Luin viime kevään aikana pari rock-elämäkertaa: Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjan ja Guns N’ Roses -historiikki Watch You Bleedin. GN’R-kirjan jälkeen huomasin pohtivani, olisiko Alice in Chainsista tarjolla jonkinlaista opusta. Sain selville, että bändistä on kirjoitettu vain yksi (kunnollinen) historiikki, ja sekin ilmestyi vasta viime vuonna. Aika erikoista ottaen huomioon, kuinka merkittävästä yhtyeestä on kyse.

Aloin kuunnella Alice in Chainsia joskus vuosituhannen vaiheessa, kun intensiivisin Guns N’ Roses -kauteni oli jo lopuillaan. En ole koskaan suhtautunut bändiin erityisen intohimoisesti: Alice in Chains on ollut minulle luotettava ja perusvarma alternativebändi, jolla nyt vain sattuu olemaan hiton hyviä biisejä. Tutustuin bändiin hieman takaperoisesti kitaristi Jerry Cantrellin sooloprojektien myötä. Ehkä juuri tämän vuoksi Alice in Chains on ollut minulle nimenomaan Jerry Cantrell -bändi. En kokenut bändin laulajan eli vuonna 2002 heroiiniriippuvaisena kuolleen Layne Staleyn hahmoa tai kohtaloa järin kiinnostaviksi. The Untold Storyn näkökulmani tosin muuttui ainakin jossain määrin.

De Sola mainitsee teoksen alussa kirjoittaneensa The Untold Storyn sen vuoksi, ettei kukaan muu ollut kirjoittanut historiikkia Alice in Chainsista. Lähtökohdat ovat siis olleet sangen vaatimattomat – ja silti lopputulos on komea. En viittaa tällä kirjan varsinaiseen asiasisältöön – joka sekin on sinällään erittäin kiinnostavaa –, vaan de Solan tarinankerrontataitoon. De Sola ihan oikeasti osaa tämän homman. Ei uskoisi, että The Untold Story on hänen ensimmäinen kirjansa – toivottavasti se ei jää viimeiseksi!

De Sola keskittyy kuvauksessaan ensisijaisesti Staleyn hahmoon. Ilmeisesti bändikirjoissa on pakko noudattaa aina samaa kaavaa: yhden jäsenen elämää seurataan varhaislapsuudesta siihen vaiheeseen asti, kun bändi alkaa muotoutua. Muiden jäsenten elämänvaiheet esitellään lyhyellä summauksella. Lopputeoksessa kuvataan jäsenten yhteisiä vaiheita antaen kuitenkin tämän tietyn jäsenen edesottamuksille muita enemmän painoarvoa.

Tämä on kerronnallisesti hyvä kaava, mutta en ole varma, kuinka hyvin se palvelee totuudellisuutta. Olen elänyt siinä uskossa, että Cantrell määritti Alice in Chainsin musiikillista olemusta enemmän kuin Staley, ja tässä mielessä keskushahmoksi olisi yhtä hyvin voitu valita Cantrell. Hän ei kuitenkaan ole yhtä värikäs esiintyjä tai jännittävä persoona kuin Staley. Lisäksi hän on edelleen elossa. Kuolleesta muusikosta on helpompi rakentaa taiteilijamyyttiä kuin elävästä. – En sano, että De Solan painotusvalinta on huono – se on vain turhankin perinteinen ja helppo tapa ratkaista asia.

De Sola onnistuu tekemään pienistäkin asioista kiinnostavia ja merkityksellisiä. Esimerkiksi pitkä sepustus treenikämppiä vuokraavan Music Bankin synnystä tai tuhosta voisi tuntua Alice in Chainsin tarinan kannalta epäolennaiselta elementiltä, jonka esittelyyn on turha tuhlata painomustetta. De Sola kuitenkin kytkee Music Bankin tarinan kiinteäksi osaksi Alice in Chainsin historiaa. Samalla hän tulee kertoneeksi valtavasti siitä 1980-luvun lopun Seattlelle ominaisesta, ankeasta paahteesta, joka synnytti grungen.

The Untold Storyn vahvuus on kerronnallisen otteen lisäksi perinpohjaisessa taustatyössä. De Sola luettelee nimeltä teoksen liitteessä noin 70–80 henkilöä, joita hän on haastatellut kirjaansa varten vähintään kerran. Näiden lisäksi hän kertoo haastatelleensa henkilöitä, jotka eivät halunneet nimeään mainittavan kirjassa. Teoksessa on lähes 40 sivua loppuviitteitä ja huolella koostettu hakemisto. Bibliografialla on mittaa ”vain” viisi sivua, mikä on näin perinpohjaiseen teokseen suhteellisen vähän. Tämä kuitenkin kertoo siitä, miten merkittävä rooli haastatteluilla de Solan teoksessa on ja kuinka suppeasti grungen historiasta on tähän mennessä kirjoitettu.

Alice in Chainsin historia on raavittu kasaan pienistä muistosirpaleista vuosien, jopa vuosikymmenten takaa. Kerronnan keskiössä on jatkuvasti Staley; Cantrell jää lukijalle huomattavasti etäisemmäksi hahmoksi, muista bändin jäsenistä eli Sean Kinneysta, Mike Starrista ja Mike Inezistä puhumattakaan.

Ajoittain Laneyn pitkäaikainen on-off-tyttöystävä Demri Lara Parrott saa osakseen enemmän huomiota kuin bändin jäsenet. Ratkaisua on vaikea kritisoida, sillä Parrott vaikutti voimakkaasti Staleyhyn ja epäsuorasti myös Alice in Chainsin uraan. Lisäksi Parrott on hahmona paljon kiinnostavampi ja karismaattisempi kuin kukaan Alice in Chainsin jäsenistä (Staleyta lukuun ottamatta). Pikaisella googletuksella selviää, että Parrottille on muodostunut oma fanikuntansa, vaikka hän ei lyhyen elämänsä aikana tehnyt mitään merkittävää. Romeo ja Julia, John ja Yoko, Kurt ja Courtney, Layne ja Demri – kaikki edustavat samaa kovan onnen rakastavaisten arkkityyppiä.

The Untold Story on paitsi tarina Alice in Chainsista, myös kertomus heroiinin vaaroista. Teoksessa kuvataan ansiokkaasti, kuinka elinvoimaisia Staley ja Parrott 90-luvun alussa olivat. Siksi heidän kohtalonsa tuntuu niin surkealta. De Sola ei sorru mässäilemään graafisilla yksityiskohdilla, vaan tyytyy kuvaamana sopivan etäisyyden takaa Staleyn ja Parrottin elämää, jonka heroiini tuhosi.

Vasta de Solan teoksen myötä ymmärsin, kuinka yksin ja hiljaisesti Staley eli viimeiset vuotensa. Vuonna 1996 Staley esiintyi Alice in Chainsin kanssa viimeistä kertaa. Vain pari kuukautta myöhemmin Parrott menehtyi huumeiden aiheuttamaan tulehdukseen. Parrottin kuoleman jälkeen Staley alkoi eristäytyä ulkomaailmasta ja keskittyä yhä voimakkaammin täyspäiväiseen douppaamiseen. Samoihin aikoihin Staleyn hampaat alkoivat irrota yksi kerrallaan. Toisin kuin olin aiemmin huolimattomuuttani ajatellut, Staley ei menehtynyt ”melkein heti” klassisen Alice in Chains -kokoonpanon viimeiseksi studioalbumiksi jääneen selftitled-albumin julkaisun jälkeen. Hän eli kuusi vuotta lähes eristäytyneenä vanhoista muusikkokavereista ja oikeastaan myös muusta ulkomaailmasta.

Kuuden vuoden yksinäisyys – millaista Staleyn elämä on mahtanut niiden aikana olla? Ilmeisesti Staley vietti päivänsä kotosalla doupaten, pelaten videopelejä ja rapsutellen kissaansa. De Solalla on ollut vaikea ongelma ratkaistavanaan: ketä haastatella Staleyn viimeisestä vuosista, kun hän ei tavannut ihmisiä kuin satunnaisesti eikä juuri poistunut asunnostaan? Hän on kuitenkin ottanut tekemistään haastatteluista kaiken irti ja pystyy tarjoamaan lähdemateriaalin niukkuuden huomioon ottaen hämmästyttävän elävän kuvan Staleyn viimeisistä vaiheista.

Teoksen ohkaiseen kuvaliitteeseen on sisällytetty muutama Staleyn valokuva vuodelta 1998. Nämä kuvat on otettu Staleyn viimeisestä äänityssessiosta Alice in Chainsin kanssa. (Katkelma, jossa de Sola kuvaa kyseistä sessiota, julkaistiin taannoin Guitar Worldin verkkosivuilla; suosittelen lämpimästi lukemaan.) Toinen näistä kuvista on nähtävillä täällä. Kuvasta käy ilmi, kuinka dramaattisesti Staleyn fyysinen kunto heikkeni hänen viimeisinä vuosinaan. Hän ei näytä itseltään.

En voi olla pohtimatta, miltä hän mahtoi näyttää neljä vuotta myöhemmin aivan ennen kuolemaansa.

Staley kuoli yksin kotonaan 5. huhtikuuta 2002. Samana päivänä tuli kuluneeksi tasan kahdeksan vuotta erään toisen seattlelaisen heroiiniriippuvaisen muusikon kuolemasta. Koska oli täysin normaalia, ettei Staley antanut viikkoihin kuulla itsestään, hänen ruumiinsa löydettiin vasta kahden viikon kuluttua. Hänen ruumiinsa painoi alle 40 kiloa, ja hän oli menettänyt lähes kaikki hampaansa.

The Untold Storya voi ilman muuta moittia sen huumekeskeisyydestä. Teoksessa keskitytään ennen kaikkea niihin henkilöihin, joille päihteet muodostuivat ongelmaksi: Staleyhyn, Mike Starriin ja Lara Demri Parrotiin. De Sola mainitsee, että myös Cantrell on käynyt läpi omat taistelunsa päihteiden kanssa, mutta ei täsmennä, mitä Cantrell käytti, milloin ja kuinka paljon. Aiheesta ei löydy luotettavaa tietoa myöskään netistä. Ilmeisesti Cantrell itse on päättänyt puhua avoimesti raittiudestaan, mutta vaieta visusti siitä, millaisia aineita hän tuli 90-luvun tuoksinassa käyttäneeksi.

Alice in Chains vetäytyi epäviralliselle tauolle vuonna 1996 Staleyn rapistuvan terveydentilan vuoksi. Vuonna 2005 Cantrell kasasi bändin uudelleen hyväntekeväisyyskonserttia varten. Uuden kokoonpanon vastaanotto oli niin suopea, että projektia päätettiin jatkaa. Vuonna 2009 ilmestyi Alice in Chainsin neljäs studioalbumi Black Gives Way to Blue ja vuonna 2013 edelleen The Devil Put the Dinosaurs Here.

Staleyn kuolemanjälkeiset vaiheet ja kahden viimeisen studioalbumin synty kuitataan kirjassa varsin nopeasti. Ilmeisesti bändin tuoreemmat edesottamukset eivät yksinkertaisesti ole olleet niin tapahtumarikkaita, että niistä kannattaisi kertoa pidemmälti. Uskoohan sen: joukko keski-ikäisiä, raivoraittiita, hitaasti kaljuuntuvia rokkareita tekee siistejä studiolevyjä, kiertää isoilla festareilla ja nukahtaa pian keikan loputtua Hilton-hotellin lakanoiden väliin. Ei kuulosta kovin jännittävältä.

Alice in Chainsin post-Staley-albumit ovat hyviä levyjä, mutta niistä puuttuu se raaka ja rujo voima, joka teki bändin 90-luvun julkaisuista niin ainutlaatuisia. Tuskin myöskään tarinat näiden albumien takana olisivat ovat kiinnostavia.

Tarvitseeko tätä enää sanoa? The Untold Story on yksi parhaista koskaan lukemistani elämäkertakirjoista. Suosittelen teosta lämpimästi kaikille, jotka ovat kiinnostuneita 90-luvun alun rock-musiikista.