The Lighthouse (2019) arvostelu

The Lighthouse (2019)

The Lighthouse (2019) on kokeellinen kauhuelokuva kahdesta toisilleen tuntemattomasta miehestä, jotka ovat ottaneet vastaan majakanvartijan pestin kuukauden ajaksi. The Lighthousen ohjaaja Robert Eggersin esikoiselokuva The Witch (2015) sai ilmestyessään kovasti positiivista huomiota osakseen. Odotukset The Witchin jälkeen ovat kovat.

The Lighthouse lunastaa ne täysin.

Willem Dafoe esittää senior-levelin majakanvartijaa, joka näyttää nuoremmalle kaapin paikan välittömästi, kun kurjalle luodolle on astuttu. Nuoremman majakanvartijan roolissa nähdään Robert Pattinson. – Käytän selkeyden vuoksi tässä tekstissä hahmoista heidän näyttelijöidensä nimiä, sillä elokuvan maailmassa hahmojen nimet tuodaan esiin varsin myöhäisessä vaiheessa, ja silloinkin  niihin liittyy tiettyä tulkinnanvaraisuutta.

Ennen kuin sukelletaan syvemmälle elokuvan juonikulkuun, todettakoon seuraavaa: The Lighthousen tapahtumia ei kannata tulkita järin kirjaimellisesti. Tai kai niinkin voi tehdä – en vain itse näe tapahtumien kirjaimellisessa tulkinnassa juurikaan mieltä. Alusta asti elokuvassa annetaan viitteitä siihen, että Pattinsonin ja Dafoen hahmot ovat saman persoonallisuuden kaksi osaa – tai pikemminkin näin: Dafoe on Pattinsonin sisäisten ilmiöiden manifestoituma. Ja mitä pidemmälle The Lighthousen juoni kulkee, sitä helpompaa on vakuuttua siitä, ettei elokuvan juonta kannata arvioida sarjana todellisia tapahtumia, vaan pikemminkin eräänlaisena sairaskertomuksena rikkinäisen mielen sisäisistä liikkeistä.

The Lighthousen taivas ja miehet ovat ankean harmaita. Takana Dafoe, etualalla Pattinson.

Dafoe on Pattinsonille samaan aikaan kuin vaatelias isä, ankara esimies ja oikeuden syyttäjä. Tekee Pattinson mitä vain, moitteelle löytyy aina sija. Dafoe kasaa Pattinsonin kontolle saaren raskaimmat työt. Hiilien kuljetus ja lapiointi mölyisän sumutorven koneistoon, raskaiden öljysäiliöiden nostelu, rapumertojen kokeminen ja miesten alusastioiden tyhjennys ovat vain alkua Pattinsonin tehtävälistassa. Pattinson tottelee kuuliaasti, mutta vastentahtoisesti.

Vasta illalla, kun Dafoe alkaa tyrkyttää ruokajuomaksi kirkasta viinaa, Pattinson asettuu vastahankaan. Paskan lapiointi ja raskas hiilen roudaaminen ylämäkeen päivä toisensa jälkeen menettelee, mutta viinaa nuori mies ei suostu juomaan.

Pumppu puskee mukiin likaista vettä. Pakko juoda viinaa, kun muutakaan ei ole.

Vaikka majakanvartioiden ohjekirjassa neuvotaan, että molempien miesten on tehtävä vuorotellen kaikkia työtehtäviä, kieltäytyy Dafoe kokeneemman auktoriteettiin vedoten päästämästä Pattinsonia lyhtyhuoneeseen. Vaikuttaa siltä, että Dafoe piilottelee majakan lyhtyhuoneessa salaisuutta. Asia alkaa vaivata Pattinsonia, ja hän yrittää urkkia, mitä kummaa lyhtyhuoneesta löytyy.

Uteliaisuutta eivät lainkaan tyynnytä Dafoen kertomukset Pattinsonin edeltäjästä. Dafoe kertoo, että hänen edellinen apulaisena oli saanut päähänsä, että majakka on lumottu – ja menettänyt järkensä.

Yksisilmäinen lokki riivaa Pattinsonia.

Viikko toisensa jälkeen miehet tekevät töitään napit vastakkain. Lopulta jatkuvasta kinasta alkaa kuoriutua lihallisia jännitteitä. Molemmat miehet kaipaavat tyhjällä saarella naista rinnalleen enemmän kuin mitään muuta. Ja kun naista ei ole tarjolla, alkavat he tehdä toisistaan itselleen naista.

Jo elokuvan alussa Pattinson toteaa Dafoelle, ettei ole pestautunut majakanvartijaksi päästäkseen toimimaan jonkun vaimona. Myöhemmin Dafoe solahtaa ämmän rooliin ja loukkaantuu verisesti, kun Pattinson ei suostu kehumaan tämän kokkaustaitoja. Aivan kuin kaksi pikkupoikaa leikkisi kotia – kun tyttöjä ei ole saatu mukaan leikkiin, on molempien vuorollaan esitettävä äidin roolia.

Onko se…?

The Lighthousen ilmiasu on katsojaa kohtaan tyly ja väkivaltainen. Sen äänet ovat miekka, joka lävistää katsojan elokuvan jokaisena sekuntina. Sumutorven syke, viiltävä myrsky ja Dafoen suustaan ja perseestään päästelemät töräykset takaavat, että koko elokuvan ajan olo on ilkeä ja epämukava. The Lighthousen kutsuminen mustavalkoelokuvaksi ei tee sille oikeutta – pikemminkin se on likaisen harmaa. Puhki palavaa valkoista elokuvassa nähdään lähinnä silloin, kun kamera kääntyy kohti majakan valoa. Harmaan sävyissä katsojan verkkokalvoille heitetään elokuvan mittaan muun muassa kuolleita eläimiä, vinkuroivia äyriäisiä ja yksi irtopää. Nähdäänpä elokuvassa myös, kuinka Robert Pattinson saa kasvoilleen kunnon lastin paskaa.

Sumu nielee koko saaren.

Elokuvan keskipiste, majakka, on jonkinlainen miehisen seksuaalisuuden ilmentymä. Ennen kuin syytätte minua liiasta freudilaisuudesta: miettikää nyt itsekin, miltä jykevänä keskellä sileää kalliota sojottava majakka näyttää. Seksuaalisuuteen liittyvä kuvasto nousee esiin heti elokuvan alussa, kun Pattinson löytää patjansa sisältä paljasrintaista merenneitoa esittävän luuveistoksen. Elokuvan mittaan hän käy nyrkkipyykillä majakan varastossa ja hivelee samalla merenneitoveistosta.

Dafoe toteuttaa seksuaalisuuttaan hieman toisin… tai siltä ainakin vaikuttaa. Selvää on vain, että majakan lyhtyhuoneessa tuntuu tapahtuu jotakin todella outoa.

The Lighthousessa meri kuuluu alitajunnan ja unien maailmaan – se on tumma, arvaamaton ja vaarallinen. Koskaan ei tiedä, mitä aallot heittävät rannalle tai mitä pinnan alle sukeltava löytää edestään. Ja mikä pahinta, kuten alitajuntaa tai unta, ei merta pääse pakoon. Toisinaan myrsky ajaa aallot niin korkeiksi, että ne pyyhkivät karun luodon yli. Vain majakka seisoo myrskyn keskellä ehjänä ja lannistumattomana, kaiken muun meri pyyhkii altaan.

Uuden-Englannin rannikon idyllisiä rantatunnelmia

The Lighthouse on täynnä viittauksia antiikin Kreikan ja Rooman mytologiaan. Dafoe raivostuu ja kiroaa merenjumala Neptunuksen ja tämän pojan Tritonin Pattinsonin kimppuun. Pattinson alkaa nähdä näkyjä merenneidosta, joka tuo mieleen itse Odysseuksen kohtaamat seireenit. Elokuvan loppukohtaus puolestaan on ilmiselvä viittaus erääseen antiikin myyttiin – mihin, jätetään se spoilerin välttämiseksi mainitsematta

Seuraava tuskin tulee kellekään Lyhtyä pidempään lukeneelle yllätyksenä: näen The Lighthousessa tutun tarinan ihmisen ja paholaisen lankeemuksesta. Pattinsonin hahmon määrittäviä piirteitä ovat toisaalta syyllisyydentunne, toisaalta kapinahenki ja tottelemattomuus. Pikku-Lucifer tekee ja on tehnyt asioita, joita ei pitäisi: hän kurkistelee majakan lyhtyhuoneeseen ja runkkaa salaa varastossa.

Mahtava leffa.

*****

 

1BR (2019) arvostelu – Night Visions Maximum Halloween 3019

1BR (lausutaan ”One Bedroom”, 2019) on psykologinen kauhuelokuva yhteisön vallasta yksilöön. Äkkiseltään elokuva näyttää lipsahtavan liiaksi tyhjänpäiväisen kidutuspornon puolelle, mutta lopulta kuitekin yllättää: 1BR:llä on enemmän sanottavaa kuin alkuun luulisi.

Parikymppinen Sarah muuttaa vaikean isäsuhteen hallitsemasta lapsuudenkodistaan Los Angelesiin käynnistelläkseen uraa muotisuunnittelijana. Luova ura ei kuitenkaan ota tuulta alleen, ja koska rahaa pitäisi jostain saada, Sarah päätyy asianajotoimiston harmaaseen kuutiotoimistoon assistentiksi. Ankean arjen keskellä Sarahia kuitenkin onnistaa: hän saa vuokra-asunnon halutusta taloyhtiöstä kymmenien hakijoiden joukosta.

Ainoa miinuspuoli on, ettei asuntoon saa tuoda lemmikkejä. Sarah kantaa kirkkaanoranssin Giles-kissansa uuteen asuntoonsa pyykkikorissa ja toivoo, ettei Giles paljasta olemassaoloaan naukumalla.

Sarahin kaksiossa tapahtuu kummia.

Sarah ihastuu uusiin naapureihinsa. Taloyhtiön henki on lämmin ja yhteisöllinen – parvekkeet avautuvat kauniille, laajalle sisäpihalle, jolla asukkaat järjestävät yhdessä puutarhajuhlia. Kaikki pitävät huolta toisistaan. Etenkin vanhuuttaan hössähtäneen rouva Stanhopen perään katsotaan tarkkaan.

Vaikka naapurit ovat ihania, talossa tapahtuu jotakin outoa. Sarahin on vaikea saada öisin unta, koska seinien sisältä kantautuu karmeaa meteliä. Joku tietää, että Sarah pitää lemmikkikiellosta huolimatta asunnossaan kissaa, ja käy työntämässä uhkaavia viestejä etuoven ali. Unettomat yöt ja häädön pelko ruostuttavat Sarahin arjen. Tilanne tuo mieleen monet Roman Polanskin elokuvat, joissa oman asunnon seinät saavat päähenkilön ahdistumaan: Rosemaryn painajaisen, Vuokralaisen ja Inhon.

Ja sitten Sarahin elämä repeää auki.

Sarahin naapuri Lester ei ole kuten muut yhteisön jäsenet.

1BR on kuvaus yhteisön voimasta maailmassa, jossa yhteisöllisyys on mennyt rikki. Yhä useampi meistä asuu yksin. Yhä harvempi meistä tuntee naapureitaan edes nimeltä. Yhteisömme syntyvät yhä useammin virtuaalisiksi tai perustuvat johonkin vaihtuvaan ja muuttuvaan, kuten harrastuksiin, mielenkiinnonkohteisiin tai alakulttuureihin.

Kaikkein pitkäaikaisimmat yhteisöllisyyden muodot perustuvat kuitenkin usein asioihin, joita me emme voi valita: perheeseen, sukuun, synnyinpaikkaan. Valitseminen tarkoittaa mahdollisuutta valita myös toisin – mahdollisuutta valita, että irtaannumme yhteisöstä. Ennemmin tai myöhemmin jokainen meistä myös käyttää tätä valinnan mahdollisuutta. Lopulta liu’umme yksin yhteisöstä toiseen, vailla pitäviä kytköksiä mihinkään muuhun kuin omaan identiteettiimme.

Taloyhtiön asioiden hoitosta vastaavalla Jerryllä on kaikkien asukkaiden tuki takanaan.

1BR:n yhteisön perusajatus on kaunis. Meidän on kaikkien helppo yhtyä sen  kuvaaman yhteisön periaatteisiin: ihmisten on syytä pitää toisistaan huolta, olla toisilleen avoimia ja rehellisiä, tukeutua toisiinsa silloin kun tukea tarvitaan. Elokuvan taloyhtiössä homma on kuitenkin karannut pahasti käsistä. Hinta, jonka asukkaat joutuvat yhteisöllisyyden kokemuksesta maksamaan, on kallis.

Paitsi Roman Polanskin elokuvat, 1BR tuo vahvasti mieleen myös kymmenen vuoden takaisen Marttyyrit-kauhuhitin. Molemmissa elokuvissa äärimmäisellä, systemaattisella kärsimyksellä on tavoite. Toisin kuin Marttyyreissa ja klassisessa kidutuspornossa, 1BR:ssä tuska on vain välivaihe, yksi lyhyt etappi pitkällä matkalla. Elokuvaa on helppo luulla vain perinteiseksi gorepätkäksi, jossa nuori nainen nuijitaan hitaasti hengiltä – tämä oletus on kuitenkin väärä.

1BR:ssä on ainekset erinomaiseen psykologiseen kauhuelokuvaan. Se jää kuitenkin haaleaksi. Sarahia esittävä Nicole Brydon Bloom tekee hyvää työtä, mutta hänen hahmostaan puuttuu syvyys. Sama pätee myös muihin elokuvan hahmoihin: hahmot ovat liian ohkaisia, eikä tarina saa raameilleen tarpeeksi täytettä. Silti elokuvasta jää hyvä maku suuhun.

Lopuksi varoituksen sana. Jos eläimiin kohdistettu fiktiivinen väkivalta ahdistaa, älä katso 1BR:ää. Älä katso myöskään alla olevaa traileria.

*****

Midsommar – Loputon yö (2019) arvostelu

Midsommar arvostelu
Midsommar (2019)

Midsommar (2019) on folk horror -elokuva amerikkalaisopiskelijoista, jotka matkustavat Ruotsiin osallistuakseen syrjäisessä Hårgan kyläyhteisössä keskikesän juhlaan. Elokuvan virta kulkee kauhuelokuvan traditioita vastaan: siinä missä perinteiset kauhuelokuvat yleensä alkavat iloisissa ja huolettomissa tunnelmissa ja päättyvät ahdistukseen ja kauhuun, vaihtavat Midsommarissa ahdistus ja ilo paikkaa.

Dani (upea Florence Pugh) on tukehtua yksinäisyyteensä. Hänen maanisdepressiivinen siskonsa ei vastaa viesteihin eivätkä vanhemmat puhelimeen. Poikaystävä Christian (Jack Reynor) sentään suostuu puhumaan hänen kanssaan, joskin vastahakoisesti. Mieluummin Christian viettäisi aikaa kavereidensa kanssa – kavereiden, joiden mielestä hänen olisi jo korkea aika jättää takertuva ja epätoivoinen Dani.

Sitten selviää, mistä Danin siskon ja vanhempien radiohiljaisuus johtuu. Maailma rusentuu hetkessä. Jos yksinäisyys oli aiemmin painaa Danin murskaksi, nyt sen tekee menetyksen tuska. Christian ei osaa lohduttaa, vaan suunnittelee kavereidensa kanssa matkaa Hårgaan, ystävänsä Pellen kotikylään.

Puolivahingossa surutyön keskellä rämpivä Dani kutsutaan mukaan Ruotsiin – ja sitten mennäänkin jo.

Menee hetki, ennen kuin Dani asettuu osaksi Hårgan yhteisöä.

Hårgassa kaikki on toisin. Aurinko ei laske, yö ei tule. Vain muutaman kymmenen asukkaan kylä toivottaa vieraat ylitsevuotavan lämpimästi tervetulleiksi ja majoittaa heidät suureen yhteismajoitustaloon. Talon sisäseinät on koristettu yksityiskohtaisin maalauksin, joissa kuvataan Hårgan rikasta seremoniaperinnettä. Pian amerikkalaiset pääsevät tutustumaan perinteisiin omakohtaisesti.

Tiedättekö – olen huomannut erään asian. Ehkä joku muutkin on pannut tämän merkille: aina, kun länsimaalaiset suuntaavat elokuvissa eristyneeseen, pakanallisten uskomusten dominoimaan yhteisöön, käy jotenkin huonosti. Siis ihan aina. The Wicker Man, Apostle, Ritual, tavallaan myös Cannibal Holocaust ja Green Inferno. Jännä juttu. Miksei me länkkärit osata tehdä kivoja, aurinkoisia ja rakkaudellisia elokuvia pakanakulteista? Miksi aina pitää olla ihmisuhreja, kannibalismia tai raiskauksia? Ovatko meidän käsityksemme pakanauskonnoista oikeasti näin yksipuolisia?

Hårgan pakanapapitar julistaa juhannuksen juhlallisuudet alkaneiksi.

Myöskään Midsommar ei ole pelkkiä kukkia ja piirileikkiä. Pohjimmiltaan se on kuitenkin hyvän mielen elokuva, jossa pakanat kuvataan oikeastaan varsin positiivisessa valossa. Heidän vuosisataiset, julmat ja väkivaltaiset rituaalinsa saattavat vähän hirvittää, mutta noin muuten ovat mukavaa porukkaa.

Hårgaan saapuvat amerikkalaisvieraat ovat Dania lukuun ottamatta kaikki antropologian opiskelijoita. He näkevät Hårgan samalla tavalla kuin laborantti näkee bakteerit petrimaljassa: tutkimuksen ja tarkastelun kohteina. He tarkastelevat kyläläisiä hyväntahtoisesti, turvallisen etäisyyden päästä – omilla ehdoillaan. – Jos länsimaalaiset elokuvat välittävät negatiivisesti sävyttynyttä kuvaa pakanoista, samaa voi sanoa myös elokuvien antropologikuvauksista.

Dani tempautuu mukaan pakanarituaaleihin.

Dani on toista maata. Alkukankeuksien jälkeen hän heittäytyy juhlimaan kylän asukkaiden kanssa. Hän saavuttaa käännekohdan osallistuessaan perinteiseen tanssikilpailuun muiden kylän tyttöjen kanssa. Kesken tanssin hän huomaa ymmärtävänsä ympärillään tanssivia ruotsalaistyttöjä ja voivansa puhua heille. Yhteisön voima on Hårgassa niin vahva, että ihmisten tietoisuudet ja elämykset suorastaan sulavat yhteen. He jakavat keskenään kaiken: ilon, ahdistuksen, kiihkon, jopa kiiman.

Lopulta juuri Hårgan yhteisöllisyys pelastaa Danin. Kotonaan hän oli yksin, hiljaisuuden ympäröimä ja poikaystävänsä hyljeksimä. Hårgassa häntä tuetaan jokaisessa käänteessä. Pakanayhteisö kyllä ruhjoo ja traumatisoi häntä, mutta sen jälkeen tuudittaa hänet levolliseen, aurinkoiseen uneen.

Midsommar on täynnä hedelmällisyyteen liittyvää symboliikkaa.

Elokuvan tekijät – ennen kaikkea käsikirjoittajat ja puvustajat – ovat selvästi perehtyneet pohjoismaisiin pakanauskontoihin ja riimukirjoitukseen. Riimuihin syventynyt katsoja varmaankin saisi paljon elokuvan estettiikasta irti (itse en tunne riimukirjaimistoa niin hyvin, että voisin ottaa asiaan tässä sen kummemmin kantaa). Elokuvan tanssikohtaus on saanut vaikutteita niin sanotusta Hårgadansenista, jossa nuoret kokoontuvat tanssimaan uupumukseen asti juhannusiltana. Myös ättestupa eli sukujyrkkämä ja ätteklubba eli sukunuija vilahtavat elokuvassa – nykytiedon mukaan nämä ovat kuitenkin pelkkiä myyttejä. Oli sukujyrkkämä pelkkää legendaa tai tiukkaa historiallista faktaa, se havainnollistaa hyvin yhteisöllisyyden negatiivisia puolia.

Hårgassa aurinko ei laske.

Elokuvan ohjaaja Ari Aster on ohjannut Midsommaria ennen vain yhden kokoillan elokuvan eli Hereditaryn. Vaikka Asterin tuotanto featureohjaajana on toistaiseksi lyhyt, on hänen elokuvissaan jo havaittavissa selkeitä toistuvia elementtejä.

Aster on hyvin kiinnostunut perheistä. Elokuvissa toistuu tietty itselle rakkaiden ja jopa omaan perheeseen liittyvien asioiden uhraaminen. Myös ambivalentit loput alkavat muodostua Asterin tavaramerkeiksi. Lisäksi representaatio kiinnostaa Asteria: hän asettaa usein fiktion maailman eräänlaisen miniversion kertomastaan tarinasta. Hereditaryn nukketalot kuvasivat päähenkilöiden tarinaa pienoiskoossa, Midsommarissa puolestaan pakanakylän komeat seinämaalaukset sekä Christianin ja Danin kotien seinille ripustetut teokset vihjaavat tuleviin tapahtumiin. Myös Midsommarin kameran liikkeet tuovat paikoin mieleen Hereditaryn: toisinaan kamera lävistää seinät ja katon, aivan kuin ne puuttuisivat – kuin nukkekodissa.

Midsommar on hehkuva, kirkas, kaunis ja outo elokuva. Siitä tulee samaan aikaan sekä hyvä että paha mieli. Yksinkertaisten, selkeän ja valmiiksi pureksitun viihde-elokuvan ystäville en sitä suosittele, kaikille muille kyllä.

*****

Häxan (1922) x Mara Balls @ Loud Silents 14.4.2019

Huh huh, millaisen päätöksen vuoden 2019 Loud Silents -festivaali sai! Häxan (1922) on dokumentinomainen, seitsemästä lyhyestä kertomuksesta koostuva elokuva, joka kertoo noitavainojen syistä ja uhreista kautta historian. On vaikea ymmärtää, kuinka Häxanin kaltainen elokuva on voitu tuottaa vuonna 1922 – elokuvassa kun nähdään verrattain paljon alastomuutta, väkivaltaa ja muuten vaan ruokotonta kuvastoa, joka olisi helppo tulkita hengeltään antikristilliseksi.

Ohjaaja Benjamin Christensen esittää Häxanissa paholaista.

Häxan on jaettu seitsemään osaan. Ensimmäinen osa kuvaa ihmiskunnan mytologiaan ja kosmologiaan liittyviä käsityksiä ja taikauskon juuria. Sen jälkeen siirrytään elokuvan kertovaan osaan. Osissa 2, 3 ja 4 näemme julmia kuvauksia keskiaikaisten noitien teoista, kuulusteluista ja rangaistuksista.

Osien 5 ja 6 kuvauksissa noitien jahtaamisesta ja tuomitsemisesta on tullut oma ammatinhaaransa, jonka edustajat voidaan ”onneksi” pyytää apuun, kun paholainen tunkeutuu nunnaluostariin häiritsemään naisten arkea. Viimeisessä luvussa menneiden vuosisatojen ilmiöille tarjotaan lääketieteellinen selitys: noituudesta syytetyt naiset ovatkin kärsineet kleptomaniasta, hysteriasta tai muista mielisairauksista.

Häxanin sadunomainen näyttämöllepano on vertaansa vailla.

Vaikka Häxan ottaa näennäisesti dokumentin muodon, on siinä kauhu- ja eksploitaatioelokuvien piirteitä. Saatanallisia rituaaleja kuvataan pitkällisesti: noidat tanssivat nuotion ympärillä, lempivät eläimellisten demonien kanssa, synnyttävät paholaiselle epämuodostuneita jälkeläisiä ja valmistavat ruokaa pikkulapsista. Kaikki paholaista palvovat suorittavat myös sakramentin – eli suutelevat paholaisen takamusta. Elokuvan loppupuolella Saatanan lietsoo pauloihinsa viattoman nunnan, jolloin paniikki leviää kokonaiseen nunnaluostariin.

Kuvauksia noitasapateista kehystävät noituudesta syytettyjen naisten kertomukset, jotka huudetaan ilmoille pitkällisten kidutussessioiden päätteeksi. Kidutuksesta kantavat vastuun munkit, joilla näyttää olevan enemmän sadistisia taipumuksia kuin luontaista kykyä luostarielämälle ominaiseen hartauteen ja teologiseen pohdiskeluun.

Häxanin ensi-illasta on kulunut lähes sata vuotta. Osa sen kuvaamista tapahtumista ja yksityiskohdista on noussut jo kliseen asemaan. Malleus Maleficarum, joka oli elokuvan luojalle eli ohjaaja Benjamin Christensenille merkittävin yksittäinen inspiraation lähde, oli 1920-luvulla harvinainen teos. Nyt se käännetty suomeksi nimellä Noitavasara ja sen voi kuka tahansa ostaa kirjahyllyään koristamaan. (Harvassa ovat ne, jotka viitsivät sitä oikeasti lukea – useimmiten kirja ostetaan kotiin pelkäksi hyllyn koristeeksi.)

Jotkin Häxanissa esitetyistä kuvista ovat tulleet tutuiksi muualta populaarikulttuurista. Elokuvassa vilahtaa esimerkiksi kuva Pazuzusta, jonka ”kaikki” ovat sittemmin nähneet Manaaja-elokuvissa. Häxania voi pitää myös varhaisena nunsploitation-elokuvana tai ainakin nunsploitationin selkeänä esikuvana.

Pazuzu on tullut sittemmin tutuksi Manaaja-elokuvista.

En yritä sanoa, että Häxanilla ei olisi nykykatsojalle mitään tarjottavaa – pikemminkin päinvastoin: se on kauhuelokuvan merkittävä edelläkävijä ja tiennäyttäjä. Se nosti valkokankaalle sellaista kuvastoa, jota elokuvayleisöt eivät olleet koskaan aiemmin nähneet – ja josta myöhempien vuosikymmenien kauhuelokuvat ammensivat kahmalokaupalla.

Häxanin visuaalinen omalaatuinen näyttömöllepano tukee kerrontaa ja on omiaan tulemaan uniin. Paholaisten ja demonien naamiot on muovattu aikaa ja vaivaa säästelemättä. Hurjat noitasapatit, luostarien kidutuskammiot ja noitien asumukset tarjoavat oivan näyttämön elokuvan tapahtumille.

Kuitenkaan kuvauksessa ei luoteta pelkästään taitavan lavastuksen ja puvustuksen voimaan – myös näyttelijäntyölle annetaan sijaa. Elokuvassa on lukuisia pitkiä ja koskettavia otoksia ahdinkoon joutuneista naisista. Ohjaaja Christensen luottaa lähikuvan voimaan, ja hyvä niin.

Kuva: Sara Aaltio / Loud Silents

Loud Silents -festivaalilla Häxanin säestyksestä huolehti Mara Balls -nimellä toimivan kitaristi-laulajan yhtye. Koska en näköjään tiedä suomalaisesta nykymusiikista enää mitään, oli Mara Balls minulle uusi tuttavuus – ja millainen tuttavuus! Yhtyeen keulakuva hallitsee instrumenttinsa hämmästyttävän hyvin. Säestys lähenteli tyyliltään paikoin 70-luvun occult rockia, paikoin taas unettavaa mutta melodista dronea, joka sopi Häxanin tunnelmaan oivallisesti. Komeampaa päätöstä Loud Silents -festivaalille en olisi voinut toivoa.