Törmäsin The Strange Colour of Your Body’s Tearsiin (L’étrange couleur des larmes de ton corps, Belgia/Ranska/Luxembourg 2013) ensimmäistä kertaa jo sen ilmestymivuonna, kun elokuva pyöri Night Visions -festareilla. Elokuva jäi sitten tuoreeltaan näkemättä, mutta nimi ja juliste painuivat mieleen. (Huomatkaa muuten: julisteen art nouveau -naisella on sarvet!) Noihin aikoihin elokuvasta liikkui varsin niukalti tietoja, enkä muista, että varsinaista traileriakaan olisi netistä siihen hätään löytynyt. Tekijöiden nimet eivät sanoneet minulle mitään. Tyrkyllä oli ainoastaan teaseri, joka on tyyliltään vähintäänkin kryptinen. Tällainen mysteerimarkkinointi nojaa samaan tekniikkaan kuin suuri osa kauhuelokuvista: se, mitä et näe, kiinnostaa keskimäärin enemmän kuin se, mitä näet. Olisi toivottavaa, että tämäntyyppisiä trailereita näkisi enemmän – etenkin Hollywood-studioiden trailerit eivät moneen vuoteen ole olleet mitään trailereita, vaan kokonaisia elokuvia juonikaarineen päivineen. Tylsät kohdat on vain leikattu pois. Yritä siinä sitten välttyä spoilereita.

Niin, se teaseri. Se on tässä. Eikö olekin hieno?

The Strange Colour of Your Body’s Tears kertoo liikemies Danista (Klaus Tange), joka palaa työmatkalta. Kotiin saapuessaan hän huomaa, että Edwige-vaimoa ei näy missään. Dan käy kyselemään vaimon perään, mutta kenelläkään ei ole käsitystä tämän olinpaikasta. Danin yläkerrassa asuva vanha nainen kuitenkin haluaa jakaa korisevalla äänellään Danille tarinan siitä, kuinka hänen miehensä on niin ikään kadonnut.

Lähes kaikki elokuvan tapahtumat sijoittuvat jugend-kerrostaloon, jossa Dan asuu. Arkkitehtonisesti arvokkaassa talossa riittää kerroksia, huoneistoja ja portaikkoja. Talo on länsimaisessa taiteessa tunnettu lähinnä minuuden symbolina, ja tämä nousee mieleen myös tämän elokuvan kohdalla – ovatko kaikki talon oudot tapahtumat vain kuvauksia Danin sisäisestä elämästä? Tulkinta saa vahvistusta myös tarinan kulusta ja kerrontatyylistä, jotka korostavat Danin kokemusten subjektiivisuutta. Tekisi mieleni sanoa, että kohtaukset etenevät epälineaarisessa järjestyksessä, mutta tällainen toteamus edellyttäisi sitä, että elokuvasta voisi hahmottaa jonkinlaisen kronologian. Nyt sellaista on vaikea havaita.

Selkeää tarinaa elokuvasta ei siis löydy, mutta ei se mitään – mitä muuta giallo-elokuvalta voikaan odottaa? Vai voiko The Strange Colour of Your Body’s Tearsia edes pitää giallona? Tavallaan ei, lajityyppi kun on periaatteessa varattu italialaisille ja italialaisten ohjaajien elokuville. Ehkä pitäisi puhua neo-giallosta? Tällaiseenkin lajityyppilokeroon olen nähnyt elokuvaa aseteltavan. Itse olisin valmis laajentamaan giallon käsitettä kattamaan myös muista (elokuva)kulttuureista kotoisin olevat elokuvat, jolloin giallosta tulisi maagisen realismin kaltainen käsite: lajityyppi assosioidaan vahvasti tiettyyn kulttuuriin, mutta sitä ei kuitenkaan rajoiteta käsittämään pelkästään kyseisestä kulttuurista syntyisin olevia teoksia.

The Strange Colour of Your Body’s Tearsissa nähdään kaikki perinteisen giallo-elokuvan elementit. Kuten gialloissa yleensä, elokuvan väkivalta on raakaa, muttei erityisen graafisesti toteutettua. Kokonaisuudesta tekee vielä vähäsen raflaavampaa se runsas paljaan pinnan määrä, joka elokuvassa nähdään – sekin melko tyypillistä gialloille. Danin vaimon nimi, Edwige, lienee viittaus tunnettuun giallonäyttelijätär Edwige Fenechiin. Mitä tyylipiirteisiin tulee, ainoastaan tarinan pirstaleisuus tekee The Strange Colour of Your Body’s Tearsista poikkeuksellisen giallon. Kerronta on niin säpäleistä, että se tuo mieleen 1920-luvun surrealistiset elokuvat. On totta, että vain harvat giallot suostuvat kuljettamaan juonta kuin pässiä narussa, mutta sentään näin sekavaksi touhu ei yleensä mene.

Elokuvaa katsellessani tajusin, mistä giallojen mehevä ydin oikeastaan koostuu. Olen varmaankin aina kyllä ymmärtänyt tämän, mutta vasta nyt asia ”artikuloitui” selkeäksi ajatukseksi. Kyse on eräänlaisesta gotiikan ja 60–70-lukujen muhkeiden tyylipiirteiden yhteentörmäyksestä. Kun kaksi hyvää yhdistää, ei lopputulos voi olla huono – eihän? Giallo on aina ollut nimenomaan visuaalisen estetiikan juhlaa. En ole koskaan nähnyt yhtäkään gialloa, jonka tarina olisi muistamisen arvoinen.

The Strange Colour of Your Body’s Tears onnistuu ennen kaikkea leikkauksen ja kuvauksen tasoilla. Elokuva voisi olla lahjakkaan, elokuvakoulusta pian valmistuvan leikkaajan opinnäytetyö – niin runsaasti ja itsetietoisesti leikkauksen eri keinoja käytetään. Mukana on jaettua kuva-alaa, hidastuksia ja julmettu määrä hyppyleikkausta. Kamera etsii jatkuvasti outoja kuvakulmia ja liikeratoja – joskus se roikkuu katossa, toisinaan taas pyörii oman akselinsa ympäri. Lähikuvaa ja erikoislähikuvaa käytetään poikkeuksellisen paljon. Mukana taitaa olla myös hieman stop-motion-animaatiota? Melkoinen paketti joka tapauksessa.

Välillä villi leikkaustekniikka kuitenkin puurouttaa kerrontaa. Jotkin kohtaukset on leikattu niin kiihkeään tahtiin, että on vaikea hahmottaa, mitä tilanteessa tapahtuu. Tämä on varmasti ainakin osittain tarkoituksellista, mutta silti ärsyttävää. Elokuvan mustavalkoisissa montaasijaksoissa töksähtelevä ja vihjaileva leikkaus on vielä kiehtovaa, mutta kun se alkaa sitten levitä myös ”kertoviin” osioihin, kiehuu puuro jo liian paksuksi. Kokonaisuus muistuttaa leikkauksen ja kuvauksen puolesta enemmän 100-minuuttista musiikkivideota kuin elokuvaa.

Mistä elokuvassa sitten on temaattisessa mielessä kyse? En ole lainkaan varma. Minusta kaiken taustalla vaikuttaa olevan jonkinlainen trauma, jonka Dan on kokenut lapsuudessaan. Tämä trauma säteilee hänen aikuisuuteensa ja muovaa hänen naissuhteensa varsin ristiriitaisiksi: toisaalta hän on naisia kohtaan kiimaisen utelias, toisaalta pelokas ja jopa vihamielinen. Ehkä. Tai sitten jotain ihan muuta.

Mikäli joku teistä on nähnyt elokuvan, olisi kiinnostavaa kuulla tulkintojanne ja ajatuksianne.

*****