Breaking Bad (2008–2013) arvostelu

Breaking Bad (2008-2013)

Breaking Bad (Yhdysvallat 2008–2013) on yksi aikamme tärkeimmistä kollektiivisista televisiokokemuksista. Sarjan peruselementit ovat yksinkertaiset ja melko paljon käytetyt, mutta silti kiinnostavat: normaali, arkinen ja tylsä yhdistetään vaaralliseen ja riskialttiiseen. Tuloksena on pirun laadukasta ja jännittävää televisiodraamaa.

50-vuotias kemianopettaja Walter White (Bryan Cranston) saa sarjan alussa kuulla sairastavansa syöpää. Walt ei pelkää kuolemaa, mutta samalla tiedostaa, että hänen poismenonsa painaisi hänen perheensä suoraan köyhyysrajan alapuolelle. Järjestääkseen vaimonsa ja lastensa toimeentulon Walt päättää valjastaa kemiantuntemuksensa uuteen käyttöön: salaa perheeltään hän ryhtyy kokkailemaan metamfetamiinia. Rikoskumppanikseen ja oikeaksi kädekseen hän valitsee kaidalta polulta poikenneen entisen oppilaansa Jesse Pinkmanin (Aaron Paul), joka on jo saavuttanut nimeä paikkakunnan huumeteollisuudessa.

Tilanteesta tekee erityisen hankalan sen, että Waltin lankomies Hank (Dean Norris) sattuu toimimaan DEA:n eli Yhdysvaltain huumepoliisin agenttina. Hankin ammatin myötä perhepiirissä suhtaudutaan huumerikollisuuteen hyvin tuomitsevasti ja negatiivisesti. Tästä asetelmasta saadaan riuhdottua sarjan mittaan valtavasti piinallisia ja hauskoja tilanteita.

Pinkman ja Walt kokkaavat.

Breaking Badissa on kyse ennen kaikkea muutoksesta. Sarjan alussa Walt nähdään kilttinä, arkana ja huopatossumaisena perheenisänä. Hiljalleen hän muuttuu yhä vallanhaluisemmaksi, aggressiivisemmaksi ja päättäväisemmäksi. Muutos sarjan keskeisenä teemana tulee esille sarjan alussa kohtauksessa, jossa Walt selittää oppilailleen kemian luonnetta:

You see, technically, chemistry is the study of matter, but I prefer to see it as the study of change: Electrons change their energy levels. Molecules change their bonds. Elements combine and change into compounds. But that’s all of life, right? — — It is growth, then decay, then transformation. It’s fascinating really. It’s a shame so many of us never take time to consider its implications.

Growth, decay, transformation – kasvu, rappio, muutos. Walt käy itse läpi nämä vaiheet: Aluksi löytää uudesta identiteetistään metakokkina tervetullutta vahvistusta itsetunnolleen. Uusi työtehtävä ja siihen liittyvät lieveilmiöt alkavat vaikuttaa Waltiin negatiivisesti. Hyvä itsetunto paisuu haluksi alistaa ja kontrolloida. Syntyy Heisenberg, Waltin kivikasvoinen alter ego ja huumeimperiumin suvereeni hallitsija.

Waltin Skyler-vaimoa ja Marie-kälyä on ihanaa vihata.

Breaking Bad on täynnä hyvin suunniteltuja hahmoja, jotka myös kehittyvät sarjan mittaan. Walter White on käsikirjoittajien ja näyttelijä Bryan Cranstonin mestariluomus. Hänen lisäkseen mainita täytyy Waltin hahmo Skyler (Anna Gunn), jota on ihana vihata. Samaa voi sanoa hänen siskostaan, hysterian partaalla horjuvasta Mariesta (Betsy Brandt). Suosikkeihini lukeutuvat myös toisella tuotantokaudella mukaan astuvat hahmot: asiallisuuden perikuva ja piriparoni Gustavo Fring (Giancarlo Esposito) ja lain harmaalla alueella operoiva asianajaja Saul Goodman (Bob Odenkirk), jonka ympärille on sittemmin rakennettu kokonaan oma Better Call Saul -televisiosarjansa.

Ja sitten on tietenkin Jesse Pinkman. Eräs sarjan keskeisimmistä jänniteistä muodostu juuri Waltin ja Jessen välille. Siinä missä Walt muuttuu sarjan myötä yhä häikäilemättömämmäksi ja ”likaisemmaksi”, kulkee Jessen kehityspolku käytännössä päinvastaiseen suuntaan: Jessestä kuoriutuu erinäisten traumaattisten kokemusten myötä oikeudentuntoinen nuorimies. Erityisesti sarjan alussa on lohdullista nähdä Walt ja Jesse toistensa kumppaneina. Walt on Jesselle mentori ja jopa isähahmo. He kinastelevat, mutta lopulta aina sopivat riitansa. Sarjan loppuvaiheiden teho perustuu pitkälti Waltin ja Jessen erimielisyyksistä ja välirikoista syntyvään melankoliaan: mikään ei ole kuten ”vanhoina hyvinä aikoina”, jolloin riidat päättyivät aina sopuun.

Saul selvittää asiat – tiettyyn rajaan asti.

Ajattelin katsovani Breaking Badia kokeeksi vaikkapa yhden tai kaksi kautta. Jo ensimmäisen kauden mittaan ymmärsin, että en pystyisi lopettamaan sarjan katselua kesken. Sarjalle on ominaista pitkät juonikaarteet ja kestävät jännitteet. Halpahintaiseen cliffhanger-kerrontaan sorrutaan hyvin harvoin.

Näin kovaa televisiodraamaa katselisi mielellään enemmänkin.

*****

Enter the Void: Director’s Cut (2009) arvostelu – Likainen suihkulähde

enter-the-void-2009
Enter the Void (2009)

On hölmöä, etten ole katsonut Enter the Voidia (Ranska/Saksa/Italia/Kanada 2009) aikaisemmin. Minulla on kuitenkin tähän hyvä syy: Gaspar Noén elokuvat eivät ole helppoa katsottavaa – tai niin ainakin luulen. Olen aiemmin nähnyt hänen teoksistaan vain Irreversiblen, joka on valtavan hyvä elokuva, mutta samalla hyvin vastenmielinen katsoa. Kritiikkien ja promomateriaalin perusteella arvelin, että Enter the Void todennäköisesti putoaa samaan laariin.

Olin osittain väärässä. Enter the Void on monimutkainen ja jokseenkin raskas elokuva. Se ei kuitenkaan ole samassa mitassa vastenmielinen kuin Irreversible. Ja toisin kuin Irreversible, Enter the Void on hyvin kaunis kokonaisuus. Sen liikkeellepaneva voima on megalomaaninen halu selittää koko maailma yhdessä elokuvassa – sama voima, joka aikaansai myös Darren Aronofskyn The Fountain -elokuvan. Vaan siinä missä The Fountain valoi katsojaansa uskoa elämään ja ihmiseen, on Enter the Voidista pulppuava elämän vesi likaista ja sameaa.

Jostain syystä Noén edellisen ohjaustyön tunnuslause Le Temps Detruit Tout (”aika tuhoaa kaiken”) alkoi häilyä mielessäni Enter The Voidin ensiminuuteilla. Ajautus sopii periaatteessa hyvin myös Enter the Voidiin: myös tämä elokuva kuvaa elämiä, jotka alkavat idyllistä ja päättyvät kurjaan, väkivaltaiseen kuolemaan. Toisin kuin Irreversible, Enter the Void voi kuitenkin avautua myös positiivisiin ja elämänuskoisiin tulkintoihin… ainakin, jos oikein kovasti yrittää.

enter-the-void-oscar
Oscarin elämä päättyy baarin vessan likaiselle lattialle.

Huumediileri Oscar (Nathaniel Brown) asuu siskonsa Lindan (Paz de la Huerta) kanssa Tokiossa. Kesken rauhallisen DMT-tripin Oscar saa puhelun ystävältään Victorilta (Olly Alexander), joka pyytää Oscaria tuomaan itselleen suurehkon satsin huumeita. Oscar suostuu vastentahtoisesti ja sopii Victorin kanssa tapaamisen The Void -nimiseen baariin. Kauppa ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan: paikalle ryntää joukko virkavallan edustajia. Oscarin elämä päättyy poliisin luoteihin The Voidin miestenhuoneen likaiselle lattialle.

Tämä ei kuitenkaan ole loppu, vaan alku. Oscar irtautuu ruumiistaan ja liikkuu ympäri Tokion katuja: hän näkee ystävänsä Alexin (Cyril Roy), joka pakenee The Voidin miehittäneitä poliiseja, ja Lindan, joka työskentelee tanssijana paikallisessa strippiluolassa. Kierreltyään aikansa Tokion katuja hän palaa lapsuuteensa: Oscar elää uudelleen vanhempiensa tapaturmaisen kuoleman ja palaa hetkeen, jossa hän lupaa Lindalle pitävänsä tästä aina huolta.

Ennen kuolemaansa Oscar ja Alex ovat keskustelleet Tiibetiläisestä kuolleiden kirjasta ja kokemuksista, joita sielu käy lävitse välittömästi kuoleman jälkeen. Oscarin kuolemanjälkeiset kokemukset noudattelevat Kuolleiden kirjassa esitettyä käsikirjoitusta melko täsmällisesti. Enter the Voidia voi katsella eräänlaisena kuvaraitana Kuolleiden kirjaan, mutta se avautuu vaivattomasti myös toisenlaisiin tulkintoihin.

enter-the-void-visuaali
Enter the Void on täynnä visualisointeja rajantakaisesta todellisuudesta.

Enter the Voidin vahvuus on sen kokeellisessa kuvaustyylissä ja visuaalisessa ilmeessä. Elokuva on täynnä pitkiä ja kunnianhimoisia kamera-ajoja, neonvaloja ja abstrakteja visuaaleja. Se, millainen tarina elokuvassa kerrotaan, on tällä kertaa toissijaista; tärkeintä on se, kuinka se kerrotaan.

Juuri tämän vuoksi Enter the Void on tärkeä elokuva. Tänä päivänä tehdään hyvin vähän sellaista elokuvaa, joka on pelkän tarinankerronnan sijaan kiinnostunut elokuvailmaisusta itsestään. Jo elokuvan alkutekstit ovat todella tyylikkäät:

Fuck yeah. Jos mukana on Coilin ja Throbbing Gristlen musiikkia, ei kyseessä voi olla aivan turha elokuva.

Tähän mennessä nähdyn perusteella vaikuttaa siltä, että Noé on kiinnostunut kahdesta inhimillisen olemassaolon peruskysymyksestä: seksistä ja kuolemasta. Noén elokuvissa nämä kaksi sekoittuvat keskenään. Seksi ei ole koskaan kivaa ja hauskaa, vaan siihen liittyy aina jotakin kohtalokasta, vaarallista ja inhottavaa – jopa tappavaa. Irreversiblen kohdalla tämä on jokseenkin, ehm, ilmeistä; Enter the Voidin tapauksessa ilmaisu on hillitympää.

Mitä pidemmälle katsoja pääsee Oscarin menneisyyteen, sitä omituisemmalta hänen ja hänen siskonsa välinen suhde alkaa vaikuttaa. Myös Oscarin suhde omaan äitiinsä vaikuttaa hieman kummalliselta. Oscar tuntuu katsovan sekä äitiään että siskoaan tavalla, jolla omia verisukulaisia ei pitäisi katsoa. En oikeasti tiedä, mitä Noe yrittää tällä sanoa. Välillä pointtina tuntuu olevan yksinkertaisesti se, että nuori mies katsoo jokaista naista samalla tavalla – kuin jokainen maailmassa näkyvä rintarauhanen olisi samanaikaisesti sekä maitoa tursuava tissi että kivasti tutiseva pornolehden ketunnenä tai mahtihinkki.

enter-the-void-linda
Oscarin ja Linda-siskon välinen suhde on vähintäänkin erikoinen.

En ole varma, mitä elokuvan näyttelijävalinnoista pitäisi ajatella. Minua vaivaa se, että nuorta ja haavoittuvaista Lindaa näyttelevä Paz de la Huerta on elokuvan kuvausten aikoihin ollut jo 25-vuotias. Oscarin näyttelijä Nathaniel Brown puolestaan on ollut vasta 21-vuotias. Oscarin ja Lindan pitäisi näyttää hauraalta pikkusiskolta ja hieman kokeneemmalta isoveljeltä – sen sijaan he näyttävät juuri siltä miltä heidän näyttelijänsäkin ovat: pieneltä pojanklopilta ja jo hieman kypsemältä nuorelta naiselta. Ei hyvä.

enter-the-void-alex
Taidemaalari Alex on elokuvan ainoa positiivinen hahmo.

Paz de la Huerta on Lindan rooliin joko erinomainen tai surkea valinta. Miten tämän oikein muotoilisi, jotten kuulostaisi hirviöltä: de la Huerta on näyttävä nainen, mutta olisi väärin väittää, että hänen kasvonsa vastaisivat 2000-luvun kauneusihanteita. Hän näyttää kuin aikuiseksi kasvaneelta tyttönukelta: aivan kuin hänen kauniissa kasvoissaan on jotakin vinksallaan. Esimerkiksi Alexin hehkutus siitä, kuinka ”kuuma kissa” Linda on, ei tunnu lainkaan uskottavalta. Kun Oscarin ja Lindan traumat pikkuhiljaa paljastuvat katsojalle, de la Huerta alkaa kuitenkin tuntua kuitenkin yhä paremmalta valinnalta rooliin.

Tekisi mieli katsoa lisää Noéa, mutta vaihtoehdot ovat aika vähissä. Juha Saaren elokuvaa käsittelevän tekstin luettuani en ole varma, haluanko katsoa Lovea.

*****

The Quiet Roar (2014) arvostelu – Elokuva ilman tapahtumia

THE QUIET ROAR 2014
The Quiet Roar (2014)

The Quiet Roar (Ruotsi/Norja/Saksa 2014) on outo elokuva. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että elokuvan ensimmäisen ja viimeisen kohtauksen välillä ei tapahdu mitään. Tämä sotii vahvasti kaikkia elokuvakerronnan ihanteita vastaan – mutta mitä sitten? The Quiet Roar on erinomainen esimerkki siitä, että elokuvaa voi tehdä myös normeja haastaen.

Kuolemansairaalla Mariannella (Evabritt Strandberg) on vain kolme kuukautta elinaikaa. Hänen viimeiset elinkuukautensa uhkaavat koitua yksinäisiksi: Marianne on eronnut miehestään jo vuosia aikaisemmin, ja välit kahteen lapseen ovat viilenneet. Koska terminaalivaihe ja yksinäisyys masentavat naisen mieltä, hän päättää osallistua kokeelliseen terapiaan. Mariannelle annetaan tuju annos psykoaktiivista psylosybiiniä, joka lähettää hänet pitkälle matkalle hänen oman päänsä sisälle. Matkaoppaana toimii salaperäinen Eva (Hanna Shygulla), joka huolehtii siitä, että Mariannen huomio kohdistuu sisäisellä matkalla oikeisiin asioihin.

THE-QUIET-ROAR-marianne
Mariannen elinpäivät käyvät vähiin.

Marianne löytää kipupisteensä palatessaan vuosikymmenten takaiseen aikaan, jolloin hänen avioliittonsa ja perheensä olivat vielä koossa. Hän näkee itsensä, miehensä ja kaksi poikaansa lomalla jossakin Norjan vuoristossa.

Odotin The Quiet Roarilta visuaalisesti omaperäisempää kokemusta. Kun elokuvan markkinontiteksteissä puhutaan sekä psilosybiinistä että kuolemasta, voisi odottaa suunnilleen The Fountainin kaltaista elokuvakokemusta. The Quiet Roar on kuitenkin kaukana siitä. Elokuvassa ei ole jänniä visuaaleja tai tajunnanräjäyttävää musiikkia, ainoastaan kauniita vuoristomaisemia ja dialogia, hiljaisuutta ja taas dialogia. Kyse ei todellakaan ole räväkästä gonzohenkisestä huumesekoilusta, vaan ilmaisullisesti vaatimattomasta puhe-elokuvasta.

THE-QUIET-ROAR-mountains
Marianne näkee 40 vuotta nuoremman itsensä vuorten ympäröimänä.

Siinä missä tavanomainen elokuvakerronta ottaa selkärangakseen tarinan, vaikuttaa The Quiet Roar suorastaan välttelevän tarinallisia elementtejä. Miksi Mariannen avioliitto hajoaa? Minkä vuoksi hän ei pidä yhteyttä lapsiinsa? Mitä vuoristomatkalla oikeastaan tapahtuu? The Quiet Roar heittää vanhan elokuvanteon perussäännön – elokuva on elämää, josta tylsät kohdat on leikattu pois – ylösalaisin: varsinaiset juonenkäänteet ja toiminta on tällä kertaa jätetty leikkauspöydälle ja säilytetty vain dialogi ja puhdas olemassaolo käänteiden välillä.

Vasta elokuvan katsottuani tajusin, että elokuvan on ohjannut Henrik Hellström – siis sama kaveri, joka on ohjannut myös Omissa ajatuksissaan -elokuvan (Man tänker sitt, Ruotsi 2009). Jos olisin tiennyt tämän etukäteen, olisin luultavasti suhtautunut The Quiet Roariin hieman toisella tavalla. Omissa ajatuksissaan on hyvin samantyyppinen elokuva kuin The Quiet Roar: painopiste on ulkoisten tapahtumien sijaan keskushenkilön subjektiivisessa maailmassa ja pienissä, hauraissa havainnoissa.

THE-QUIET-ROAR-hand
The Quiet Roarissa on visuaaliset huippuhetkensä, mutta täyttä potentiaaliaan elokuva ei saavuta.

Omissa ajatuksissaan on ärsyttävimpiä elokuvia, joita olen vuosikausiin nähnyt. Muistan ajatelleeni välittömästi elokuvan katsomisen jälkeen, kuinka kovasti yritän rakastaa koko ihmiskuntaa, mutta juuri Omissa ajatuksissaan ja muut sen kaltaiset elokuvat tekevät siitä hiton vaikeaa. Sen sijaan The Quiet Earthista pidän. Se ei yllä täyteen potentiaaliinsa: olisin odottanut tältä elokuvalta huomattavasti railakkaampaa visuaalista ilmaisua. Yritys on kuitenkin hyvä. Hellström on menossa oikeaan suuntaan.

*****

The Quiet Roar DVD @ Discshop
The Quiet Roar BD @ Discshop
The Quiet Roar VOD @ Discshop
The Quiet Roar VOD HD @ Discshop

David de Sola: Alice in Chains – The Untold Story (2015) arvostelu

alice in chains the untold story
Alice in Chains: The Untold Story (2015)

Luin viime kevään aikana pari rock-elämäkertaa: Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjan ja Guns N’ Roses -historiikki Watch You Bleedin. GN’R-kirjan jälkeen huomasin pohtivani, olisiko Alice in Chainsista tarjolla jonkinlaista opusta. Sain selville, että bändistä on kirjoitettu vain yksi (kunnollinen) historiikki, ja sekin ilmestyi vasta viime vuonna. Aika erikoista ottaen huomioon, kuinka merkittävästä yhtyeestä on kyse.

Aloin kuunnella Alice in Chainsia joskus vuosituhannen vaiheessa, kun intensiivisin Guns N’ Roses -kauteni oli jo lopuillaan. En ole koskaan suhtautunut bändiin erityisen intohimoisesti: Alice in Chains on ollut minulle luotettava ja perusvarma alternativebändi, jolla nyt vain sattuu olemaan hiton hyviä biisejä. Tutustuin bändiin hieman takaperoisesti kitaristi Jerry Cantrellin sooloprojektien myötä. Ehkä juuri tämän vuoksi Alice in Chains on ollut minulle nimenomaan Jerry Cantrell -bändi. En kokenut bändin laulajan eli vuonna 2002 heroiiniriippuvaisena kuolleen Layne Staleyn hahmoa tai kohtaloa järin kiinnostaviksi. The Untold Storyn näkökulmani tosin muuttui ainakin jossain määrin.

De Sola mainitsee teoksen alussa kirjoittaneensa The Untold Storyn sen vuoksi, ettei kukaan muu ollut kirjoittanut historiikkia Alice in Chainsista. Lähtökohdat ovat siis olleet sangen vaatimattomat – ja silti lopputulos on komea. En viittaa tällä kirjan varsinaiseen asiasisältöön – joka sekin on sinällään erittäin kiinnostavaa –, vaan de Solan tarinankerrontataitoon. De Sola ihan oikeasti osaa tämän homman. Ei uskoisi, että The Untold Story on hänen ensimmäinen kirjansa – toivottavasti se ei jää viimeiseksi!

De Sola keskittyy kuvauksessaan ensisijaisesti Staleyn hahmoon. Ilmeisesti bändikirjoissa on pakko noudattaa aina samaa kaavaa: yhden jäsenen elämää seurataan varhaislapsuudesta siihen vaiheeseen asti, kun bändi alkaa muotoutua. Muiden jäsenten elämänvaiheet esitellään lyhyellä summauksella. Lopputeoksessa kuvataan jäsenten yhteisiä vaiheita antaen kuitenkin tämän tietyn jäsenen edesottamuksille muita enemmän painoarvoa.

Tämä on kerronnallisesti hyvä kaava, mutta en ole varma, kuinka hyvin se palvelee totuudellisuutta. Olen elänyt siinä uskossa, että Cantrell määritti Alice in Chainsin musiikillista olemusta enemmän kuin Staley, ja tässä mielessä keskushahmoksi olisi yhtä hyvin voitu valita Cantrell. Hän ei kuitenkaan ole yhtä värikäs esiintyjä tai jännittävä persoona kuin Staley. Lisäksi hän on edelleen elossa. Kuolleesta muusikosta on helpompi rakentaa taiteilijamyyttiä kuin elävästä. – En sano, että De Solan painotusvalinta on huono – se on vain turhankin perinteinen ja helppo tapa ratkaista asia.

De Sola onnistuu tekemään pienistäkin asioista kiinnostavia ja merkityksellisiä. Esimerkiksi pitkä sepustus treenikämppiä vuokraavan Music Bankin synnystä tai tuhosta voisi tuntua Alice in Chainsin tarinan kannalta epäolennaiselta elementiltä, jonka esittelyyn on turha tuhlata painomustetta. De Sola kuitenkin kytkee Music Bankin tarinan kiinteäksi osaksi Alice in Chainsin historiaa. Samalla hän tulee kertoneeksi valtavasti siitä 1980-luvun lopun Seattlelle ominaisesta, ankeasta paahteesta, joka synnytti grungen.

The Untold Storyn vahvuus on kerronnallisen otteen lisäksi perinpohjaisessa taustatyössä. De Sola luettelee nimeltä teoksen liitteessä noin 70–80 henkilöä, joita hän on haastatellut kirjaansa varten vähintään kerran. Näiden lisäksi hän kertoo haastatelleensa henkilöitä, jotka eivät halunneet nimeään mainittavan kirjassa. Teoksessa on lähes 40 sivua loppuviitteitä ja huolella koostettu hakemisto. Bibliografialla on mittaa ”vain” viisi sivua, mikä on näin perinpohjaiseen teokseen suhteellisen vähän. Tämä kuitenkin kertoo siitä, miten merkittävä rooli haastatteluilla de Solan teoksessa on ja kuinka suppeasti grungen historiasta on tähän mennessä kirjoitettu.

Alice in Chainsin historia on raavittu kasaan pienistä muistosirpaleista vuosien, jopa vuosikymmenten takaa. Kerronnan keskiössä on jatkuvasti Staley; Cantrell jää lukijalle huomattavasti etäisemmäksi hahmoksi, muista bändin jäsenistä eli Sean Kinneysta, Mike Starrista ja Mike Inezistä puhumattakaan.

Ajoittain Laneyn pitkäaikainen on-off-tyttöystävä Demri Lara Parrott saa osakseen enemmän huomiota kuin bändin jäsenet. Ratkaisua on vaikea kritisoida, sillä Parrott vaikutti voimakkaasti Staleyhyn ja epäsuorasti myös Alice in Chainsin uraan. Lisäksi Parrott on hahmona paljon kiinnostavampi ja karismaattisempi kuin kukaan Alice in Chainsin jäsenistä (Staleyta lukuun ottamatta). Pikaisella googletuksella selviää, että Parrottille on muodostunut oma fanikuntansa, vaikka hän ei lyhyen elämänsä aikana tehnyt mitään merkittävää. Romeo ja Julia, John ja Yoko, Kurt ja Courtney, Layne ja Demri – kaikki edustavat samaa kovan onnen rakastavaisten arkkityyppiä.

The Untold Story on paitsi tarina Alice in Chainsista, myös kertomus heroiinin vaaroista. Teoksessa kuvataan ansiokkaasti, kuinka elinvoimaisia Staley ja Parrott 90-luvun alussa olivat. Siksi heidän kohtalonsa tuntuu niin surkealta. De Sola ei sorru mässäilemään graafisilla yksityiskohdilla, vaan tyytyy kuvaamana sopivan etäisyyden takaa Staleyn ja Parrottin elämää, jonka heroiini tuhosi.

Vasta de Solan teoksen myötä ymmärsin, kuinka yksin ja hiljaisesti Staley eli viimeiset vuotensa. Vuonna 1996 Staley esiintyi Alice in Chainsin kanssa viimeistä kertaa. Vain pari kuukautta myöhemmin Parrott menehtyi huumeiden aiheuttamaan tulehdukseen. Parrottin kuoleman jälkeen Staley alkoi eristäytyä ulkomaailmasta ja keskittyä yhä voimakkaammin täyspäiväiseen douppaamiseen. Samoihin aikoihin Staleyn hampaat alkoivat irrota yksi kerrallaan. Toisin kuin olin aiemmin huolimattomuuttani ajatellut, Staley ei menehtynyt ”melkein heti” klassisen Alice in Chains -kokoonpanon viimeiseksi studioalbumiksi jääneen selftitled-albumin julkaisun jälkeen. Hän eli kuusi vuotta lähes eristäytyneenä vanhoista muusikkokavereista ja oikeastaan myös muusta ulkomaailmasta.

Kuuden vuoden yksinäisyys – millaista Staleyn elämä on mahtanut niiden aikana olla? Ilmeisesti Staley vietti päivänsä kotosalla doupaten, pelaten videopelejä ja rapsutellen kissaansa. De Solalla on ollut vaikea ongelma ratkaistavanaan: ketä haastatella Staleyn viimeisestä vuosista, kun hän ei tavannut ihmisiä kuin satunnaisesti eikä juuri poistunut asunnostaan? Hän on kuitenkin ottanut tekemistään haastatteluista kaiken irti ja pystyy tarjoamaan lähdemateriaalin niukkuuden huomioon ottaen hämmästyttävän elävän kuvan Staleyn viimeisistä vaiheista.

Teoksen ohkaiseen kuvaliitteeseen on sisällytetty muutama Staleyn valokuva vuodelta 1998. Nämä kuvat on otettu Staleyn viimeisestä äänityssessiosta Alice in Chainsin kanssa. (Katkelma, jossa de Sola kuvaa kyseistä sessiota, julkaistiin taannoin Guitar Worldin verkkosivuilla; suosittelen lämpimästi lukemaan.) Toinen näistä kuvista on nähtävillä täällä. Kuvasta käy ilmi, kuinka dramaattisesti Staleyn fyysinen kunto heikkeni hänen viimeisinä vuosinaan. Hän ei näytä itseltään.

En voi olla pohtimatta, miltä hän mahtoi näyttää neljä vuotta myöhemmin aivan ennen kuolemaansa.

Staley kuoli yksin kotonaan 5. helmikuuta 2002. Samana päivänä tuli kuluneeksi tasan kahdeksan vuotta erään toisen seattlelaisen heroiiniriippuvaisen muusikon kuolemasta. Koska oli täysin normaalia, ettei Staley antanut viikkoihin kuulla itsestään, hänen ruumiinsa löydettiin vasta kahden viikon kuluttua. Hänen ruumiinsa painoi alle 40 kiloa, ja hän oli menettänyt lähes kaikki hampaansa.

The Untold Storya voi ilman muuta moittia sen huumekeskeisyydestä. Teoksessa keskitytään ennen kaikkea niihin henkilöihin, joille päihteet muodostuivat ongelmaksi: Staleyhyn, Mike Starriin ja Lara Demri Parrotiin. De Sola mainitsee, että myös Cantrell on käynyt läpi omat taistelunsa päihteiden kanssa, mutta ei täsmennä, mitä Cantrell käytti, milloin ja kuinka paljon. Aiheesta ei löydy luotettavaa tietoa myöskään netistä. Ilmeisesti Cantrell itse on päättänyt puhua avoimesti raittiudestaan, mutta vaieta visusti siitä, millaisia aineita hän tuli 90-luvun tuoksinassa käyttäneeksi.

Alice in Chains vetäytyi epäviralliselle tauolle vuonna 1996 Staleyn rapistuvan terveydentilan vuoksi. Vuonna 2005 Cantrell kasasi bändin uudelleen hyväntekeväisyyskonserttia varten. Uuden kokoonpanon vastaanotto oli niin suopea, että projektia päätettiin jatkaa. Vuonna 2009 ilmestyi Alice in Chainsin neljäs studioalbumi Black Gives Way to Blue ja vuonna 2013 edelleen The Devil Put the Dinosaurs Here.

Staleyn kuolemanjälkeiset vaiheet ja kahden viimeisen studioalbumin synty kuitataan kirjassa varsin nopeasti. Ilmeisesti bändin tuoreemmat edesottamukset eivät yksinkertaisesti ole olleet niin tapahtumarikkaita, että niistä kannattaisi kertoa pidemmälti. Uskoohan sen: joukko keski-ikäisiä, raivoraittiita, hitaasti kaljuuntuvia rokkareita tekee siistejä studiolevyjä, kiertää isoilla festareilla ja nukahtaa pian keikan loputtua Hilton-hotellin lakanoiden väliin. Ei kuulosta kovin jännittävältä.

Alice in Chainsin post-Staley-albumit ovat hyviä levyjä, mutta niistä puuttuu se raaka ja rujo voima, joka teki bändin 90-luvun julkaisuista niin ainutlaatuisia. Tuskin myöskään tarinat näiden albumien takana olisivat ovat kiinnostavia.

Tarvitseeko tätä enää sanoa? The Untold Story on yksi parhaista koskaan lukemistani elämäkertakirjoista. Suosittelen teosta lämpimästi kaikille, jotka ovat kiinnostuneita 90-luvun alun rock-musiikista.