Lords of Chaos (2018) arvostelu – Hevi reissu

Lords of Chaos (2018)

Lords of Chaos (2018) on elokuva, jota ei olisi pitänyt tehdä. Se tehtiin silti.

Tämä teksti on teksti, jota minun ei pitäisi kirjoittaa. Kirjoitan silti.

Lords of Chaos kertoo 90-luvun alussa Norjassa syntyneestä black metalin toisesta aallosta ja ihmisistä, jotka vaikuttivat sen muovautumiseen. Sitä markkinoidaan kauhuelokuvana ja trillerinä, mutta oikeasti se muistuttaa monin paikoin lähinnä komediaa.

Mayhemin ensimmäinen treenikämppä on Euronymouksen (kuvassa) vanhempien kellarissa.

Osittain tositapahtumiin perustuvan elokuvan tarina keskittyy vuonna 1984 perustettuun Mayhem-yhtyeeseen. Bändin nokkamies Øystein ”Euronymous” Aarseth etsii musiikillista tyyliä, joka huokuu äärimmäistä kylmyyttä ja pahuutta. Laulajaksi bändiin napataan ruotsalainen Per Yngve ”Dead” Ohlin, joka suhtautuu pakkomielteisesti kuolemaan ja hautaa esiintymisvaatteensa pariksi päiväksi maahan, jotta niistä huokuisi lavalla sopivasti kalmainen haju. Mayhem alkaa herättää myönteistä huomiota Oslon heviundergroundissa. Käsillä on jotakin suurta, alkuvoimaista ja merkittävää.

Pian Euronymouksen jutulle saapuu Kristian ”Varg” Vikernes, joka lykkää Euronymoukselle Burzumiksi nimetyn bändinsä demon. Euronymous kuuntelee demon – ja hämmästyy. Hän signaa Burzumin omalle Deathlike Silence -levymerkilleen ja auttaa Vikernesiä nauhoittamaan Burzumin debyyttialbumin.

Seuraa tapahtumaketju, jonka seurauksena osa black metalin toisen aallon ydinjengistä kuolee väkivaltaisesti ja osa saa pitkän vankilatuomion. Matkan varrella paloi muutama kirkko ja syötiin ehkä vähän ihmistä. Niin, ja tehtiin pikkuinen nippu black metal -levyjä, jotka nousivat nopeasti klassikon asemaan.

Tämän verran elokuvassa on totta.

Vikernes ja Euronymous katsovat, kun ”jotain roihahtaa”.

Lord of Chaos ei ole dokumentti. Se ottaa laajoja taiteellisia vapauksia kuvatessaan 90-luvun alun tapahtumia. Nämä taiteelliset vapaudet perustellaan elokuvan alkuteksteissä: se on ”based on truth and lies”. Katsojat (etenkin ne katsojat, joille tapahtumien kulku ei ole muista lähteistä tuttu) tietenkin unohtavat tämän disclaimerin heti ja nielevät todennäköisesti elokuvan tarinan sellaisenaan ja luottavat kuvauksen todenmukaisuuteen.

En ala ruotia tässä tarkemmin sitä, missä kaikissa suhteissa Lord of Chaos poikkeaa totuudesta. Listasta tulisi pitkä. Suorien asiavirheiden lisäksi se epäonnistuu kuvaamaan monien skenen avainhahmojen persoonallisuutta.

Mayhemin tosielämän bändikuvia on kopioitu elokuvaan huolellisesti. Kuvassa Dead (Jack Kilmer), Hellhammer (Anthony De La Torre), Euronymous (Rory Culkin) ja Necrobutcher (Jonathan Barnwell).

Jossakin Lords of Chaos kuitenkin onnistuu. 90-luvun alun Norja-skene on kuvattu mediassa perinteisesti uhkaavana ja pelottavana. Lords of Chaos valitsee toisenlaisen kuvaustavan: se esittää touhun nuorten miesten harkitsemattomana kohkaamisena, jossa sattumalla oli suuri merkitys. Skene ei ollut organisoitunut tai hallittu, vaan väljä joukko ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita tietyn tyyppisestä musiikista ja maailmankatsomuksesta. Yksittäisten henkilöiden mielenterveysongelmilla, riidoilla ja patoutumilla oli merkittävä rooli tapahtumien kulussa.

Se ei silti tarkoita, että avainhenkilöiden toiminnassa ei olisi ollut minkäänlaista vakaumuksellisuutta. Se oli kuitenkin luonteeltaan niin järjestäytymätöntä ja kaoottista, että sen kuvaaminen olisi vaikeaa. Lords of Chaos ei edes yritä, vaan kuvaa Norjan tapahtumia lähinnä yhtenä pitkänä vitsinä, jossa nuoret miehet koheltavat. ”Jossain jotain roihahtaa ja jotain kaatuu.”

Varg Vikernes on Oslon black metal -skenen yksinäinen susi.

Varg Vikernes on kritisoinut kovin sanoin oman hahmonsa näyttelijävalintaa. Vikernesiä näyttelevä Emory Cohen ei tosiaankaan muistuta Vikernesiä ulkonäöltään tai olemukseltaan. Koska elokuva ei muutenkaan pyri kuvaamaan asioita kuten ne todella tapahtuivat, en jaksa välittää. Söpösti hymyilevä Cohen on pitkätukkaperuukkinsa alla mahdottoman herttainen. Suosikkikohtaukseni koko elokuvassa on rivakka montaasi, jossa Vikernes tekee ”kaiken isommin ja paremmin kuin Euronymous”: nauhoittaa Burzumin Hvis lyset tar oss -levyä, muhinoi kahden mimmin kanssa yhtä aikaa ja kiertää Norjaa kirkkoja sytytellen.

Montaasista tekee mehukkaan se, kuinka se samanaikaisesti kuvaa tapahtumien kulkua hämmästyttävän oivaltavasti ja totuudenmukaisesti – ja silti aivan väärin. Tosiaan: näihin aikoihin Vikernes teki asioita tavalla, joka varmasti sai Euronymouksen kateelliseksi. Euronymous ja Mayhem ainoastaan muovasivat black metalin toiselle aallolle ominaista äänimaailmaa, mutteivät onnistuneet koskaan tekemään albumeita, jotka kestäisivät aikaa ja joilla olisi itsessään musiikillista arvoa. Toisin on Vikernesin ja Burzumin laita: Hvis Lyset Tar Oss on yksi parhaista black metal -albumeista kautta aikain.

Sen sijaan Vikernes höyläämässä kiimaisia fanityttöjä… Ei. 😂 Pitää ihan vetää naurulta hetki henkeä. Tosielämän Vikernesin henkilökuva on räikeän värikäs, mutta naistenmies hän ei ollut.

Euronymous poseeraa. Vaatteet jäljittelevät tosielämän promokuvia, ympäistö ei.

Myös Euronymouksen tyttöystävä on väkinäinen ja ärsyttävä juonielementti. Euronymous ei tiettävästi koskaan seurustellut kenenkään kanssa, mutta tietenkin Hollywood-elokuvassa pitää vähän romanssia olla. Jos elämäkerta ei tarjoa sopivaa mallia, keksitään tyttöystävä tyhjästä.

Todellisuudesta saa poiketa, kun poikkeaminen mahdollistaa hahmon esittämisen täyteläisempänä ja rikkaampana. Lords of Chaos ei kuitenkaan poikkeamisillaan tee näin – se luo fantasioillaan vain halpaa viihdearvoa ja Hollywood-henkistä sensationalismia.

Lords of Chaosin puvustus on tehty huolellisesti. Rory Culkin on kuitenkin liian ”cum-guttered” Euronymouksen napapaitalookiin.

Lords of Chaos on äärimmäisen täsmällinen ja uskollinen todellisuudelle näyttämöllepanossa. Euronymousin Helvete-kauppa kellareineen on lavastettu huolellisesti, ja osa kohtauksista on kuvattu todellisilla tapahtumapaikoilla. Keskushahmojen ylle on etsitty oikeiden yhtyeiden bändipaitoja, ja saattaa jopa olla että mukaan on huolittu vain sellaisia patch- ja paitadesigneja, joita on ollut tarjolla 90-luvun alussa. Myös Euronymouksen ja Deadin corpsepaintit on toteutettu tarkasti vanhojen valokuvien mukaisesti. Sisäotokset Euronymouksen ja Deadin kimppakämpästä näyttävät uskottavilta.  Näyttömällepanossa Lord of Chaos siis loistaa.

Lords of Chaosin erikoistehosteet on niin ikään tehty taitavasti. Yllätyin positiivisesti: väkivalta ja sen jäljet näyttävät juuri niin rujoilta ja tunkkaisilta kuin pitääkin. Black metal glorifioi usein väkivaltaa, mutta Lords of Chaos ei sitä tee.

Deadin hahmon kuvaus on yksi elokuvan onnistuneimmista.

Myös kohtaus, jossa Mayhem soittaa lavalla, välittää perinteisen black metal -keikan fiilistä melko hyvin. Tämän ja Mayhemin studionauhoitusten lisäksi lisäksi Lords of Chaosissa kuullaan itse musiikkia vain satunnaisia pätkiä. Burzumin musiikkia ei elokuvassa ole käytetty ollenkaan, Mayhemin musiikkia kyllä käytettiin mutta suurimmaksi osaksi coverversioina. Syyt musiikin vähäisyyteen liittyvät varmaankin osittain tekijänoikeuksiin, mutta osittain myös siihen, että black metal voisi saada suuren yleisön korvat kipeiksi.

Okei: näyttämöllepano siis toimii. Mutta dialogi… Yöks. ”We are the lords of chaos!”, kähisee Dead. ”I invented true Norwegian black metal” – ”we play true Norwegian black metal”, mahtailee Euronymous. Teatraalisuus oli ominaista black metalin toiselle aallolle, mutta joku raja sentään. ”Lords of chaos” -termiä ei 90-luvun alussa Norjassa tunnettu – se liitettiin black metal -skeneen ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1998 julkaistun kirjan nimessä. ”True Norwegian black metal” on puolestaan Darkthronen kehittämä konsepti – siis bändin, jonka olemassaolosta Lords of Chaos -elokuva vaikenee kokonaan.

Pikkujuttuja, jotka syövät Lords of Chaosin uskottavuutta.

Vain Euronymous käyttää Venom-paitoja.

Hankalinta elokuvassa kuitenkin on, että se viestii hyvin ristiriitaisesti kohteidensa olemuksesta ja tekemisistä. Se esittää kohteensa ensin koomisessa, sitten traagisessa valossa. Kohdat, joissa Lords of Chaos kuvaa Euronymousin traumatisoitumista ja surua, ovat oikeasti aika vaikuttavia – mutta niiden tehoa syö kovasti se, kun koominen ja suorastaan parodisoiva ote pääsee jälleen vallalle. Katsojaa kehotetaan ensin samastumaan päähenkilöön ja hänen kipuunsa – ja sitten nauramaan hänen kohkaamiselleen. Myös se, pitäisikö päähenkilöiden tekemisiä pitää ”siisteinä”, pelottavina vai naurettavina, jää epäselväksi.

Lords of Chaos pohjautuu väljästi samannimiseen tietokirjaan, joka on suomennettu nimellä Kaaoksen ruhtinaat. Olen lukenut teoksen pariinkin otteeseen ja pitänyt sitä vallan pätevänä kuvauksena asioiden kulusta. Kuulemma se on kuitenkin jostain syystä huono – miksi, se on jäänyt minulle vähän epäselväksi. Konkreettinen kritiikki on jäänyt vaisuksi. Vikernes itse on itkenyt teoksen epätarkkuuksia pitkään, mikä ei ole yllätys – hän on vuodesta 1994 lähtien keskittynyt lähes täyspäiväisesti valittamiseen, ja siksi hänen kommenttejaan on vaikea ottaa vakavasti.

Myös Hellhammerin näyttelijä on suloinen. Taustalla määkii Euronymous.

Lords of Chaos -kirja kertoo laajasti eri puolella maailmaa syntyneistä black metal -skeneistä sekä ilmiöistä, jotka vaikuttivat black metalin syntyyn. 90-luvun alun Norjan tapahtumat ovat merkittävä osa teosta, mutta kuitenkin vain osa. Elokuvaan kirjasta on napattu kirjasta vain ohut lipare, ja tässäkään elokuva ei ole järin uskollinen kirjalle – sen sijaan vaikuttaa siltä, että käsikirjoitus on kursittu kasaan Wikipedia-artikkelin perusteella. Ainoa asia, jossa Lords of Chaos -elokuva todella pohjautuu Lords of Chaos -kirjaan, on sen nimi.

Lords of Chaosin ohjaaja Jonas Åkerlund oli itse mukana black metalin ensimmäisessä aallossa: hän soitti rumpuja Bathoryn alkuperäisessä kokoonpanossa. Sittemmin Åkerlund on kunnostautunut musiikkivideoiden ohjaajana ja tehnyt videoita muun muassa Lady Gagalle, Madonnalle ja Christina Aguileralle. Koska Åkerlund tavallaan tulee skenen sisältä, olisin toivonut häneltä asiallisempaa suhtautumista aiheeseen. Hänen omasta osallistumisestaan black metal -skenen ja -musiikin kehitykseen kuitenkin kulunut jo yli 30 vuotta, jotka hän on viettänyt pitkälti pinnallisten pop-videoiden parissa. Sen huomaa.

”VITTU MEIKÄ OLI SAATANA JUOMASA”

Kenelle Lords of Chaos on tehty? Ei ainakaan niille, jotka kuuntelevat black metalia ja joille Euronymousin, Vikernesin, Deadin ja muiden 90-luvun alun merkittävien hahmojen tarina on jo valmiiksi tuttu. Lord of Chaos on suunniteltu, toteutettu ja budjetoitu suuren yleisön viihteeksi ja kauhisteltavaksi.

Kyse on sensaationhakuisesta, amerikkalaisesta massatuotteesta, jossa tavoitteena ei ole kertoa tarinaa sellaisena kuin se tapahtui, vaan viihdyttää katsojia. Eikä se onnistu edes siinä kovin hyvin.

Salaa silti toivon, että Lords of Chaosista tehtäisiin jatko-osa, joka kuvaa Vikernesin myöhempiä vaiheita. Varg Vikernesiä esittävän Emory Cohenin ujoa hymyä ja pitkien hiusten takaa pälyileviä, surullisia silmiä tulee ikävä.

Hanki parempaa luettavaa tai katsottavaa. Esimerkiksi:

A Quiet Place – Hiljainen paikka (2018) arvostelu – Kadotettu paratiisi

A Quiet Place (2018)

A Quiet Place (2018) on postapokalyptinen kauhuelokuva maailmasta, jossa ei puhuta. Länsimainen sivilisaatio on romahtanut verenhimoisen hirviöarmeijan kynsissä. Örmelöiden vahvuus on äärimmäisen tarkka kuulo – ne aistivat pienimmänkin rasahduksen kilometrien päähän. Toisaalta ne ovat sokeita kuin olmit (aivan kuten The Descent -elokuvien otukset).

Elokuva seuraa hirviöiden hyökkäyksestä selviytyneen amerikkalaisperheen elämää. Isä levittää vakiintuneille kulkureiteille hienoa hiekkaa, jota pitkin perhe kävelee paljain jaloin – kengänpohjan alle naksahtaen rusentuva keppi voisi koitua kohtaloksi. Keskustelua käydään lähinnä viittomakielellä, jota koko perhe osaa sujuvasti; perheen tytär on kuulovammainen, joten lausutun kielen korvaava kommunikaatio sujuu kaikilta vaivatta. Tyttären vamma on siis varustanut koko perheen taidolla, joka on edesauttanut heidän selviytymistään.

A Quiet Placen perheessä kaikki osaavat puolustaa itseään.

Vaaroilta ei kuitenkaan voi kokonaan välttyä. Kun perhe käy hakemassa autioituneen kaupungin pikkukaupasta lääketarpeita, perheen pienin poimii mukaansa pattereilla toimivan, kovaa ääntä pitävän muovilentokoneen. Isä kieltää poikaa – äänekäs lelu on liian vaarallinen otettavaksi mukaan. Kiusaus on kuitenkin liian suuri, ja tottelemattomuus koituu pojan kohtaloksi. Koko perhe saa kannettavakseen trauman.

Itse näen tässä aika vahvaa Lucifer-symboliikkaa, joku toinen ehkä ihan tavallista lapsiperheen elämää: perheen kuopus alkaa pitää helkkarinmoista meteliä juuri silloin, kun ei pitäisi.

Muovilentokone on vaarallinen, vaikka näyttää viattomalta.

Juuri kohtaus, jossa perheen pienin kielloista huolimatta alkaa leikkiä kovaan ääneen piipittävällä muovilelulla, asettaa koko elokuvan tiettyyn tulkinnalliseen kehykseen: ääni on A Quiet Placen maailmassa kielletty hedelmä, kapina ja oman itsen ilmaus. Jokaisella meistä on synnynnäinen tarve ilmaista itseämme, pitää ääntä itsestämme, huutaa ja tanssia – A Quiet Placessa nämä kuitenkin koituvat kuolemaksi. Ne, jotka kieltäytyvät pelaamasta sääntöjen mukaan, karkotetaan paratiisista – eli käytännössä kokevat kivuliaan ja väkivaltaisen lopun.

Eikä tässä vielä kaikki! Jos A Quiet Place tarjoaa Lucifer-symboliikkaa, löytyy elokuvasta toki myös Kristus. Yhteydet ovat partaa myöten sen verran selvät, että elokuvan nähneet tietävät kyllä, mistä puhun. Eipä siitä tällä erää enempää.

Jotta matka käy turvallisesti, on se tarvottava paljain jaloin.

Elokuvan mörmelöt tuovat mieleen suhtkoht vahvasti Stranger Thingsin kukkanaamaiset monsterit. Myös Alien on helppo vertauskohta – ja aivan erityisesti Alien: Isolation, jota pelatessaan saa kyykistellä hipihiljaa milloin missäkin säälittävässä piilopaikassa ja pidätellä hengitystään, jotta vieressä tepasteleva xenomorfi ei hoksaisi, missä mennään.

A Quiet Place on rakenteiden, muotojen ja puhtaiden merkitysten elokuvaa. Sen tarinaa ei sotketa sekalaisella sälällä tai turhalla glitterillä. Kaikilla keskeisillä hahmoilla on IMDb:n mukaan nimet, mutta en muista, että niitä olisi elokuvassa käytetty. Elokuva ei ole täysin mykkä – ehtii kuitenkin kulua hyvä tovi, ennen kuin siinä lausutaan ensimmäistäkään sanaa. Viittomakieltä kuitenkin käytetään ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

John Krasinski esittää perheen isää.

A Quiet Placen pääosaa eli perheen isää esittää John Krasinski, joka on myös ohjannut elokuvan. Vähän hassultahan se tuntuu: vuosi sitten katsoin putkeen koko Konttori-sarjan, jossa Krasinski näyttelee niin ikään pääroolia eli keppostelija Jim Halpertia. Krasinskin vaimo Emily Blunt esittää elokuvassa perheen haurasta, mutta sisäisesti vantteraa äitiä. (Tiedä vaikka Konttorin Rain Wilson vaikka salaa esittäisi yhtä elokuvan hirviöistä?)

A Quiet Place II:n ensi-illan oli alun perin tarkoitus olla huhtikuussa, mutta koronan vuoksi se on lykkääntynyt ilmeisesti syyskuulle.

*****

The Endless (2017) arvostelu

The Endless (2017)

Harmi, että näin The Endlessin (2017) vasta nyt – vain pari viikkoa sen jälkeen, kun lukitsin ajatukseni 2010-luvun parhaista elokuvista. Jos olisin nähnyt elokuvan hieman aiemmin, olisi se todennäköisesti päätynyt topkymppilistalleni.

The Endlessin takana ovat Justin Benson ja Aaron Moorhead eli sama ohjaajakaksikko, jonka läpikotaisesti kovatasoiseen filmografiaan kuuluvat myös omituinen ufoleffa Resolution (2012), body horroria ja romanttista komediaa yhdistävä Spring (2014) ja aikamatkustushuumeesta kertova Synchronic (2019). Erityisesti Resolution vain paranee useamman katsomiskerran myötä, ja listasinkin sen 2010-luvun parhaimpien elokuvien joukkoon. The Endlessiä voi jollain tavalla pitää Resolutionin jatko-osana, ja siksi suosittelenkin lämpimästi katsomaan näistä kahdesta Resolutionin ensin. En kuitenkaan spoilaa tässä tekstissä kumpaakaan elokuvaa.

Justin ja Aaron piipahtavat äitinsä kuolinpaikalla.

Veljekset Justin (Benson) ja Aaron (Moorhead) ovat viettäneet nuoruutensa oudossa ufokultissa ja paenneet ennen kuin kultin touhut ovat kääntyneet kohtalokkaiksi. Vuosia myöhemmin posti kuljettaa heille videonauhan, joka vaikuttaa sisältävän tulkinnanvaraisen viestin kultin jäseniltä. Justin tahtoisi unohtaa menneet ja keskittyä elämään tavallista elämää, mutta Aaronia nauhan sisältö alkaa vaivata. Lopulta Aaronin uteliaisuus kasvaa niin suureksi, että hän taivuttelee Justinin palaamaan kanssaan kultin luo Camp Arcadiaan. Tarkoitus on vain piipahtaa kylässä ja palata sitten kotiin.

Perillä heitä odottaa joukko vanhoja tuttuja. Camp Arcadia ei vaikuta suinkaan vaarallisen kuolemankultin päämajalta, vaan mukavalta kommuunilta, jossa kaikista pidetään huolta. Jotain outoa Camp Arcadian asukkaissa kuitenkin on: yksikään heistä ei vaikuta vanhentuneen päivääkään sen jälkeen, kun Justin ja Aaron jättivät kultin.

Camp Arcadian tienoilla tapahtuu jotain outoa.

Pian meno muuttuu yhä kummallisemmaksi. Justin ja Aaron alkavat löytää omituisia valokuvia, jotka vaikuttavat olevan viestejä joltakulta tai joltakin. Myös kultin puheissa toistuva ylösnousemus (ascension) arveluttaa erityisesti Justinia – onko kyse joukkoitsemurhaan viittaavasta koodinimestä? Aaron sen sijaan viihtyy – ei vähiten siksi, että hän haikailee romanssista kulttiin kuuluvan, kauniin Annan kanssa.

Moorheadin ja Bensonin elokuvat onnistuvat yllättämään jokaisessa elokuvassaan – niin myös The Endlessissä. Juuri tätä enempää elokuvan jujusta ei varmaankaan kannata kertoa. Kuten tekijöidensä monet muut elokuvat, The Endless on kauhua olematta kauhua – vaikka veljekset joutuvat kosketuksiin jonkin selittämättömän ja kauhistuttavan kanssa, ei elokuva suoranaisesti kauhistuta. Eikä sen tarvitsekaan.

Annan ja Aaronin välillä kipinöi.

The Endlessin (ja Resolutionin) universumi on läheistä sukua Lovecraftin maailmalle. Elokuva nyökkääkin alussa suoraan Lovecraftin suuntaan siteeraamalla häntä: ”The oldest and strongest emotion of mankind is fear, and the oldest and strongest kind of fear is fear of the unknown.” Tuntemattoman äärellä avautuvan kauhun äärellä siis ollaan – juuri tämän kuvaamisessa The Endless (ja Resolution) onnistuvat tavattoman hyvin, tavallaan jopa Lovecraftia paremmin. – Kukapa voisi enää vakavalla naamalla puhua vaikkapa Cthulhusta tuntemattomana? Cthulhu kun on nykyään yksi länsimaisen pop-kauhun tunnetuimpia olentoja.

The Endless ei kuitenkaan ole pelkkää tuntemattoman pelkoa. Toisin kuin Lovecraft, Moorhead ja Benson keskittyvät elokuvissaan ihmissuhteiden kuvaukseen – ja onnistuvat siinä kerta toisensa jälkeen (ehkäpä Synchronicia lukuun ottamatta). The Endlessissä ohjaajat itse esittävät veljeksiä, jotka vaikuttavat oudon menneisyytensä vuoksi jääneen osattomiksi monista kokemuksista, jotka kuuluvat tavallisesti nuorten miesten elämään. Siksi heidän suhteensa on toisaalta vahvempi, toisaalta ristiriitaisempi kuin veljesten väliset suhteet noin keskimäärin.

Veljekset eivät voi selittää kaikkea, mitä matkallaan kohtaavat.

Kauhuelokuvaksi The Endless on aurinkoinen ja valoisa – piirre, joka leimaa myös Moorheadin ja Bensonin muuta tuotantoa. Juuri polttava hiekka-aavikon aurinko tekee näiden kavereiden elokuvista omassa lajityypissään niin erilaisia ja raikkaita. Samalla he kuitenkin pelaavat samalla näkymättömyyden estetiikalla, jota suositaan myös perinteisemmissä ja ”helpommissa” kauhuelokuvissa. Aina kirkas päivänvalo ei paljasta, vaan pikemminkin kätkee.

Lopussa veljeskaksikon keskinäiseen dialogiin on lorahtanut vähäsen liikaa siirappia. Tämä on ainoa kriittinen huomio, jonka haluan The Endlessistä tehdä – muutoin elokuva on erinomainen. Ja mikä mukavinta, se löytyy myös Netflixistä! Ikävä kyllä Resolutionia ei ainakaan Suomen Netflixiin ole kelpuutettu.

*****

The Invisible Man (2020) arvostelu

The Invisible Man (2020)

The Invisible Man (2020) on kauhuelokuva manipuloinnista, vallasta ja henkisestä alistamisesta. Cecilia (Elisabeth Moss) pakenee väkivaltaista kumppaniaan Adriania ja hakee turvaa ystäviensä luota. Pian Cecilia saa kuulla, että upporikas Adrian on riistänyt itseltään hengen ja jättänyt Cecilialle miljoonaperinnön. Cecilian on vaikea iloita omaisuudestaan, sillä suhteen henkisen ja fyysisen väkivallan luomat haavat kirvelevät yhä.

Lisäksi hänen ympärillään alkaa tapahtua outoja asioita: tavarat liikkuvat itsestään, ovet avautuvat ja sulkeutuvat.

Kun näin The Invisible Manin trailerin ensimmäistä kertaa Finnkinossa, ounastelin, että kyseessä voisi olla kummituselokuva, jossa narsistimies palaa haudan takaa kiusaamaan tyttöystäväänsä. Jännä skenaario – nyt yhdistellään siis yliluonnollista kauhua varsin realistiseen #metoo-kauhuun! Tajusin kuitenkin arvaukseni osuneen väärään, kun elokuvan nimi selvisi trailerin lopussa. Nyt ei liikuta yliluonnollisen maailmassa – pikemminkin kyse on scifistä.

Adrianin kuoleman jälkeen Cecilian ympärillä alkaa tapahtua outoja.

Yhdessä asiassa osuin kuitenkin oikeaan: The Invisible Manissa nähdään selvästi vajaat kolme vuotta sitten maailmanlaajuiseksi ilmiöksi levinneen #metoo-ilmiön vaikutus. Me tutustumme elokuvassa naiseen, joka on puolisonsa hyväksikäytön ja väkivallan seurauksena niin hauras, että maailma hänen ympärillään kyseenalaistaa hänen mielenterveytensä ja kokemustensa todellisuuden. Ihmiset Cecilian ympärillä vakuuttelevat, että Adrian on päässyt hänen ”päänsä sisään” ja että traumaattinen menneisyys saa hänet kuvittelemaan asioita.

The Invisible Manin alkuosan voikin katsoa kuvauksena traumasta ja ahdistavista muistoista. Traumaa kantavalle kauhu on todellisinta totta – siitäkin huolimatta, että se on kanssaihmisille näkymätöntä. Samalla elokuva tulee kuvanneeksi, kuinka vaikeaa on tuoda esiin ”näkymättömiä” rikoksia, kuten hyväksikäyttöä ja seksuaalista väkivaltaa. Kun kukaan ei todistanut tapahtunutta, onko rikosta tapahtunut lainkaan? Kuinka voit osoittaa, mitä todellisuudessa tapahtui? Moni jää kokemustensa kanssa yksin – joko sanaa ei uskota, tai uhri vaikenee kyseenalaistamisen pelossa.

Cecilia joutuu tarkkailun alle.

Elisabeth Moss on tunnettu vaikeiden ja ristiriistaisten naishahmojen näyttelijänä. Minulle Moss on kaikkein tutuin Mad Men -sarjan Peggynä (olen muuten katsonut kyseisestä sarjasta vain reilun puolet – älkää tulko spoilaamaan) – epävarmana, kilttinä ja kaltoinkohdeltuna tyttönä, josta kasvaa hiljalleen voimakas, omapäinen nainen. Aluksi vihasin Mossin Mad Men -Peggyä juuri hänen epävarmuutensa vuoksi, mutta olen sittemmin oppinut pitämään sekä Mossista että Peggystä. Moni Mossin roolityö toistaa samaa kaavaa – eikä ihme, sillä Moss osaa kuvata tätä tarinaa hyvin. Myös The Invisible Maniin Mossin työskentely tuo kummasti uskottavuutta ja todentuntua.

Elokuvan narsistimiestä Adriania puolestaan esittää The Haunting of the Hill Housesta tuttu Oliver Jackson-Cohen. Hänen roolinsa on pieni, mutta merkittävä. Jos Elisabeth Mossin aiemmat roolityöt antavat osviittaa siihen, millainen hänen henkilöhahmonsa on The Invisible Manissa, pätee tämä jossain määrin myös Jackson-Coheniin. Kuten The Haunting of Hill Housen Luke, myös Adrian on syvästi rikkinäinen ihminen. He kuitenkin käsittelevät rikkinäisyyttään hyvin eri tavoin: Luke vahingoittaa itseään, Adrian taas muita. Lopputuloksena on molemmissa tapauksissa napakkaa kauhua.

Cecilia vuoroin pakenee, vuoroin piiloutuu.

The Invisible Manin heikkous on sen juoni pienine epäloogisuuksineen. Minulla ei ole vähäisintäkään ongelmaa pitää uskottavana elokuvan alkutilannetta, jossa Elisabeth on käytännössä puolisonsa vanki. Sen sijaan on hieman hankala ottaa tosissaan tilannetta, johon hän sen jälkeen päätyy – siis värjöttelemään poliisina työskentelevän, lihaksikkaan yksinhuoltajaisän kämppäkaveriksi. Muita esimerkkejä en nyt spoilereiden välttämiseksi mainitse – lisää kyllä riittäisi.

The Invisible Man on reboot-elokuva vuonna 1933 julkaistusta, samannimisestä Universalin kauhuelokuvasta. Kyse ei ole ensimmäisestä Universalin hirviöleffasta, joka pääsee uudelleenfilmatisoitavaksi 2000-luvulla: vuonna 2017 julkaistu The Mummy floppasi pahasti. The Invisible Manilla näyttää menevän huomattavasti paremmin, ja  näyttää siltä että näemme Universalin klassisista kauhuelokuvista lisää rebooteja. Seuraan mielenkiinnolla.

*****