Kirjoitin viime keväänä Ismo Sajakorven Merkitystä, jonka pääosassa nähdään nuori Satu Silvo. Eräs ystävällinen henkilö huikkasi tämän jälkeen minulle toisesta Satu Silvon varhaisesta roolityöstä eli Lumikuningattaresta (Suomi 1986), joka pohjautuu H. C. Andersenin satuun. Jos ollaan aivan rehellisiä, en ollut elokuvasta aluksi kovin innoissani. Moni ikäiseni nainen – ja myös muutama mies – kokee voimakasta vetoa satuihin ja niiden pohjalta tehtyihin elokuviin, mutta minä en kuulu heihin. Minusta sadut ovat liian usein kaavamaisia ja kankeita. En innostunut saduista edes silloin, kun yliopistossa tajusin, miten kirjavaa settiä niistä saa jungilaisen analyysin myötä irti.

Päätin kuitenkin katsoa Lumikuningattaren. Ja kas: tapahtui se, mitä tapahtuu nykyään aivan liian harvoin – saatoin vain surkutella, miksen ole katsonut tätä elokuvaa aiemmin. Mä en kestä, miten hyvä elokuva tämä on.

Lumikuningatar (Silvo) sieppaa Kain (Sebastian Kaatrasalo) saadakseen tämän avulla haltuunsa vihreän kiven, joka nostaa kantajansa maailman hallitsijaksi. Kain ystävä Kerttu (Outi Vainionkulma) hätääntyy huomatessaan Kain kadonneen ja lähtee etsimään tätä. Matkallaan Kerttu joutuu monenlaisiin seikkailuihin ja kohtaa mitä kummallisimpia ongelmia ja vastustajia.

Lumikuningatar on naisten elokuva: Suurin osa ruutuajasta kuluu Kertun vaiheiden kuvaamiseen. Merkillepantavaa on, että hän kohtaa matkallaan vain naispuolisia vastustajia – ensin noidaksi ryhtyneen tanssijattaren, sitten kirpakan tyttökuninkaan ja lopulta naisen johtaman rosvojoukon. Kaikki nämä kohtelevat häntä ilkeästi tai pyrkivät estämään hänen matkantekonsa. Sen sijaan vastaantulevat miehet – narri, prinssi ja pieni rosvopoika – auttavat Kerttua hämmästyttävän pyyteettömästi. Onneksi elokuvaan mahtuu Kertun lisäksi sentään yksi positiivinen naishahmo: Pohjoisen velho, jonka roolin vetää ihana Elina Salo.

(Mun oli muuten pakko vilkaista tätä kirjoittaessani, minkä ikäinen narria näyttelevä Esko Hukkanen oikein on Lumikuningattaren kuvausten aikoihin ollut. Niin, siis se Simpauttajan ja Team Ahman tyyppi, joka siirtyi vain pari viikkoa sitten ajasta ikuisuuteen. Hän oli Lumikuningattaren kuvausten aikoihin noin 59-vuotias. Tarkempi tutkimustyö paljasti, että Hukkanen aloitti näyttelijänuransa vasta 60-luvun lopulla, noin 40-vuotiaana. Siis 40-vuotiaana! Yhtäkkiä en tunne itseäni aivan ikälopuksi.)

Samalla kun Kerttu pistää kapuloita pahojen naisten rattaisiin, viettää Kai aikaansa Lumikuningattaren vankina passiivisen haahuilun ja pöhelöinnin merkeissä. Näin se vain menee: naisen täytyy tulla pelastamaan avuton miehensä.

Kai heiluttelee erilaisia miekkoja pitkin elokuvaa sen verran moneen otteeseen, että asiaa on vaikea olla tulkitsematta fallossymboliikaksi. Miekankalistelu näyttäytyy kuitenkin lähinnä turhanaikaisena huitomisena: Kai lankeaa pimeyteen. Onneksi Kerttu on häntä voimakkaampi.

Elokuvassa korostetaan kautta linjan värejä. Tarinan pohjamyytissä puhutaan vihreästä kivestä ja mustasta miekasta, jotka assiosioituvat johonkin negatiiviseen ja vaaralliseen. Lumikuningattaren tunnusväri eli valkoinen liittyy jäätyneeseen maailmaan ja kuolemaan – ja kuten elokuvan lopussa käy ilmi, Lumikuningattan valkoinen onkin oikeasti mustaa. Kain takinnappeihin on kuvioitu lämpimän keltainen aurinkokuvio, joka uhkaa Lumikuningattaren jäätävää valkoista. Noituuksia harrastavan entisen tanssijattaren väri on punainen, ja hänen luokseen  vangitut pienet ruusutytöt ovat vaaleanpunaisia. Rosvot pukeutuvat mustiin. Pohjoisen velhon väri on jämäkkään ja turvalliseen maaperään viittaava ruskea.

Kailla tai Kertulla ei ole ”omaa väriään”; he ovat täyteläisiä, monivärisiä, sanalla sanoen todellisia ihmisiä. Toisin on elokuvan muiden hahmojen laita – he edustavat pikemminkin tyyppejä, ehkä jopa arkkityyppejä. Heistä yhdelläkään ei ole edes erisnimeä: Kerttua ja Kaita lukuunottamatta kaikkia elokuvan hahmoja luonnehditaan krediiteissä yleisnimin.

Jos en tietäisi paremmin, en uskoisi Lumikuningattarn pohjautuvan Andersenin satuun. Pikemminkin elokuvan voisi arvata pohjautuvan  Lewis Carrollin Liisa-kirjoissa esitettyihin ideoihin. Elokuvan tunnelma on alusta loppuun asti häiritsevä ja vinksallaan. Ilmaisu on voimakkaan symbolista: asiat eivät ole vain sitä miltä ne näyttävät, vaan kaiken taakse kätketyy merkityksiä, joita ei ääneen voi lausua.

Tarinan perusidea on se, että pientä Kerttua koetellaan ja traumatisoidaan suunnilleen kaikin mahdollisin tavoin. Jos haluaisi vähän liioitella, voisi tarinaa luonnehtia jonkinlaiseksi markiisi de Saden Justine-romaanin esiasteeksi. Kokonaisuus pysyy kuitenkin sen verran kilttinä, että elokuvan uskaltaa näyttää myös perheen pienimmille (toisin kuin esimeriksi Liisa Ihmemaassa -romaanin pohjalta vuonna 1988 tehtyä, Jan Švankmajerin ohjaamaa Něco z Alenky -elokuvaa).

Lumikuningattaren lavastus on upea, ja myös puvustuksessa on onnistuttu. Väkisinkin miettii, mistä näin massiivisen tuotannon rahoitus on oikein revitty. En tiedä missä kaikkialla elokuvaa on kuvattu, mutta vaikuttaa kovasti siltä, että ulkomailla on käyty. Etenkin elokuvan alun ja lopun hiekkarantakohtausten kuvauspaikat vaikuttavat hyvin ei-suomalaisilta (näin tasaista rantaa taitaa löytyä korkeintaan Yyteristä ja Kalajoelta), puhumattakaan jylhistä linnamaisemista.

Elokuvan musiikin on säveltänyt Jukka Linkola. Kaunista ja melankolista tunnusteemaa toistetaan niin monta kertaa, että loppua myöten vaikutelma alkoi muuttua koomiseksi. Musiikista tuli lopulta mieleen jopa Nekromantikin kuuluisa pianoteema… Tämä ei ole moite; on mahtavaa, että musiikki herättää assosiaatioita moneen suuntaan ja tukee monitulkintaista kokonaisuutta.

Lumikuningattaren kotikatselutallenteet taitavat nykyään olla kiven alla ja kovissa hinnoissa. Onneksi elokuvaa löytyy suhteellisen kivasti kirjastojen kokoelmista. Kannattaa ehdottomasti tsekata tämä, jos siihen joskus tulee tilaisuus.

Elokuvan on ohjannut Päivi Hartzell, jonka tuotanto koostuu lähinnä lapsille suunnatuista lyhytelokuvista ja tv-ohjelmista. Hän on ohjannut Lumikuningattaren lisäksi vain yhden kokoillan elokuvan: vuonna 1982 ensi-iltaan tullut Kuningas, jolla ei ollut sydäntä perustuu Mika Waltarin satuun. Täytyy tsekata sekin, kun kerkiän. Palataan asiaan.

*****