Nikki Sixx & Ian Gittins: Heroiinipäiväkirja (2007) arvostelu

heroiinipaivakirja
Heroiinipäiväkirja (2007)

Nikki Sixx & Ian Gittins: Heroiinipäiväkirja (The Heroin Diaries: A Year in the Life of a Shattered Rock Star, 2007, suom. 2008)
Lukuhaasterasti: 19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Koen tarvetta selittelyyn: unelmatyöslotti tuntui alkuun mahdottomalta täyttää. Ei tämän ikäisenä enää unelmoida ammateista – mutta toista se oli lapsena! En voi kieltää, etteikö rock-tähden ”ammatti” olisi kiehtonut lapsenmieltäni 90-luvun lopussa, kun löysin Guns N’ Rosesin musiikin. Se, etten ole musiikillisesti lainkaan lahjakas, ei vaikuttanut asiaan mitenkään. Menköön tämä siis paremman puutteessa unelmatyöstä – tiedän, että mitään järkevämpää en tähän slottiin voi keksiä.

Meinasin lukea Mötley Crüe -basisti Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjan jo vuonna 2008, kun sen suomennos julkaistiin. Itse asiassa jopa ostin kirjan tuoreeltaan lahjaksi silloiselle poikaystävälleni, josta sittemmin tuli avopuolisoni. Päätimme lahjoittaa oman niteemme pari vuotta myöhemmin eräälle henkilölle, jonka uskoimme tuolloin hyötyvän kirjasta enemmän kuin me. Motiivi oli suunnilleen sama kuin Sixxin syy kirjan julkaisemiselle:

Miksi olen — — päättänyt julkaista [nämä päiväkirjat] ja näyttää maailmalle, millainen sekopäinen, huumehöyryinen mielipuoli olin menestykseni huipulla?

Siihen on hyvin yksinkertainen syy. Jos yksikin ihminen lukee tämän kirjan ja välttyy joutumasta sille tielle, jolla minä olin, minun kannatti kertoa henkilökohtaisesta helvetistäni muille.

Valitettavasti kirjasta ei tiettävästi ollut auttamaan häntä, jolle oman niteemme annoimme.

En ole koskaan ymmärtänyt Mötley Crüen musiikkia. Olen yrittänyt monta kertaa – ei vain toimi. Pakotin itseni kuuntelemaan Heroiinipäiväkirjaa lukiessani Girls, Girls, Girlsiä ja Shout at the Deviliä – ei toimi, ei. Silti halusin jostain itsellenikin hämärästä syystä tutustua kirjaan. Ehkäpä tärkein syy lukupäätökseeni oli kirjan omaperäinen taitto ja visuaalinen ilmiasu. Yksikään Heroiinipäiväkirjan aukeama ei koostu pelkästään tekstistä, vaan mukana on aina myös jotakin graafista materiaalia. Keksin kirjan ulkoasusta vain yhden moitteen: tekstin luettavuus on ajoittain kärsinyt erikoisista taittoratkaisuista. Esimerkiksi punainen teksti mustalla pohjalla ei oikein toimi. Lisäksi otsikoissa ja myös kirjan kannessa käytettyä ”risuaitafontti” on minusta melko lapsellinen. (Alkukielisessä painoksessa sitä ei tietääkseni käytetty, ei ainakaan kannessa. Muutoinkin alkukielisen painoksen typografiavalinnat vaikuttavat onnistuneen suomenkielistä käännöstä paremmin paremmin. Nyt jälkikäteen voin vain harmitella, etten lukenut teosta alkukielellä.)

Heroiinipäiväkirjan myyntilukemat ovat huikeita. Jopa kirjan suomenkielisestä käännöksestä on tehty tähän mennessä (ainakin) kahdeksan painosta. Tämä ei ole mikään yllätys – Heroiinipäiväkirja on todella myyvä, suuriin yleisöihin vetoava paketti. Tunnustuskirjallisuus (”näin mä mokasin ja perseilin”) myy aina, samoin legendaaristen rock-tähtien elämäkerrat ja muistelmat. Heroiinipäiväkirjan myyntiä vauhdittavat entisestään sen visuaalinen ilme sekä vaarallinen, kiistanalainen aihe – eli heroiiniriippuvuus.

Heroiinipäiväkirjan on varmasti kahlannut läpi valtava määrä sellaisia lukijoita, jotka ”eivät yleensä lue mitään”. Kuten eräs toverini totesi, sekä Heroiinipäiväkirja että Mötley Crüen Törkytehdas-historiikki ovat kirjoja, joiden lukemiseen ”kannattaa varata lava kaljaa ja vapaa viikonloppu – se riittää”. Vakavasta aiheesta huolimatta Heroiinipäiväkirja on letkeää ja kevyttä luettavaa. Suomennosnide on yli 400-sivuinen, mutta luin sen silti alle kahdessa vuorokaudessa. Jos haluaa löytää vielä Heroiinipäiväkirjaakin helpompaa luettavaa, lienee paras kääntyä Vihreä varis -sarjan puoleen.

Sixxin heroiininkatkuiset päiväkirjamerkinnät alkavat vuoden 1986 lopusta ja jatkuvat aina vuoden 1987 jouluun. Suurin osa merkinnöistä koostuu Sixxin mustatuntuu-vuodatuksista ja päivän tapahtumien raportinomaisista luetteloista. Nistiarjen sivussa seurataan myös Mötley Crüen Girls, Girls, Girls -albumin äänityksiä ja albumin promootiokiertuetta. Sixx listaa päiväkirjansa alussa kolme syytä kirjoittamiselle:

1. Minulla ei ole enää yhtään ystävää.
2. Jotta voin lukea tästä, mitä tein edellisenä päivänä.
3. Jos heitän veivini, ainakin elämästäni jää jäljelle kasa papereita — —.

Sixxin motiivi tekstien kirjoittamiselle ja motiivi niiden julkaisemiselle ovat selvässä ristiriidassa keskenään. Siksi se päämäärä, jota Sixx Heroiinipäiväkirjan julkaisemisella (omien sanojensa mukaan) tavoittelee – ”Jos yksikin ihminen lukee tämän kirjan ja välttyy joutumasta sille tielle, jolla minä olin…” – ei toteudu järin hyvin. On selvää, ettei Sixxin elämä heroiinikoukussa ollut mukavaa. Etenkin teoksen alkupään kuvaukset vaatekomerossa aseen kanssa piileskelevästä addiktista eivät ole kaunista luettavaa. Erityisen etovia ovat selostukset tilanteista, joissa Sixx etsii genitaaleistaan sopivaa suonta rännitettäväksi – kaikki muut suonet ovat piikittämisestä jo niin tohjona, että neula on pakko suunnata alapäähän. Myös Sixxin kuvaukset henkilökohtaisesta hygieniastaan ovat havahduttavia. Silti teos ei kokonaisuudessaan muistuta sairaskertomusta, vaan vauhdikasta kuvausta rock-elämästä. On musiikkia, biletystä, kauniita naisia ja yleistä hauskanpitoa. Välillä touhu menee vain överiksi – mutta hei, pojat ovat poikia! Sixx ei kuvaa itseään varoittavana esimerkkinä, vaan pikemminkin kapinallisena rock-idolina ja kärsivänä taiteilijana.

Kirjan tekstimassa jakautuu kahteen osaan: varsinaisiin päiväkirjamerkintöihin ja kommentaariin. Jälkimmäisen kirjoittamiseen on osallistunut Sixxin lisäksi joukko hänen ystäviään, perheenjäseniään ja yhteistyökumppaneitaan. Näistä ”jälkiviisauksista” löytyy elementtejä, jotka demonstroivat tehokkaasti liiallisen päihteidenkäytön tuhoisaa vaikutusta. Vanityna tunnetty tyttö, jonka kanssa Sixx päiväkirjavuotensa seurusteli, saarnaa kommentaarissa Jeesuksesta ja Saatanasta sellaisella vauhdilla, että oksat pois. Siinä missä Sixx on raitistumisensa jälkeen pystynyt rakentamaan itselleen puitteet, joissa elää normaalia elämää, on Vanitylla käynyt huonompi tuuri: huumeet on korvattu pahimmanlaatuisella kristillisellä paasauksella. Uskoontulo on varmasti hyvä vaihtoehto verrattuna huumeisiin, mutta Jeesuksenkin voi löytää monella tavalla. Vanityn kommenttien sisäisestä epäloogisuudesta huomaa, että usko on hänelle pelkkä nuora, joka pitää epätoivoisen ihmisrievun joten kuten kiinni elämässä.

Toinen kommentaattori, joka onnistuu vakuuttavasti demonstroimaan päihteidenkäytön ikäviä seurauksia, on Guns N’ Rosesin (entinen nykyinen!?) kitaristi Slash. Sixx mainitsee eräässä päiväkirjamerkinnässä, että kostean illan päätteeksi Slash oli unissaan laskenut alleen isäntänsä vierasvuoteeseen. Kommentaarissa Slash vahvistaa tarinan paikkansapitävyyden ja kertoo, että humalainen vuoteenkastelu oli hänelle noihin aikoihin säännöllinen ongelma. Myös Slashin entinen tyttöystävä on päässyt kommentaariosiossa ääneen: hän kertoo ostaneensa Slashille jopa aikuisten vaippoja, joita kitarasankari ei kuitenkaan koskaan suostunut käyttämään. Mielikuva Slashin kusisista nahkabyysista demonstroi rock-glamourin nurjaa puolta paljon paremmin kuin Sixxin sivukaupalla jatkuvat nyyh olen yksin, mulla on paha olla -vuodatukset.

Heroiinipäiväkirjan luettuani hoksasin, mikä yhteys sen ja vastikään lukemani Aleister Crowleyn elämäkerran välillä on: sekä Sixx että Crowley olivat/ovat olleet pitkän linjan heroiiniaddikteja, ja kummankin miehen seksielämä oli/on ollut luonteeltaan varsin railakasta. Keskeisen eron Crowleyn ja Sixxin välille tekee se, että Crowley kuoli riippuvaisena, Sixx puolestaan raitistui ja viettää tällä hetkellä ilmeisen mukavaa elämää. Tarkoituksenani on lukea lähiaikoina myös Jim Morrisonin elämäkerta, jossa päihteet ja seksi näyttelevät niin ikään keskeistä osaa. Voin vakuuttaa, että alkuvuoden lukuvalintojeni seksi- ja polakkapainotteisuus on pelkkää sattumaa.

Vasta Heroiinipäiväkirjan lukemisen myötä tajusin, kuinka vahva side Mötley Crüen ja Guns N’ Rosesin välillä aikanaan oli. Tämä tuntuu hieman hämmentävältä, sillä olen aina pitänyt Mötiköitä ja Gunnareita hyvin erityylisinä bändeinä. Gunnareiden kultakauden tyyli on bändin Hollywood glam -juurista huolimatta maanläheinen ja hyvin perinteisellä tavalla ”rock”, kun taas Crüe menee meikki- ja tukkatouhuissaan erikoisuudentavoittelun ja tarkoituksellisen showkeimailun puolelle. Tuntuu oudolta, että Gunnarit ovat jopa lämpänneet Mötleyn keikkoja – on vaikea ymmärtää, kuinka samat ihmiset voivat lämmetä molempien bändien musiikille (sanon minä, jonka levyhyllyssä Burzum, Arvo Pärt ja Lana del Rey asuvat sulassa sovussa).

Slashin Heroiinipäiväkirjaan tekemät kommentit herättelivät myös kiinnostusta lukea jokin Guns N’ Roses -historiikki; pikaisella vilkaisulla niitä näyttääkin olevan tarjolla ainakin viisi erilaista. Myös Slashin, Duff McKaganin ja Steven Adlerin muistelmat löytyvät lähikirjastosta, Axl Rose -elämäkertoja siellä on jopa kaksin kappalein. Kun 90-luvun lopulla aktiivisesti fanitin bändiä, ei tällaisesta bändikirjojen runsaudenpulasta voinut edes haaveilla. – Tuosta oikeanpuoleisessa sivupalkissa näkyvästä Goodreads-vimpaimesta näette, mihin GN’R-kirjaan päätin lopulta tarttua.

Heroiinipäiväkirja (pokkari) @ Adlibris
Heroiinipäiväkirja (kovakantinen) @ Adlibris

Amy (2015) arvostelu – Vahva ja hauras

amy
Amy (2015)

Taikalyhdyn viikko alkoi Kurt Cobaininista kertovan Montage of Heckin parissa, ja muusikkodokumenttiin keskitytään myös tänään. Amy Winehousea ja Cobainia yhdistää moni seikka. Molemmat nousivat nuorina maailmanmaineeseen, kärsivät vakavista päihdeongelmista ja kuolivat vain 27-vuotiainaAmy (Iso-Britannia/Yhdysvallat 2015) valottaa Winehousen lyhyeksi jäänyttä, mutta sitäkin tapahtumarikkaampaa elämää.

Elämäkertadokumentit rakentuvat usein selkeän kronologian varaan: aloitetaan lapsuudesta ja lopetetaan kuolemaan tai, mikäli kohde on vielä hengissä, nykyhetkeen. Amy lähestyy kohdettaan toisenlaisin keinoin. Elokuvassa on kyllä tietty kronologian kaari, mutta kerrontaa ei jäsennetä orjallisesti sen mukaan. Dokumentti alkaa 2000-luvun alkuvuosista, jolloin Winehouse tutustui tulevaan manageriinsa ja alkoi nauhoitella demoja. Lapsuus jää siis dokumentin alussa käsittelemättä, mutta siihen viitataan pitkin elokuvaa lyhyin ja täsmällisin pistoin.

AMY-rehab
Dokumentissa painotetaan erityisesti Winehousen lyyrikonlahjoja:
kuvissa leijuvat laulujen sanat varmistavat, että katsoja kiinnittää lyriikoihin huomiota.

Elokuvassa ei nähdä (juuri) lainkaan tekijöiden kuvaamaa videomateriaalia. Kuvaraita täyttyy arkistomateriaalista, ja dokumenttia varten tehdyt haastattelut pääsevät esiin ainoastaan ääniraidalla. Ilmeisesti ideana on ollut se, että arkistomateriaalin poikkeuksellisen runsaan käytön myötä Winehouse pääsisi esille mahdollisimman pitkälti omana, aitona itsenään. Ajatus on hyvä, mutta ei toimi aivan kitkattomasti. Haastateltavia on etenkin aluksi hankala erottaa toisistaan, sillä katsoja ei näe heidän kasvojaan. Tällaisia me ihmiset olemme – nimet ja äänet eivät jää yhtä voimakkaasti mieleen kuin kasvot. Lisäksi uskon, että kehonkieli ja ilmeet olisivat tuoneet jotakin lisää monen haastateltavan kertomuksiin, erityisesti Amyn isän haastatteluihin. Valehtelijaa ei ole helppo tunnistaa sanoista tai äänenpainoista. Ilmeet kertovat tässä suhteessa paljon enemmän.

AMY-bennett
Winehousen mittapuu suurille saavutuksille on se, mitä isä asiasta ajattelee. ”Isä on niin kateellinen, kun näkee tämän”, toteaa Winehouse tavatessaan idolinsa Tony Bennettin.

Isä Mitch Winehouse on elokuvan pahis. Hän erosi Amyn äidistä, kun tyttö oli 9-vuotias, mistä aiheutunutta traumaa Winehouse itse piti ongelmiensa alkulähteenä. Millaiset Winehousen ja tämän isän välit ovat eron jälkeen olleet, siihen ei dokumentissa puututa. Vaivihkaa syntyy kuitenkin se mielikuva, että tyttären tekemiset alkoivat kiinnostaa isää vasta, kun Winehousen levymyynti vauhdittui. Myös muutoin sain dokumentista sen vaikutelman, että Amyn ura ja taloudellinen menestys ovat ajaneet isän prioriteettijärjestyksessä tyttären hyvinvoinnin ohi. Amyn ensi-illan jälkeen Mitch Winehouse on tehnyt selväksi, ettei dokumentti hänen mielestään kuvaa häntä tai hänen tekemisiään totuudenmukaisesti. Mikä totuus kaiken takana on, sitä on katsojan vaikea arvioida. Jotain Winehousen perheessä on joka tapauksessa ollut vinossa.

Dokumentissa löydetään Winehousen syöksykierteeseen kolme syytä: lapsuudenkokemukset, huumeet ja valtava suosio. Kuvaus painottuu ennen kaikkea kahteen jälkimmäiseen. Silti dokumentista välittyy se viesti, että ongelman ydin on nimenomaan lapsuudenkokemuksissa, erityisesti vanhempien avioerossa ja poissaolevassa isässä. Ensimmäiset merkit Winehousen mielenterveyden ja itsetunnon horjumisesta ilmaantuivat jo esiteini-iässä, siis kauan ennen suursuosiota ja päihdekokeiluja. Jos Winehousen itsetunto olisi ollut terve, olisi hänen luultavasti ollut helpompaa kestää suosion tuomat kirot selvin päin.

AMY-blake
Osa ongelmaa: Blake Fielder-Civil ei ollut Winehouselle hyvää seuraa.

Winehousen hahmossa ruumiillistuu erakkojulkkiksen paradoksi: hän haluaisi pysytellä omissa oloissaan ja keskittyä luomistyöhönsä, mikä käy kuitenkin kasvavan suosion myötä mahdottomaksi. Dokumentin tarinassa julkisuus ikään kuin tappaa Winehousen. Hassua kyllä, dokumentti jatkaa samaa julkisuusmyllytystä, jota Winehouse vihasi ja pelkäsi. Vaikka artisti itse ei ole asiasta enää kärsimässä, tuntuu dokumenttia leimaavan tietty kaksoisstandardi: ”Winehouse kärsi ja kuoli, koska paparazzit eivät jättäneet häntä rauhaan. Me teemme asiasta dokumentin, jotta saadaan asialle lisää näkyvyyttä!”

Dokumnttiin liitetyt konserttitaltioinnit, joista osassa Winehouse on pahasti päihtynyt, saivat minut pohtimaan omaa suhtautumistani sensaatiojulkisuuteen ja sen mattinykäsiin. Huomasin tuntevani Winehousen puolesta sekä surua että myötähäpeää. Surua, koska pöhnäistä ja mielenterveysongelmaista Winehousea roudattiin ympäri maailman konserttilavoja kuin mitäkin kehäraakkia. Myötähäpeää, koska tiesin miljoonien ihmisten nähneen samat videot ja päivitelleen sitten, että ”onpa siinä skitso ämmä”. Samalla mietin, kuinka ivallisesti ja julmasti itse suhtauduin Winehousen känni- ja huumesekoiluihin, kun niillä uutisissa reposteltiin. Dokumentti havainnollistaa hyvin sitä, kuinka näemme julkisuuden henkilöistä vain pinnan. Winehousen elinaikana häntä pidettiin holtittomana diivana, jonka hölmöilyjä sopii kauhistella työpaikan kahvipöydässä. ”Oma vika! Kuka käski mennä kännissä lavalle?” Winehousen kaoottinen käytös kuitenkin kätki taakseen mielenterveys- ja itsetunto-ongelmia, joista julkisuudessa ei juuri puhuttu.

AMY-picking
Winehousen tyyli muuttui melkoisesti Frankin (2003) promootiokampanjan jälkeen.
Asenne sen sijaan oli ja pysyi.

Elokuvassa Winehouse nähdään ennen kaikkea laulajanerona, joka ei välitä menestyksestä, vaan haluaa ainoastaan tehdä musiikkia. Samalla unohdetaan se seikka, että Amy Winehouse ei ollut vain muusikko, vaan myös tunnistettava ja ainutlaatuinen brändi. Winehousen kasvot olivat persoonalliset, mutteivät niin persoonalliset, että ne olisivat jääneet sellaisenaan ihmisten mieleen. Tuskin on sattumaa, että hänen ulkonäköönsä ilmestyi juuri vuoden 2005 tienoilla tiettyjä elementtejä, joista tuli sittemmin hänen tavaramerkkejään. Tarkoitan lähinnä silmien paksua siipirajausta ja överikorkeaa mehiläispesäkampausta.

Periaatteessa myös Winehousen huume- ja mielenterveysongelmat olivat osa hänen brändiään. Ne eivät ehkä olleet omiaan nostattamaan ihailua Winehousea kohtaan, mutta niiden myötä hän pysyi otsikossa – ja isot otsikot tuppaavat vaikuttamaan positiivisesti levy- ja keikkamyyntiin. En väitä, että Winehousen päihdesekoilut olisivat osa laskelmoitua brändinhallintaa. Ne kuitenkin saivat Winehousen jäämään ihmisten mieliin, mikä on jokaisen pop-tähden uran perusedellytys.

AMY-mommy
Amy ja äiti Janis Winehouse.

Dokumentin mittaan aloin ihmetellä, kuinka Winehousen korkea kampaus ja meikit näyttävät olevan jotakuinkin kunnossa silloinkin, kun huumekierre on pahimmillaan. Aivan kuin Winehousen eteisessä asuisi kampaaja-maskeeraaja, joka huolehtii, ettei Amy astu jalallaan ulos ennen kuin tukka ja meikki on laitettu. Selvin päin ei tarvitse olla ja sekoilla sopii myös julkisesti, mutta ilman meikkiä tai kampausta ei saa paparazzien eteen mennä. – Winehousen brändi vaikuttaa tarkkaan mietityltä kokonaisuudelta, mutta dokumentissa sen rakentumista (rakentamista?) ei käsitellä oikeastaan lainkaan. Tätä pidän Amyn suurimpana puutteena.

Olen aiemminkin tehnyt blogissa selkoa siitä, mistä hyvän dokumentin minun mielestäni tunnistaa: sen täytyy pystyä kahlitsemaan ruudun ääreen myös sellainen katsoja, joka ei ole dokumentin aiheesta varsinaisesti kiinnostunut. Pystyykö Amy tähän? Pystyy. Winehouse on mahtava hahmo – näennäisesti räävitön ja vahva, mutta kulissien takana pelokas ja sairas. Viimeistään puoliväliin mennessä Amy on lumonnut katsojan täysin. Ja vaikka katsoja tietää, kuinka Winehousen tarina päättyy, onnistuvat dokumentin viime minuutit järkyttämään häntä kaikessa lohduttomuudessaan.

*****

Olen saanut tekstin kirjoittamista varten arvostelukappaleen elokuvan levittäjältä.

Kurt Cobain: Montage of Heck (2015) arvostelu – Itsemurhaajan elämä

Off-topicia alkuun: The Cure tulee Suomeen 20 vuoden tauon jälkeen! Toivottavasti naapurit eivät kuulleet, millainen ääni minusta pääsi, kun luin uutisen. En olisi uskonut, että tämä päivä vielä tulee. Näkisin The Curen toki mieluummin vaikkapa Tavastialla, mutta se ei taida olla vaihtoehto. Siispä Hartwall Arena kutsuu.

COBAIN poster
Kurt Cobain: Montage of Heck (2015)

Ja sitten päivän aiheeeen. Toisin kuin The Cureen ja Robert Smithiin, minulla ei ole mitään erityistä suhdetta Kurt Cobainin hahmoon tai Nirvanan musiikkiin. Elämäkerrat ja elämäkertadokumentit ovat kuitenkin usein kiinnostavia sinällään, vaikka niiden kohdehenkilö ei herättäisi sen suurempia tunteita. Luottamukseni viihdeteollisuuteen on niin suuri, että uskon dokumentteja ja fiktionalisoituja elämäkertaelokuvia tehtävän vain oikeasti kiinnostavista ihmisistä – enkä tähän mennessä muista joutuneeni pettymään montaa kertaa. Parhaat dokumenttielokuvat onnistuvat kiinnostamaan ja liikuttamaan myös niitä, joita niiden varsinainen aihe ei hetkauta pätkääkään.

Katsoin Kurt Cobain: Montage of Heck -dokumentin (Yhdysvallat 2015) lähinnä sekalaisena lauantai-illan ajanvietteenä puolison seuraksi. Kannatti: dokumentilla tosiaankin on paljon tarjottavaa myös niille, joita Nirvanan musiikki tai Cobainin henkilöhahmo eivät erityisesti kiinnosta.

Kuten leijonanosa dokumenttielokuvista, Montage of Heck koostuu kahdentyyppisestä audiovisuaalisesta materiaalista: dokumenttia varten tuotetusta materiaalista ja arkistotavarasta. Haastateltuja on niukalti. Mukana ovat Cobainin vanhemmat, äitipuoli, sisko, entinen tyttöystävä, vaimo Courtney Love sekä Nirvanan basisti Krist Novoselic. Seitsemän puhujaa on pieni joukko ottaen huomioon, että dokumentilla on mittaa yli kaksi tuntia.

COBAIN-makuu
Cobain Heart-Shaped Box -videon kuvauksissa.

Suuri osa dokumentin mitasta kuluu arkistomateriaalin parissa – ja tässä piilee Montage of Heckin juju. Arkistomateriaalia on koostettu, käsitelty ja elävöitetty aikaa ja vaivaa säästämättä. Cobainin piirrosten ja päiväkirjamerkintöjen pohjalta on tehty pitkiä animointeja, jotka kuvittavat niitä kokemuksia ja henkisiä tiloja, joita Cobain lyhyen elämänsä aikana kävi läpi. Dokumentissa käsitellään Cobainin elämää kronologisesti aina varhaislapsuudesta ankeaan teini-ikään, surkeaan aikuisuuteen ja kuolemaan asti.

Katselukokemusta rasittaa eräs elementti, joka tuppaa koitumaan ilmaisullisesti kunnianhimoisten dokumenttien kompastuskiveksi: käytetyn materiaalin alkuperä jää usein hämärän peittoon. Elokuvan alkupuolella nähtävät kotifilmit ovat hämmentävän hyvälaatuisia, minkä vuoksi olin itse jatkuvasti epävarma, onko kyse autenttisista kotivideoista vai lavastetuista ja näytellyistä pätkistä. Vielä hämmentävämpiä ovat ääninauhoitteet, joissa Cobain puhuu – vai puhuuko? Ihan varma ei voi olla, sillä missään ei kerrota, onko kyse näytellyistä vai autenttisista nauhoitteista. Lisäksi dokumenttiin on lainailtu pieniä pätkiä milloin mistäkin, lähinnä vanhoista elokuvista ja televisio-ohjelmista.

COBAIN-suoli
Epäilen vahvasti, että lukuisat suoliston toimintaa demonstroivat videot ovat peräisin jostain muualta kuin Cobainien kotivideoista.

Kun katsoja hoksaa, että dokumentissa tosiaankin on käytetty on yhtä sun toista muutakin kuvaa ja ääntä kuin arkistomateriaalia, alkaa hän epäillä kaiken materiaalin alkuperää. Ehkä Cobainin hämmentävän hyvälaatuiset lapsuusvideot ovat sittenkin vain lainoja näytelmäelokuvasta? Tuskin sentään, mutta myönnän, että tämä ajatus kävi minun mielessäni. Entä lukuisat elokuvassa nähdyt piirrokset – ovatko ne kaikki tosiaan Cobainin tekemiä, vai onko osa lähtöisin vaikkapa ohjaajan oman jälkikasvun kynästä? Ehkä myös päiväkirjojen sivuja on tekaistu dokumenttia varten? Ei varmaankaan ole, mutta kun luottamus materiaalin autenttisuuteen rikkoutuu, ei sitä voi enää korjata.

Katsojalle kerrotaan dokumentin alussa seuraavaa: ”The following film is based on art, music, journals, super 8 films, and audio montages provided by the family of Kurt Cobain.” (Universalin julkaiseman, pohjoismaiseen levitykseen suunnatun DVD:n suomitekstityksessä on tässä kohtaa jäätävä käännösvirhe, mutta ei siitä sen enempää.) Kiva juttu, mutta kun lauselmaa pohtii tovin, huomaa, että sen merkitys on käytännössä yhtä tyhjän kanssa. Tiedämmehän, mitä kaikkea ilmaisu ”based on” elokuvateollisuudessa tarkoittaa. Peter Jacksonin Hobitti-trilogia on ”based on” Tolkienin Hobittiin nähden. The Wall -elokuva on ”based on” Roger Watersin elämään nähden. Olen jopa kuullut, että Texas Chainsaw Massacre ja Alfred Hitchcockin Psyko olisivat ainakin ”loosely based on” Ed Geinin elämään nähden. (Heh: miettikääpä, miten erilaisia nämä kaksi elokuvaa ovat! Ei heti uskoisi, että niihin on etsitty inspiraatiota samoista tositapahtumista.) Pointti: elokuvantekijä voi lätkäistä pöytään ”based on this ’n’ that” -kortin ja tehdä sen jälkeen ihan mitä huvittaa.

Kuten dokumentin nimikin lupaa, Montage of Heck on nimenomaan Kurt Cobain -dokumentti – ei siis Nirvana-dokumentti. Nirvanan syntyä, kehitystä ja julkaisuja käsitellään suorastaan hämmentävän vähän. Näin on lienee hyvä, Nirvanan vaiheet kun on luultavasti käyty varhaisemmissa dokumenteissa läpi jo aivan tarpeeksi perusteellisesti.

COBAIN-sanat
Cobainin muistiinpanot ovat masentavaa luettavaa – paitsi siksi, että ne heijastelevat valtavaa maailmantuskaa, myös siksi, että mikään ei erota niitä itsetuhoisen riviteinin raapustuksista.

Cobain nähdään dokumentissa eräänlaisena kärsivänä yleistaiteilijana, jonka teknisessä osaamisessa ei ole juuri puhuttavaa. Parhaimmillaan Montage of Heck onnistuu todella tunkeutumaan Cobainin kokemusmaailmaan (joka on tietenkin eräänlainen rekonstruktio, elokuvantekijöiden tulkinta sinällään). Oikea huippukohta on kohtaus, jossa Cobainin ääni (???) tarinoi minämuodossa teinivuosina koetuista itsemurha-ajatuksista ja ulkopuolisuuden tunteesta:

Kävin makaamaan sementtipainot päälläni ja odotin kello yhdentoista junaa. Juna lähestyi lähestymistään ja ohitti minut viereistä raidetta pitkin. Kouluvaikeudet vaikuttivat minuun ja juna pelästytti minut kaidalle polulle. — — En ollut enää yhtä masentunut, mutta minulla ei ollut ystäviä, koska minä… Vihasin kaikkia. He olivat teennäisiä.

Käsi ylös, kuka teistä ei jossain muodossa jaa tai ole joskus jakanut tätä kokemusta? Kuka teistä ei ole kokenut olevansa ulkopuolinen, erilainen kuin massa, kaiken tavanomaisuuden tavoittamattomissa? Yksinäinen, koska kaikki muut ”ovat teennäisiä”? Ellei koskaan muulloin, niin teini-ikäisenä? – Monologin alkuperä jää hämäräksi; dokumentissa ei mainita, onko kyse Cobainin omasta lausumasta, näyttelijän lausumasta päiväkirjamerkinnästä vai täysin tekaistusta elävöityksestä. Oli miten oli, se onnistuu kiteyttämään jotakin yleisinhimillistä.

COBAIN-animaatio
Arkistovideoiden puutteessa Cobainin nuoruutta kuvataan taitavasti toteutetuilla animaatioilla.

Cobain on yksi maailman monista itsemurhaajista – enkä nyt viittaa itsemurhaajalla ihmiseen, joka tappaa itsensä, vaan käsitteeseen, jonka Herman Hesse lanseerasi Arosudessa. Hessen itsemurhaaja teki teini-ikäiseen minuun suuren vaikutuksen – se tuntui kiteyttävän jotain todella oleellista siitä ulkopuolisuuden, kauhun ja vihan kokemuksesta, joka monien elämää leimaa. Hessen ja minun näkemykset eroavat toisistaan kuitenkin eräässä suhteessa: Hesse taisi ajatella itsemurhaajaa poikkeusyksilönä. Itse taas näen, että maailma on täynnä itsemurhaajia – ihmisiä, jotka ovat tai ovat joskus olleet sivullisia, hylättyjä, haavaisia, vihaisia tai pelokkaita.

Monen Cobainin piirroksen kohdalla havahduin pohtimaan niiden läpikotaista tavanomaisuutta. Mieleen tulivat taas kerran Columbine-pojat Eric Harris ja Dylan Klebold, joiden verisiä piirrustuksia ja kirjoitelmia jälkikäteen kauhisteltiin ääni väristen. ”Kyllä näistä piirroksista olisi pitänyt arvata, että kohta tapahtuu jotain!” Jaaha? Kilttienkin teinipoikien äikänvihkot ovat täynnä hakaristeja, pääkalloja ja irtoraajoja. Katsokaa, jos ette usko. Jopa apologeetta G. K. Chesterton piirteli koulupoikana pirunkuvia kouluvihkojen marginaaleihin. Se ei tee nuoresta miehestä väkivaltaista tai sairasta. Se on normaalia.

COBAIN-tottoroo
Cobainien vauva-arkea.

Courtney Lovesta liikkuu Nirvana-fanien keskuudessa monenlaisia puheita. Montage of Heck vahvistaa entisestään Loven profiilia hysteerisenä psykoämmänä. Hänen habituksestaan ja puheistaan tulee pitkin dokumenttia vahvasti mieleen Sex Pistols -bändäri Nancy Spungen, ja onpa myös Cobainissa jotakin samaa kuin Sid Viciousissa. Oleellisia erojakin toki on: ainakin Cobain oli aidosti lahjakas, jos ei muusikkona niin biisintekijänä.

Mitä enemmän Loven ja Cobainin pollepöhnäistä sekoilua katselee, sitä helpompi on ymmärtää Cobainin ratkaisua päättää päivänsä. Järkihän siinä lähtee, kun joutuu seuraamaan joka päivä ympäri maisemaa kälättävää Lovea. Cobain vaikuttaa kuitenkin olevan jatkuvasti joko liian sekaisin tai liian väsynyt tekemään tilanteelle mitään. Cobainin ja Loven välinen dynamiikka ei valkene katsojalle sataprosenttisesti, mutta välähdyksiä siitä kyllä saadaan: Cobain oli lapsesta lähtien tullut hylätyksi kerta toisensa jälkeen, ja yli-innokas Love vaikuttaa tapaukselta, jonka suhteen hylätyksi tulemista ei yksinkertaisesti tarvitse pelätä. Parempi tyytyä huonoihin kortteihin kuin jäädä kokonaan pois pelistä.

Ottaen huomioon, millainen kuva Lovesta dokumentin myötä hahmottuu, oli yllättävää bongata Frances Bean Cobainin eli Cobainin ja Loven tyttären nimi elokuvan lopputeksteistä: hänet mainitaan yhdeksi elokuvan tuottajista. Olisi luullut, että tytär olisi pyrkinyt vaikuttamaan elokuvan kokonaisuuteen siten, että omasta mammasta olisi syntynyt edes hieman positiivisempi kuva. Propsit Francesille.

Kurt Cobain: Montage of Heck on erinomainen dokumenttielokuva, joka kannattaa katsoa, vaikka Cobain ei henkilönä kiinnostaisi. Tämä on parhaita dokumentteja, joita olen vuosiin nähnyt.

*****

Kurt Cobain: Montage of Heck DVD @ Discshop
Kurt Cobain: Montage of Heck BD @ Discshop

Inherent Vice (2014) arvostelu – Kuinka pilata hyvä elokuva

INHERENT VICE
Inherent Vice (2014)

Ajatus siitä, että joku aikoo tehdä Thomas Pynchonin romaanista elokuva-adaptaation, herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia: rohkeaa, mutta kannattaako edes yrittää? Se, että tuo joku oli juuri Paul Thomas Anderson, antoi aihetta toivoa vähintäänkin mukiinmenevää filkkaa. Skippasin tuttuun tapaan teatterikierroksen, katsoin elokuvan DVD:ltä ja kirjoitin siitä arvostelun, jossa käsittelen suurimmaksi osaksi aivan muita asioita kuin kyseistä elokuvaa. Ja tässä se nyt on.

On vaikea arvioida, kuinka moni suomalainen ylipäätään tuntee Thomas Pynchonin nimen. Kun Pynchonin tunnetuimpiin teoksiin kuuluva, järkälemäinen Painovoiman sateenkaari (Gravity’s Rainbow, 1973) ilmestyi pari vuotta sitten suomeksi, hänen nimensä oli pinnalla jonkin aikaa. (Lainasin käännöksen kirjastosta tuoreeltaan, mutta enhän minä sitä saanut luetuksi. Aion yrittää uudelleen… joskus.) Aiemmin Pynchonilta on käännetty suomeksi vain lyhykäinen Huuto 49 (The Crying of Lot 49, 1966).

Pynchon mielletään ns. vaikeaksi kirjailijaksi. Hänen teoksensa ovat täynnä epämääräisiä ja hämäriä kausaalisuhteita, hassusti nimettyjä henkilöhahmoja ja aavistuksia kaiken takana mylläävästä, näkymättömästä helvetinkoneesta, joka säätelee tai vähintään vaikuttaa kaikkien hahmojen liikkeisiin ja valintoihin. On selvää, että Pynchonia on vaikea adaptoida. Vuonna 2009 ilmestynyt romaani Inherent Vice (jota en ole lukenut) on kuulemma Pynchonia helpoimmasta päästä ja siksi varmaakin kelvollisinta pohjamateriaalia adaptaatiota silmälläpitäen.

IV-voi-ei
Doc hämmästyy kesken kaiken salista poistuvien katsojien määrää.

Jokin meni kuitenkin pieleen: kun Inherent Vice sitten viime kevättalvella kiersi teattereissa, leimasi näytöksiä poikkeuksellisen suuri uloskävelijöiden määrä. The Guardianin artikkelissa kartoitetaan ansiokkaasti syitä siihen, miksi niin moni marssi ulos kesken elokuvan. Itse näen suurimpana syynä sen, että markkinoinnissa katsojalle annetaan lupaus, jota itse elokuva ei pysty pitämään: että elokuva olisi hauska. Että Inherent Vice olisi komedia. Ei se ole. Inherent Vice on mukavasti kajahtanut rikoshulluttelu, jossa on muutamia hauskoja kohtauksia – mutta sen kutsuminen komediaksi on ruma valhe.

Elokuvan(ja miksei muunkin taiteen- ja viihteen)tekijöiden pitäisi vihdoin tajuta se, että markkinointi on tavallaan osa teosta sinällään. Ontologisesti ehkä ei, mutta käytännössä tällainen ajattelutapa osoittautuu nopeasti hyödylliseksi. Psykon menestykseen on monta syytä, ja yksi niistä lienee se, että elokuvan markkinointikampanja (jonka Hitchcock käsittääkseni suunnitteli pitkälti itse) oli harvinaisen onnistunut. Banaali esimerkki: Lukijat ostavat kirjoja ja kotikatselutallenteita kansien perusteella, ja jos kansi antaa katteettomia lupauksia esimerkiksi tyylilajin tai juonen suhteen, on kokemus todennäköisesti lattea. On totta, että kirjailijan ei kannata alkaa piirtää kansikuvaa kirjalleen tai kirjoittaa tekeleelleen takakansitekstiä. Sen sijaan hänen kannattaa huolehtia siitä, että kirjan markkinointimateriaali antaa oikeutettuja lupauksia teoksen sisällöstä.

IV-tussu
Chick Planetin päivän tarjous: Tussunsyöjän erikoinen.

Ohjaaja Anderson leikkasi itse tekstin lopusta löytyvän Inherent Vice -trailerin, joten sen lapsuksista voi syyttää yksinomaan häntä. Traileri on hauska, itse elokuva ei niinkään. Siksi ei ole ihme, että katsojat kulkivat elokuvan näytöksistä jonoina ulos. Mitä tästä opimme: hutiloiden suunniteltu markkinointi voi pilata hyvänkin elokuvan.

Inherent Vice ei ole elokuvana yhtään hullumpi. Se on ennen kaikkea outo (mitä muuta Paul Thomas Andersonilta ja Joaquin Phoenixilta voisi odottaa?). Sen juoni on sekava ja sokkeloinen (mitäs muuta Thomas Pynchonilta voisi odottaa?). Sen fiilis on hyvä. Uskon, että Inherent Vice vain paranee katselukerta toisensa jälkeen ja aionkin ilman muuta ottaa sen joskus uusintakatseluun.

Joaquin Phoenix on Larry ”Doc” Sportello eli boheemi yksityisetsivä, joka kiskoo sekä työ- että vapaa-ajallaan kaksin käsin kannabista. Doc saa eräänä iltana vieraakseen entisen tyttöystävänsä Shastan (Katherine Waterston), joka on avun tarpeessa. Shasta pelkää, että hänen nykyisen rakastajansa, grynderi Mickey Wolfmannin (Eric Roberts) pään menoksi suunnitellaan jotakin. Doc saa lähipäivinä kaksi muutakin toimeksiantoa: musta militantti Tariq Khalil (Michael Kenneth Williams) haluaa periä velkansa Mickeyn henkivartija Glen Charlockilta (Christopher Allen Nelson), ja entinen heroinisti Hope Harlingen (Jena Malone) pyytää Docia etsimään kuolleeksi väitetyn aviomiehensä Coy Harlingenin (Owen Wilson). Kaikki kolme toimeksiantoa punoutuvat hiljalleen valtavaksi vyyhdeksi, jota Doc yrittää tötsypäissään selvittää.  Kapuloita rattaisiin tökkii LAPD:n tuikea poliisietsivä Christian ”Bigfoot” Bjornsen (Josh Brolin).

Eikä tässä vielä kaikki. Henkilöhahmoja suorastaan tulvii elokuvaan. Inherent Vicen juoni on hiivatin monimutkainen, mutta kärryiltä pudonneen ei kannata surra: tällä matkalla on tarkoituskin eksyä.

IV-shasta
Myös Shasta ja Doc eksyvät.

Lukaisin elokuvan katsottuani pitkästä aikaa tekstin, jossa ensimmäistä kertaa törmäsin Thomas Pynchonin nimeen, eli Jonathan Franzenin Mr. Difficult -esseen. Esseessä Franzen esittelee kaksi vaihtoehtoista mallia, jolla kirja ja lukija (tai kirjailija ja lukija) sitoutuvat toisiinsa. On sopimusmalli, jossa kirjailija ikään kuin lupaa olla lukijalle mieliksi ja tekee ratkaisuja lukijan positiota silmälläpitäen. Ja sitten on statusmalli, jossa taiteilija tekee taidetta välittämättä siitä, mitä lukija hänen aikaansaannoksistaan ajattelee. Kyseinen essee on parasta, mitä olen Franzenilta lukenut – ja minä olen sentään lukenut kaikki hänen romaaninsa The Twenty-Seventh Citya ja Puritya lukuun ottamatta. (Näitä tuskin luenkaan. Franzen alkoi Vapauden myötä toistaa itseään: hänen romaaniensa vetovoima nojaa nimenomaan tyyliin, eikä tuo tyyli uusiudu – ainoastaan terävöityy, jos sitäkään. Kertokaa, te Purityn lukeneet – jos on jo lukenut Muutoksia ja Vapauden, onko mitään syytä tarttua Purityyn? Tavallaan toivoisin että on, sillä Franzenin romaanit ovat viihdyttävää ja jouhevaa luettavaa, vaikkeivät kenties pystykään tarjoamaan lukijalle mitään uutta.)

Nämä mallit on helpointa erottaa, kun tarkastellaan teoksen vaikeutta. Statusmallia edustavissa teoksissa vaikeus nähdään merkkinä onnistumisesta, sopimusmallin teoksissa sitä taas pidetään epäonnistumisena. Franzen tunnustautuu sopimusmallin kannattajaksi, ja niin tunnustaudun minäkin. Kuten olen tainnut blogiin joskus aiemminkin kirjoittaa, taide on minun nähdäkseni ennen kaikkea vuorovaikutusta – toisin sanoen, ei ole taidetta ilman yleisöä. Siksi ei ole mieltä tehdä taidetta, joka on liian vaikeaa luettavaksi tai katsottavaksi. Taiteilijan pitäisi siis ainakin jossain määrin pohtia, onko kukaan hänen teoksestaan kiinnostunut ja jos on, niin kuka ja miksi – ja silloin ollaankin ainakin osittain sopimusmallin puolella.

(Franzenin teksti herätti erinäisiä reaktioita. Kokeellisesta tyylistään tunnetun Ben Marcusin vastine Franzenin pointteihin oli sävyltään varsin kiukkuinen ja jopa halventava – kannattaa tsekata se, jos aiheeseen liittyvä debatti kiinnostaa.  Sen jälkeen voi tutustua Marcusin The Flame Alphabetiin [2012], joka on erinomainen esimerkki lukijaepäystävällisestä, mutta hyvästä romaanista.)

IV-bigfoot
Doc ja Bigfoot

Miksi tämä pitkä sivupolku Franzenin esseeseen? Siksi, että Inherent Vicea katsellessani huomasin pohtivani, kumpaa mallia elokuva edustaa. Onko Inherent Vice ”vaikea elokuva”? En osaa sanoa; riippuu kai siitä, mitä siltä odottaa. Jos sitä lulee komediaksi, niin kyllä: silloin se on helvetin vaikea, suorastaan ärrrr-syttävä elokuva. Jos sitä ei luule komediaksi, hyvä niin – silloinkin se on sekava, hämmentävä ja hankala elokuva, mutta omalla tavallaan sympaattinen ja miellyttävä, jopa nostalginen. Inherent Vice ei ole helppo helppo tapaus, muttei myöskään niin vaikea, että se solahtaisi ongelmitta statusmalliin. Lisäksi on hyvä muistaa, että vaikeus voi usein olla myös katsojan silmässä.

Jos olette jo päättäneet skipata Inherent Vicen, tsekatkaa sen soundtrack. Se on hiton hyvä.

*****

Inherent Vice DVD @ Discshop
Inherent Vice BD @ Discshop
Inherent Vice VOD @ Discshop
Inherent Vice VOD HD @ Discshop