Gary Lachman: Aleister Crowley. Suuren Pedon elämä ja teot (Aleister Crowley: Magick, Rock and Roll, and the Wickedest Man in the World, 2011, suom. 2015)
Lukuhaasterasti: 26. Elämäkerta tai muistelmateos.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Kun olin ala-asteikäinen, minulla oli ongelma. Kun istuin semipakollisissa jumalanpalveluksissa, joihin luokanopettaja meitä raahasi, tunsin itseni tyhmäksi. Saarnojen sisältö ei avautunut minulle. Ymmärsin kyllä puheiden konkreettisen merkityksen – mutta kuinka niitä olisi pitänyt tulkita? Mitä merkityssisältöä noihin sanoihin kätkeytyi?

Adventtina sytytetään neljä kynttilää; yksi joka viikko. Neljä kynttilää palaa, yksi sytytetään joka sunnuntai. Kun viimeinen kynttilä sytytetään, Jeesus saapuu. Ja nyt lauletaan virsi. Enkeelii taivaan lausui nääin miiks hämmästyitte säikähtäin.

Ja niin edelleen.

Miksi juuri neljä kynttilää? Mitä ne symboloivat? Miksi joka viikko sytytetään yksi, miksei kaikkia kerralla? Mikä mystinen, salattu merkityssisältö tähän kätkeytyy? Näiden juttujen juoni auennut minulle edes ankaran pohdinnan jälkeen, joten aloin pitää itseäni vajaaälyisenä.

Vasta aikuisiällä minulle valkeni, etten sittenkään ole tyhmä. Ehkä on sittenkin niin, että noilla saarnoilla ei ole mitään muuta sisältöä kuin niiden konkreettinen, kirjaimellinen merkitys. Ehkä kukaan muukaan ei tajunnut. Ehkä kynttilä on joskus vain kynttilä. Ehkä saarnoissa ei ollut mitään salattua merkitystä, joka olisi täytynyt väkevän ja syvällisen, jopa vaarallisen luonteensa vuoksi verhota moniselitteiseen retoriikkaan.

Tarkoitukseni ei ole parjata kristillistä tarinaperinnettä, jota pidän varsin rikkaana ja jopa henkevänä. Tarkoitukseni ei oikeastaan ole moittia edes nykyaikaista luterilaista kirkkoa. Olin ilmeisesti käsittänyt papin työnkuvan väärin: luulin, että papin tehtävä on välittää saarnoissaan jonkinlaisia syviä henkisiä totuuksia. Esimerkiksi Kielitoimiston sanakirja kuitenkin kertoo papin olevan jumalanpalvelusten ym. uskonnollisten toimitusten suorittaja; määritelmässä ei puhuta mitään mysteerien tulkitsemisesta tai henkisten totuuksien välittämisestä seurakunnalle. Pappi vain suorittaa toimituksia.

Samanlainen suhde minulla on ollut Aleister Crowleyhyn (1875–1947), joka tunnetaan omassa tuttavapiirissäni myös leikkimielisellä lempinimellä Rauli. Olen aloittanut Lain kirjan lukemisen monta kertaa, ja jättänyt sen yhtä monta kertaa kesken – aloittanut, koska tunnen jonkinlaista inhonsekaista mielenkiintoa Crowleyn tuotantoa ja filosofiaa kohtaan (ja koska olen jostain ihmeellisestä päähänpistosta joskus ostanut Lain kirjan hyllyyni), ja jättänyt kesken, koska jossain vaiheessa joudun aina toteamaan, etten ymmärrä kirjan sisällöstä niin paljon kuin haluaisin ymmärtää. Minulla on (ollut) vahva usko siihen, että Lain kirjaan ja muihin Crowleyn kirjoituksiin käytkeytyy syvempiä merkityksiä ja että sellaiset lentävät lauseet kuten The Key to Joy is Disobedience eivät voi olla olemassa vain kirjaimellisen, ensisijaisen merkityksensä vuoksi. Crowleyn kuuluisa lainjulistus, Do what thou wilt shall be the whole of the Law, kalskahtaa komealta, mutta on altis hirvittäville väärintulkinnoille, mikäli se tulkitaan kirjaimellisesti… vai onko?

Ovatko ne tulkinnat, joita olen itse pitänyt vaarallisina erehdyksinä, sittenkään  väärintulkintoja?

Sanotaan asia suoraan siten kuin se on: en ymmärrä Crowleyta enkä hänen perustamaansa thelema-uskontoa. Haluaisin kyllä ymmärtää – ennen kaikkea se vuoksi, että monet arvostamani taiteilijat, kuten David Tibet, Kenneth Anger, Alejandro Jodorowsky ja Coilin John Balance, ovat ilmaisseet pitävänsä Crowleyta keskeisenä inspiraation tai vaikutteiden lähteenä. Erityisesti Kenneth Angerin tuotannosta voisi luulla olevan vaikea pitää, mikäli Crowleyn filosofia aiheuttaa kakistelua. Gary ”Tajunnan alkemistit” Lachman on jopa sitä mieltä, että ”– — Angerin tuotanto perustuu käytännössä kokonaan Crowleyn thelemalaisiin ajatuksiin”. Kaikella rakkaudella, Gary, mutta nyt liioittelet. Mitä tekemistä Fireworksilla, Eaux d’Artificella, Rabbit’s Moonilla tai Kustom Kar Kommandosilla on theleman kanssa? On totta, että esimerkiksi Lucifer Rising -elokuvassa Crowleyn vaikutus on kiistaton – mutta edes sen sisältö tai vaikutteet ajatukset eivät rajoitu pelkästään Crowleyn perintöön (Angerin muista elokuvista puhumattakaan). Ainakin minä näen kyseisessä elokuvassa paljon laajempaa länsimaalaisen esoterisen traditioiden heijastelua, en pelkkää Crowleyta.

Viime vuoden aikana tuttavapiirissä pöhistiin monesta suunnasta juuri suomeksi ilmestyneestä Crowley-elämäkerrasta, jonka on kirjoittanut edellä mainittu Gary Lachman. Ehdin jo hetkeksi unohtaa koko teoksen, kunnes Tiina Mahlamäki julkaisi blogissaan kirjaa koskevan, mainion kritiikin. Siispä kirjaston kautta kotiin ja lukemaan.

Lachmanin teos on ennen kaikkea Crowley-kriittisten lukijoiden suosiossa ja on saanut osakseen moitteita lähinnä thelemiittien ja muiden Crowleyn filosofian kannattajien taholta. Tätä seikkaa silmälläpitäen minun olisi ilman muuta kannattanut valita luettavaksi jokin toinen Crowley-elämäkerta (jollaisia onkin ehditty ”Suuren Pedon” kuoleman jälkeen kirjoittaa vino pino). Lachman ei nimittäin oikeastaan edes yritä vastata niihin kysymyksiin, joihin itse ensisijaisesti etsin vastausta: Miksi ihmiset seurasivat Crowleyta hänen elinaikanaan, ja miksi he seuraavat häntä yhä tänä päivänä? Kuinka Crowleyn hahmoa ja filosofiaa voisi ymmärtää? Tähän teokseen oli kuitenkin pakko tyytyä, sillä muita Crowley-elämäkertoja ei tietääkseni ole suomennettu eikä niitä siis ole tarjolla lähikirjastossani.

Lachmanin tekee oman positionsa suhteessa Crowleyn henkilöön hyvin selväksi – ehkäpä vähän liiankin selväksi. Erityisesti teoksen avausluvussa tuntuu olevan enemmän Lachmania itseään kuin Crowleyta. Hän on nuoruusvuosinaan ollut vakavasti kiinnostunut Crowleyn ajattelusta ja maagisesta työskentelystä, mutta lopulta etääntyi tämän filosofiasta.

Lachman suhtautuu Crowleyhyn yhtä kriittisesti kuin minäkin – tosin sillä erotuksella, että hän todellakin tuntee Crowleyn kirjallisen tuotannon läpikotaisin. (Minun asenteellisuuteni taitaa perustua pikemminkin ennakkoluuloon kuin todelliseen tietoon.) Hän ei tyydy pelkästään kuvaamaan Crowleyn elämän juoksua, vaan analysoi ja kommentoi jatkuvasti tämän valintoja ja kirjoituksia kirpakan kriittisellä otteella. Suurimmaksi osaksi kritiikki on tervetullutta ja asiallista, mutta pakoin Lachman menee liian pitkälle: hänen kommenttinsa lipsahtavat aika ajoin suoranaiseksi nälvinnäksi, jolloin tekstin uskottavuus alkaa kärsiä.

Lachmanin kommentaari Lain kirjasta on omiaan herättämään vahvoja mielipiteitä sekä Crowleyn seuraajissa että kriitikoissa. Lain kirja lienee ainakin nimenä tuttu useimmille Taikalyhdyn lukijoille, mutta kerrataan silti: Kyseessä on theleman pyhä kirja, jonka sisällön Crowley väitti vastaanottaneensa Aiwass-nimiseltä henkiolennolta kolmen huhtikuisen päivän aikana vuonna 1904. Lain kirja on lyhyt, mutta sitäkin tärkeämpi teos theleman piirissä, sillä theleman lait pohjautuvat Lain kirjan säkeisiin.

Itse pidän Lain kirjaa käsittelevää lukua yhtenä elämäkerran parhaista osista. Tässä luvussa Lachmanin tyyli on pisteliäs ja tarkkasilmäinen, muttei ylilyövän irvaileva. Lachman kyseenalaistaa Crowleyn selityksen Lain kirjan syntyhistoriasta täysin pätevin argumentein. Häne mielestän Lain kirjan tyylin ja sisällön perusteella vaikuttaa siltä, että teksti on peräisin Crowleyn omasta päästä – sen tietoisesta tai tiedostamattomasta osasta.

Kukaan tuskin voi koskaan kiistattomasti todistaa, että Lain kirja ei olisi jonkinlaisen henkiolennon sanelema. Tekstin sisältö kuitenkin viittaa vahvasti siihen, että kyse on Crowleyn omakätisestä runoilusta, joka pohjalta hän voi oikeuttaa hedonistisen ja itsekeskeisen elämäntapansa:

[K]riitikko kysyy ensimmäiseksi, miksi ihmeessä tuo valaistunut henkiolento [Aiwass] haluaa kapinoida uskonnollista moraalia vastaan yhtä palavasti kuin teini-ikäinen Crowley. Crowley väitti, että hänestä tuli messias vastoin tahtoaan ja että itse asiassa hänen oma moraalinsa ”soti paikoin katkerasti Lain kirjan opetuksia vastaan”, mutta väitettä on vaikea ottaa vakavasti, koska käytännössä Crowley oli jo vuosikausia elänyt Lain kirjan moraalifilosofian mukaisesti.

Lachman nostaa Lain kirjasta esille erityisesti sellaisia kohtia, jotka ovat omiaan miellyttämään elitismiin ja autoritäärisuuteen ihastuneita lukijoita. Lain kirjaa on mahdollista tulkita siten, että Laki on tarkoitettu ainoastaan harvojen ja valittujen yksilöiden noudatettavaksi ja nautittavaksi. Lachman palaa tähän Lain kirjan piirteeseen myöhemmin theleman luostaria käsittelevässä luvussa:

Vaikka luostari sai komealta kalskahtavia nimiä, rakennus oli varsin alkeellinen: talossa ei ollut kaasua, sähköä, viemäröintiä, juoksevaa vettä eikä juuri huonekalujakaan. Koska wc:tä ei ollut, Crowleyn thelemiitit tekivät tarpeensa mihin parhaaksi näkivät, minkä vuoksi vierailijat kuvasivat paikkaa ”saastaiseksi” ja hajua ”sanoinkuvaamattomaksi”. Crowleyn palkkaama katolilainen taloudenhoitajatar jätti tehtävänsä pian, ja sen jälkeen kukaan ei siivonnut eikä tehnyt ruokaa, koska se ei kuulunut kenenkään todelliseen tahtoon. ”Orjat tulevat palvelemaan”, Aiwass oli ilmoittanut, mutta orjia ei toistaiseksi näkynyt.

Mikäli Lachmanin kuvaus theleman luostarin oloista on totuudenmukainen, osoittaa se käytännöllisellä tasolla, kuinka tuhoon tuomittu theleman perusjärjestelmä on. Vaikka ajatus luostarin puutarhassa kakkivasta ”Suuresta Pedosta” on hykerryttävän hauska, vaikuttaa Lachmanin kertomus kuitenkin epäluotettavalta. Tuoreehkoissa theleman luostarirakennuksesta otetuissa valokuvissa nimittäin näkyy, että rakennuksessa on (ollut) vesivessa viemäröinteineen. Rakennus ei ymmärtääkseni ole thelemiittien lähdön jälkeen ollut missään järkevässä käytössä, joten on epätodennäköistä, että kukaan olisi vessoittanut sitä jälkikäteen. (Se, onko luostarissa käytännössä ollut juoksevaa vettä, on eri asia; valokuvat kuitenkin osoittavat yksiselitteisesti tietyt Lachmanin väitteet epätosiksi.)

”Orjat tulevat palvelemaan”, ”Olkoot palvelijani harvat & salaiset: he tulevat hallitsemaan monia & tunnettuja”, ”Sääli on kuninkaiden pahe; lyö maahan raukat & heikot.” – Juuri tämänkaltaiset väitteet tekevät Lain kirjasta minulle hankalan teoksen. Haluaisin ajatella, että kyse on ihmisen sisäistä kehitystä kuvaavista metaforista. Olen pyrkinyt ajattelemaan esimerkiksi Nietzschen yli-ihmisfilosofiaa nimenomaan kuvauksena hengen evoluutiosta: yli-ihminen on ihmisen sisäinen konstruktio, joka ”kukistaa” ihmisen persoonan heikoimman aineksen. Pahoin kuitenkin pelkään, että Lain kirjaan – tai Crowleyn ajatteluun ylipäätään – ei tällaista ajattelua voi soveltaa. Tähän viittaa ainakin se, että Crowleyn oma tulkinta Lain kirjasta oli varsin kirjaimellinen.

Se elitistinen hekuma, jossa Crowley ja hänen thelemiittinsä marinoituivat, varmasti kiehtoo monia henkistä kotiaan etsivisiä nykyihmisisiä. Tunnustamalla lainjulistuksen ja liittymällä theleman seuraajiin pääsee osaksi eliittiä eli ”harvoja & salaisia” – ja se jos mikä hellii pohjatonta egoismiamme. Paradoksaalista kyllä, melkein koko ihmiskunta taitaa kuulua eliittiin; ainoastaan se, kuinka eliitti määritellään, vaihtelee. Yksi mieltää kuuluvansa älylliseen eliittiin, toinen moraaliseen, kolmas taloudelliseen, neljäs uskonnolliseen, viides hengelliseen, kuudes henkiseen. Kaikki tavat määritellä eliitti ovat yhtä subjektiivisia ja egosentrisiä – tässä (varhaisten) thelemiittien eliittikäsitys ei eroa muista eliittimääritelmistä mitenkään. – Erikoista kyllä, post-crowleylaiset thelemiitit eivät taida korostaa eliittiajattelua läheskään yhtä voimakkaasti kuin Crowley. Kenties nykyajan thelemiitit ovat täysin hylänneet Crowleyn ajatukset ”orjista” ja niistä, jotka ”hallitsevat monia & tunnettuja”?

Crowleyn perintöä ruotiva loppuluku pitää sisällään samanaikaisesti teoksen parhaita oivalluksia että pahimpia hutilyöntejä. Vasta tämän luvun myötä minulle valkeni, kuinka tavattoman ristiriitainen Lachmanin Crowley-suhde kokonaisuudessaan on: hän halveksuu Crowleyta, mutta samalla yliarvioi tämän merkitystä jälkipolvien ja tällä hetkellä vallitsevan okkulttuurin kannalta. Luvussa on erinomaisia oivalluksia Crowleyn perinnöstä, mutta monet nykyaikaisen popkulttuurin syviin sameikkoihin johdattavat polut osoittautuvat lopulta umpikujiksi. Lachman tuntuu vetävän yhtäläisyysmerkit Crowleyn ja okkultismin – tai jopa Crowleyn ja henkisen liikehdinnän ylipäätään – välille. Tuntuu kovin hassulta ruotia esimerkiksi new agea ja 2000-luvun ”uusgnostilaista” liikehdintää Crowleyn elämää käsittelevässä teoksessa – aivan kuin maailma olisi näistä ilmiöistä velkaa nimenomaan Crowleylle. Enpä usko, että on.

Lukuun mahtuu myös muita kompastuksia. Genesis P-Orridgen nimi on kirjoitettu yli sivun mittaisen katkelman verran väärin (”Orridge”, tämä kämmy voi toki olla myös kääntäjän tekosia… Sainko nyt skenepisteitä?). Lisäksi luvun loppupuolelta löytyy lause, joka aiheuttaa ainakin minulle vatsanväänteitä: ”Miten sitten on mahdollista, että Crowleysta ovat kiinnostuneet niin rauhaa rakastavat hipit, kaaokseen mieltyneet punkkarit, kuolemaan ihastuneet gootit, paholaista palvovat metallimiehet, meluun mieltyneet teollisuusmeteliavantgardistit ja blingillä keikaroivat räppärit?” Kysymys on sinänsä hyvä, mutta äärimmäisen typerästi muotoiltu (kuolemaan ihastuneet gootit, paholaista palvovat metallimiehet…. oikeasti?). Onneksi Lachman sentään vastaa omaan kysymykseensä fiksusti: ”[Oma vastaukseni on, että] kaikki kielletty, järkyttävä ja ’transgressiivinen’ kiehtoo nykyihmistä[.]” Tästä olen Lachmanin kanssa täysin samaa mieltä.

Lachmanin teos oli pikemminkin omiaan lisäämään hämmennystäni Crowleyn hahmon ja filosofian suhteen kuin poistamaan sitä. Kirjan lukemisen myötä mielessäni heräsi lisää kysymyksiä, joista keskeisimmät liittyvät siihen, kuinka nykythelemiitit suhtautuvat Crowleyn hahmoon ja elämään. Onko niin, että thelemiitit…
a) …kiistävät he sen kuvan, jonka Lachman teoksessaan Crowleysta maalaa? (Lachman esittää Crowleyn seksihulluna narkomaanina ja itsekkäänä pummina, joka vastaanotti kyllä mielellään palveluksia muilta, muttei itse ollut valmis antamaan apua ystävilleen. Sen sijaan hän vastasi avunpyyntöihin vittuilulla ja ajoi monet pitkäaikaisista rakastajattaristaan mielisairaalaan tai päihderiippuvuuden kurimukseen – näin väittää Lachman.)
b) …tunnustavat tämän kuvan todeksi, mutta esittävät, ettei Crowleyn maallisilla teoilla ole mitään merkitystä hänen perintönsä kannalta? (Esimerkiksi H. P. Blavatskyn ja eräiden muiden teosofisen liikkeen merkkihenkilöiden ”persoonallisia” piirteitä on usein puolusteltu persoonan ja todellisen itsen eroavaisuudella. Persoonia tulee ja menee, todellinen itse ja ikuinen viisaus pysyvät. Käsittääkseni thelema ei kuitenkaan tunnusta teosofien ja monien muiden okkulttisten liikkeiden omaksumaa käsitystä ihmisen olemuksen kolmijakoisuudesta [sielu-persoona-ruumis] ainakaan sellaisenaan, joten veikkaanpa, ettei tämä tulkinta ole Crowleyn ja thelemiittien kohdalla relevantti.)
c) …myöntävät, että Crowley oli seksihullu, heroiiniriippuvainen öykkäri, ja hyvä niin; että Crowley oli kaikessa viheliäisyydessään oikeastaan hyvä roolimalli, jonka esimerkkiä seuraamalla ”todellinen tahto” löytyy kerkeämmin?
Thelemiitit ovat jakautuneet Crowleyn kuoleman jälkeen moneen kuppikuntaan, eikä tähän kysymykseen luultavasti löydy sellaista vastausta, johon kaikki Suuren Pedon seuraajat voisivat yhtyä. Olisi silti kiinnostavaa kuulla vaikkapa yksittäisten thelemiittien näkemyksiä asiasta.

Olen kuullut myös sellaisia Crowleyn käytöstä ja valintoja puolustelevia puheenvuoroja, joissa väitetään Crowleyn pyrkineen maalaamaan itsestään jälkipolville tahallisen iljettävän kuvan, jotta ihmiset eivät olisi kiinnostuneita hänen persoonastaan. (Samantapaista spekulointia muistelen kuulleeni myös Blavatskysta.) Kenties John Symondsin parjaava Crowley-elämäkerta olikin osa Crowleyn ovelaa suunnitelmaa, jonka tarkoituksena oli karkottaa persoonakeskeiset, maalliset ihmiset hänen seuraajiensa joukosta? Tuskinpa. Crowleyn epäsovinnainen ja hedonistinen elämäntyyli näyttää nimenomaan nostaneen hänet postuumiin maailmanmaineeseen. Jos hänellä jotain fiksua sanottavaa on ollutkin, se on peittynyt suurten yleisöjen silmissä jo aikoja sitten populaarikulttuurin kevytmieliseen hypeen.

Aleister Crowleyn käännös on laadukas, hyvän keskitason käännöstyötä. Samaa voi sanoa myös ulkoasusta ja taitosta. Suurin teoksen ulkoasuun liittyvä puute on valokuvaliitteen täydellinen puuttuminen. Mitä enemmän elämäkertaan mahtuu erisnimiä, sitä tärkeämpää on paljastaa lukijalle kasvot ainakin keskeisimpien nimien takaa. Olisin mennyt aivan sekaisin erityisesti lukuisissa ”helakanpunaisissa naisissa”, ellen olisi uuden neidon astuessa kuvioihin googlettanut hänen valokuvaansa. Kenties valokuvaliite on jätetty pois siksi, että lukijoiden oletetaan tuntevan Crowleyn elämän tärkeimpien hahmojen kasvot jo aiemmista elämäkerroista? Tällainen oletus ei tunnu aivan perustellulta, sillä okkulttuurin kronikoitsijana tunnetun Lachmanin teokseen tarttuu varmasti moni, jolle aiemmat Crowley-elämäkerrat eivät ole tuttuja.

Note to self:  kannattaisi varmaan jo pikapuoleen ottaa Lachmanin ”pääteos” eli Tajunnan alkemistit luvun alle.