ei suostu uhriksi. Hän ei itke eikä valita, vaan pitää päänsä pystyssä. Ne vääryydet, joille hän ei mitään voi, hän pyrkii unohtamaan, ja ne, joihin hän voi vaikuttaa, hän pyrkii oikaisemaan – välittämättä siitä, mitä näistä seikoista hänelle seuraa.
Tähän mennessä kaikissa näkemissäni Villeneuven elokuvissa on havaittavissa tietty teema: ihminen on kyvytön hallitsemaan oman elämänsä suuria käänteitä. Henkilöhahmot joutuvat tietämättään jonkin ulkopuolisen voiman – kohtalon tai sattuman – ohjailemiksi. Heidän valinnanvapautensa on suppea, koska he eivät tiedosta elämäänsä kontrolloivien voimien olemassaoloa. Jos he tietäisivät enemmän, he luultavasti valitsisivat toisin.
En tiedä onko tämä jo ylitulkintaa, mutta mieleen tulee Siegfried Kracauerin klassikkotutkimus Caligarista Hitleriin – Saksalaisen elokuvan psykologinen historia (1947). Tutkimuksessa käsitellään saksalaisia 1920–30-luvun elokuvia, jossa Kracauer näkee enteitä Saksan kollektiivisen psyyken nöyrtymisestä historiallisen tyrannin eli Hitlerin vallan alle. (Kracauer taitaa tosin käyttää tutkimuksessaan jotain muuta käsitettä kuin Jungin lanseeraamaa kollektiivista psyykettä, hän kun oli enemmän Freudiin kuin Jungiin kallellaan.) Kracauerin näkemyksen mukaan tämän ajan saksalaisissa tuotannoissa on nähtävissä tietty kaava: näyttämön yläpuolella naruista vetelee kätketty voima, joka ohjaa henkilöhahmoja – ja oikeastaan koko kansakuntaa – kohti turmiota. – Kracauerin tutkimuksessa on heikkoutensa, mutta klassikko on aina klassikko. Tiedä sitten, mitä Kracauer sanoisi Villeneuven elokuvista. Minun mielestäni niistä voi löytää paljon yhtäläisyyksiä Kracauerin teesiin nähden.
No mitäs seuraavaksi? Alkuvuodesta uutisoitiin, että Villeneuve on kiinnitetty Blade Runnerin jatko-osan ohjaajaksi. Huh-huh! Elokuva on vasta esituotantovaiheessa eikä ensi-iltapäivää ole tietääkseni vielä julkistettu, joten tätä saadaan varmaankin vartoilla vielä hyvä tovi.
Katsokaa, hyvät ihmiset, sitä odotellessa Villeneuven varhaisempaa tuotantoa.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 