Gary Lachman: Aleister Crowley. Suuren Pedon elämä ja teot (2011) arvostelu

Crowley Lachman
Aleister Crowley. Suuren Pedon
elämä ja teot
(2011/2015)

Gary Lachman: Aleister Crowley. Suuren Pedon elämä ja teot (Aleister Crowley: Magick, Rock and Roll, and the Wickedest Man in the World, 2011, suom. 2015)
Lukuhaasterasti: 26. Elämäkerta tai muistelmateos.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Kun olin ala-asteikäinen, minulla oli ongelma. Kun istuin semipakollisissa jumalanpalveluksissa, joihin luokanopettaja meitä raahasi, tunsin itseni tyhmäksi. Saarnojen sisältö ei avautunut minulle. Ymmärsin kyllä puheiden konkreettisen merkityksen – mutta kuinka niitä olisi pitänyt tulkita? Mitä merkityssisältöä noihin sanoihin kätkeytyi?

Adventtina sytytetään neljä kynttilää; yksi joka viikko. Neljä kynttilää palaa, yksi sytytetään joka sunnuntai. Kun viimeinen kynttilä sytytetään, Jeesus saapuu. Ja nyt lauletaan virsi. Enkeelii taivaan lausui nääin miiks hämmästyitte säikähtäin.

Ja niin edelleen.

Miksi juuri neljä kynttilää? Mitä ne symboloivat? Miksi joka viikko sytytetään yksi, miksei kaikkia kerralla? Mikä mystinen, salattu merkityssisältö tähän kätkeytyy? Näiden juttujen juoni auennut minulle edes ankaran pohdinnan jälkeen, joten aloin pitää itseäni vajaaälyisenä.

Vasta aikuisiällä minulle valkeni, etten sittenkään ole tyhmä. Ehkä on sittenkin niin, että noilla saarnoilla ei ole mitään muuta sisältöä kuin niiden konkreettinen, kirjaimellinen merkitys. Ehkä kukaan muukaan ei tajunnut. Ehkä kynttilä on joskus vain kynttilä. Ehkä saarnoissa ei ollut mitään salattua merkitystä, joka olisi täytynyt väkevän ja syvällisen, jopa vaarallisen luonteensa vuoksi verhota moniselitteiseen retoriikkaan.

Tarkoitukseni ei ole parjata kristillistä tarinaperinnettä, jota pidän varsin rikkaana ja jopa henkevänä. Tarkoitukseni ei oikeastaan ole moittia edes nykyaikaista luterilaista kirkkoa. Olin ilmeisesti käsittänyt papin työnkuvan väärin: luulin, että papin tehtävä on välittää saarnoissaan jonkinlaisia syviä henkisiä totuuksia. Esimerkiksi Kielitoimiston sanakirja kuitenkin kertoo papin olevan jumalanpalvelusten ym. uskonnollisten toimitusten suorittaja; määritelmässä ei puhuta mitään mysteerien tulkitsemisesta tai henkisten totuuksien välittämisestä seurakunnalle. Pappi vain suorittaa toimituksia.

Samanlainen suhde minulla on ollut Aleister Crowleyhyn (1875–1947), joka tunnetaan omassa tuttavapiirissäni myös leikkimielisellä lempinimellä Rauli. Olen aloittanut Lain kirjan lukemisen monta kertaa, ja jättänyt sen yhtä monta kertaa kesken – aloittanut, koska tunnen jonkinlaista inhonsekaista mielenkiintoa Crowleyn tuotantoa ja filosofiaa kohtaan (ja koska olen jostain ihmeellisestä päähänpistosta joskus ostanut Lain kirjan hyllyyni), ja jättänyt kesken, koska jossain vaiheessa joudun aina toteamaan, etten ymmärrä kirjan sisällöstä niin paljon kuin haluaisin ymmärtää. Minulla on (ollut) vahva usko siihen, että Lain kirjaan ja muihin Crowleyn kirjoituksiin käytkeytyy syvempiä merkityksiä ja että sellaiset lentävät lauseet kuten The Key to Joy is Disobedience eivät voi olla olemassa vain kirjaimellisen, ensisijaisen merkityksensä vuoksi. Crowleyn kuuluisa lainjulistus, Do what thou wilt shall be the whole of the Law, kalskahtaa komealta, mutta on altis hirvittäville väärintulkinnoille, mikäli se tulkitaan kirjaimellisesti… vai onko?

Ovatko ne tulkinnat, joita olen itse pitänyt vaarallisina erehdyksinä, sittenkään  väärintulkintoja?

Sanotaan asia suoraan siten kuin se on: en ymmärrä Crowleyta enkä hänen perustamaansa thelema-uskontoa. Haluaisin kyllä ymmärtää – ennen kaikkea se vuoksi, että monet arvostamani taiteilijat, kuten David Tibet, Kenneth Anger, Alejandro Jodorowsky ja Coilin John Balance, ovat ilmaisseet pitävänsä Crowleyta keskeisenä inspiraation tai vaikutteiden lähteenä. Erityisesti Kenneth Angerin tuotannosta voisi luulla olevan vaikea pitää, mikäli Crowleyn filosofia aiheuttaa kakistelua. GaryTajunnan alkemistitLachman on jopa sitä mieltä, että ”– — Angerin tuotanto perustuu käytännössä kokonaan Crowleyn thelemalaisiin ajatuksiin”. Kaikella rakkaudella, Gary, mutta nyt liioittelet. Mitä tekemistä Fireworksilla, Eaux d’Artificella, Rabbit’s Moonilla tai Kustom Kar Kommandosilla on theleman kanssa? On totta, että esimerkiksi Lucifer Rising -elokuvassa Crowleyn vaikutus on kiistaton – mutta edes sen sisältö tai vaikutteet ajatukset eivät rajoitu pelkästään Crowleyn perintöön (Angerin muista elokuvista puhumattakaan). Ainakin minä näen kyseisessä elokuvassa paljon laajempaa länsimaalaisen esoterisen traditioiden heijastelua, en pelkkää Crowleyta.

Viime vuoden aikana tuttavapiirissä pöhistiin monesta suunnasta juuri suomeksi ilmestyneestä Crowley-elämäkerrasta, jonka on kirjoittanut edellä mainittu Gary Lachman. Ehdin jo hetkeksi unohtaa koko teoksen, kunnes Tiina Mahlamäki julkaisi blogissaan kirjaa koskevan, mainion kritiikin. Siispä kirjaston kautta kotiin ja lukemaan.

Lachmanin teos on ennen kaikkea Crowley-kriittisten lukijoiden suosiossa ja on saanut osakseen moitteita lähinnä thelemiittien ja muiden Crowleyn filosofian kannattajien taholta. Tätä seikkaa silmälläpitäen minun olisi ilman muuta kannattanut valita luettavaksi jokin toinen Crowley-elämäkerta (jollaisia onkin ehditty ”Suuren Pedon” kuoleman jälkeen kirjoittaa vino pino). Lachman ei nimittäin oikeastaan edes yritä vastata niihin kysymyksiin, joihin itse ensisijaisesti etsin vastausta: Miksi ihmiset seurasivat Crowleyta hänen elinaikanaan, ja miksi he seuraavat häntä yhä tänä päivänä? Kuinka Crowleyn hahmoa ja filosofiaa voisi ymmärtää? Tähän teokseen oli kuitenkin pakko tyytyä, sillä muita Crowley-elämäkertoja ei tietääkseni ole suomennettu eikä niitä siis ole tarjolla lähikirjastossani.

Lachmanin tekee oman positionsa suhteessa Crowleyn henkilöön hyvin selväksi – ehkäpä vähän liiankin selväksi. Erityisesti teoksen avausluvussa tuntuu olevan enemmän Lachmania itseään kuin Crowleyta. Hän on nuoruusvuosinaan ollut vakavasti kiinnostunut Crowleyn ajattelusta ja maagisesta työskentelystä, mutta lopulta etääntyi tämän filosofiasta.

Lachman suhtautuu Crowleyhyn yhtä kriittisesti kuin minäkin – tosin sillä erotuksella, että hän todellakin tuntee Crowleyn kirjallisen tuotannon läpikotaisin. (Minun asenteellisuuteni taitaa perustua pikemminkin ennakkoluuloon kuin todelliseen tietoon.) Hän ei tyydy pelkästään kuvaamaan Crowleyn elämän juoksua, vaan analysoi ja kommentoi jatkuvasti tämän valintoja ja kirjoituksia kirpakan kriittisellä otteella. Suurimmaksi osaksi kritiikki on tervetullutta ja asiallista, mutta pakoin Lachman menee liian pitkälle: hänen kommenttinsa lipsahtavat aika ajoin suoranaiseksi nälvinnäksi, jolloin tekstin uskottavuus alkaa kärsiä.

Lachmanin kommentaari Lain kirjasta on omiaan herättämään vahvoja mielipiteitä sekä Crowleyn seuraajissa että kriitikoissa. Lain kirja lienee ainakin nimenä tuttu useimmille Taikalyhdyn lukijoille, mutta kerrataan silti: Kyseessä on theleman pyhä kirja, jonka sisällön Crowley väitti vastaanottaneensa Aiwass-nimiseltä henkiolennolta kolmen huhtikuisen päivän aikana vuonna 1904. Lain kirja on lyhyt, mutta sitäkin tärkeämpi teos theleman piirissä, sillä theleman lait pohjautuvat Lain kirjan säkeisiin.

Itse pidän Lain kirjaa käsittelevää lukua yhtenä elämäkerran parhaista osista. Tässä luvussa Lachmanin tyyli on pisteliäs ja tarkkasilmäinen, muttei ylilyövän irvaileva. Lachman kyseenalaistaa Crowleyn selityksen Lain kirjan syntyhistoriasta täysin pätevin argumentein. Häne mielestän Lain kirjan tyylin ja sisällön perusteella vaikuttaa siltä, että teksti on peräisin Crowleyn omasta päästä – sen tietoisesta tai tiedostamattomasta osasta.

Kukaan tuskin voi koskaan kiistattomasti todistaa, että Lain kirja ei olisi jonkinlaisen henkiolennon sanelema. Tekstin sisältö kuitenkin viittaa vahvasti siihen, että kyse on Crowleyn omakätisestä runoilusta, joka pohjalta hän voi oikeuttaa hedonistisen ja itsekeskeisen elämäntapansa:

[K]riitikko kysyy ensimmäiseksi, miksi ihmeessä tuo valaistunut henkiolento [Aiwass] haluaa kapinoida uskonnollista moraalia vastaan yhtä palavasti kuin teini-ikäinen Crowley. Crowley väitti, että hänestä tuli messias vastoin tahtoaan ja että itse asiassa hänen oma moraalinsa ”soti paikoin katkerasti Lain kirjan opetuksia vastaan”, mutta väitettä on vaikea ottaa vakavasti, koska käytännössä Crowley oli jo vuosikausia elänyt Lain kirjan moraalifilosofian mukaisesti.

Lachman nostaa Lain kirjasta esille erityisesti sellaisia kohtia, jotka ovat omiaan miellyttämään elitismiin ja autoritäärisuuteen ihastuneita lukijoita. Lain kirjaa on mahdollista tulkita siten, että Laki on tarkoitettu ainoastaan harvojen ja valittujen yksilöiden noudatettavaksi ja nautittavaksi. Lachman palaa tähän Lain kirjan piirteeseen myöhemmin theleman luostaria käsittelevässä luvussa:

Vaikka luostari sai komealta kalskahtavia nimiä, rakennus oli varsin alkeellinen: talossa ei ollut kaasua, sähköä, viemäröintiä, juoksevaa vettä eikä juuri huonekalujakaan. Koska wc:tä ei ollut, Crowleyn thelemiitit tekivät tarpeensa mihin parhaaksi näkivät, minkä vuoksi vierailijat kuvasivat paikkaa ”saastaiseksi” ja hajua ”sanoinkuvaamattomaksi”. Crowleyn palkkaama katolilainen taloudenhoitajatar jätti tehtävänsä pian, ja sen jälkeen kukaan ei siivonnut eikä tehnyt ruokaa, koska se ei kuulunut kenenkään todelliseen tahtoon. ”Orjat tulevat palvelemaan”, Aiwass oli ilmoittanut, mutta orjia ei toistaiseksi näkynyt.

Mikäli Lachmanin kuvaus theleman luostarin oloista on totuudenmukainen, osoittaa se käytännöllisellä tasolla, kuinka tuhoon tuomittu theleman perusjärjestelmä on. Vaikka ajatus luostarin puutarhassa kakkivasta ”Suuresta Pedosta” on hykerryttävän hauska, vaikuttaa Lachmanin kertomus kuitenkin epäluotettavalta. Tuoreehkoissa theleman luostarirakennuksesta otetuissa valokuvissa nimittäin näkyy, että rakennuksessa on (ollut) vesivessa viemäröinteineen. Rakennus ei ymmärtääkseni ole thelemiittien lähdön jälkeen ollut missään järkevässä käytössä, joten on epätodennäköistä, että kukaan olisi vessoittanut sitä jälkikäteen. (Se, onko luostarissa käytännössä ollut juoksevaa vettä, on eri asia; valokuvat kuitenkin osoittavat yksiselitteisesti tietyt Lachmanin väitteet epätosiksi.)

”Orjat tulevat palvelemaan”, ”Olkoot palvelijani harvat & salaiset: he tulevat hallitsemaan monia & tunnettuja”, ”Sääli on kuninkaiden pahe; lyö maahan raukat & heikot.” – Juuri tämänkaltaiset väitteet tekevät Lain kirjasta minulle hankalan teoksen. Haluaisin ajatella, että kyse on ihmisen sisäistä kehitystä kuvaavista metaforista. Olen pyrkinyt ajattelemaan esimerkiksi Nietzschen yli-ihmisfilosofiaa nimenomaan kuvauksena hengen evoluutiosta: yli-ihminen on ihmisen sisäinen konstruktio, joka ”kukistaa” ihmisen persoonan heikoimman aineksen. Pahoin kuitenkin pelkään, että Lain kirjaan – tai Crowleyn ajatteluun ylipäätään – ei tällaista ajattelua voi soveltaa. Tähän viittaa ainakin se, että Crowleyn oma tulkinta Lain kirjasta oli varsin kirjaimellinen.

Se elitistinen hekuma, jossa Crowley ja hänen thelemiittinsä marinoituivat, varmasti kiehtoo monia henkistä kotiaan etsivisiä nykyihmisisiä. Tunnustamalla lainjulistuksen ja liittymällä theleman seuraajiin pääsee osaksi eliittiä eli ”harvoja & salaisia” – ja se jos mikä hellii pohjatonta egoismiamme. Paradoksaalista kyllä, melkein koko ihmiskunta taitaa kuulua eliittiin; ainoastaan se, kuinka eliitti määritellään, vaihtelee. Yksi mieltää kuuluvansa älylliseen eliittiin, toinen moraaliseen, kolmas taloudelliseen, neljäs uskonnolliseen, viides hengelliseen, kuudes henkiseen. Kaikki tavat määritellä eliitti ovat yhtä subjektiivisia ja egosentrisiä – tässä (varhaisten) thelemiittien eliittikäsitys ei eroa muista eliittimääritelmistä mitenkään. – Erikoista kyllä, post-crowleylaiset thelemiitit eivät taida korostaa eliittiajattelua läheskään yhtä voimakkaasti kuin Crowley. Kenties nykyajan thelemiitit ovat täysin hylänneet Crowleyn ajatukset ”orjista” ja niistä, jotka ”hallitsevat monia & tunnettuja”?

Crowleyn perintöä ruotiva loppuluku pitää sisällään samanaikaisesti teoksen parhaita oivalluksia että pahimpia hutilyöntejä. Vasta tämän luvun myötä minulle valkeni, kuinka tavattoman ristiriitainen Lachmanin Crowley-suhde kokonaisuudessaan on: hän halveksuu Crowleyta, mutta samalla yliarvioi tämän merkitystä jälkipolvien ja tällä hetkellä vallitsevan okkulttuurin kannalta. Luvussa on erinomaisia oivalluksia Crowleyn perinnöstä, mutta monet nykyaikaisen popkulttuurin syviin sameikkoihin johdattavat polut osoittautuvat lopulta umpikujiksi. Lachman tuntuu vetävän yhtäläisyysmerkit Crowleyn ja okkultismin – tai jopa Crowleyn ja henkisen liikehdinnän ylipäätään – välille. Tuntuu kovin hassulta ruotia esimerkiksi new agea ja 2000-luvun ”uusgnostilaista” liikehdintää Crowleyn elämää käsittelevässä teoksessa – aivan kuin maailma olisi näistä ilmiöistä velkaa nimenomaan Crowleylle. Enpä usko, että on.

Lukuun mahtuu myös muita kompastuksia. Genesis P-Orridgen nimi on kirjoitettu yli sivun mittaisen katkelman verran väärin (”Orridge”, tämä kämmy voi toki olla myös kääntäjän tekosia… Sainko nyt skenepisteitä?). Lisäksi luvun loppupuolelta löytyy lause, joka aiheuttaa ainakin minulle vatsanväänteitä: ”Miten sitten on mahdollista, että Crowleysta ovat kiinnostuneet niin rauhaa rakastavat hipit, kaaokseen mieltyneet punkkarit, kuolemaan ihastuneet gootit, paholaista palvovat metallimiehet, meluun mieltyneet teollisuusmeteliavantgardistit ja blingillä keikaroivat räppärit?” Kysymys on sinänsä hyvä, mutta äärimmäisen typerästi muotoiltu (kuolemaan ihastuneet gootit, paholaista palvovat metallimiehet…. oikeasti?). Onneksi Lachman sentään vastaa omaan kysymykseensä fiksusti: ”[Oma vastaukseni on, että] kaikki kielletty, järkyttävä ja ’transgressiivinen’ kiehtoo nykyihmistä[.]” Tästä olen Lachmanin kanssa täysin samaa mieltä.

Lachmanin teos oli pikemminkin omiaan lisäämään hämmennystäni Crowleyn hahmon ja filosofian suhteen kuin poistamaan sitä. Kirjan lukemisen myötä mielessäni heräsi lisää kysymyksiä, joista keskeisimmät liittyvät siihen, kuinka nykythelemiitit suhtautuvat Crowleyn hahmoon ja elämään. Onko niin, että thelemiitit…
a) …kiistävät he sen kuvan, jonka Lachman teoksessaan Crowleysta maalaa? (Lachman esittää Crowleyn seksihulluna narkomaanina ja itsekkäänä pummina, joka vastaanotti kyllä mielellään palveluksia muilta, muttei itse ollut valmis antamaan apua ystävilleen. Sen sijaan hän vastasi avunpyyntöihin vittuilulla ja ajoi monet pitkäaikaisista rakastajattaristaan mielisairaalaan tai päihderiippuvuuden kurimukseen – näin väittää Lachman.)
b) …tunnustavat tämän kuvan todeksi, mutta esittävät, ettei Crowleyn maallisilla teoilla ole mitään merkitystä hänen perintönsä kannalta? (Esimerkiksi H. P. Blavatskyn ja eräiden muiden teosofisen liikkeen merkkihenkilöiden ”persoonallisia” piirteitä on usein puolusteltu persoonan ja todellisen itsen eroavaisuudella. Persoonia tulee ja menee, todellinen itse ja ikuinen viisaus pysyvät. Käsittääkseni thelema ei kuitenkaan tunnusta teosofien ja monien muiden okkulttisten liikkeiden omaksumaa käsitystä ihmisen olemuksen kolmijakoisuudesta [sielu-persoona-ruumis] ainakaan sellaisenaan, joten veikkaanpa, ettei tämä tulkinta ole Crowleyn ja thelemiittien kohdalla relevantti.)
c) …myöntävät, että Crowley oli seksihullu, heroiiniriippuvainen öykkäri, ja hyvä niin; että Crowley oli kaikessa viheliäisyydessään oikeastaan hyvä roolimalli, jonka esimerkkiä seuraamalla ”todellinen tahto” löytyy kerkeämmin?
Thelemiitit ovat jakautuneet Crowleyn kuoleman jälkeen moneen kuppikuntaan, eikä tähän kysymykseen luultavasti löydy sellaista vastausta, johon kaikki Suuren Pedon seuraajat voisivat yhtyä. Olisi silti kiinnostavaa kuulla vaikkapa yksittäisten thelemiittien näkemyksiä asiasta.

Olen kuullut myös sellaisia Crowleyn käytöstä ja valintoja puolustelevia puheenvuoroja, joissa väitetään Crowleyn pyrkineen maalaamaan itsestään jälkipolville tahallisen iljettävän kuvan, jotta ihmiset eivät olisi kiinnostuneita hänen persoonastaan. (Samantapaista spekulointia muistelen kuulleeni myös Blavatskysta.) Kenties John Symondsin parjaava Crowley-elämäkerta olikin osa Crowleyn ovelaa suunnitelmaa, jonka tarkoituksena oli karkottaa persoonakeskeiset, maalliset ihmiset hänen seuraajiensa joukosta? Tuskinpa. Crowleyn epäsovinnainen ja hedonistinen elämäntyyli näyttää nimenomaan nostaneen hänet postuumiin maailmanmaineeseen. Jos hänellä jotain fiksua sanottavaa on ollutkin, se on peittynyt suurten yleisöjen silmissä jo aikoja sitten populaarikulttuurin kevytmieliseen hypeen.

Aleister Crowleyn käännös on laadukas, hyvän keskitason käännöstyötä. Samaa voi sanoa myös ulkoasusta ja taitosta. Suurin teoksen ulkoasuun liittyvä puute on valokuvaliitteen täydellinen puuttuminen. Mitä enemmän elämäkertaan mahtuu erisnimiä, sitä tärkeämpää on paljastaa lukijalle kasvot ainakin keskeisimpien nimien takaa. Olisin mennyt aivan sekaisin erityisesti lukuisissa ”helakanpunaisissa naisissa”, ellen olisi uuden neidon astuessa kuvioihin googlettanut hänen valokuvaansa. Kenties valokuvaliite on jätetty pois siksi, että lukijoiden oletetaan tuntevan Crowleyn elämän tärkeimpien hahmojen kasvot jo aiemmista elämäkerroista? Tällainen oletus ei tunnu aivan perustellulta, sillä okkulttuurin kronikoitsijana tunnetun Lachmanin teokseen tarttuu varmasti moni, jolle aiemmat Crowley-elämäkerrat eivät ole tuttuja.

Note to self:  kannattaisi varmaan jo pikapuoleen ottaa Lachmanin ”pääteos” eli Tajunnan alkemistit luvun alle.

As Above, So Below (2014) arvostelu – Eliphas Lévi kävi täällä

AASB
As Above, So Below (2014)

On aina kivaa, kun joku sotkee keskenään salatieteitä ja kauhuelokuvaa. Vielä kivempaa on, jos salatieteisiin liittyvä tarinamateriaali ei koostu pelkistä ouija-laudoista ja karvaisista noidista. Laadukkaista seikkailu- ja toimintaelokuvistaan tunnetun Legendary Picturesin tuottama As Above, So Below (Yhdysvallat 2014) on jo nimestään lähtien yhtä suurta salatiedeviittausta, ja vieläpä found footage -raameissa! Lupaavaa? Ehkä ei, mutta kiinnostavaa kyllä. Vaikka traileri ei luvannut keskitasoa kummempaa kauhupläjäystä, piti elokuva ilman muuta katsoa itse.

Elokuvan päähenkilö Scarlett Marlowe (Perdita Weeks) ei ole mikään tusinasarjan scream queen: nuoresta iästään huolimatta hän on ehtinyt opiskella tohtorintutkinnon niin arkeologiasta kuin symbologiasta (kuulostaa vitsiltä, mutta ilmeisesti symbologia on ihan oikea tieteenlaji). Taustalla on myös kemian ja kielten opintoja. Scarlett kokee suurta akateemista mielenkiintoa ennen kaikkea alkemiaa ja viisasten kiveä kohtaan. Iranilaisesta käytäväverkostosta tekemiensä löydösten pohjalta hän suuntaa Pariisiin, jossa hän saa tutkimusavukseen ex-heilansa Georgen (Ben Feldman). Lisäksi mukana pyörii Benji (Edwin Hodge), joka kuvaa dokumenttia Scarlettin etsintäprojektista. Benjin dokumentti antaa henkilöhahmoille pätevän tekosyyn raahata kameroita mukanaan found footage -hengessä.

Yhdessä Georgen kanssa Scarlett löytää viitteitä siitä, että kivi on kätketty salaiseen käytävään Pariisin katakombeihin. Kun Scarlett vielä löytää oppaakseen Papillonin (François Civil), joka tuntee katakombit hyvin, on retkikunta kasassa. Ja ei kun menoksi.

AASB-tuli
Nicolas Flamelin hautakivi paljastaa salaisuutensa.

Ei ole järin yllättävää, että elokuva tuo läheisesti mieleen The Descentin (jonka rupuisesta jatko-osasta kirjoittelin jokin aika sitten). Loppumattomista ahtaista käytävistä koostuva tapahtumaympäristö on jo sinällään omiaan herättämään ahdistuksen tunteita, ja onkin ihme, ettei kauhutuottajien katalogeja ole täytetty ns. luolastokauhulla jo kliseeksi asti. As Above, So Below ei tuo aiempiin klaustrokauhuihin oleellista ilmaisullista lisää.

Sinänsä nokkela keksintö on se, että rekikunnan jäsenten otsalamppuihin kiinnitetään Benjin dokumentin vuoksi pikkuruiset nappikamerat. Näin voidaan täysin uskottavasti selittää, miksi elokuvassa on käytetty found footage -materiaalia selvästi useammasta kuin yhdestä kamerasta. Mukana on muitakin varsin kekseliäitä kuvaukseen ja äänisuunnitteluun liittyviä oivalluksia, mutta siihen se sitten jääkin.

AASB-levi
”Eliphas Lévi kävi täällä.”

Kun luolaston kätketty osa alkaa paljastaa salojaan, Scarlett ja George latovat alkemiaan ja salatieteisiin viittaavaa nippelitietoa sellaisella vauhdilla, että heikompaa hirvittää. Elokuvan käsikirjoittajat ovat kyllä Lévinsä ja Dantensa lukeneet – tai ainakin silmäilleet – ja jotain lukemastaan kai ymmärtäneetkin. As Above, So Below vaatii myös katsojaltaan jotakuinkin vastaavaa perehtyneisyyttä aihepiiriin, muutoin monet elokuvan piirteet tuntuvat luultavasti oudoilta ja mielivaltaisilta. Näin se menee aina, kun kyse on esoterian ja alkemian kuvastoihin nojaavista teoksista – varmaankin myös Gustav Meyrinkin Golem, Kenneth Angerin Lucifer Rising ja Alejandro Jodorowskyn The Holy Mountain, vain muutaman esimerkin mainitakseni, vaikuttavat rivikatsojan tai -lukijan silmissä hyvin sekavilta ja ”taiteellisilta”. Tätä vasten on helppo ymmärtää, miksi kriitikot ja katsojat ovat suhtautuneet As Above, So Below’hon nuivahkosti.

AASB-gimma
Katakombeista löytyy erikoisia ihmisiä…

Elokuvan juoneen on leivottu salatieteellisiä lainalaisuuksia, jotka säätelevät retkueen matkan kulkua.  Perusidea on selkeä: niin alhaalla kuin ylhäällä, niin sisällä kuin ulkona. Se, mitä henkilöhahmot kantavat muistoissaan ja mielissään, heijastuu katakombien fyysiseen todellisuuteen. Ongelma on siinä, että tutkijajoukko ei ole tarpeeksi puhdas vastaanottamaan katakombien aarteita. Tämän he hoksaavat itsekin, mutta aivan liian myöhään. Ihmisen sisäisiä demoneja on tunnetusti vaikea ujuttaa elokuvailmaisuun luontevasti, eikä se kovin hyvin onnistu tässäkään elokuvassa: hahmojen haastajat ovat konkreettisia, melko itsestään selviä ja jopa naiiveja poimintoja menneisyyksien varjoista.

Osa elokuvan mörkökohtauksista on onnistunut varsin hyvin sekä ideansa että visuaalisen toteutuksensa puolesta. Mukaan mahtuu toisaalta kaksi väkivaltaista kohtausta, jossa on vaikea nähdä samanlaista moraaliin ja ajatuksen puhtauteen liittyvää kaavaa kuin muissa elokuvan yhteenotoissa. Aivan kuin käsikirjoittajille olisi yllättäen tullut kiire karsia retkikuntaa parin pään verran pienemmäksi. Kenties parempi idea olisi ollut alun alkaenkin lähettää katakombeihin kuuden tyypin sijasta vain neljä hemmoa, jolloin kunkin hahmon taustatarinan kehittelyyn olisi jäänyt enemmän aikaa.

AASB-aukko
…ja outoja reikiä.

En malta olla tarttumatta pieneen yksityiskohtaan. Päähenkilön nimi on, Scarlett Marlowe, on tuskin valittu aivan sattumanvaraisesti. Etunumi Scarlett tuo mieleen Aleister Crowleyn lanseeraaman scarlet womanin – etenkin siksi, että näyttelijättären hiukset ovat punertavat. Mitään sen syvempää merkitysyhteyttä en tosin Scarlettin hahmon ja Crowleyn läpänheiton välillä näe, joten detalji jää pinnalliseksi ja merkitykseltään tyhjäksi. Marlowe-sukunimen taas voidaan nähdä viittaavan Tohtori Faustus -näytelmän kirjoittajaan Christopher Marloween tai Joseph Conradin Pimeyden sydän -romaanin kertojaan Charles Marlowiin. Sekä Tohtori Faustus että Pimeyden sydän kuvaavat tapahtumia, joissa ihminen astuu kielletyn rajan toiselle puolen ja ikään kuin ylittää ihmisyytensä. Jotain tällaista tapahtuu myös As Above, So Below’ssa.

As Above, So Below on huomattavasti parempi elokuva kuin trailerit ja kritiikit antavat ymmärtää. Puolivillaiseksi se silti jää. Sen ansiot ovat lähinnä salatieteellisten viittausten ujuttamisessa teoksen rakenteeseen. Kauhuelokuvan genrekehystä vasten tarkasteltuna se on korkeintaan keskinkertainen.

*****

As Above, So Below DVD @ Discshop
As Above, So Below BD @ Discshop
As Above, So Below VOD @ Discshop
As Above, So Below VOD HD @ Discshop

Mortal Kombat X (2015), osa 4: Who’s next?

Viime viikkoina blogissa on käsitelty jo pariin otteeseen Mortal Kombatia X:ää: Mortal Kombat X, osa 1, Mortal Kombat X, osa 2: Hahmot ja Mortal Kombat X, osa 3: Suosikit ja inhokit. Jatketaan vielä yhden postauksen verran aiheen parissa.

On tavallaan väärin liittää Mortal Kombat X -nimi tämän tekstin otsikkoon, koska nyt siirryn miettimään pelisarjan seuraavaa osaa ja hahmoja, joita toivoisin siinä  näkeväni. Asiaa on ennenaikaista pohtia, sillä sarjan seuraavasta osasta ei ole kantautunut vielä minkäänlaisia uutisia (eikä ihme, onhan Mortal Kombat X:n julkaisusta ehtinyt kulua hädin tuskin puoli vuottakaan). Esitän silti muutamia toiveita. Rajaan tällä kertaa tekstin käsittelemään ainoastaan niitä hahmoja, jotka eivät esiintyneet Mortal Kombat X:ssä pelattavina hahmoina.

Kuka tahansa kytinn

MKX-dvorah-hatutta

D’Vorah (kuvassa) ei vaikuta kaipaavan rinnalleen kumppania. Olisi silti hienoa, jos pelin hahmogalleriaan saataisiin toinenkin kytinn-rodun edustaja – ehkä tällä kertaa miespuolinen. Rodun ominaispiirteistä ei toistaiseksi tiedetä kovinkaan paljoa, joten mahdollisuuksia olisi luoda fyysisiltä ominaisuuksiltaan ties minkälainen hahmo.

Jade

jadeJade syntyi alun perin Kitanan vihreänä värimuunnoksena ja kunnostautui sittemmin tämän ystävänä ja henkivartijana. Tiettävästi Jade viettää elelee revenanttina jossakin päin Neatherrealmia. Olen kokenut Jaden pehmoisen luonteen ja kauniin edenialaisen ulkomuodon kiehtovina, joten olisi mukava päästä kokeilemaan, millainen hän on taistelijana.

Sareena

sareenaSareena vilahtaa Mortal Kombat X:ssä cameoroolissa, mutta pelattavaksi hahmoksi  häntä ei tällä kertaa kelpuutettu. Sareena on demoni, joka toimi alun perin Quan Chin henkivartijana. Sittemmin Sareena on vapautunut Quan Chin palveluksesta ja saanut käyttöönsä ihmiskehon. Sareenassa on kiinnostavaa erityisesti jatkuva häilyminen hyvän ja pahan välillä. Hän on syntyjään Neatherrealmin palvelija, mutta silti hän kokee ilmeistä vetoa hyviin voimiin.

Skarlet

skarletMy scarlet woman confined in dreams, possess my soul and vanquish me. Skarlet on esiintynyt toistaiseksi vain yhdessä pelissä eli Mortal Kombatissa (2011), johon hänet sai halutessaan ladattua maksua vastaan. Hahmon historia yltää kuitenkin kauemmas. Skarlet alkoi muotoutua jo 90-luvun alussa, kun pelaajayhteisössä alkoi levitä huhu Mortal Kombat II -pelissä esiintyvästä, Skarlet-nimisestä piilohahmosta, joka vastaa ulkomuodoltaan Kitanan punaista värivariaatiota. Huhussa ei ollut perää, mutta pelin tekijätiimi otti ideasta kopin ja kehitteli sittemmin Skarletista oikean hahmon. Skarlet oli alun perin Outworldin (ex-)hallitsija Shao Kahnin luomus, joka on rakennettu lähinnä kuolleiden sotureiden verestä. Sittemin Shao Kahn on siirtynyt ajasta ikuisuuteen, joten Skarlet on periaatteessa vapaa nainen tekemään mitä tahtoo. Olisi kiinnostavaa nähdä, minne hänen tiensä vie.

Skarletin kohdalla ei voida välttää tiettyjä Aleister Crowley -assosiaatioita. En itse ole niin Crowleyn perään, mutta hänen ideoidensa pohjalta pulpahdelleet fiktiiviset punanaiset ovat yleensä olleet herttaisia. Eivät kuitenkaan aina.

Nitara

nitaraOn varmaankin tullut jo selväksi, että tykkään punaiseen pukeutuvista naishahmoista? Joo? Silläkin uhalla, että teitä siellä laajakaistan toisessa päässä jo kyllästyttää, mainitsen toivelistassani myös Nitara-vampyyrin. Hahmo muistuttaa Skarletia siinä mielessä, että heillä molemmilla on erityinen suhde vereen: Skarlet on muodostettu verestä, Nitara puolestaan tarvitsee verta elääkseen, vampyyri kun on. Nitarassa minua kiinnostaa lähinnä hänehn goottilainen habituksensa. Hahmoon liittyvää tarinallista potentiaalia ei ole käsittääkseni käytetty sarjan aiempien pelien tarinoissa kovinkaan kunnianhimoisesti hyväksi, ja toivoa voi, että tämä asia vielä muuttuu.

Meat

meatMeat on varmaankin absurdein hahmo Mortal Kombatin historiassa. Kyse on Shang Tsungin keskeneräiseksi jääneestä, geneettisen kokeen tuloksen syntyneestä olennosta, jolla ei ole persoonallisuutta, identiteettiä tai edes nimeä. Meat on pelkkää yksilöimätöntä lihaa. Hahmon taistelutekniikka on aivan älytön: hän pyrkii tuhoamaan vastustajansa lähinnä mutiloimalla itseään. Hahmon tunnetuimpiin liikkeisiin kuuluu muun muassa Head Roll, jossa Meat heittää vastustajaa omalla päällään. Tekijöillä on ollut tätä keksiessä hauskaa. (Myös Kotal Kahnilla on taipumusta itsetuhoon: hän tapaa silpoa veitsellä käsiään otteluiden aluksi ja päätteeksi. Hänen tapauksessaan oman veren vuodatuksella on kuitenkin pelkästään ritualistinen merkitys – hän ei siis yritä saada vastustajaansa esimerkiksi liukastumaan vereen, kuten Meat tekee.)

Ilmeisesti eksistentiaalinen kriisi koitui Meatin kohtaloksi: ”With the ability to become anyone, Meat lost his sense of identity and disappeared into obscurity”. Olin jo hyväksynyt hiljaa sen, että pelisarjan tekijät ovat hylänneet epäkelvon jauhelihaluomuksensa lopullisesti, kunnes netissä levisi huhu: Meat saattaa kuulua Mortal Kombat X:n toiseen Kombat Packiin. Huh! Elämme jännittäviä aikoja.

Noob Saibot

noob saibotTarvitseeko perustella? Noob Saibot on klassinen hahmo, jonka tarina on tuttu kaikille Mortal Kombatin pelaajille. Kerrataan silti: Noob Saibot tunnettiin ensimmäisessä Mortal Kombat -pelissä nimellä Sub-Zero. Sub-Zeron arkkivihollinen Scorpion kuitenkin surmasi hänet, minkä jälkeen hän nousi Neatherrealmista aaveena ja omaksui uuden taistelijaidentiteetin nimeltä Noob Saibot. – Myöhemmissä Mortal Kombat -peleissä esiintyvä Sub-Zero on itse asiassa alkuperäisen Sub-Zeron nuorempi veli, joka omaksui isoveljensä taistelijaidentiteetin kostaakseen tämän kuoleman. (Sekavaa? Kyllä.)

Noob Saibotissa minua kiinnostavat sekä hänen taustatarinansa että taistelutyylinsä. Hänen tärkein ominaisuutensa taistelijana on teleportaatiokyky, joka helpottaa sekä äkillisiä hyökkäyksiä että puolustautumista. Lisäksi hän kykenee luomaan varjostaan eräänlaisen kaksoiskappaleen itsestään, mikä tuo hahmon taistelutekniikkaan aivan uuden ulottuvuuden. Noob Saibotin tilille kuuluu koko pelisarjan kenties verisin fatality, joka tunnetaan nimellä Make a Wish ja jossa hahmon tuplakappaleen hyödyt käyvät ilmeisiksi.

Se Mortal Kombatista tällä erää! Jäämme odottamaan uutisia sarjan seuraavasta osasta.

The Strange Colour of Your Body’s Tears (2013) arvostelu

TSCOYBT
The Strange Colour of Your Body’s Tears (2013)

Törmäsin The Strange Colour of Your Body’s Tearsiin (L’étrange couleur des larmes de ton corps, Belgia/Ranska/Luxembourg 2013) ensimmäistä kertaa jo sen ilmestymivuonna, kun elokuva pyöri Night Visions -festareilla. Elokuva jäi sitten tuoreeltaan näkemättä, mutta nimi ja juliste painuivat mieleen. (Huomatkaa muuten: julisteen art nouveau -naisella on sarvet!) Noihin aikoihin elokuvasta liikkui varsin niukalti tietoja, enkä muista, että varsinaista traileriakaan olisi netistä siihen hätään löytynyt. Tekijöiden nimet eivät sanoneet minulle mitään. Tyrkyllä oli ainoastaan teaseri, joka on tyyliltään vähintäänkin kryptinen. Tällainen mysteerimarkkinointi nojaa samaan tekniikkaan kuin suuri osa kauhuelokuvista: se, mitä et näe, kiinnostaa keskimäärin enemmän kuin se, mitä näet. Olisi toivottavaa, että tämäntyyppisiä trailereita näkisi enemmän – etenkin Hollywood-studioiden trailerit eivät moneen vuoteen ole olleet mitään trailereita, vaan kokonaisia elokuvia juonikaarineen päivineen. Tylsät kohdat on vain leikattu pois. Yritä siinä sitten välttyä spoilereita.

Niin, se teaseri. Se on tässä. Eikö olekin hieno?

The Strange Colour of Your Body’s Tears kertoo liikemies Danista (Klaus Tange), joka palaa työmatkalta. Kotiin saapuessaan hän huomaa, että Edwige-vaimoa ei näy missään. Dan käy kyselemään vaimon perään, mutta kenelläkään ei ole käsitystä tämän olinpaikasta. Danin yläkerrassa asuva vanha nainen kuitenkin haluaa jakaa korisevalla äänellään Danille tarinan siitä, kuinka hänen miehensä on niin ikään kadonnut.

TSCOYBT-dan
Dan näkee kotitalossaan mykistäviä asioita.

Lähes kaikki elokuvan tapahtumat sijoittuvat jugend-kerrostaloon, jossa Dan asuu. Arkkitehtonisesti arvokkaassa talossa riittää kerroksia, huoneistoja ja portaikkoja. Talo on länsimaisessa taiteessa tunnettu lähinnä minuuden symbolina, ja tämä nousee mieleen myös tämän elokuvan kohdalla – ovatko kaikki talon oudot tapahtumat vain kuvauksia Danin sisäisestä elämästä? Tulkinta saa vahvistusta myös tarinan kulusta ja kerrontatyylistä, jotka korostavat Danin kokemusten subjektiivisuutta. Tekisi mieleni sanoa, että kohtaukset etenevät epälineaarisessa järjestyksessä, mutta tällainen toteamus edellyttäisi sitä, että elokuvasta voisi hahmottaa jonkinlaisen kronologian. Nyt sellaista on vaikea havaita.

Selkeää tarinaa elokuvasta ei siis löydy, mutta ei se mitään – mitä muuta giallo-elokuvalta voikaan odottaa? Vai voiko The Strange Colour of Your Body’s Tearsia edes pitää giallona? Tavallaan ei, lajityyppi kun on periaatteessa varattu italialaisille ja italialaisten ohjaajien elokuville. Ehkä pitäisi puhua neo-giallosta? Tällaiseenkin lajityyppilokeroon olen nähnyt elokuvaa aseteltavan. Itse olisin valmis laajentamaan giallon käsitettä kattamaan myös muista (elokuva)kulttuureista kotoisin olevat elokuvat, jolloin giallosta tulisi maagisen realismin kaltainen käsite: lajityyppi assosioidaan vahvasti tiettyyn kulttuuriin, mutta sitä ei kuitenkaan rajoiteta käsittämään pelkästään kyseisestä kulttuurista syntyisin olevia teoksia.

TSCOYBT-scarlet-woman
Danin kotirapussa vilahtaa mystinen scarlet woman.

The Strange Colour of Your Body’s Tearsissa nähdään kaikki perinteisen giallo-elokuvan elementit. Kuten gialloissa yleensä, elokuvan väkivalta on raakaa, muttei erityisen graafisesti toteutettua. Kokonaisuudesta tekee vielä vähäsen raflaavampaa se runsas paljaan pinnan määrä, joka elokuvassa nähdään – sekin melko tyypillistä gialloille. Danin vaimon nimi, Edwige, lienee viittaus tunnettuun giallonäyttelijätär Edwige Fenechiin. Mitä tyylipiirteisiin tulee, ainoastaan tarinan pirstaleisuus tekee The Strange Colour of Your Body’s Tearsista poikkeuksellisen giallon. Kerronta on niin säpäleistä, että se tuo mieleen 1920-luvun surrealistiset elokuvat. On totta, että vain harvat giallot suostuvat kuljettamaan juonta kuin pässiä narussa, mutta sentään näin sekavaksi touhu ei yleensä mene.

TSCOYBT-split-screen
Elokuvan leikkaaja on tykästynyt split screenin käyttöön.

Elokuvaa katsellessani tajusin, mistä giallojen mehevä ydin oikeastaan koostuu. Olen varmaankin aina kyllä ymmärtänyt tämän, mutta vasta nyt asia ”artikuloitui” selkeäksi ajatukseksi. Kyse on eräänlaisesta gotiikan ja 60–70-lukujen muhkeiden tyylipiirteiden yhteentörmäyksestä. Kun kaksi hyvää yhdistää, ei lopputulos voi olla huono – eihän? Giallo on aina ollut nimenomaan visuaalisen estetiikan juhlaa. En ole koskaan nähnyt yhtäkään gialloa, jonka tarina olisi muistamisen arvoinen.

TSCOYBT-scarlet-woman-ja-veitsi
Elokuvan värit ovat vahvoja ja naiset kauniita.

The Strange Colour of Your Body’s Tears onnistuu ennen kaikkea leikkauksen ja kuvauksen tasoilla. Elokuva voisi olla lahjakkaan, elokuvakoulusta pian valmistuvan leikkaajan opinnäytetyö – niin runsaasti ja itsetietoisesti leikkauksen eri keinoja käytetään. Mukana on jaettua kuva-alaa, hidastuksia ja julmettu määrä hyppyleikkausta. Kamera etsii jatkuvasti outoja kuvakulmia ja liikeratoja – joskus se roikkuu katossa, toisinaan taas pyörii oman akselinsa ympäri. Lähikuvaa ja erikoislähikuvaa käytetään poikkeuksellisen paljon. Mukana taitaa olla myös hieman stop-motion-animaatiota? Melkoinen paketti joka tapauksessa.

Välillä villi leikkaustekniikka kuitenkin puurouttaa kerrontaa. Jotkin kohtaukset on leikattu niin kiihkeään tahtiin, että on vaikea hahmottaa, mitä tilanteessa tapahtuu. Tämä on varmasti ainakin osittain tarkoituksellista, mutta silti ärsyttävää. Elokuvan mustavalkoisissa montaasijaksoissa töksähtelevä ja vihjaileva leikkaus on vielä kiehtovaa, mutta kun se alkaa sitten levitä myös ”kertoviin” osioihin, kiehuu puuro jo liian paksuksi. Kokonaisuus muistuttaa leikkauksen ja kuvauksen puolesta enemmän 100-minuuttista musiikkivideota kuin elokuvaa.

TSCOYBT-nahka
Mustavalkoisten kohtausten kuljetus on tarkoituksellisesti nykivää.

Mistä elokuvassa sitten on temaattisessa mielessä kyse? En ole lainkaan varma. Minusta kaiken taustalla vaikuttaa olevan jonkinlainen trauma, jonka Dan on kokenut lapsuudessaan. Tämä trauma säteilee hänen aikuisuuteensa ja muovaa hänen naissuhteensa varsin ristiriitaisiksi: toisaalta hän on naisia kohtaan kiimaisen utelias, toisaalta pelokas ja jopa vihamielinen. Ehkä. Tai sitten jotain ihan muuta.

Mikäli joku teistä on nähnyt elokuvan, olisi kiinnostavaa kuulla tulkintojanne ja ajatuksianne.

*****