Lumikuningatar (1986) arvostelu – Suomalaisten lastenelokuvien huippu

LUMIKUNINGATAR 1986
Lumikuningatar (1986)

Kirjoitin viime keväänä Ismo Sajakorven Merkitystä, jonka pääosassa nähdään nuori Satu Silvo. Eräs ystävällinen henkilö huikkasi tämän jälkeen minulle toisesta Satu Silvon varhaisesta roolityöstä eli Lumikuningattaresta (Suomi 1986), joka pohjautuu H. C. Andersenin satuun. Jos ollaan aivan rehellisiä, en ollut elokuvasta aluksi kovin innoissani. Moni ikäiseni nainen – ja myös muutama mies – kokee voimakasta vetoa satuihin ja niiden pohjalta tehtyihin elokuviin, mutta minä en kuulu heihin. Minusta sadut ovat liian usein kaavamaisia ja kankeita. En innostunut saduista edes silloin, kun yliopistossa tajusin, miten kirjavaa settiä niistä saa jungilaisen analyysin myötä irti.

Päätin kuitenkin katsoa Lumikuningattaren. Ja kas: tapahtui se, mitä tapahtuu nykyään aivan liian harvoin – saatoin vain surkutella, miksen ole katsonut tätä elokuvaa aiemmin. Mä en kestä, miten hyvä elokuva tämä on.

Lumikuningatar (Silvo) sieppaa Kain (Sebastian Kaatrasalo) saadakseen tämän avulla haltuunsa vihreän kiven, joka nostaa kantajansa maailman hallitsijaksi. Kain ystävä Kerttu (Outi Vainionkulma) hätääntyy huomatessaan Kain kadonneen ja lähtee etsimään tätä. Matkallaan Kerttu joutuu monenlaisiin seikkailuihin ja kohtaa mitä kummallisimpia ongelmia ja vastustajia.

LUMIKUNINGATAR-pimeyden-kruunu
Lumikuningatar ja pimeyden kruunu.

Lumikuningatar on naisten elokuva: Suurin osa ruutuajasta kuluu Kertun vaiheiden kuvaamiseen. Merkillepantavaa on, että hän kohtaa matkallaan vain naispuolisia vastustajia – ensin noidaksi ryhtyneen tanssijattaren, sitten kirpakan tyttökuninkaan ja lopulta naisen johtaman rosvojoukon. Kaikki nämä kohtelevat häntä ilkeästi tai pyrkivät estämään hänen matkantekonsa. Sen sijaan vastaantulevat miehet – narri, prinssi ja pieni rosvopoika – auttavat Kerttua hämmästyttävän pyyteettömästi. Onneksi elokuvaan mahtuu Kertun lisäksi sentään yksi positiivinen naishahmo: Pohjoisen velho, jonka roolin vetää ihana Elina Salo.

(Mun oli muuten pakko vilkaista tätä kirjoittaessani, minkä ikäinen narria näyttelevä Esko Hukkanen oikein on Lumikuningattaren kuvausten aikoihin ollut. Niin, siis se Simpauttajan ja Team Ahman tyyppi, joka siirtyi vain pari viikkoa sitten ajasta ikuisuuteen. Hän oli Lumikuningattaren kuvausten aikoihin noin 59-vuotias. Tarkempi tutkimustyö paljasti, että Hukkanen aloitti näyttelijänuransa vasta 60-luvun lopulla, noin 40-vuotiaana. Siis 40-vuotiaana! Yhtäkkiä en tunne itseäni aivan ikälopuksi.)

LUMIKUNINGATAR-esko-hukkanen-narri
Kerttu kohtaa matkallaan avuliaan Narrin, jonka puhetyyli kielii savolaisista juurista.

Samalla kun Kerttu pistää kapuloita pahojen naisten rattaisiin, viettää Kai aikaansa Lumikuningattaren vankina passiivisen haahuilun ja pöhelöinnin merkeissä. Näin se vain menee: naisen täytyy tulla pelastamaan avuton miehensä.

Kai heiluttelee erilaisia miekkoja pitkin elokuvaa sen verran moneen otteeseen, että asiaa on vaikea olla tulkitsematta fallossymboliikaksi. Miekankalistelu näyttäytyy kuitenkin lähinnä turhanaikaisena huitomisena: Kai lankeaa pimeyteen. Onneksi Kerttu on häntä voimakkaampi.

LUMIKUNINGATAR-kai
Olenko ainoa, jonka mielestä Kaissa on jotakin samaa kuin Rob Halfordissa?

Elokuvassa korostetaan kautta linjan värejä. Tarinan pohjamyytissä puhutaan vihreästä kivestä ja mustasta miekasta, jotka assiosioituvat johonkin negatiiviseen ja vaaralliseen. Lumikuningattaren tunnusväri eli valkoinen liittyy jäätyneeseen maailmaan ja kuolemaan – ja kuten elokuvan lopussa käy ilmi, Lumikuningattan valkoinen onkin oikeasti mustaa. Kain takinnappeihin on kuvioitu lämpimän keltainen aurinkokuvio, joka uhkaa Lumikuningattaren jäätävää valkoista. Noituuksia harrastavan entisen tanssijattaren väri on punainen, ja hänen luokseen  vangitut pienet ruusutytöt ovat vaaleanpunaisia. Rosvot pukeutuvat mustiin. Pohjoisen velhon väri on jämäkkään ja turvalliseen maaperään viittaava ruskea.

Kailla tai Kertulla ei ole ”omaa väriään”; he ovat täyteläisiä, monivärisiä, sanalla sanoen todellisia ihmisiä. Toisin on elokuvan muiden hahmojen laita – he edustavat pikemminkin tyyppejä, ehkä jopa arkkityyppejä. Heistä yhdelläkään ei ole edes erisnimeä: Kerttua ja Kaita lukuunottamatta kaikkia elokuvan hahmoja luonnehditaan krediiteissä yleisnimin.

LUMIKUNINGATAR-tanssijatar
Noidaksi ryhtynyt entinen balettitähti tuo mieleen Peilimaan Punaisen kuningattaren.

Jos en tietäisi paremmin, en uskoisi Lumikuningattarn pohjautuvan Andersenin satuun. Pikemminkin elokuvan voisi arvata pohjautuvan  Lewis Carrollin Liisa-kirjoissa esitettyihin ideoihin. Elokuvan tunnelma on alusta loppuun asti häiritsevä ja vinksallaan. Ilmaisu on voimakkaan symbolista: asiat eivät ole vain sitä miltä ne näyttävät, vaan kaiken taakse kätketyy merkityksiä, joita ei ääneen voi lausua.

Tarinan perusidea on se, että pientä Kerttua koetellaan ja traumatisoidaan suunnilleen kaikin mahdollisin tavoin. Jos haluaisi vähän liioitella, voisi tarinaa luonnehtia jonkinlaiseksi markiisi de Saden Justine-romaanin esiasteeksi. Kokonaisuus pysyy kuitenkin sen verran kilttinä, että elokuvan uskaltaa näyttää myös perheen pienimmille (toisin kuin esimeriksi Liisa Ihmemaassa -romaanin pohjalta vuonna 1988 tehtyä, Jan Švankmajerin ohjaamaa Něco z Alenky -elokuvaa).

LUMIKUNINGATAR-lavasteet
Rosvojen leiri on golfpalloja punaisella matolla. Asetelma on järjetön, ja samalla todella tasapainoinen ja ilmaisuvoimainen. Ei uskoisi, että tämä näkymä on peräisin suomalaisesta lastenelokuvasta.

Lumikuningattaren lavastus on upea, ja myös puvustuksessa on onnistuttu. Väkisinkin miettii, mistä näin massiivisen tuotannon rahoitus on oikein revitty. En tiedä missä kaikkialla elokuvaa on kuvattu, mutta vaikuttaa kovasti siltä, että ulkomailla on käyty. Etenkin elokuvan alun ja lopun hiekkarantakohtausten kuvauspaikat vaikuttavat hyvin ei-suomalaisilta (näin tasaista rantaa taitaa löytyä korkeintaan Yyteristä ja Kalajoelta), puhumattakaan jylhistä linnamaisemista.

LUMIKUNINGATAR-linna
Nyt ei taideta olla enää Suomessa.

Elokuvan musiikin on säveltänyt Jukka Linkola. Kaunista ja melankolista tunnusteemaa toistetaan niin monta kertaa, että loppua myöten vaikutelma alkoi muuttua koomiseksi. Musiikista tuli lopulta mieleen jopa Nekromantikin kuuluisa pianoteema… Tämä ei ole moite; on mahtavaa, että musiikki herättää assosiaatioita moneen suuntaan ja tukee monitulkintaista kokonaisuutta.

Lumikuningattaren kotikatselutallenteet taitavat nykyään olla kiven alla ja kovissa hinnoissa. Onneksi elokuvaa löytyy suhteellisen kivasti kirjastojen kokoelmista. Kannattaa ehdottomasti tsekata tämä, jos siihen joskus tulee tilaisuus.

Elokuvan on ohjannut Päivi Hartzell, jonka tuotanto koostuu lähinnä lapsille suunnatuista lyhytelokuvista ja tv-ohjelmista. Hän on ohjannut Lumikuningattaren lisäksi vain yhden kokoillan elokuvan: vuonna 1982 ensi-iltaan tullut Kuningas, jolla ei ollut sydäntä perustuu Mika Waltarin satuun. Täytyy tsekata sekin, kun kerkiän. Palataan asiaan.

*****

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen (1999) arvostelu

Elaine N. Aron Erityisherkkä ihminen
Erityisherkkä ihminen (1999)

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen (The Highly Sensitive Person: How To Thrive When The World Overwhelms You, 1999, suom. 2014)
Lukuhaasterasti: 9. Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Mä olen niin tylsä. Tämän lukuhaasteslotin perimmäisenä ideana lienee ollut lukea alkukielellä jotakin vieraalla kielellä kirjoitettua. Ajattelinkin lukea tähän slottiin jotain kielen kannalta oikeasti jännää, kuten Marguerite Durasin Détruire, dit-elle -romaanin alkukielellä (tai ainakin yrittää). Sitten keksin, että haluan tutustua Elaine N. Aronin hittikirjaan, joka ei sopinut haasteessa mihinkään muuhun kuin tähän slottiin. Erityisherkkä ihminen on tosiaankin kirjoitettu minulle ”vieraalla” kielellä – sen on vain sen jälkeen suomennettu…. Anteeksi. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. – En muuten yhtään liioittele puhuessani hittikirjasta: Adlibriksen mukaan teoksen suomennoksesta on myynnissä jo 11. painos. Huh!

Erityisherkkyys nousi viime vuoden aikana jonkinlaiseksi hittikäsitteeksi. Asiaa käsiteltiin viime vuoden aikana erilaisissa tiedotusvälineissä runsaasti – miksi näin, se ei minulle valjennut. Oliko niin, että nimenomaan Aronin kirjan suomennos (joka julkaistiin vuonna 2014) nosti aiheen yleiseen keskusteluun? Vai onko niin, että tätä keskustelua käytiin jo vuonna 2014 ja että suomennos vastasi syntyneeseen tietovajeeseen ja kysyntään? Kummin päin vain, käsite vaikutti sen verran kiinnostavalta, että halusin tutustua aiheeseen paremmin.

Heti alkuun on sanottava, että tunsin ennen teokseen paneutumista jonkinlaista epäluuloa koko erityisherkkyyden käsitettä kohtaan. Ensinnäkin käsitteen suomennos ei tunnu aivan tyydyttävältä. Suomen kielen sana herkkä on usein synonyymi aralle tai tunteikkaalle, jopa hauraalle. Sen sijaan sensitive on käsitteenä jämäkämpi. Se viittaa suoraan aisteihin, senses. Hightly sensitive person on hyvin yksiselitteisesti henkilö, jonka aistit nappaavat erilaisia ärsykkeitä poikkeuksellisen hanakasti. Toivoin kirjalta selvennystä siihen, kummasta asiasta erityisherkkyydessä on oikeastaan kyse: aisteista vai tunteista?

Aronin kanta asiaan on periaatteessa yksinkertainen: hän näkee erityisherkkyyden pohjimmiltaan hermostollisena ominaisuutena. Erityisherkkä on henkilö, joka ”aistii enemmän” ja siksi myös ylivirittyy helposti. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen – Aron kun liittää erityisherkkyyteen myös monia psykologian ja tunne-elämän alaan kuuluvia ominaisuuksia. Se, millainen yhteys fysiologisten ja emotionaalisten ominaisuuksien välillä tarkalleen ottaen vallitsee, ei Aronin kirjasta kovinkaan selkeästi käy ilmi. Aron alleviivaa kirjan alkupuolella ilmiön fysiologista perustaa, mutta ajautuu lopulta kuitenkin käsittelemään ennen kaikkea erityisherkkien tunne-elämää ja kokemusmaailmaa. Emotionaalinen puoleni tunnistaa ja tunnustaa lähes kaiken, mistä Aron kirjoittaa, mutta rationaalinen puoleni vaatii enemmän todisteita, kausaalisuhteita ja konkreettisia selityksiä.

Erityisherkkä ihminen -kirjalla on selvä agenda: nostattaa erityisherkiksi itsensä tuntevien ihmisten omanarvontuntoa. Samanlaista hengennostatusta kaipaavat tai ovat vuorollaan kaivanneet kaikki vähemmistöt, jotka ovat tulleet tavalla tai toisella sorsituiksi. On varmasti totta, että monia erityisherkkiä on moitittu erityisesti lapsina ”liian ujoiksi” ja ”tunteellisiksi”. On varmasti totta, että erityisherkkyys on suotta ylenkatsottu ominaisuus, josta voi olla tosiasiassa suurta hyötyä sekä ihmisen että hänen toimintayhteisönsä kannalta – aivan samalla tavalla kuin AD(H)D tai erilaiset autismin kirjoon kuuluvat ilmiöt.

Toisaalta näyttää siltä, että Aronin kirjan aiheuttaman itsetunnonkohotuksen myötä osa erityisherkistä on tulkinnut oman herkkyytensä oikeuttavan heidät vaatimaan ympäristöltään enemmän. Että he ovat poikkeusyksilöitä, joilla on oikeus tietynlaiseen kohteluun ja erinäisiin myönnytyksiin oman herkkyytensä vuoksi, ja että heillä on ”erityiskykyjä”, joka asettaa heidät tietyissä tilanteissa suorastaan auktoriteettiasemaan. Asia on hankala, jopa tulenarka. On oikein, että tietyille aliarvostetuille ominaisuuksille suodaan se kunnia ja arvo, joka niille kuuluu. Vaarana kuitenkin on, että vähemmistön omakuva ja itsetunto heilahtavat sukkana toiseen ääripäähän.

Minulle tuli yllätyksenä se, kuinka vahvasti Aron nostaa esille C. G. Jungin ajattelua ja työtä. Minulla ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, että erityisherkkyyteen liittyvällä tutkimuksella ja teorialla olisi mitään tekemistä jungilaisen psykologian kanssa. Aron korostaa erityisesti Jungin teoriaa psykologisista piirteistä ja näkee erityisherkkyyden kytkeytyvän ennen kaikkea kahteen Jungin määrittelemään ominaisuuteen: sisäänpäinkääntyneisyyteen ja intuitiivisuuteen (intuitive introvert). Samalla Aron myöntää auliisti, etteivät kaikki erityisherkät ole intuitiivisia introverttejä. Myös ulospäinsuuntautuneita erityisherkkiä on paljon, vaikkakin sisäänpäinkääntyineisyys lienee erityisherkkien keskuudessa yleisempää.

Aronin kehittämä HSP-testi ei aivan vakuuttanut minua. Testin voi käydä tekemässä myös Aronin kotisivuilla (linkin takaa löytyvä testi on hieman erilainen kuin HSP-kirjan sivuilla julkaistu testi – keskeinen asiasisältö on kuitenkin sama). Monet testin väittämistä ovat niin yleisluontoisia, että testin luulisi luokittelevan valtaosan ihmisistä erityisherkiksi: ”Elämänmuutokset järkyttävät minua.” ”Yritän kovasti välttää virheitä ja asioiden unohtamista.” ”Pidän tärkeänä järjestää elämäni niin, että vältän järkyttäviä tai ylivoimaisia tilanteita.” ”Kova nälkä aiheuttaa minussa vahvan reaktion ja häiritsee keskittymistäni tai mielialaani.” Vastaako muka joku näihin kieltävästi? Aronin mukaan erityisherkkiä on noin viidesosa väestöstä, mutta testi on luonteeltaan niin ylimalkainen, että veikkaan vain yhden viidesosan saavan testistä sen tuloksen, että he eivät ole erityisherkkiä. (Jos testattava saa testistä vähintään 14 ruksia, on hän Aronin mukaan suurella todennäköisyydellä erityisherkkä. Itse sain Aronin nettitestistä 19 ruksia. En silti itse olisi valmis noin vain luokittelemaan itseäni erityisherkäksi.)

Aronin kirjan suurin vahvuus on sen käytännönläheisyys. Pitkin kirjaa on siroteltu erilaisia psykologisia ja tunne-elämään liittyviä harjoituksia. Useimmat harjoitukset tähtäävät omien vahvuuksien ja toisaalta heikkouksien löytämiseen ja tunnistamiseen. Harjoitukset on tehty nimenomaan erityisherkkiä henkilöitä silmällä pitäen, mutta uskon, että myös monet ei-erityisherkät voisivat hyötyä niistä. Lisäksi teoksen lopussa on lyhyet ja käytännönläheiset, erityisherkkyyteen liittyvät vinkkilistat erilaisille sidosryhmille: terveydenhoitoalan ammattilaisille, opettajille ja kasvattajille sekä työnantajille. Nämä listat on todella hyvin koostettu, ja onkin sääli, etteivät ne luultavasti tavoita kohdeyleisöjään kovin hyvin. (Miten ihmeessä satunnainen työnantaja eksyisi lukemaan tällaista teosta? Moni erityisherkkä tuskin oma-aloitteisesti rohkenee esitellä tällaista esimiehelleen.)

Erityisherkkä ihminen @ Adlibris

Incendies (2010) arvostelu – Kätketty kohtalo

INCENDIES julkka
Incendies (2010)

Taas se on todettava: Denis Villeneuve on tällä hetkellä aktiivisista ohjaajista selvästi kiinnostavimpien joukossa. Aloitin hänen tuotantoonsa tutustumisen hieman takaperoisesti Enemystä, sen jälkeen katsoin Vangitut. Nyt jäljellä oli enää Incendies (Kanada/Ranska 2010), joka oli Villeneuven ensimmäinen kansainvälinen tuotanto ja siis tärkeä merkkipaalu ohjaajan uralla. (Villeneuve on ohjannut mainittujen elokuvien lisäksi paljon muutakin, mutta niitä ei tiettävästi ole levitetty Suomessa.) – Hahmotin elokuvan nimen ensikatsomalla väärin, jolloin siitä tulikin Indecencies. Sekin tavallaan kyllä kuvaisi tämän elokuvan sisältöä.

Kaksoset Jeanne (Mélissa Désormeaux-Poulin) ja Simon Marwan (Maxim Gaudette) käyvät notaari Lebelin (Rémy Girard) kanssa läpi vastikään kuolleen äitinsä Nawalin testamenttia. Notaari toteaa alkuun, että Nawalin viimeinen tahto on luonteeltaan varsin poikkeuksellinen. Hän kertoo suostuneensa Nawalin omituisiin, testamentin toteuttamiseen liittyviin pyyntöihin vain, koska Nawal on työskennellyt pitkään hänen sihteerinään ja koska koko Nawalin perhe on käynyt hänelle vuosien mittaan hyvin läheiseksi.

INCENDIES-jeanne-simon
Jeanne ja Simon yrittävät ratkaista mahdotonta yhtälöä.

Notaari luovuttaa kaksosille kaksi kirjekuorta. Toinen kuori on osoitettu kaksosten isälle, toinen taas Nawalin kolmannelle lapselle eli kaksosten isoveljelle. Nawal pyytää testamentissaan Jeannea ja Simonia etsimään isänsä ja veljensä ja toimittamaan kirjekuoret heille.

Kaksoset hämmästyvät. Heidän isänsä on tiettävästi kuollut jo aikaa sitten, eikä äiti ole koskaan viitannut puolella sanallakaan siihen, että heillä olisi jossakin veli. Simon tahtoo epäuskoisena unohtaa testamentissa esitetyt pyynnöt, mutta Jeanne ja notaari ovat toista mieltä. Ja niin Jeanne lähtee kotimaastaan Kanadasta äitinsä kotiseuduille Lähi-itään etsimään kadonnutta isoveljeään.

INCENDIES-nawal-bussi
Takaumat avaavat Nawal-äidin nuoruudenkokemuksia.

Nawalin elämää seurataan pitkien takaumien kautta. Elokuvan pituudesta yli puolet taitaa kulua Nawalin menneisyyttä kuvaavien takaumien parissa; kaksosten etsintää kuvaava osuus muodostaa lähinnä kehyksen Nawalin elämäntarinalle. Katsoja saa tietää Nawalin elämänvaiheista suunnilleen samaan tahtiin kuin nämä vaiheet paljastuvat äitinsä jalanjälkiä seuraaville kaksosille.

Takaumista selviää, kuinka poikkeuksellinen nainen Nawal on ollut. Hänen elämäänsä mahtuu valtava määrä mullistuksia. Nawal on rakastunut nuorena mieheen, jonka kanssa hän ei voi eikä saa elää. Ilmapiiri Nawalin lapsuudenkodissa kiristyy, ja sama pätee myös poliittiseen ympäristöön: konflikti uhkaa jatkuvasti nurkan takana. Nawal on vähällä kuolla sotilasiskussa, jolle ei tunnu olevan mitään kunnon syytä. Hänessä syntyy halu kostaa – ja hän antaa tuon halun ohjailla toimiaan. Häntä myös rangaistaan pahimman kautta – eikä hän murru.

INCENDIES-nawal-vanhana
Koettelemukset seuraavat Nawalia myös uuteen kotimaahan.

Mistä tahansa näistä tapahtumista voisi ammentaa materiaalia kokonaiseen feature-elokuvaan. Siksi elokuvassa onkin hienoista ahtauden tuntua. Yksikään tapahtuma ei silti ole turha – kaikella on roolinsa ja paikkansa.

Nawal on upea hahmo. Juuri tällaisia naishahmoja elokuvamaailma kaipaa enemmän: vahvoja, esikuvallisia naisia, jota eivät tee numeroa omasta naiseudestaan (ja jotka silti saavat kokea oman sukupuolensa varjolla paljon pahaa).  Nawal ei suostu uhriksi. Hän ei itke eikä valita, vaan pitää päänsä pystyssä. Ne vääryydet, joille hän ei mitään voi, hän pyrkii unohtamaan, ja ne, joihin hän voi vaikuttaa, hän pyrkii oikaisemaan – välittämättä siitä, mitä näistä seikoista hänelle seuraa.

INCENDIES-simon-laput
Kadonneita sukulaisia etsitään laput silmillä – kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.

Tähän mennessä kaikissa näkemissäni Villeneuven elokuvissa on havaittavissa tietty teema: ihminen on kyvytön hallitsemaan oman elämänsä suuria käänteitä. Henkilöhahmot joutuvat tietämättään jonkin ulkopuolisen voiman – kohtalon tai sattuman – ohjailemiksi. Heidän valinnanvapautensa on suppea, koska he eivät tiedosta elämäänsä kontrolloivien voimien olemassaoloa. Jos he tietäisivät enemmän, he luultavasti valitsisivat toisin.

En tiedä onko tämä jo ylitulkintaa, mutta mieleen tulee Siegfried Kracauerin klassikkotutkimus Caligarista Hitleriin – Saksalaisen elokuvan psykologinen historia (1947). Tutkimuksessa käsitellään saksalaisia 1920–30-luvun elokuvia, jossa Kracauer näkee enteitä Saksan kollektiivisen psyyken nöyrtymisestä historiallisen tyrannin eli Hitlerin vallan alle. (Kracauer taitaa tosin käyttää tutkimuksessaan jotain muuta käsitettä kuin Jungin lanseeraamaa kollektiivista psyykettä, hän kun oli enemmän Freudiin kuin Jungiin kallellaan.) Kracauerin näkemyksen mukaan tämän ajan saksalaisissa tuotannoissa on nähtävissä tietty kaava: näyttämön yläpuolella naruista vetelee kätketty voima, joka ohjaa henkilöhahmoja – ja oikeastaan koko kansakuntaa – kohti turmiota. – Kracauerin tutkimuksessa on heikkoutensa, mutta klassikko on aina klassikko. Tiedä sitten, mitä Kracauer sanoisi Villeneuven elokuvista. Minun mielestäni niistä voi löytää paljon yhtäläisyyksiä Kracauerin teesiin nähden.

No mitäs seuraavaksi? Alkuvuodesta uutisoitiin, että Villeneuve on kiinnitetty Blade Runnerin jatko-osan ohjaajaksi. Huh-huh! Elokuva on vasta esituotantovaiheessa eikä ensi-iltapäivää ole tietääkseni vielä julkistettu, joten tätä saadaan varmaankin vartoilla vielä hyvä tovi.

Katsokaa, hyvät ihmiset, sitä odotellessa Villeneuven varhaisempaa tuotantoa.

*****

Incendies DVD @ Discshop
Incendies VOD @ Discshop

Vangitut (2013) arvostelu – Mielen takova voima

VANGITUT julkka
Vangitut (2013)

Menneenä keväänä katselin Denis Villeneuven Enemyn (2013), joka oli niin hyvä, etten voinut olla kiinnostumatta miehen muustakin tuotannosta. Tähän hätään sain käsiini ainoastaan elokuvat Vangitut (Yhdysvallat 2013) ja Incendies (Kanada/Ranska 2010), muita ei taida Suomen tallennemarkkinoilla olla tarjolla. Ensimmäisenä katseluun pääsi Vangitut, jota onkin jännä verrata Enemyyn. Näitä kahta elokuvaa yhdistää Villeneuven lisäksi päänäyttelijä Jake Gyllenhaal. Lisäksi molempia elokuvia on soviteltu lähinnä trillerin lajityyppiin. Silti kyse on hyvin erilaisista elokuvista. Enemyssä pieni on kaunista: hahmoja ja lokaatioita on todella vähän. Vangittujen tapahtumakulku taas on tyystin toisenlainen – pitkä, pirstaleinen ja uuvuttava.

Vangituilla on mittaa lähes kaksi ja puoli tuntia. En etenkään ilta-aikaan jaksa enää katsella näin pitkiä elokuvia yhteen putkeen, joten päätin katsoa elokuvasta ensimmäisen puoliskon illalla ja jatkaa toisen puoliskon parissa seuraavana päivänä. Toisin kävi: vaikka meinasin nukahtaa, oli Vangitut pakko katsoa yhdellä rykäisyllä. Ensimmäisen tunnin aikana tapahtumista ehditään kieputtaa niin hurja möykky, ettei katselua yksinkertaisesti voinut jättää seuraavaan päivään.

VANGITUT-alex-loki
Loki (oik.) tietää, kuinka tottelemattomia nuoria miehiä kuulustellaan. Kuulusteltavana Alex (vas.).

Keller (Hugh Jackman) ja Grace Dover (Maria Bello) lähtevät lapsineen viettämään kiitospäivää naapuriensa Franklin (Terrence Howard) ja Nancy Birchin (Viola Davis) luokse. Kesken mukavan illanvieton Doverien ja Birchien kahdeksanvuotiaat tyttäret katoavat jäljettömiin. Virkavalta saapuu paikalle, ja käynnistyy massiivinen etsintä, jota johtaa poliisietsivä Loki (Gyllenhaal). Ainoa johtolanka on Birchien talon lähistöllä nähty asuntoauto, jonka omistajaksi osoittautuu henkisesti jälkeenjäänyt Alex Jones (Paul Dano). Alex pidätetään, mutta todisteiden puutteessa syytettä ei voida nostaa.

Keller edustaa ihmistyyppiä, joka on epäluuloisen perusluonteensa vuoksi tottunut hoitamaan asiat itse. Hän kokoaa kellariinsa muona- ja tarvikevarastoa maailmanloppua odotellen ja opettaa poikaansa metsästämään silmälläpitäen sitä hetkeä, kun tölkkimuona loppuu. Ei siis ole vaikea arvata, mitä Keller tekee, kun Loki nostaa kätensä pystyyn Alexin suhteen. Katsoja ei tässä vaiheessa voi muodostaa mitään kovinkaan selkeää mielipidettä Alexin syyllisyydestä tai syyttömyydestä. Keller puolestaan ei voi sietää ajatusta siitä, että hänen tyttäreensä kohdistetut rikokset jäävät rankaisematta. Siksi uskoo hän fanaattisesti Alexin syyllisyyteen – ja myös toimii sen mukaan. Oman tyttärensä menetystä sureva Franklin seuraa Kellerin touhuja vastentahtoisesti vierestä.

VANGITUT-keller
Suoran toiminnan miehiä: Kellerille ei sanota ”ei”.

Keller tulee silmittömässä raivossaan luoneeksi melkoisen paradoksin. Kellerin vihan laukaisee mielikuva siitä, että hänen omalle tyttärelleen tehdään pahaa. Niinpä hän pyrkii löytämään tyttärensä tekemällä samaa, mitä hän kuvittelee tyttärensä sieppaajan tekevän: pahoinpitelemällä ja laiminlyömällä avutonta ihmistä, joka on henkisesti pelkkä lapsi. Hirviötä metsästäessään Keller muuttuu itse hirviöksi. Kellerin raivoa ja tuskaa on helppo ymmärtää. Silti hänen toimensa ovat äärimmäisiä ja mahdottomia hyväksyä. Itse huomasin jopa toivovani, ettei Keller koskaan saa tytärtään takaisin: ihminen, joka on valmis tällaisiin tekoihin, ei ansaitse lapsen ihailua ja rakkautta.

Samaan aikaan toisaalla Loki kartoittaa muita tutkintalinjoja. Alkuun eri epäillyillä ei näytä olevan mitään tekemistä keskenään, mutta hiljalleen yllättäviä yhteyksiä löytyykin.

Elokuvaa on markkinoitu paljolti kuvilla, joissa Kellerin ja Lokin kasvot on asetettu ikään kuin vastakkain, mikä kuvaa hyvin näiden hahmojen persoonallisuuksia ja asemia elokuvan tapahtumakulussa. Kun Keller riehuu spastisesti tunnekuohunsa vallassa, lähestyy Loki tapausta systemaattisesti ja rationaalisesti. Keller on kunnon family man, kun taas Lokilla ei näytä olevan lainkaan perhettä tai ystäviä. Keller on henkeen ja vereen kristitty: hän turvautuu toimissaan usein rukouksen voimaan, ja auton peruutuspeilissä killuu puinen risti. Päälle päätteeksi hän on ammatiltaan puuseppä… Lokin uskonnollinen vakaumus ei tule aivan suoraan ilmi, mutta tiettyjä viitteitä siihen kyllä löytyy. Hänen nimensä viittaa skandinaavisessa mytologiassa (ja myös Marvelin Thor-sarjakuvissa ja -elokuvissa) esiintyvään Loki-jumaluuteen.

Loki-jumaluutta on hieman hankala kuvailla sellaiselle, jolle tämä ei ole ennalta lainkaan tuttu. Hän muistuttaa monessa suhteessa C. G. Jungin kuvailemaa Narrin arkkityyppiä, ja onpa hänessä selkeitä yhtäläisyyksiä myös kristillisen mytologian Luciferiin. Lokille – ja niin ikään myös Narrille – ominaisia piirteitä ovat terävä äly, nokkeluus, kapinahenki ja tarve rikkoa totunnaisia kaavoja. Myös Vangittujen Loki kulkee omia polkujaan. Hän ei perusta tiimityöskentelystä, vaan tahtoo tehdä asiat omalla tavallaan ja mielellään soolona.

VANGITUT-kadet
Lokilla on kädet täynnä tavaraa.

Kiinnostava elementti Lokin henkilöhahmossa ovat tietyt symbolit, joita hän kantaa. Hänen sormessaan vilahtelee sormus, johon on kuvattuna vapaamuurarijärjestön suorakulma ja harppi. Hänen sormiinsa on tatuoitu planeettojen symboleita ja kaulaansa kahdeksansakarainen tähti. En nyt käy tarkemmin ruotimaan, mitä tämä symboliröykkiö oikein tarkoittaa. Sen verran se kuitenkin Lokista kertoo, että hän on itse valinnut oman maailmankatsomuksellisen asemansa eikä pelkää asettua poikkiteloin valtavirtaan nähden. Kellerin kristillisyys puolestaan tuntuu olevan perittyä ja ulkoapäin annettua: siihen kuuluvat tietyt ulkoiset rituaalit, eikä juuri muuta.

Kiinnostava vastakohtaisuus löytyy myös siitä, mikä motivoi Kelleriä ja Lokia toimintaan. Keller etsii kadonnutta tyttöä apinan raivolla, koska kyse on hänen tyttärestään. Loki puolestaan toimii siksi, että se on hänen tehtävänsä. Loki edustaa järjestäytynyttä ja byrokraattista yhteiskuntaa, joka pitää – ainakin periaatteessa – jokaista lasta yhtä tärkeänä. Keller taas tuntuu jumittuneen jonkinlaiseen heimoajatteluun, jossa lapsi nähdään tärkeänä, koska tämä edustaa hänen omaa vertaan. Keller tekee kaikesta henkilökohtaista ja toimii äärimmäisen subjektiivisen öyhön vallassa – Loki puolestaan pitää omat tunteensa sopivan etäisyyden päässä tapahtumista eikä päästä niitä valloilleen – ei ainakaan kovin usein.

VANGITUT-silma
Elokuvassa nähdään monenlaisia vankeja – tässä niistä yksi.

Vangitut on upea elokuva ensimmäiset kaksi tuntia. Ote kuitenkin lipsuu loppua kohden, kun langanpäät alkavat hapuillen löytää toisiaan. Tietenkin on hyvä, että kaikki elokuvan elementit saavat selityksensä ja kovin hajanaisesta kokonaisuudesta saadaan kuin saadaankin tiukka ja selkeä paketti – mutta se juoniratkaisu, jonka avulla tämä tehdään, ei mielestäni yksinkertaisesti ole vähääkään uskottava.

Lisäksi on myönnettävä, että elokuvan juonessa on kautta linjan hienoisia epäloogisuuksia. Jäin esimerkiksi epäilemään, annetaanko Pennsylvaniassa (johon elokuvan tapahtumat sijoittuvat) todellakin poliisille näin laajat oikeudet. Loki kävelee usein muina miehinä ihmisten, jotka eivät ole edes virallisesti epäiltyjä, koteihin ja käy tonkimaan laatikoita. Etsintälupia ei kysellä eikä esitellä. Loki käväisee luvattomalla vierailulla myös Doverien tontilla, jonne hänellä ei periaatteessa pitäisi olla mitään asiaa. – Myös siihen, millaiseksi Alexin henkinen tila ja luonne kuvataan, suhtaudun itse aika skeptisesti. Mutta liikaan realisminkaipuuseen ei katsojan kannata hirttäytyä – ainakaan, jos haluaa nauttia elokuvasta.

VANGITUT-talot
Poliisietsivät pääsee näkemään yhtä sun toista ihmisten kodeissa – senkus avaa oven ja marssii sisään.

Elokuvan ”vangittuja” eivät ole pelkästään siepatut työt, vaan… no, melkein kaikki elokuvan henkilöhahmot. Lasten sieppaukseen liittyvät tapahtumat ovat luonteeltaan niin häiritseviä, että ne jättävät pysyvän jäljen lähes jokaiseen, joka joutuu näiden tapahtumien kanssa tekemisiin. Kyse ei ole mistään pienistä arvista tai kolhuista, vaan toimintaa rajoittavista ja koko elämän sävyn ja suunnan määrittävistä (henkisistä) vammoista. Elokuvan tapahtumien mittakaava ja lamaannuttava voima ei jätä ketään asianomaisista entiselleen: elämä ehkä jatkuu, mutta muistot takovat kahleita jalkoihin ja kaltereita ikkunoihin.

Vangittujen julisteessakin näkyvä labyrintin kartta nousee elokuvan tapahtumasarjassa esille vasta puolenvälin jälkeen. Tavallaan on harmi, ettei sitä hyödynnetä visuaalisena elementtinä enempää – ja toisaalta olen tekijöiden ratkaisuun tyytyväinen. Se, millainen labyrintti on tosiasiassa luonteeltaan, jätetään elokuvassa katsojan tulkinnan varaan – ja katsojan mielikuvitus luultavasti kehittelee paljon hirviömäisempiä skenaarioita kuin käsikirjoittajat olisivat koskaan voineet keksiä.

Vangitut voisi olla parempi elokuva kuin se on. Tällaisenaankin se on 2010-luvun trillereiden parhaimmistoa.

*****

Vangitut DVD @ Discshop
Vangitut BD @ Discshop