The Quiet Roar (Ruotsi/Norja/Saksa 2014) on outo elokuva. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että elokuvan ensimmäisen ja viimeisen kohtauksen välillä ei tapahdu mitään. Tämä sotii vahvasti kaikkia elokuvakerronnan ihanteita vastaan – mutta mitä sitten? The Quiet Roar on erinomainen esimerkki siitä, että elokuvaa voi tehdä myös normeja haastaen.

Kuolemansairaalla Mariannella (Evabritt Strandberg) on vain kolme kuukautta elinaikaa. Hänen viimeiset elinkuukautensa uhkaavat koitua yksinäisiksi: Marianne on eronnut miehestään jo vuosia aikaisemmin, ja välit kahteen lapseen ovat viilenneet. Koska terminaalivaihe ja yksinäisyys masentavat naisen mieltä, hän päättää osallistua kokeelliseen terapiaan. Mariannelle annetaan tuju annos psykoaktiivista psylosybiiniä, joka lähettää hänet pitkälle matkalle hänen oman päänsä sisälle. Matkaoppaana toimii salaperäinen Eva (Hanna Shygulla), joka huolehtii siitä, että Mariannen huomio kohdistuu sisäisellä matkalla oikeisiin asioihin.

Marianne löytää kipupisteensä palatessaan vuosikymmenten takaiseen aikaan, jolloin hänen avioliittonsa ja perheensä olivat vielä koossa. Hän näkee itsensä, miehensä ja kaksi poikaansa lomalla jossakin Norjan vuoristossa.

Odotin The Quiet Roarilta visuaalisesti omaperäisempää kokemusta. Kun elokuvan markkinontiteksteissä puhutaan sekä psilosybiinistä että kuolemasta, voisi odottaa suunnilleen The Fountainin kaltaista elokuvakokemusta. The Quiet Roar on kuitenkin kaukana siitä. Elokuvassa ei ole jänniä visuaaleja tai tajunnanräjäyttävää musiikkia, ainoastaan kauniita vuoristomaisemia ja dialogia, hiljaisuutta ja taas dialogia. Kyse ei todellakaan ole räväkästä gonzohenkisestä huumesekoilusta, vaan ilmaisullisesti vaatimattomasta puhe-elokuvasta.

Siinä missä tavanomainen elokuvakerronta ottaa selkärangakseen tarinan, vaikuttaa The Quiet Roar suorastaan välttelevän tarinallisia elementtejä. Miksi Mariannen avioliitto hajoaa? Minkä vuoksi hän ei pidä yhteyttä lapsiinsa? Mitä vuoristomatkalla oikeastaan tapahtuu? The Quiet Roar heittää vanhan elokuvanteon perussäännön – elokuva on elämää, josta tylsät kohdat on leikattu pois – ylösalaisin: varsinaiset juonenkäänteet ja toiminta on tällä kertaa jätetty leikkauspöydälle ja säilytetty vain dialogi ja puhdas olemassaolo käänteiden välillä.

Vasta elokuvan katsottuani tajusin, että elokuvan on ohjannut Henrik Hellström – siis sama kaveri, joka on ohjannut myös Omissa ajatuksissaan -elokuvan (Man tänker sitt, Ruotsi 2009). Jos olisin tiennyt tämän etukäteen, olisin luultavasti suhtautunut The Quiet Roariin hieman toisella tavalla. Omissa ajatuksissaan on hyvin samantyyppinen elokuva kuin The Quiet Roar: painopiste on ulkoisten tapahtumien sijaan keskushenkilön subjektiivisessa maailmassa ja pienissä, hauraissa havainnoissa.

Omissa ajatuksissaan on ärsyttävimpiä elokuvia, joita olen vuosikausiin nähnyt. Muistan ajatelleeni välittömästi elokuvan katsomisen jälkeen, kuinka kovasti yritän rakastaa koko ihmiskuntaa, mutta juuri Omissa ajatuksissaan ja muut sen kaltaiset elokuvat tekevät siitä hiton vaikeaa. Sen sijaan The Quiet Earthista pidän. Se ei yllä täyteen potentiaaliinsa: olisin odottanut tältä elokuvalta huomattavasti railakkaampaa visuaalista ilmaisua. Yritys on kuitenkin hyvä. Hellström on menossa oikeaan suuntaan.

*****

The Quiet Roar DVD @ Discshop
The Quiet Roar BD @ Discshop
The Quiet Roar VOD @ Discshop
The Quiet Roar VOD HD @ Discshop