Francesca (2015) arvostelu & mitä Night Visionsissa jäi näkemättä

FRANCESCA poster
Francesca (2015)

Joko Night Visionsin tämän kevään ohjelmisto on ollut kauttaaltaan täyttä priimaa, tai sitten olen onnistunut valikoimaan katsottavaksi katalogin parhaat elokuvat. Näin mietin katsellessani Francesca-elokuvaa (Italia/Argentiina 2015), joka päättää oman Night Visions -katselmukseni tämän kevään osalta. Francesca on tyylipuhdas kunnianosoitus giallo-genrelle, joka kukoisti Italiassa 60- ja 70-luvuilla. Tuotannossa on nähty valtavasti vaivaa, jotta elokuva näyttäisi ja kuulostaisi mahdollisimman autenttiselta 60-luvun giallolta. Francesca on jopa ”giallompi” kuin alkuperäiset giallot: se korostaa lajityypin ominaispiirteitä niin parahultaisesti, että elokuva on ikään kuin ylisaturoitunut. Homma vedetään överiksi – mutta voi hitto, kuinka tyylikkäästi se onkaan tehty!

Poliisietsivät Moretti (Luis Emilio Rodriguez) ja Succo (Gustavo Dalessanro) saavat tutkittavakseen joukon raakoja murhia. Rikospaikkoja yhdistää kaksi seikkaa: ruumiiden silmien päälle on asetettu kolikot, ja lähistöltä löytyy viesti, jossa siteerataan Danten Jumalaista näytelmää. Murhat näyttävät liittyvän paikallisen Dante-asiantuntijan Viscontin (kiusallisen paljon Robert de Niroa muistuttava Raul Gederlini) tyttäreen Francescaan, joka on kadonnut jäljettömiin 15 vuotta aikaisemmin. Francesca on lapsuudessaan osoittanut merkkejä jonkinlaisesta psyykkisestä epätasapainoisuudesta, ja vaikuttaa siltä, että hän on nyt aloittanut jonkinlaisen henkilökohtaisen kostoprosessin ja lahtaa kaupungin asukkaita oikein urakalla.

Francesca_4
Ei gialloa ilman eyestabbingia?

Murhia kuvataan perinteiseen giallo-tyyliin. Kamera ei ole kiinnostunut murhaajan kasvoista, vaan kääntyy jatkuvasti kohti hänen nahkaisia avokkaitaan tai natisevia, punaisia käsineitään. Murhatilanteisiin liittyy lajityypillie ominaiseen tapaan kummallista nauhoitetta toisteleva nukke, jolla uhri ensin säikäytetään perinpohjaisesti. Lopuksi hänet pistetään nippuun teräaseella. Murhakohtauksissa taustalla soi kiivastahtinen, sopivasti progehtava musiikki.

Tähän mennessä lienee käynyt selväksi, että Francescan vahvuus on ennen kaikkea sen tyylissä. Värimäärittely, näyttämöllepano, kuvaus, leikkaus, musiikki, äänisuunnittelu – kaikki tähtäävät samaan tyylilliseen päätepisteeseen. Erityisesti lavastus ja puvustus on toteutettu pieteetillä: 60-luvun Italia on taiottu kameran eteen elävänä ja värikylläisenä. Lopputulos on todella vaikuttava, eikä elokuvaa katsellessa voi kuin harmitella, kuinka aliarvostettu genre giallo on.

Francesca_1
Nahkakäsineet kuuluvat asiaan.

Mikä voitetaan tyylissä, hävitään elokuvan juonessa. Giallo-elokuvien loppuratkaisut ovat usein jokseenkin kankeita ja kömpelöitä. Tämä pätee myös Francescaan, jonka loppuratkaisu on toki yllättävä, mutta sitäkin kökömpi. On kenties epäreilua moittia Francescaa tästä – taiten hiottu tarina kun ei yksinkertaisesti kuulu giallojen vaatimusmäärittelyyn. Tällä kertaa loppuratkaisu on kuitenkin kömpelö jopa giallo-mittapuulla.

Oikein harmitti nähdä, kuinka vähän perjantain Francesca-näytöksessä oli katsojia – ehkä parikymmentä? Mikä teitä vaivaa, hyvät ihmiset? Mikä on, kun laadukas neo-giallo ei kelpaa? Elokuvan jälkeen Gloriasta oli vaikea päästä ulos – niin täynnä venuen aula oli Cannibal Holocaustin näytöstä odottelevista ihmisistä. Hetken mietin, pitäisikö katua, että jätin Cannibal Holocaust -lipun hankkimatta – tuskin saan elinaikanani toista tilaisuutta nähdä tätä elokuvaa isolta kankaalta ja vieläpä ohjaaja Ruggero Dedaton läsnä ollessa. Olen lopulta kuitenkin iloinen, että skippasin tämän. Cannibal Holocaust on erinomainen elokuva, mutten oikeastaan koe tarvetta katsoa sitä enää koskaan uudestaan. (Cannibal Holocaustin voi muuten käydä katsomassa vielä tänään Dubrovnikissa klo 22.45. Ruggero on ymmärtääkseni jälleen paikalla.)

Kaikkea ei ehdi eikä jaksa katsoa, etenkin kun käytäntönä on blogata kaikesta mitä katsoo. Night Visionsin ohjelmistossa on muutamia nimekkeitä, jotka jouduin vastentahtoisesti skippaamaan – ja joista ainakin osaan palaan myöhemmin. Kaikkein eniten jäi harmittamaan Ryan Goslingin debyyttiohjaus Lost River, jonka värikylläinen synabeat-traileri toi kivasti mieleen viime vuosien Detroit-elokuvat It Follows ja Only Lovers Left Alive. (Onneksi Lost Riveristä on jo saatavilla kotikatselutallene.) Myös ”romanttinen” kauhukomedia (seksikauhukomedia? kauhuseksikomedia?) Nina Forever täytyy tsekata paremmalla ajalla. Natseja ja riivauskauhua yhdistelevä norjalainen Huset jää korvan taa – toivottavasti VLMedia innostuu tekemään tästäkin DVD:n. Loppuun tunnustus: en ole vieläkään nähnyt The Roomia. Toivottavasti se säilyy Night Visionsin ohjelmistossa myös ensi vuonna.

Night Visions: Back to Basics 2016 päättyy minun osaltani tähän, mutta festivaali itsessään pääsee vasta tänään kunnolla käyntiin. Elokuvat alkavat pyöriä iltapäivällä ja jatkuvat Andorrassa ja Dubrovnikissa sunnuntaiaamupäivään asti. Laitan tähän vielä tähdet Francescalle, sitten vetäydyn viikonlopun viettoon. Muistutuksena: myös Francesca pyöritetään festivaaleilla vielä kerran, klo 16.45 Korjaamon Elokuvasalissa.

Ps. Glorian eteispalvelukäytäntö (josta valitin pari päivää sitten) on viikon aikana muuttunut huomattavasti järkevämpään suuntaan: perjantaina sain ottaa laukun mukanani elokuvasaliin, ja ilmeisesti narikkakin olisi tällä kertaa ollut vakuutettu.

*****

Olen saanut tapahtuman järjestäjältä lehdistölipun tämän tekstin kirjoittamista varten.

The Strange Colour of Your Body’s Tears (2013) arvostelu

TSCOYBT
The Strange Colour of Your Body’s Tears (2013)

Törmäsin The Strange Colour of Your Body’s Tearsiin (L’étrange couleur des larmes de ton corps, Belgia/Ranska/Luxembourg 2013) ensimmäistä kertaa jo sen ilmestymivuonna, kun elokuva pyöri Night Visions -festareilla. Elokuva jäi sitten tuoreeltaan näkemättä, mutta nimi ja juliste painuivat mieleen. (Huomatkaa muuten: julisteen art nouveau -naisella on sarvet!) Noihin aikoihin elokuvasta liikkui varsin niukalti tietoja, enkä muista, että varsinaista traileriakaan olisi netistä siihen hätään löytynyt. Tekijöiden nimet eivät sanoneet minulle mitään. Tyrkyllä oli ainoastaan teaseri, joka on tyyliltään vähintäänkin kryptinen. Tällainen mysteerimarkkinointi nojaa samaan tekniikkaan kuin suuri osa kauhuelokuvista: se, mitä et näe, kiinnostaa keskimäärin enemmän kuin se, mitä näet. Olisi toivottavaa, että tämäntyyppisiä trailereita näkisi enemmän – etenkin Hollywood-studioiden trailerit eivät moneen vuoteen ole olleet mitään trailereita, vaan kokonaisia elokuvia juonikaarineen päivineen. Tylsät kohdat on vain leikattu pois. Yritä siinä sitten välttyä spoilereita.

Niin, se teaseri. Se on tässä. Eikö olekin hieno?

The Strange Colour of Your Body’s Tears kertoo liikemies Danista (Klaus Tange), joka palaa työmatkalta. Kotiin saapuessaan hän huomaa, että Edwige-vaimoa ei näy missään. Dan käy kyselemään vaimon perään, mutta kenelläkään ei ole käsitystä tämän olinpaikasta. Danin yläkerrassa asuva vanha nainen kuitenkin haluaa jakaa korisevalla äänellään Danille tarinan siitä, kuinka hänen miehensä on niin ikään kadonnut.

TSCOYBT-dan
Dan näkee kotitalossaan mykistäviä asioita.

Lähes kaikki elokuvan tapahtumat sijoittuvat jugend-kerrostaloon, jossa Dan asuu. Arkkitehtonisesti arvokkaassa talossa riittää kerroksia, huoneistoja ja portaikkoja. Talo on länsimaisessa taiteessa tunnettu lähinnä minuuden symbolina, ja tämä nousee mieleen myös tämän elokuvan kohdalla – ovatko kaikki talon oudot tapahtumat vain kuvauksia Danin sisäisestä elämästä? Tulkinta saa vahvistusta myös tarinan kulusta ja kerrontatyylistä, jotka korostavat Danin kokemusten subjektiivisuutta. Tekisi mieleni sanoa, että kohtaukset etenevät epälineaarisessa järjestyksessä, mutta tällainen toteamus edellyttäisi sitä, että elokuvasta voisi hahmottaa jonkinlaisen kronologian. Nyt sellaista on vaikea havaita.

Selkeää tarinaa elokuvasta ei siis löydy, mutta ei se mitään – mitä muuta giallo-elokuvalta voikaan odottaa? Vai voiko The Strange Colour of Your Body’s Tearsia edes pitää giallona? Tavallaan ei, lajityyppi kun on periaatteessa varattu italialaisille ja italialaisten ohjaajien elokuville. Ehkä pitäisi puhua neo-giallosta? Tällaiseenkin lajityyppilokeroon olen nähnyt elokuvaa aseteltavan. Itse olisin valmis laajentamaan giallon käsitettä kattamaan myös muista (elokuva)kulttuureista kotoisin olevat elokuvat, jolloin giallosta tulisi maagisen realismin kaltainen käsite: lajityyppi assosioidaan vahvasti tiettyyn kulttuuriin, mutta sitä ei kuitenkaan rajoiteta käsittämään pelkästään kyseisestä kulttuurista syntyisin olevia teoksia.

TSCOYBT-scarlet-woman
Danin kotirapussa vilahtaa mystinen scarlet woman.

The Strange Colour of Your Body’s Tearsissa nähdään kaikki perinteisen giallo-elokuvan elementit. Kuten gialloissa yleensä, elokuvan väkivalta on raakaa, muttei erityisen graafisesti toteutettua. Kokonaisuudesta tekee vielä vähäsen raflaavampaa se runsas paljaan pinnan määrä, joka elokuvassa nähdään – sekin melko tyypillistä gialloille. Danin vaimon nimi, Edwige, lienee viittaus tunnettuun giallonäyttelijätär Edwige Fenechiin. Mitä tyylipiirteisiin tulee, ainoastaan tarinan pirstaleisuus tekee The Strange Colour of Your Body’s Tearsista poikkeuksellisen giallon. Kerronta on niin säpäleistä, että se tuo mieleen 1920-luvun surrealistiset elokuvat. On totta, että vain harvat giallot suostuvat kuljettamaan juonta kuin pässiä narussa, mutta sentään näin sekavaksi touhu ei yleensä mene.

TSCOYBT-split-screen
Elokuvan leikkaaja on tykästynyt split screenin käyttöön.

Elokuvaa katsellessani tajusin, mistä giallojen mehevä ydin oikeastaan koostuu. Olen varmaankin aina kyllä ymmärtänyt tämän, mutta vasta nyt asia ”artikuloitui” selkeäksi ajatukseksi. Kyse on eräänlaisesta gotiikan ja 60–70-lukujen muhkeiden tyylipiirteiden yhteentörmäyksestä. Kun kaksi hyvää yhdistää, ei lopputulos voi olla huono – eihän? Giallo on aina ollut nimenomaan visuaalisen estetiikan juhlaa. En ole koskaan nähnyt yhtäkään gialloa, jonka tarina olisi muistamisen arvoinen.

TSCOYBT-scarlet-woman-ja-veitsi
Elokuvan värit ovat vahvoja ja naiset kauniita.

The Strange Colour of Your Body’s Tears onnistuu ennen kaikkea leikkauksen ja kuvauksen tasoilla. Elokuva voisi olla lahjakkaan, elokuvakoulusta pian valmistuvan leikkaajan opinnäytetyö – niin runsaasti ja itsetietoisesti leikkauksen eri keinoja käytetään. Mukana on jaettua kuva-alaa, hidastuksia ja julmettu määrä hyppyleikkausta. Kamera etsii jatkuvasti outoja kuvakulmia ja liikeratoja – joskus se roikkuu katossa, toisinaan taas pyörii oman akselinsa ympäri. Lähikuvaa ja erikoislähikuvaa käytetään poikkeuksellisen paljon. Mukana taitaa olla myös hieman stop-motion-animaatiota? Melkoinen paketti joka tapauksessa.

Välillä villi leikkaustekniikka kuitenkin puurouttaa kerrontaa. Jotkin kohtaukset on leikattu niin kiihkeään tahtiin, että on vaikea hahmottaa, mitä tilanteessa tapahtuu. Tämä on varmasti ainakin osittain tarkoituksellista, mutta silti ärsyttävää. Elokuvan mustavalkoisissa montaasijaksoissa töksähtelevä ja vihjaileva leikkaus on vielä kiehtovaa, mutta kun se alkaa sitten levitä myös ”kertoviin” osioihin, kiehuu puuro jo liian paksuksi. Kokonaisuus muistuttaa leikkauksen ja kuvauksen puolesta enemmän 100-minuuttista musiikkivideota kuin elokuvaa.

TSCOYBT-nahka
Mustavalkoisten kohtausten kuljetus on tarkoituksellisesti nykivää.

Mistä elokuvassa sitten on temaattisessa mielessä kyse? En ole lainkaan varma. Minusta kaiken taustalla vaikuttaa olevan jonkinlainen trauma, jonka Dan on kokenut lapsuudessaan. Tämä trauma säteilee hänen aikuisuuteensa ja muovaa hänen naissuhteensa varsin ristiriitaisiksi: toisaalta hän on naisia kohtaan kiimaisen utelias, toisaalta pelokas ja jopa vihamielinen. Ehkä. Tai sitten jotain ihan muuta.

Mikäli joku teistä on nähnyt elokuvan, olisi kiinnostavaa kuulla tulkintojanne ja ajatuksianne.

*****

Berberian Sound Studio (2012) arvostelu – Ruumisarkkumikserin äärellä

berberian_sound_studio
Berberian Sound Studio (2012)

Mainitsin jokin aika sitten, että Yle Teema valitsi Kauhun ääniä -teemalauantainsa toiseksi elokuvaksi Peter Stricklandin Berberian Sound Studion (2012). Muistot elokuvan teatteriesityksestä parin vuoden takaa olivat niin hyviä, että oli pakko katsoa tämä digiboksista heti pois. Elokuva löytyy vielä reilun viikon päivät Yle Areenasta, suosittelen edelleen lämpimästi! Jos luet tätä tekstiä jälkijunassa ja missasit Areena-mahdollisuuden, tiedoksesi, että VLMedialta pitäisi tulla tämän vuoden lokakuussa elokuvan DVD-julkaisu (Discshop, CDON).

On loogista, että elokuva on Teemalla liitetty nimenomaan kauhuelokuvien äänimaailmaa alleviivaavaan ohjelmistopalikkaan. Kuten nimikin kertoo, Berberian Sound Studiossa äänellä on suuri painoarvo: elokuvan päähenkilö Gilderoy (Toby Jones) työskentelee elokuvien ääniteknikkona. Lisäksi ääntä käytetään elokuvassa varsin kiinnostavalla ja omaperäisellä tavalla.

Gilderoy on villasukkamainen vanhapoika, joka matkustaa kotimaastaan Englannista Italiaan tekemään ääniraitaa giallo-elokuvaan nimeltä Ratsastajien kurimus (Il Vortice Equestre). Puvustuksesta ja näyttämöllepanosta päätellen eletään giallojen kulta-aikaa eli 1970-lukua. Elokuvan kuvaukset ovat jo päättyneet, ja leikkausprosessikin on jo ohi. Enää puuttuvat äänet, jotka herättävät Ratsastajien kurimuksen eloon.

BBS-gilderoy-ja-francesco
Gilderoy ja Francesco puhuvat, vaikka filmi pyörii jo.

Gilderoy otetaan italialaisessa äänistudiossa vastaan omituisella tavalla. Kaunis toimistotyttö Elena (Tonia Sotiropoulou) on hänelle korostetun tyly, tuottaja Francescon (Cosimo Fusco) suhtautuminen taas vaihtelee ylilyövästä innostuksesta välinpitämättömyyteen ja torjuntaan. Kun Gilderoy ottaa puheeksi kulukorvaukset tai sivuaa muutoin raha-asioita, tunnelma studiossa muuttuu heti kalseaksi. Ohjaaja Santini (Antonio Mancino) taas on, kuulemma, mahdottoman innoissaan Gilderoyn osallisuudesta elokuvaan, mutta mies itse ei tunnu ehtivän kiireiltään studiolle koskaan.

Ja sitten käydään sorvin ääreen. Gilderoy joutuu opettelemaan nopeasti paljon uutta: hän ei ole koskaan aiemmin työskennellyt kauhuelokuvatuotannossa. Lisäksi italialainen työkulttuuri on hänelle täysin vieras. Avukseen Gilderoy on saanut Massimon ja Massimon (Jozef Cseres & Pal Toth), kaksi ilmeisesti mykkää foley-miestä, jotka milloin hakkaavat äänityshuoneessa meloneja lekalla, milloin lilluttavat lakanoita vesisoikossa kondensaattorimikrofonin alla. Gilderoyn pääasiallinen työtoveri on kuitenkin Francesco, jonka mieliala on epätasainen kuin säikähtäneen ihmisen sydänkäyrä.

BBS-mata
Jossakin lojuu saavillinen foley-hommissa muussattuja vihanneksia. Nyt tuli kyllä mieleen Peter Greenaway ja Kokki, varas, vaimo ja rakastaja.

Ainoa ihminen, joka suhtautuu Gilderoyhyn vilpittömän myötämielisesti, on ääninäyttelijä Silvia (Fatma Mohamed). Gilderoy ja Silvia ovat studiota luotsaaviin tahoihin nähden ikään kuin samassa leirissä. Gilderoylle ja Silvialle ollaan ystävällisiä vain siksi, että heistä halutaan hyötyä tavalla tai toisella.

BBS-silvia
Silvian pinna pettää.

Berberian Sound Studion katsoja pääsee osalliseksi Ratsastajien kurimuksesta lähinnä keskeneräisen ääniraidan kautta. Kuvaraidasta katsoja näkee vain noin minuutin mittaisen alkutekstimontaasin. Ratsastajien kurimuksen juoni hahmottuu foley-miesten ja ääninäyttelijöiden työn kautta: elokuva kertoo kahdesta ratsastaja-akatemiassa opiskelevasta tytöstä, jotka löytävät koulun kirjastosta Malleus Maleficarumin eli niin kutsutun Noitavasaran. Pian akatemian kellarista löytyy myös raatoja, joihin kyseisen opuksen oppeja on sovellettu. (Jos koet, että noidat ovat elämässäsi merkittävä ongelma, mutta latinantaitosi ei riitä Noitavasaran alkukielisten painosten tulkitsemiseen, ei hätää: Salakirjat julkaisi tovi sitten teoksen ensimmäisen [?] suomenkielisen painoksen.)

Ohjaaja Santinin mielestä Ratsastajien kurimus ei ole kauhuelokuva, vaan ”Santini-elokuva”. Hän näkee itsensä totuudentorvena ja ihmisoikeuksien puolustajana, joka nostaa esille valitettavia historiallisia tapahtumia. Ratsastajien kurimuksessa hän tahtoo kertoa niistä kärsimyksistä, joita lukuisat naiset saivat noitavainojen huiskeessa kokea. Tosiasiassa Ratsastajien kurimus on ilmeisesti pelkkä halpa tusinagiallo. Gilderoyn tekemä ääniraita kuulostaa tällaiseen elokuvaan suorastaan liian tyylikkäältä ja kokeelliselta.

BBS-gilderoy-peili
”Ihan vähän vaan tässä flippaan.”

Äänen ja kuvan välisen synkronin hajoaminen kertoo Berberian Sound Studiossa todellisuuden pirstaloitumisesta. Gilderoy on joutunut vieraaseen maailmaan, mikä järkyttää häntä. Elokuvan loppupuolella Ratsastajien kurimuksen ja Gilderoyn arkitodellisuuden välinen raja sumenee, ja Berberian Sound Studion ääniraidalle tapahtuu jotain todella outoa. Tässä vaiheessa elokuvaa ei ole enää mielekästä katsella tarinavetoisena kokonaisuutena, sillä minkäänlaisen tarinan konstruoimiseen ei anneta enää kunnon aineksia.

BBS-meltdown
Kun pääsette elokuvassa tähän kohtaukseen asti, ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Kieli on yhtenäisyyden ja poissulkemisen väline niin omassamme kuin Berberian Sound Studionkin maailmassa. Gilderoy suljetaan jatkuvasti italiaa solkkaavan tuotantoporukan ulkopuolelle, sillä hän ei osaa italiaa. Näin hän tulee ikään kuin syrjäytetyksi omassa valtakunnassaan. Gilderoyn hobittimainen ja anteeksipyytelevä olemus ei erotu visuaalisuutta ja ulkonäköä painottavassa nykymaailmassa edukseen, joten ei ole ihme, että tämä muumiotaudin riivaaman omenan näköinen tallustaja on valinnut ammatikseen nimenomaan ääniin liittyvän tehtävän. Vain kerran hän saa työtiimin ihailua ja jakamatonta huomiota osakseen. Kun studion valot sammuvat sähkökatkoksen vuoksi, näköaisti menettää suvereeniutensa, ja Gilderoy pääsee esittelemään kykyjään äänisuunnittelijana. Tuotantotiimi kuuntelee haltioissaan, millaisia ääniä Gilderoy onnistuu yksinkertaisilla työvälineillä tuottamaan. Heti kun sähköt palaavat, lumous särkyy: Gilderoy on jälleen ruma ja persjalkainen kuivattu aprikoosi.

Joku ehkä ihmettelee tämän tekstin outoa otsikkoa, joten kerrotaan lopuksi vähän taustoja. Berberian Sound Studiota katsellessa mieleeni tuli rakkaan puolisoni omistama esine, jota on jo vuosikausia kutsuttu ruumisarkkumikseriksi. Kyse ei ole cocktail-mikseristä, vaan bändikämpillä lojuneesta miksauslaitteesta, joka muistuttaa kokonsa ja ulkonäkönsä puolesta etäisesti ruumisarkkua. Kohtaamiseni kyseisen laitteen kanssa kai saivat minut näkemään myös Berberian Sound Studion miksauspöydässä jotain kalmaista. Gilderoylle studion analoginen miksauslaitteisto tuntuu kertovan jotakin siitä hitaasta kuolemasta, jota hänen ankea elämänsä on. Miksauspöydän nappeja hipelöidessään hän voi tyytyväisenä olla hiljaa, vetäytyä omaan kuoreensa, lakata olemasta muulle maailmalle.

*****

Berberian Sound Studio DVD @ Discshop
Berberian Sound Studio VOD @ Discshop