William B. Seabrookista ja Witchcraftista (1940)

Witchcraft, Its Power in the World Today (1940)

William B. Seabrookin Witchcraft (1940) on seikkailevan eksentrikon kuvaus eri kulttuureissa kohdatuista ilmiöistä, joissa korostuvat vallankäyttö ja vähintään näennäinen yliluonnollisuus. Seabrook kolusi maailman etäisimpiä kolkkia ahkerasti vuosikymmeniä ennen massaturismia. Kaikki omituinen, vieras ja selittämätön veti häntä puoleensa niin vieraissa kulttuureissa kuin länsimaissakin.

Hämmästyttävän harva tuntee William Seabrookin nimen. Hänen kenties tunnetuin teoksensa on The Magic Island (1929), joka kertoo Seabrookin matkasta Haitille ja kokemuksista voodoon parissa. Ennen Seabrookia zombit eivät olleet länsimaisessa kulttuurissa laajasti tunnettu käsite. Bestselleriksi nousseen The Magic Islandin myötä Seabrook popularisoi zombin länsimaissa. Varhainen zombielokuvan klassikko Valkoinen zombie (White Zombie, 1932) pohjautuu löyhästi The Magic Islandiin.

Seabrookin nimi sai pahamaineisen auran viimeistään silloin, kun hän kirjoitti Jungle Ways -teoksessaan omakohtaisista kokemuksistaan ihmissyönnistä. Seabrook päätyi Afrikan-matkallaan ritualistista ihmissyöntiä harjoittavan heimon pariin, muttei harmikseen päässyt maistamaan ihmistä itse. Tästä pahastuneena hän hankki kotiin palattuaan sairaalassa työskentelevän tuttavansa avustuksella käsiinsä kimpaleen onnettomuudessa kuolleen nuoren miehen ruumista – ja pisti sen poskeensa.

Juuri Seabrookin kynästä on peräisin tunnettu kuvaus siitä, että ihmisen lihan maku muistuttaa niin läheisesti vasikkaa, ettei eroa voi maistamalla juuri huomata.

Joko uskotte, että Seabrook on erikois äijä?

William Seabrook vuonna 1933

Seabrookin kirjoituksissa on jotain gonzomaista. Luonnehdinta tuntuu oikeudenmukaiselta, vaikka Seabrook kirjoitti vuosikymmeniä ennen gonzon syntyä. Hän on räikeän sensaationhakuinen kirjoittaja – ja silti hänen teksteissään on analyyttisyyttä, jota tämän päivän roskalehtien raapustuksista ei löydy. Hän ei tyydy vain kuvailemaan, mitä on matkoillaan nähnyt, vaan pyrkii mukautumaan isäntiensä ajatusmaailmaan ja pohtii myös omaa maailmankuvaansa.

Witchcraft on kokoomateos Seabrookin omista kokemuksista yliluonnollisen parissa. Teoksen nimi on kenties hieman harhaanjohtava: Seabrook ei kuvaa pelkästään noituuden (siinä mielessä kuin se tänä päivänä ymmärretään) piiriin kuuluvia ilmiöitä, vaan myös ihmissusiin, vampirismiin, selvänäköisyyteen ja ajatustenlukuun liittyviä tarinoita.

Witchcraftin esipuheessa Seabrook toteaa lakonisesti, että hänen kirjansa on varmasti ”pettymys kaikille niille, jotka uskovat yliluonnolliseen”. Seabrook onkin kautta tuotantonsa pyrkinyt kuvaamaan itseään tiukan rationalistisena hahmona. Tämä omakuva on kuitenkin ongelmallinen, jopa valheellinen: Seabrook kuvaa teoksessaan (ja myös laajemmin tuotannossaan) ilmiöitä, joille hän ei pysty tarjoamaan ”luonnollista” selitystä. Ja kun selitykset loppuvat, Seabrook hiljenee.

Rationalismi ja nojautuminen ”ei-yliluonnolliseen” maailmankuvaan ovat Seabrookille ennen kaikkea identiteettikysymys, joka ei johdata häntä kuitenkaan kategorisesti kieltämään kaiken yliluonnollisen olemassaoloa. Hän pyrkii viimeiseen asti etsimään rationaalista selitystä, mutta kun sen löytäminen osoittautuu mahdottomaksi, hän viheltää pelin poikki, ikään kuin sanoen: ”Tämän ilmiön selitys ei yksinkertaisesti mahdu oman maailmankuvani puitteisiin – siksi lopetan selityksen etsimisen.”

Ja samalla Seabrook kuitenkin tuntuu nimenomaan etsiytyvän sellaisen henkilöiden pariin  ja niihin ympäristöihin, joissa mahdollisuudet ”yliluonnollisen” kokemiseen ovat mahdollisimman suuret. Tämän paljastaa jo Witchcraftin sisällysluettelo, jonka kertomuksista suurin osa koskee Seabrookin omakohtaisia kokemuksia.

Witchcraft on jaettu neljään osaan. Näistä ensimmäinen on The Witch and her Doll, jossa ei – kuten otsikko antaa ymmärtää – keskitytä ainoastaan haitilaiseen voodoohon, vaan myös Ranskaan ja Englantiin sijoittuviin tapauksiin. Seabrookin kanta näihin tarinoihin, joissa nukkea käytetään toisen ihmisen vahingoittamisen välineenä, on tiukan materialistinen: hänen näkökulmansa asiaan on, että nuken voima perustuu uhrin tietoisuuteen nuken olemassaolosta ja että uhrin voinnin huonontuminen johtuu vain uhrin omasta pelosta ja uskosta nuken voimaan.

Toinen osa on nimeltään The Vampire and the Werewolf, ja se kertoo ihmisistä, jotka uskovat olevansa jonkinlaisen yliluonnollisen voiman valtaamia. Paino on sanalla uskovat: Seabrookin järkähtämätön kanta on se, että vampyyrit ja ihmissudet ovat psykoosin tai muun mielenhäiriön vallassa. Hän suhtautuu vampyyreihin ja ihmiseläimiin sympaattisesti, pikemminkin sairauden uhreina kuin hirviöinä. Seabrook ei myöskään paheksu miestä, joka on rakentanut silloin tällöin ”pedoksi” muuttuvalle vaimolleen häkin, jotta tämä ei vahingoittaisi itseään tai muita. (Seabrookin suopea suhtautuminen naisen häkittämisen saa tosin uudenlaisen sävyn, kun tutustuu hänen henkilökuvaansa laajemmin.)

White Zombie pohjautuu löyhästi Seabrookin kirjoituksiin.

Kolmas osa, White Magic, Professor Rhine, The Supernormal, and Justine, on sillisalaatti, johon Seabrook on sekoittanut kuvauksia silmänkääntötempuista, telepatiasta, selvänäköisyydestä ja kertomuksia eräistä 1900-luvun tunnetuimmista okkultisteista. Tämä osa on omaan makuuni teoksen kiinnostavin ja antoisin. Näissä tarinoissa Seabrookin rationalistista maailmankatsomusta koetellaan kaikkein eniten.

Tähän osaan kuuluva Our Modern Cagliostros -luku kertoo Seabrookin kohtaamisista G. I. Gurdjieffin ja Aleister Crowleyn kanssa. Vaikka Seabrook ei jaa näiden miesten maailmankuvaa, suhtautuu hän heihin kunnioituksella. Erityisen kiinnostava on Seabrookin kertomus sanojen voimaa – tai voimattomuutta? – koskevasta kokeesta: kun Seabrook kutsui eräänä kesän Crowleyn viettämään aikaa maatilallaan, he päättivät rajoittaa viikon ajaksi keskinäisen kommunikaationsa yhteen yksitavuiseen sanaan. Tuo sana oli wow. Alkukankeuksien jälkeen, Seabrook väittää, miesten yksisanaiset keskustelut syvenivät ja laajenivat:

A. C. and I sat up that night, — — and held a long, deep, philosophic conversation, in terms of ”wow”, until the wee small hours, when Katie [Seabrookin vaimo] finally made us shut up and go to bed. She still insists that we simply got drunk and sat and barked at each other all night, but A. C. and I felt the talk had been profound and illuminating.

Ehkäpä kiinnostavimmat luvut teoksen tässä osassa koskevat kuitenkin selvänäköistä (?) Justinea. Seabrook ei koskaan paljastanut Justinen todellista henkilöllisyyttä – todennäköisesti kyseessä on Seabrookin rakastajatar, jota kutsuttiin toisaalla pseydonyymillä Deborah Luris ja jonka todellisesta henkilöllisyydestä ei niin ikään ole tietoa. Vaikka Seabrook ei tätä itse sano, syy Justine-pseudonyymin käytölle löytynee markiisi de Saden samannimisestä teoksesta – en epäile hetkeäkään, etteikö Seabrook olisi kyseiseen romaaniin tutustunut.

We were in love with each other, Seabrook kuvaa suhdettaan Justineen. Yhdessä ja täydellisessä yhteisymmärryksessä Justine ja Seabrook tekivät kokeiluja, joiden tavoitteena oli saavuttaa yliaistillinen kokemus. Ensin se saavutetaan sitomalla Justine tuntikausiksi epämukavaan asentoon ja peittämällä hänen silmänsä (kappaleessa Justine Dervish Dangling), myöhemmin taas edistyneemmillä aistideprivaation keinoilla (kappaleessa Justine in the Mask).

Missä määrin kyse oli Seabrookin ja Justinen seksuaalisesti latautuneesta valtapelistä, missä määrin taas objektiivisesta tahdosta tutkia yliaistillisten kokemusten mahdollisuutta – sitä on vaikea sanoa. Hyvin kuitenkin tiedetään, että Seabrook ilmaisi seksuaalisuuttaan (krhm-krhm, köh-köh-köh) mielikuvituksellisilla tavoilla. Aiheeseen voi tutustua esimerkiksi surrealistivalokuvaaja Man Rayn teossarjasta The Fantasies of William Seabrook (en läimi tähän linkkejä, mutta Google kyllä auttaa etsivää). Tämä on Justine-tarinoiden luennan kannalta olennaista tietoa.

Jos Seabrookia olisi pakko verrata johonkuhun populaarikulttuurin hahmoon, vertaisin häntä Hunter S. Thompsoniin. He molemmat hakeutuivat tarkoitushakuisesti outojen ihmisten seuraan, elivät epäkonventionaalista ja jopa vaarallista elämää, kirjoittivat kokemuksistaan sensaationhakuisesti suurelle yleisölle – ja kuolivat lopulta oman kätensä kautta seitsemännellä vuosikymmenellään.

Thompsonin nimen ja tuotannon tuntevat kaikki, Seabrook sen sijaan on jostain syystä unohdettu. Oliko hän sittenkin liian synkkä ja perverssi hahmo säilyäkseen suuren yleisön muistissa? Miten vain, olen iloinen että hänen kirjojaan on saatavilla uusina painoksina.

Gary Lachman: Tajunnan alkemistit (2001) arvostelu

Tajunnan alkemistit (2001)

Tajunnan alkemistit: Kuusikymmenluvun mystiikka ja Vesimiehen ajan pimeä puoli (Turn Off Your Mind. The Mystic Sixties and the Dark Side of the Age of Aquarius, 2001) on okkultismin ja valtavirtakulttuurin välisiin kytköksiin erikoistuneen Gary Lachmanin ensimmäinen teos. Teoksen nimi, takakansiteksti ja esipuhe johtavat lukijaa hieman harhaan: ne antavat odottaa vastauksia kysymykseen siitä, mikä 60-luvulla oikein meni pieleen ja millaisia vaarallisia ja tuhoisia ilmiöitä rauhan ja rakkauden vuosikymmeneen liittyi. Toki näitäkin asioita käsitellään teoksessa, mutta kokonaiskuvassa ne jäävät melko pieneen rooliin. Ilmeisesti teoksen nimen ”pimeä puoli” viittaakin kaikkeen 60-luvun mystiikkaan. Tämä on hämmentävää siksi, että kaikkea mystiikkaan liittyvää on hankala mieltää ”pimeäksi”. Ajattelen, että mystiikkaa on olemassa monenlaista: pimeää, valoisaa, vaarallista, vaaratonta. Ehkäpä takakannen sävy on myynninedistämisen vuoksi synkempi kuin teoksen sisältö.

Tajunnan alkemistien yhteen sitova teema ei ole niinkään 60-luvun pimeä puoli, vaan vuosikymmenen henkiset ilmiöt. Siinä käsitellään kirjallisuutta, musiikkia ja päihteitä siinä missä ne ovat tavalla tai toisella kytköksissä henkisyyteen.

Kirjallisuuden osalta teoksessa pääsevät esiin erityisesti J. R. R. Tolkien, Herman Hesse, H. P. Lovercraft ja Conan-soturin luoja Robert E. Howard. Näistä kirjailijoista osan tuotannossa kytkökset henkisiin teemoihin ovat selvät. Toisten kohdalla kytkösten näkeminen vaatii enemmän tulkintaa. Lachman käsittelee kaikkia mainittuja kirjailijoista ansiokkaasti. Minulla ei ollut aiemmin hajuakaan esimerkiksi siitä, millaiseen suosioon Tolkien, Hesse ja Lovecraft 60-luvulla nousivat. Tämä selittää hyvin sen, miksi Tolkien ja Hesse ovat lapsuudenkotini kirjahyllyissä niin vahvasti läsnä.

Sen sijaan elokuvia ei teoksessa käsitellä paria hassua mainintaa (Rosemaryn painajainen, The Wicker Man, Kenneth Angerin ja Alejandro Jodorowskyn tuotanto) lukuun ottamatta lainkaan. Jopas kummaa. Eikö Lachmanilla todellakaan ole mitään kiinnostavaa sanottavaa 60-luvulla vaikkapa niin kovin suosituiksi nousseista kauhuelokuvista? Eikö esimerkiksi Herchell Gordon Lewisin splatter-elokuvista löytyisi kiinnostavaa näkökulmaa okkultismiin? Teoksen loppusanoihin on sentään ujutettu upea summaus The Matrix -elokuvasta:

Matrixissa [gnostilainen ”toiselle puolelle murtautumisen” teema yhdistyy] Gestapo-muotiin, aurinkolaseihin ja läjään tykkejä. Mustaan nahkaan pukeutunut joukko ampuu itsensä ulos gnostilaisesta lihan vankilasta, sokaistuneen demiurgin valheellisesta todellisuudesta, johon ihmisen sielu on haudattu kuin helmi mutaan.

Ei magia mihinkään ole kadonnut. Kaikki velhot vain eivät enää käytä sandaaleita.

Koska teoksen aihepiiri on erittäin laaja ja moninainen, on lukujaottelun teko ollut haastavaa. Tämä ikävä kyllä näkyy teoksessa onnahtelevana jäsentelynä. Osalla luvuista ei ole kovinkaan selkeää rajaavaa tekijää, vaan aiheita on yksinkertaisesti yhdistelty jotakuinkin mielivaltaisesti lukunippuihin. Vai mitä tuumaatte luvusta, jossa The Morning of the Magicians -kirjaa, von Dänikeniä ja ufoja sekä natsiokkultismia? Entä luvusta, jossa rinta rinnan kulkevat Tolkienin hobitit ja Howardin pullistelevat barbaarit? Molemmat liittyvät toki fantasiaan, mutta ehkäpä kumpikin kirjallinen maailma olisi ansainut oman lukunsa. Entä mitä pitäisi ajatella luvusta, jossa juostaan Maharishi Mahesh Yogin luota Kenneth Angerin Lucifer Risingin kautta Altamontiin ja Cielo Drivelle? Timothy Learyn huumehommille on puolestaan omistettu kaksi lukua – miksi kummassa? Aihekokonaisuuksia on sekavan lukujaottelun vuoksi vaikea hahmottaa.

Erääseen hahmoon viitataan lähes jokaisessa luvussa. Tuo hahmo on – Aleister Crowley. Oletin aiemmin, että 60-luku oli pehmoisen esi- new agen ja Anton LaVeyn vuosikymmen, ja oivalsin vasta tämän teoksen myötä, kuinka valtava vaikutus Crowleylla oli vuosikymmenen ajatteluun. Lachman kuvaa Tajunnan alkemisteissa Crowleyta huomattavasti neutraalimmassa valossa kuin muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneessä Crowley-elämäkerrassa, jossa hänen otteensa on pisteliään kriittinen.

Suomenkielinen käännös on erittäin tasokas. Pilkkuvirhettä ja muuta pikkuvikaa löytyy, mutta mistäpä niitä ei löytyisi. Teoksen suomenkielinen nimi on huomattavasti kuvaavampi ja oivaltavampi kuin englanninkielinen Turn Off Your Mind. Kääntäjä Ike Vilin suomenkielinen jälkisana on ansiokas, joskin eksyy mielestäni hieman harhateille: kyse on 60-luvun mystiikasta kertovasta teoksesta, ja siihen nähden kääntäjä eksyy avaamaan Suomen henkistä liikehdintää 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten osalta turhan tarkasti.

Suomennos on julkaistu vuonna 2003. Kun kirjoitusajankohta otetaan huomioon, tuntuvat kääntäjän jälkipuheen viimeiset sanat erittäin hämmentäviltä:

Jo nyt voimme tekstiviestin hinnalla olla kaikkien kanssa kaiken aikaa ja jakaa vain kaikkein merkityksellisimmän. ONX RIXUS MUIJA SEURAA? Ehkä Faustin rinnassa sykkivät kaksi sielua vihdoin yhtyvät, ja ihmiselon ristiriitainen tunteiden kirjo supistuu niihin, jotka voidaan yksiselitteisesti merkitä hymiöillä, synkiöillä tai tähtien väliin: *ihmettelee*. Voimme olla osallistujia, meidän ei tarvitse olla ymmärtäjiä. ”Every man and every woman is a star”, kuten Crowley asian esitti. On vain ajan kysymys, milloin suomalainen formaatti – jossa uhmiset tuottavat itse itselleen sisältöä ja vielä maksavat ilosta rahat keräävälle osapuolelle – siirtyy Yhdysvaltoihin, jossa yleinen älykkyysosamäärä jo nyt lähentelee vaarallisia tasoja. Mikä on systeemievoluution seuraava siirto? Miettiikö joku vielä joskus katkerana, miksi kumisaappaita valmistanut Nokia ei siirtynyt tutkimaan tuulivoiman aeromantiaa?

Who-oo-oouuhhh. Ike Vil osuu tässä niin monessa kohtaa oikeaan – ja toisaalta niin väärään. Nokia ei paneutunut magian sovelluksiin tuotekehityksessä, vaan paskoi kukoistavan bisneksensä ja jäi nousevien älypuhelinvalmistajien jalkoihin. (Viittaukset ”suomalaiseen formaattiin” liittynevät tekstiviestien lisäksi myös H. P. Blavatskyn puheisiin ”valosta”, joka nousee vaikeiden aikojen koittaessa Suomesta. Alan taipua ajattelemaan, että kenties vanharouva Blavatsky on erehtynyt asiassa.) Tähdet ovat jääneet viimeisen kymmenen vuoden aikana kommunikaatiostamme pois – *harmittelee*. Hymiöistä on sen sijaan kehittynyt emojeja, joilla on ilmaistavissa käytännössä koko inhimillisten tunteiden ja aatosten kirjo. Vai kävikö sittenkin niin, että oma ajatusmaailmamme ja tunne-elämämme on kutistunut sellaiseksi, että se on helposti ilmaistavissa irvistelevillä keltaisilla palloilla? Yksi asia on selvä: tänä älypuhelinten aikakautena olemme todellakin kaikkien kanssa kaiken aikaa ja silti vähemmän läsnä kuin koskaan aiemmin.

Tajunnan alkemistit luettuani näin huomattavasti selvemmin, mitkä asiat nykyisessä kulttuurissamme ovat 60-luvun perua. Ehkäpä kiinnostavin – ja samalla surullisin – 60-luvulla levinnyt ja nykyään yhä merkittävämmäksi noussut ilmiö on salatieteisiin ja mystiikkaan liittyvä huomionkipeä poseeraus, oman egon korostus ja tapa käyttää okkulttista harrastelua oman identiteetin rakennuspalikkana. Kyse on eräänlaisesta harmittomasta larppauksesta.

Vielä 1900-luvulla Crowleyn kaltaiset tirehtöörit olivat salatieteiden harrastajien keskuudessa poikkeuksia, ja tyypillinen henkisen tien kulkija vaelsi hiljaa ja katseita karttaen. Sittemmin omaa egoa korostavasta tavasta ”harjoittaa” ”okkultismia” on tullut hämmästyttävän yleinen malli. Usein tähän liittyy vahva kiinnostus estetiikkaan ja ”ilmiöihin” sekä irtokarkkityypinen suhtautuminen henkisyyteen: omaan säkkiin napsitaan oman maun mukaan niitä namuja, jotka kutakin eniten miellyttävät. Ne osaset, jotka eivät ole ”jänniä” tai jotka tuntuvat aidosti epämiellyttäviltä, voi jättää omasta pussista pois – eihän ihmisen tarvitse pakottaa itseään tekemään mitään, mikä ei tunnu hyvältä. Tärkeintä ei ole enää se, mitä tapahtuu ihmisen sisällä, vaan se, näyttääkö puuhastelu ulospäin uskottavalta.

Tajunnan alkemistit jättää mielen matalaksi. Se muistuttaa siitä, että kirjoitukset ihmisten viimeaikaisesta ”henkisestä mielenkiinnosta” ovat paskapuhetta. Päinvastoin: se pieni pala pyhää, joka vielä 1900-luvulla eli länsimaisen kulttuurin keskuudessa, on nostettu ihmisen kyltymättömän omahyväisyyden ja huomionkipeyden halvaksi välineeksi. Okkultismin käsite on tyhjentynyt: asia on paradoksaalisesti sitä ”okkulttisempaa”, mitä katu-uskottavampaa ja näkyvämpää se on.

Gary Lachman: Tajunnan alkemistit: Kuusikymmenluvun mystiikka ja Vesimiehen ajan pimeä puoli (Turn Off Your Mind. The Mystic Sixties and the Dark Side of the Age of Aquarius, 2001, suom. 2003)
Lukuhaasterasti: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

The Man We Want to Hang (2002), Kenneth Anger Visiting the Abbey of Thelema (2010) & Anger Me (2006) arvostelu

magick-lantern-cycle
Magick Lantern Cycle (2009)

Jos minun pitäisi luopua vaatimattomasta kotikatselutallennekokoelmastani ja valita sen joukosta yksi nide, jonka saisin säilyttää, olisi tuo nide ehdottomasti Magick Lantern Cycle eli kokoelma Kenneth Angerin lyhytelokuvista. Vaikka olen katsonut elokuvat vuosien varrella moneen kertaan, en ole koskaan tullut tsekanneeksi paketin ekstroja. Tiesin, että julkaisun ekstroissa käsitellään tavalla tai toisella Aleister Crowleyta ja hänen lyhytikäiseksi jäänyttä thelema-luostariaan, joten katsoin ne vihdoin nyt Gary Lachmanin Crowley-elämäkerran luettuani.

On outoa, miksi Angerin The Man We Want to Hang -dokumentti (Yhdysvallat 2002) on ahdettu DVD:n ekstrojen eikä ”varsinaisen sisällön” joukkoon, onhan se Angerin lyhytelokuva siinä muutkin. Syynä on kenties se, että Crowleyn kuvallista tuotantoa esittelevä dokumentti ole ilmaisullisesti järin kunnianhimoinen eikä siis samassa mielessä auteur-elokuva kuin Angerin muut (säilyneet) elokuvateokset. Dokumentti näyttää syntyneen vaivattomasti ja kivuttomasti, ikään kuin ”siinä sivussa”. Angerin elokuville ominaiseen tapaan The Man We Want to Hang ei sisällä puhetta – Crowleyn maalaukset yksinkertaisesti lipuvat katsojan silmien eteen yksi toisensa jälkeen ilman sen ihmeempää taustoitusta. Olisin itse mieluusti nähnyt dokumentissa ajallisen jatkumon, jonka myötä Crowleyn kehitys kuvantekijänä olisi käynyt ilmi. Ehkä tällainen on dokumentissa esitettykin – kaiken metatiedon puuttuessa asiaa on vaikea arvioida. Lisäksi esitystapaa voidaan pitää hieman harhaanjohtavana: esimerkiksi Leon Engers Kennedyn maalaama Crowleyn muotokuva on esitetty Crolweyn maalausten seassa, joten asiaan peretyhmätön katsoja voisi periaatteessa erehtyä luulemaan tätä muotokuvaa Crolweyn maalaamaksi (oma)kuvaksi.

Odotin dokumentilta ennen kaikkea Leah Hirsigistä maalattua ”Dead Soul” -muotokuvaa, josta olen toistaiseksi nähnyt vain yhden mustavalkoisen valokuvan. Ilmeisesti sitä ei kuitenkaan ole saatu näyttelyyn. Kenties koko maalaus on jo aikoja sitten hukkunut tai tuhoutunut. Tämä on harmi – haluaisin tietää, millaiset värit Crowley on helakanpunaisen naisensa muotokuvaan valinnut.

THE-MAN-WE-WANT-TO-HANG
Oma suosikkini Crowleyn maalauksista: siveltimen käyttö on vähän sinne päin, mikä ei vähennä kuvan viehätysvoimaa.

Selvää on, ettei maailma menettänyt Crowleyssa kummoista taiteilijaa. Hänen värikylläinen, naivistinen ja sarjakuvamainen tyylinsä on kiinnostava lähinnä kurkistuskanavana hänen sisäiseen elämään. Vaikuttaa siltä, että Crowleyn taideharrastusta on vaivannut sama ongelma kuin hänen muitakin edesottamuksiaan: hän ei osannut päättää, mihin suunnata lahjansa ja energiansa. Hän on kokeillut lukemattomia eri tyylejä ja tekniikoita, kuten kunnianhimoisen taiteilijan pitääkin – mutta siihen se sitten jääkin. On akvarellia, erilaisia piirroksia, öljyä, sekatekniikkaa. Mihinkään hän ei ole malttanut keskittyä kunnolla. Sen enempää sivellin kuin kynäkään ei näytä asettuneen hänen käteensä oikein. Teokset vaikuttavat äärimmäisen henkilökohtaisilta, ja monen maalauksen voisi luulla syntyneen osana jonkinlaista terapeuttista prosessia.

Samaa kuvakieltä nähdään myös theleman luostarin ”painajaisten kammioksi” (”La Chambre des Cauchemars”) nimetyssä huoneessa, jota Crowley käytti makuuhuoneenaan. Crowley tiettävästi koristeli maalauksilla suuren osan luostarinsa seinistä. Thelemiittien lähdön jälkeen paikallisen kylän asukkaat peittivät Crowleyn maalaukset öljy- ja kalkkimaalilla. Vuonna 1955 Anger vieraili hylätyssä ja rapistuneessa luostarirakennuksessa ensimmäistä kertaa ja pesi osan kalkkimaalista pois. Hän kuvasi rakennuksessa myös Thelema Abbey -nimisen lyhytelokuvan, joka on valitettavasti sittemmin kadonnut. 2000-luvulla Anger vieraili luostarissa uudelleen, jolloin syntyi lyhyt Kenneth Anger Visits the Abbey of Thelema -dokumentti. Se on katsottavissa kokonaan täällä. (Tätä dokumenttia on tietääkseni levitetty ainoastaan netin kautta; Magick Lantern Cycle -DVD ei pidä sitä sisällään.)

Jostain oudosta syystä theleman luostari kiehtoo minua huomattavasti enemmän kuin Crowley henkilönä tai thelema uskontona. Tekee kipeää ajatella rapistuvaa, vääjäämättömään tuhoon tuomittua luostarirakennusta, joka edustaa tietylle ihmisjoukolle – thelemiiteille – jotakin alkuvoimaista ja ainutlaatuista. On surku, etteivät thelemiitit mene ja pelasta vanhaa luostariaan (joka on tiettävästi tälläkin hetkellä myynnissä, joskin kohtuuttoman korkeaan hintaan). Ottaen huomioon nykyaikaisten thelemiittien keskuudessa vallitsevan hajaannuksen tämä ei kuitenkaan ole mikään yllätys.

ANGER-ME-lucifer
Anger kertoo Lucifer Risingin synnystä.

Anger Me -dokumentissa Anger käsittelee suhdettaan thelemaan ja ennen kaikkea Crowleyn hahmoon henkilökohtaisemmalla tasolla. Anger kertoo dokumentissa kustakin säilyneestä lyhytelokuvastaan ja ajatuksista elokuvaprojektien takana ihastuttavan runsassanaisesti. Hän ei yritä tehdä elokuvistaan vaikeita kieltäytymällä puhumasta niistä, vaan tarinoi auliisti motiiveistaan ja tavoitteistaan. Olen yhä sitä mieltä, että tekijän intentiolla ei ole (ei pitäisi olla) teoksen tulkinnan kannalta mitään merkitystä ja että tekijän tulkinta omasta teoksestaan on vain yksi tulkinta muiden joukossa. Anger kuitenkin onnistuu tarjoamaan sen verran jänniä tulkintoja omista elokuvistaan, ettei niille voi eikä kannata viitata kintaalla. Hänen selostuksesta erityisesti Rabbit’s Moonista ja Eaux d’Artificesta ovat todella kiinnostavia.

Sen sijaan Angerin tunnetuimpien ja ”kaavamaisempien” teosten – viittaan nyt lähinnä Lucifer Risingiin ja Inauguration of the Pleasure Domeen – tulkinta ei Angerin tarinoinnista juuri rikastu. – Tarkoitan kaavamaisuudella sitä, että nämä elokuvat rakentuvat hyvin selvästi jonkin vanhan systeemin, tarinan tai ajatusrakennelman varaan. Katsojan on melko helppo saada näiden elokuvien kerronnasta koppi, mikäli tuo taustarakenne on tuttu. Tämä kaavamaisuus ei sinänsä ole hyvä tai huono asia; se on vain ominaisuus. Joskus Anger onnistui toteuttamaan kaavan rikkaalla ja kiinnostavalla tavalla, toisinaan taas ei. Inauguration of the Pleasure Dome on oiva esimerkki jälkimmäisestä; elokuvassa väännetään ratakiskoa liiankin kanssa. Kokonaisuus on visuaalisesta räväkkyydestään ja kokeellisuudestaan huolimatta suorastaan puiseva. Sen sijaan Lucifer Rising – oma lempparini Angerin tuotannosta – onnistuu olemaan samanaikaisesti sangen traditiotietoinen ja silti tuore ja omaperäinen.

ANGER-ME-kesayon-unelma
Nuori ja vanha Anger? Ohjaaja kertoo jälleen kiistanalaisen tarinansa siitä, kuinka esitti vaihdokasprinssin roolin Max Reinhardtin Kesäyön unelmassa (1935).

En ole ennen näiden dokumenttien katsomista tainnut koskaan nähdä Angerista videomateriaalia (ellei dialogittomia esiintymisiä hänen omissa elokuvissaan lasketa) tai kuulla hänen ääntään. Olin kuvitellut, että Anger-nimen taakse kätkeytyisi temperamenttinen ja kärttyinen ukonrähjä, eräänlainen Pentti Linkolan Hollywood-vastine. Juuri pahemmin en olisi voinut erehtyä: Anger on ystävällinen, miellyttävä ja ryhdikäs herrasmies, joka ei näytä pitävän turhaa meteliä itsestään, muttei myöskään karta huomiota. Hänen äänensä on makea ja sointuva. Anger Me -dokumentin kuvausten aikaan hän on ollut noin 80-vuotias, muttei näytä päivääkään yli 60-vuotiaalta. Mitä tästä opimme: ilmeisesti homoseksi ja thelema pitävät miehen vireessä ja nuorekkaana?

Tarkoitukseni jatkaa sekä Crowleyn että Angerin kirjallisen tuotannon parissa: Aion taas kerran yrittää Lain kirjan lukemista. Myös Angerin Hollywood Babylon -juorukirja on tarkoitus katsastaa tämän vuoden aikana. Palataan näihin myöhemmin… ehkä.

Gary Lachman: Aleister Crowley. Suuren Pedon elämä ja teot (2011) arvostelu

Crowley Lachman
Aleister Crowley. Suuren Pedon
elämä ja teot
(2011/2015)

Gary Lachman: Aleister Crowley. Suuren Pedon elämä ja teot (Aleister Crowley: Magick, Rock and Roll, and the Wickedest Man in the World, 2011, suom. 2015)
Lukuhaasterasti: 26. Elämäkerta tai muistelmateos.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Kun olin ala-asteikäinen, minulla oli ongelma. Kun istuin semipakollisissa jumalanpalveluksissa, joihin luokanopettaja meitä raahasi, tunsin itseni tyhmäksi. Saarnojen sisältö ei avautunut minulle. Ymmärsin kyllä puheiden konkreettisen merkityksen – mutta kuinka niitä olisi pitänyt tulkita? Mitä merkityssisältöä noihin sanoihin kätkeytyi?

Adventtina sytytetään neljä kynttilää; yksi joka viikko. Neljä kynttilää palaa, yksi sytytetään joka sunnuntai. Kun viimeinen kynttilä sytytetään, Jeesus saapuu. Ja nyt lauletaan virsi. Enkeelii taivaan lausui nääin miiks hämmästyitte säikähtäin.

Ja niin edelleen.

Miksi juuri neljä kynttilää? Mitä ne symboloivat? Miksi joka viikko sytytetään yksi, miksei kaikkia kerralla? Mikä mystinen, salattu merkityssisältö tähän kätkeytyy? Näiden juttujen juoni auennut minulle edes ankaran pohdinnan jälkeen, joten aloin pitää itseäni vajaaälyisenä.

Vasta aikuisiällä minulle valkeni, etten sittenkään ole tyhmä. Ehkä on sittenkin niin, että noilla saarnoilla ei ole mitään muuta sisältöä kuin niiden konkreettinen, kirjaimellinen merkitys. Ehkä kukaan muukaan ei tajunnut. Ehkä kynttilä on joskus vain kynttilä. Ehkä saarnoissa ei ollut mitään salattua merkitystä, joka olisi täytynyt väkevän ja syvällisen, jopa vaarallisen luonteensa vuoksi verhota moniselitteiseen retoriikkaan.

Tarkoitukseni ei ole parjata kristillistä tarinaperinnettä, jota pidän varsin rikkaana ja jopa henkevänä. Tarkoitukseni ei oikeastaan ole moittia edes nykyaikaista luterilaista kirkkoa. Olin ilmeisesti käsittänyt papin työnkuvan väärin: luulin, että papin tehtävä on välittää saarnoissaan jonkinlaisia syviä henkisiä totuuksia. Esimerkiksi Kielitoimiston sanakirja kuitenkin kertoo papin olevan jumalanpalvelusten ym. uskonnollisten toimitusten suorittaja; määritelmässä ei puhuta mitään mysteerien tulkitsemisesta tai henkisten totuuksien välittämisestä seurakunnalle. Pappi vain suorittaa toimituksia.

Samanlainen suhde minulla on ollut Aleister Crowleyhyn (1875–1947), joka tunnetaan omassa tuttavapiirissäni myös leikkimielisellä lempinimellä Rauli. Olen aloittanut Lain kirjan lukemisen monta kertaa, ja jättänyt sen yhtä monta kertaa kesken – aloittanut, koska tunnen jonkinlaista inhonsekaista mielenkiintoa Crowleyn tuotantoa ja filosofiaa kohtaan (ja koska olen jostain ihmeellisestä päähänpistosta joskus ostanut Lain kirjan hyllyyni), ja jättänyt kesken, koska jossain vaiheessa joudun aina toteamaan, etten ymmärrä kirjan sisällöstä niin paljon kuin haluaisin ymmärtää. Minulla on (ollut) vahva usko siihen, että Lain kirjaan ja muihin Crowleyn kirjoituksiin käytkeytyy syvempiä merkityksiä ja että sellaiset lentävät lauseet kuten The Key to Joy is Disobedience eivät voi olla olemassa vain kirjaimellisen, ensisijaisen merkityksensä vuoksi. Crowleyn kuuluisa lainjulistus, Do what thou wilt shall be the whole of the Law, kalskahtaa komealta, mutta on altis hirvittäville väärintulkinnoille, mikäli se tulkitaan kirjaimellisesti… vai onko?

Ovatko ne tulkinnat, joita olen itse pitänyt vaarallisina erehdyksinä, sittenkään  väärintulkintoja?

Sanotaan asia suoraan siten kuin se on: en ymmärrä Crowleyta enkä hänen perustamaansa thelema-uskontoa. Haluaisin kyllä ymmärtää – ennen kaikkea se vuoksi, että monet arvostamani taiteilijat, kuten David Tibet, Kenneth Anger, Alejandro Jodorowsky ja Coilin John Balance, ovat ilmaisseet pitävänsä Crowleyta keskeisenä inspiraation tai vaikutteiden lähteenä. Erityisesti Kenneth Angerin tuotannosta voisi luulla olevan vaikea pitää, mikäli Crowleyn filosofia aiheuttaa kakistelua. GaryTajunnan alkemistitLachman on jopa sitä mieltä, että ”– — Angerin tuotanto perustuu käytännössä kokonaan Crowleyn thelemalaisiin ajatuksiin”. Kaikella rakkaudella, Gary, mutta nyt liioittelet. Mitä tekemistä Fireworksilla, Eaux d’Artificella, Rabbit’s Moonilla tai Kustom Kar Kommandosilla on theleman kanssa? On totta, että esimerkiksi Lucifer Rising -elokuvassa Crowleyn vaikutus on kiistaton – mutta edes sen sisältö tai vaikutteet ajatukset eivät rajoitu pelkästään Crowleyn perintöön (Angerin muista elokuvista puhumattakaan). Ainakin minä näen kyseisessä elokuvassa paljon laajempaa länsimaalaisen esoterisen traditioiden heijastelua, en pelkkää Crowleyta.

Viime vuoden aikana tuttavapiirissä pöhistiin monesta suunnasta juuri suomeksi ilmestyneestä Crowley-elämäkerrasta, jonka on kirjoittanut edellä mainittu Gary Lachman. Ehdin jo hetkeksi unohtaa koko teoksen, kunnes Tiina Mahlamäki julkaisi blogissaan kirjaa koskevan, mainion kritiikin. Siispä kirjaston kautta kotiin ja lukemaan.

Lachmanin teos on ennen kaikkea Crowley-kriittisten lukijoiden suosiossa ja on saanut osakseen moitteita lähinnä thelemiittien ja muiden Crowleyn filosofian kannattajien taholta. Tätä seikkaa silmälläpitäen minun olisi ilman muuta kannattanut valita luettavaksi jokin toinen Crowley-elämäkerta (jollaisia onkin ehditty ”Suuren Pedon” kuoleman jälkeen kirjoittaa vino pino). Lachman ei nimittäin oikeastaan edes yritä vastata niihin kysymyksiin, joihin itse ensisijaisesti etsin vastausta: Miksi ihmiset seurasivat Crowleyta hänen elinaikanaan, ja miksi he seuraavat häntä yhä tänä päivänä? Kuinka Crowleyn hahmoa ja filosofiaa voisi ymmärtää? Tähän teokseen oli kuitenkin pakko tyytyä, sillä muita Crowley-elämäkertoja ei tietääkseni ole suomennettu eikä niitä siis ole tarjolla lähikirjastossani.

Lachmanin tekee oman positionsa suhteessa Crowleyn henkilöön hyvin selväksi – ehkäpä vähän liiankin selväksi. Erityisesti teoksen avausluvussa tuntuu olevan enemmän Lachmania itseään kuin Crowleyta. Hän on nuoruusvuosinaan ollut vakavasti kiinnostunut Crowleyn ajattelusta ja maagisesta työskentelystä, mutta lopulta etääntyi tämän filosofiasta.

Lachman suhtautuu Crowleyhyn yhtä kriittisesti kuin minäkin – tosin sillä erotuksella, että hän todellakin tuntee Crowleyn kirjallisen tuotannon läpikotaisin. (Minun asenteellisuuteni taitaa perustua pikemminkin ennakkoluuloon kuin todelliseen tietoon.) Hän ei tyydy pelkästään kuvaamaan Crowleyn elämän juoksua, vaan analysoi ja kommentoi jatkuvasti tämän valintoja ja kirjoituksia kirpakan kriittisellä otteella. Suurimmaksi osaksi kritiikki on tervetullutta ja asiallista, mutta pakoin Lachman menee liian pitkälle: hänen kommenttinsa lipsahtavat aika ajoin suoranaiseksi nälvinnäksi, jolloin tekstin uskottavuus alkaa kärsiä.

Lachmanin kommentaari Lain kirjasta on omiaan herättämään vahvoja mielipiteitä sekä Crowleyn seuraajissa että kriitikoissa. Lain kirja lienee ainakin nimenä tuttu useimmille Taikalyhdyn lukijoille, mutta kerrataan silti: Kyseessä on theleman pyhä kirja, jonka sisällön Crowley väitti vastaanottaneensa Aiwass-nimiseltä henkiolennolta kolmen huhtikuisen päivän aikana vuonna 1904. Lain kirja on lyhyt, mutta sitäkin tärkeämpi teos theleman piirissä, sillä theleman lait pohjautuvat Lain kirjan säkeisiin.

Itse pidän Lain kirjaa käsittelevää lukua yhtenä elämäkerran parhaista osista. Tässä luvussa Lachmanin tyyli on pisteliäs ja tarkkasilmäinen, muttei ylilyövän irvaileva. Lachman kyseenalaistaa Crowleyn selityksen Lain kirjan syntyhistoriasta täysin pätevin argumentein. Häne mielestän Lain kirjan tyylin ja sisällön perusteella vaikuttaa siltä, että teksti on peräisin Crowleyn omasta päästä – sen tietoisesta tai tiedostamattomasta osasta.

Kukaan tuskin voi koskaan kiistattomasti todistaa, että Lain kirja ei olisi jonkinlaisen henkiolennon sanelema. Tekstin sisältö kuitenkin viittaa vahvasti siihen, että kyse on Crowleyn omakätisestä runoilusta, joka pohjalta hän voi oikeuttaa hedonistisen ja itsekeskeisen elämäntapansa:

[K]riitikko kysyy ensimmäiseksi, miksi ihmeessä tuo valaistunut henkiolento [Aiwass] haluaa kapinoida uskonnollista moraalia vastaan yhtä palavasti kuin teini-ikäinen Crowley. Crowley väitti, että hänestä tuli messias vastoin tahtoaan ja että itse asiassa hänen oma moraalinsa ”soti paikoin katkerasti Lain kirjan opetuksia vastaan”, mutta väitettä on vaikea ottaa vakavasti, koska käytännössä Crowley oli jo vuosikausia elänyt Lain kirjan moraalifilosofian mukaisesti.

Lachman nostaa Lain kirjasta esille erityisesti sellaisia kohtia, jotka ovat omiaan miellyttämään elitismiin ja autoritäärisuuteen ihastuneita lukijoita. Lain kirjaa on mahdollista tulkita siten, että Laki on tarkoitettu ainoastaan harvojen ja valittujen yksilöiden noudatettavaksi ja nautittavaksi. Lachman palaa tähän Lain kirjan piirteeseen myöhemmin theleman luostaria käsittelevässä luvussa:

Vaikka luostari sai komealta kalskahtavia nimiä, rakennus oli varsin alkeellinen: talossa ei ollut kaasua, sähköä, viemäröintiä, juoksevaa vettä eikä juuri huonekalujakaan. Koska wc:tä ei ollut, Crowleyn thelemiitit tekivät tarpeensa mihin parhaaksi näkivät, minkä vuoksi vierailijat kuvasivat paikkaa ”saastaiseksi” ja hajua ”sanoinkuvaamattomaksi”. Crowleyn palkkaama katolilainen taloudenhoitajatar jätti tehtävänsä pian, ja sen jälkeen kukaan ei siivonnut eikä tehnyt ruokaa, koska se ei kuulunut kenenkään todelliseen tahtoon. ”Orjat tulevat palvelemaan”, Aiwass oli ilmoittanut, mutta orjia ei toistaiseksi näkynyt.

Mikäli Lachmanin kuvaus theleman luostarin oloista on totuudenmukainen, osoittaa se käytännöllisellä tasolla, kuinka tuhoon tuomittu theleman perusjärjestelmä on. Vaikka ajatus luostarin puutarhassa kakkivasta ”Suuresta Pedosta” on hykerryttävän hauska, vaikuttaa Lachmanin kertomus kuitenkin epäluotettavalta. Tuoreehkoissa theleman luostarirakennuksesta otetuissa valokuvissa nimittäin näkyy, että rakennuksessa on (ollut) vesivessa viemäröinteineen. Rakennus ei ymmärtääkseni ole thelemiittien lähdön jälkeen ollut missään järkevässä käytössä, joten on epätodennäköistä, että kukaan olisi vessoittanut sitä jälkikäteen. (Se, onko luostarissa käytännössä ollut juoksevaa vettä, on eri asia; valokuvat kuitenkin osoittavat yksiselitteisesti tietyt Lachmanin väitteet epätosiksi.)

”Orjat tulevat palvelemaan”, ”Olkoot palvelijani harvat & salaiset: he tulevat hallitsemaan monia & tunnettuja”, ”Sääli on kuninkaiden pahe; lyö maahan raukat & heikot.” – Juuri tämänkaltaiset väitteet tekevät Lain kirjasta minulle hankalan teoksen. Haluaisin ajatella, että kyse on ihmisen sisäistä kehitystä kuvaavista metaforista. Olen pyrkinyt ajattelemaan esimerkiksi Nietzschen yli-ihmisfilosofiaa nimenomaan kuvauksena hengen evoluutiosta: yli-ihminen on ihmisen sisäinen konstruktio, joka ”kukistaa” ihmisen persoonan heikoimman aineksen. Pahoin kuitenkin pelkään, että Lain kirjaan – tai Crowleyn ajatteluun ylipäätään – ei tällaista ajattelua voi soveltaa. Tähän viittaa ainakin se, että Crowleyn oma tulkinta Lain kirjasta oli varsin kirjaimellinen.

Se elitistinen hekuma, jossa Crowley ja hänen thelemiittinsä marinoituivat, varmasti kiehtoo monia henkistä kotiaan etsivisiä nykyihmisisiä. Tunnustamalla lainjulistuksen ja liittymällä theleman seuraajiin pääsee osaksi eliittiä eli ”harvoja & salaisia” – ja se jos mikä hellii pohjatonta egoismiamme. Paradoksaalista kyllä, melkein koko ihmiskunta taitaa kuulua eliittiin; ainoastaan se, kuinka eliitti määritellään, vaihtelee. Yksi mieltää kuuluvansa älylliseen eliittiin, toinen moraaliseen, kolmas taloudelliseen, neljäs uskonnolliseen, viides hengelliseen, kuudes henkiseen. Kaikki tavat määritellä eliitti ovat yhtä subjektiivisia ja egosentrisiä – tässä (varhaisten) thelemiittien eliittikäsitys ei eroa muista eliittimääritelmistä mitenkään. – Erikoista kyllä, post-crowleylaiset thelemiitit eivät taida korostaa eliittiajattelua läheskään yhtä voimakkaasti kuin Crowley. Kenties nykyajan thelemiitit ovat täysin hylänneet Crowleyn ajatukset ”orjista” ja niistä, jotka ”hallitsevat monia & tunnettuja”?

Crowleyn perintöä ruotiva loppuluku pitää sisällään samanaikaisesti teoksen parhaita oivalluksia että pahimpia hutilyöntejä. Vasta tämän luvun myötä minulle valkeni, kuinka tavattoman ristiriitainen Lachmanin Crowley-suhde kokonaisuudessaan on: hän halveksuu Crowleyta, mutta samalla yliarvioi tämän merkitystä jälkipolvien ja tällä hetkellä vallitsevan okkulttuurin kannalta. Luvussa on erinomaisia oivalluksia Crowleyn perinnöstä, mutta monet nykyaikaisen popkulttuurin syviin sameikkoihin johdattavat polut osoittautuvat lopulta umpikujiksi. Lachman tuntuu vetävän yhtäläisyysmerkit Crowleyn ja okkultismin – tai jopa Crowleyn ja henkisen liikehdinnän ylipäätään – välille. Tuntuu kovin hassulta ruotia esimerkiksi new agea ja 2000-luvun ”uusgnostilaista” liikehdintää Crowleyn elämää käsittelevässä teoksessa – aivan kuin maailma olisi näistä ilmiöistä velkaa nimenomaan Crowleylle. Enpä usko, että on.

Lukuun mahtuu myös muita kompastuksia. Genesis P-Orridgen nimi on kirjoitettu yli sivun mittaisen katkelman verran väärin (”Orridge”, tämä kämmy voi toki olla myös kääntäjän tekosia… Sainko nyt skenepisteitä?). Lisäksi luvun loppupuolelta löytyy lause, joka aiheuttaa ainakin minulle vatsanväänteitä: ”Miten sitten on mahdollista, että Crowleysta ovat kiinnostuneet niin rauhaa rakastavat hipit, kaaokseen mieltyneet punkkarit, kuolemaan ihastuneet gootit, paholaista palvovat metallimiehet, meluun mieltyneet teollisuusmeteliavantgardistit ja blingillä keikaroivat räppärit?” Kysymys on sinänsä hyvä, mutta äärimmäisen typerästi muotoiltu (kuolemaan ihastuneet gootit, paholaista palvovat metallimiehet…. oikeasti?). Onneksi Lachman sentään vastaa omaan kysymykseensä fiksusti: ”[Oma vastaukseni on, että] kaikki kielletty, järkyttävä ja ’transgressiivinen’ kiehtoo nykyihmistä[.]” Tästä olen Lachmanin kanssa täysin samaa mieltä.

Lachmanin teos oli pikemminkin omiaan lisäämään hämmennystäni Crowleyn hahmon ja filosofian suhteen kuin poistamaan sitä. Kirjan lukemisen myötä mielessäni heräsi lisää kysymyksiä, joista keskeisimmät liittyvät siihen, kuinka nykythelemiitit suhtautuvat Crowleyn hahmoon ja elämään. Onko niin, että thelemiitit…
a) …kiistävät he sen kuvan, jonka Lachman teoksessaan Crowleysta maalaa? (Lachman esittää Crowleyn seksihulluna narkomaanina ja itsekkäänä pummina, joka vastaanotti kyllä mielellään palveluksia muilta, muttei itse ollut valmis antamaan apua ystävilleen. Sen sijaan hän vastasi avunpyyntöihin vittuilulla ja ajoi monet pitkäaikaisista rakastajattaristaan mielisairaalaan tai päihderiippuvuuden kurimukseen – näin väittää Lachman.)
b) …tunnustavat tämän kuvan todeksi, mutta esittävät, ettei Crowleyn maallisilla teoilla ole mitään merkitystä hänen perintönsä kannalta? (Esimerkiksi H. P. Blavatskyn ja eräiden muiden teosofisen liikkeen merkkihenkilöiden ”persoonallisia” piirteitä on usein puolusteltu persoonan ja todellisen itsen eroavaisuudella. Persoonia tulee ja menee, todellinen itse ja ikuinen viisaus pysyvät. Käsittääkseni thelema ei kuitenkaan tunnusta teosofien ja monien muiden okkulttisten liikkeiden omaksumaa käsitystä ihmisen olemuksen kolmijakoisuudesta [sielu-persoona-ruumis] ainakaan sellaisenaan, joten veikkaanpa, ettei tämä tulkinta ole Crowleyn ja thelemiittien kohdalla relevantti.)
c) …myöntävät, että Crowley oli seksihullu, heroiiniriippuvainen öykkäri, ja hyvä niin; että Crowley oli kaikessa viheliäisyydessään oikeastaan hyvä roolimalli, jonka esimerkkiä seuraamalla ”todellinen tahto” löytyy kerkeämmin?
Thelemiitit ovat jakautuneet Crowleyn kuoleman jälkeen moneen kuppikuntaan, eikä tähän kysymykseen luultavasti löydy sellaista vastausta, johon kaikki Suuren Pedon seuraajat voisivat yhtyä. Olisi silti kiinnostavaa kuulla vaikkapa yksittäisten thelemiittien näkemyksiä asiasta.

Olen kuullut myös sellaisia Crowleyn käytöstä ja valintoja puolustelevia puheenvuoroja, joissa väitetään Crowleyn pyrkineen maalaamaan itsestään jälkipolville tahallisen iljettävän kuvan, jotta ihmiset eivät olisi kiinnostuneita hänen persoonastaan. (Samantapaista spekulointia muistelen kuulleeni myös Blavatskysta.) Kenties John Symondsin parjaava Crowley-elämäkerta olikin osa Crowleyn ovelaa suunnitelmaa, jonka tarkoituksena oli karkottaa persoonakeskeiset, maalliset ihmiset hänen seuraajiensa joukosta? Tuskinpa. Crowleyn epäsovinnainen ja hedonistinen elämäntyyli näyttää nimenomaan nostaneen hänet postuumiin maailmanmaineeseen. Jos hänellä jotain fiksua sanottavaa on ollutkin, se on peittynyt suurten yleisöjen silmissä jo aikoja sitten populaarikulttuurin kevytmieliseen hypeen.

Aleister Crowleyn käännös on laadukas, hyvän keskitason käännöstyötä. Samaa voi sanoa myös ulkoasusta ja taitosta. Suurin teoksen ulkoasuun liittyvä puute on valokuvaliitteen täydellinen puuttuminen. Mitä enemmän elämäkertaan mahtuu erisnimiä, sitä tärkeämpää on paljastaa lukijalle kasvot ainakin keskeisimpien nimien takaa. Olisin mennyt aivan sekaisin erityisesti lukuisissa ”helakanpunaisissa naisissa”, ellen olisi uuden neidon astuessa kuvioihin googlettanut hänen valokuvaansa. Kenties valokuvaliite on jätetty pois siksi, että lukijoiden oletetaan tuntevan Crowleyn elämän tärkeimpien hahmojen kasvot jo aiemmista elämäkerroista? Tällainen oletus ei tunnu aivan perustellulta, sillä okkulttuurin kronikoitsijana tunnetun Lachmanin teokseen tarttuu varmasti moni, jolle aiemmat Crowley-elämäkerrat eivät ole tuttuja.

Note to self:  kannattaisi varmaan jo pikapuoleen ottaa Lachmanin ”pääteos” eli Tajunnan alkemistit luvun alle.