The Invisible Man (2020) arvostelu

The Invisible Man (2020)

The Invisible Man (2020) on kauhuelokuva manipuloinnista, vallasta ja henkisestä alistamisesta. Cecilia (Elisabeth Moss) pakenee väkivaltaista kumppaniaan Adriania ja hakee turvaa ystäviensä luota. Pian Cecilia saa kuulla, että upporikas Adrian on riistänyt itseltään hengen ja jättänyt Cecilialle miljoonaperinnön. Cecilian on vaikea iloita omaisuudestaan, sillä suhteen henkisen ja fyysisen väkivallan luomat haavat kirvelevät yhä.

Lisäksi hänen ympärillään alkaa tapahtua outoja asioita: tavarat liikkuvat itsestään, ovet avautuvat ja sulkeutuvat.

Kun näin The Invisible Manin trailerin ensimmäistä kertaa Finnkinossa, ounastelin, että kyseessä voisi olla kummituselokuva, jossa narsistimies palaa haudan takaa kiusaamaan tyttöystäväänsä. Jännä skenaario – nyt yhdistellään siis yliluonnollista kauhua varsin realistiseen #metoo-kauhuun! Tajusin kuitenkin arvaukseni osuneen väärään, kun elokuvan nimi selvisi trailerin lopussa. Nyt ei liikuta yliluonnollisen maailmassa – pikemminkin kyse on scifistä.

Adrianin kuoleman jälkeen Cecilian ympärillä alkaa tapahtua outoja.

Yhdessä asiassa osuin kuitenkin oikeaan: The Invisible Manissa nähdään selvästi vajaat kolme vuotta sitten maailmanlaajuiseksi ilmiöksi levinneen #metoo-ilmiön vaikutus. Me tutustumme elokuvassa naiseen, joka on puolisonsa hyväksikäytön ja väkivallan seurauksena niin hauras, että maailma hänen ympärillään kyseenalaistaa hänen mielenterveytensä ja kokemustensa todellisuuden. Ihmiset Cecilian ympärillä vakuuttelevat, että Adrian on päässyt hänen ”päänsä sisään” ja että traumaattinen menneisyys saa hänet kuvittelemaan asioita.

The Invisible Manin alkuosan voikin katsoa kuvauksena traumasta ja ahdistavista muistoista. Traumaa kantavalle kauhu on todellisinta totta – siitäkin huolimatta, että se on kanssaihmisille näkymätöntä. Samalla elokuva tulee kuvanneeksi, kuinka vaikeaa on tuoda esiin ”näkymättömiä” rikoksia, kuten hyväksikäyttöä ja seksuaalista väkivaltaa. Kun kukaan ei todistanut tapahtunutta, onko rikosta tapahtunut lainkaan? Kuinka voit osoittaa, mitä todellisuudessa tapahtui? Moni jää kokemustensa kanssa yksin – joko sanaa ei uskota, tai uhri vaikenee kyseenalaistamisen pelossa.

Cecilia joutuu tarkkailun alle.

Elisabeth Moss on tunnettu vaikeiden ja ristiriistaisten naishahmojen näyttelijänä. Minulle Moss on kaikkein tutuin Mad Men -sarjan Peggynä (olen muuten katsonut kyseisestä sarjasta vain reilun puolet – älkää tulko spoilaamaan) – epävarmana, kilttinä ja kaltoinkohdeltuna tyttönä, josta kasvaa hiljalleen voimakas, omapäinen nainen. Aluksi vihasin Mossin Mad Men -Peggyä juuri hänen epävarmuutensa vuoksi, mutta olen sittemmin oppinut pitämään sekä Mossista että Peggystä. Moni Mossin roolityö toistaa samaa kaavaa – eikä ihme, sillä Moss osaa kuvata tätä tarinaa hyvin. Myös The Invisible Maniin Mossin työskentely tuo kummasti uskottavuutta ja todentuntua.

Elokuvan narsistimiestä Adriania puolestaan esittää The Haunting of the Hill Housesta tuttu Oliver Jackson-Cohen. Hänen roolinsa on pieni, mutta merkittävä. Jos Elisabeth Mossin aiemmat roolityöt antavat osviittaa siihen, millainen hänen henkilöhahmonsa on The Invisible Manissa, pätee tämä jossain märin myös Jackson-Coheniin. Kuten The Haunting of Hill Housen Luke, myös Adrian on syvästi rikkinäinen ihminen. He kuitenkin käsittelevät rikkinäisyyttään hyvin eri tavoin: Luke vahingoittaa itseään, Adrian taas muita. Lopputuloksena on molemmissa tapauksissa napakkaa kauhua.

Cecilia vuoroin pakenee, vuoroin piiloutuu.

The Invisible Manin heikkous on sen juoni pienine epäloogisuuksineen. Minulla ei ole vähäisintäkään ongelmaa pitää uskottavana elokuvan alkutilannetta, jossa Elisabeth on käytännössä puolisonsa vanki. Sen sijaan on hieman hankala ottaa tosissaan tilannetta, johon hän sen jälkeen päätyy – siis värjöttelemään poliisina työskentelevän, lihaksikkaan yksinhuoltajaisän kämppäkaveriksi. Muita esimerkkejä en nyt spoilereiden välttämiseksi mainitse – lisää kyllä riittäisi.

The Invisible Man on reboot-elokuva vuonna 1933 julkaistusta, samannimisestä Universalin kauhuelokuvasta. Kyse ei ole ensimmäisestä Universalin hirviöleffasta, joka pääsee uudelleenfilmatisoitavaksi 2000-luvulla: vuonna 2017 julkaistu The Mummy floppasi pahasti. The Invisible Manilla näyttää menevän huomattavasti paremmin, ja  näyttää siltä että näemme Universalin klassisista kauhuelokuvista lisää rebooteja. Seuraan mielenkiinnolla.

*****

Color Out of Space (2019) arvostelu – Tyhjyyden ylistys

Color Out of Space (2019)

Color Out of Space (2019) on varmaankin paras H. P. Lovecraftin teoksiin perustuva filmatisointi, jonka olen koskaan nähnyt. Lovecraft ei ole adaptoitavana helpoimmasta päästä: hänen tarinoidensa vahvuus ovat olennot ja ilmiöt, jotka ovat sanoinkuvaamattomia. Paikoin Lovecraft tuntuu jopa parodioivan itseään novelleissaan. Ensin alustetaan sivukaupalla, että kohta tulee superjännää, ja sitten kun superjännä tulee, todetaan, että tämä on sanoinkuvaamatonta – kuvitelkaa siis itse, turha tuhlata asiaan enempää paperia tai painomustetta.

Nathan (Nicolas Cage) on perinyt pittoreskin maatilan isältään ja asettunut taloksi yhdessä perheensä kanssa. Hän vaalii unelmaa edes osittaisesta omavaraisuudesta – tallirakennuksessa elelee joukko alpakoita, ja pihalla kukoistavat tomaattiköynnökset. Kaukana sivistyksestä Arkhamin länsipuolella sijaitseva talo on Nathanille ja hänen Theresa-vaimolleen rauhallinen ja kukkea paratiisi – siis paras mahdollinen ympäristö syövästä toipuvalle Theresalle. Perheen teinit eli goottityttö Lavinia ja hiisailun makuun päässyt Benny eivät ole etäiseen maatilaan yhtä ihastuneita. Kuopus Jack näyttää viihtyvän hyvin. (Jackin näyttelijä Julian Hilliard näyttää muuten niin tutulta siksi, että hän näytteli myös The Haunting of the Hill Housessa. Nyt te tiedätte, eikä asiaa tarvitse pähkiä koko leffan ajan, kuten minä tein.)

Nathan on tuonut syövästä toipuvan Theresen luonnon helmaan.

Kun perhe eräänä iltana vetäytyy yöpuulle, tapahtuu jotain outoa. Pahaenteinen loiste leviää Gardnerien tontille, ja pian pihaan iskeytyy aavemaisen jyrinän saattelemana meteoriittia muistuttava möykky. Kaupugista käydään ihmettelemässä omituista valoa hohkaavaa, kalmanlemuista möykkyä. Kukaan ei silti osaa selittää, mikä möykky on ja mitä sille pitäisi tehdä.

Sen jälkeen Gardnerien perheessä alkaa tapahtua. Aivan kuin pihalle sinkoutunut möykky – tai väri, kuten Gardnerit sitä kutsuvat – olisi tunkeutunut Gardnerien taloa ympäröivään maahan ja aikoisi seuraavaksi tunkeutua heidän kotiinsa.

Väri saa tutun maiseman vääristymään.

Color Out of Space ei ole tarinana erityisen kiinnostava – kuten Lovecraftin teokset tai niihin pohjautuvat adaptaatiot yleensäkään. Kiehtovaa siinä on ennen kaikkea maailmankuva, joka tarinan takaa avautuu. Ympäri Gardnerien puutarhaa levittäytyvä väri on lumoavan kaunis. Silti se on ainakin omasta maallisesta näkökulmastamme katsottuna tappavan vaarallinen.

Tulla osaksi väriä, värin täyttämäksi, on yhtä kuin tyhjentyä itsestään. Useimmat Lovecraftin teokset kietoutuvat juuri tyhjyyden konseptin ympärille. Kauhu ei synny siitä, että jokin pahantahtoinen olisi iskenyt meihin silmänsä. Ei – se syntyy siitä, että arkisen todellisuutemme takana ammottaa valtava, musta tyhjiö, jonka kurimukseen joutuminen tarkoittaa kaiken meille tutun unohtamista. Ja mikä pahinta, meidät erottaa tuosta tyhjiöstä vain pieni, hauras raja.

Jack kohtaa selittämättömän, kun väri iskeytyy etupihalle.

Color Out of Spacessa on kyse tästä samasta tyhjiöstä. Väri ei ole pahantahtoinen, se ei tahdo satuttaa meitä. Se tahtoo vain sulauttaa meidät osaksi itseään – ja se onnistuu tässä hämmästyttävän helposti, koska me tunnemme vetoa siihen.  Väri täyttää puutarhan hehkuvilla sävyillä, joiden kauneus saa mielen väreilemään. Kun värille päättää antautua, ei kyse ole kauhistuttavasta, vaan kauniista, lämpimästä kokemuksesta.

Lopulta onkin paikallaan kysyä, mikä erottaa värin jumaluudesta. En näin äkkiseltään keksi vastausta.

Väri nostaa hymyn Lavinian huulille.

Color Out of Space on ennen kaikkea esteettinen kokemus. Se käyttää katsojan viekoitteluun etäännyttäviä keinoja, kuten glitchiä ja kuvan vääristämistä, ja sen värit hehkuvat enkelimäisissä sävyissä, jotka tuovat mieleen 80-luvun meditaatiomusiikkia sisältävien C-kasettien kauniit kannet. Colin Stetsonin tekemä kokeellinen alkuperäismusiikki ottaa vaikutteita ambientista ja dronesta. Vasta jälkikäteen hoksasin, että Stetson on tehnyt musiikit myös Hereditaryyn.

Hauska yksityiskohta elokuvassa on se, että parin suomalaisen bändin logot ovat päätyneet kotistamaan Lavinian paitoja ja huoneen seiniä. Rituaaliambient- ja deathrock-bändien suosima estetiikka sopiikin hyvin teini-ikäisen goottiwiccan sielunmaiseman peileiksi. Kaipa täytyy iloita aina, kun näin laajasti levitetyssä elokuvassa vilahtelee suomalaisia nimiä – oli asiayhteys mikä tahansa.

*****

The Lighthouse (2019) arvostelu

The Lighthouse (2019)

The Lighthouse (2019) on kokeellinen kauhuelokuva kahdesta toisilleen tuntemattomasta miehestä, jotka ovat ottaneet vastaan majakanvartijan pestin kuukauden ajaksi. The Lighthousen ohjaaja Robert Eggersin esikoiselokuva The Witch (2015) sai ilmestyessään kovasti positiivista huomiota osakseen. Odotukset The Witchin jälkeen ovat kovat.

The Lighthouse lunastaa ne täysin.

Willem Dafoe esittää senior-levelin majakanvartijaa, joka näyttää nuoremmalle kaapin paikan välittömästi, kun kurjalle luodolle on astuttu. Nuoremman majakanvartijan roolissa nähdään Robert Pattinson. – Käytän selkeyden vuoksi tässä tekstissä hahmoista heidän näyttelijöidensä nimiä, sillä elokuvan maailmassa hahmojen nimet tuodaan esiin varsin myöhäisessä vaiheessa, ja silloinkin  niihin liittyy tiettyä tulkinnanvaraisuutta.

Ennen kuin sukelletaan syvemmälle elokuvan juonikulkuun, todettakoon seuraavaa: The Lighthousen tapahtumia ei kannata tulkita järin kirjaimellisesti. Tai kai niinkin voi tehdä – en vain itse näe tapahtumien kirjaimellisessa tulkinnassa juurikaan mieltä. Alusta asti elokuvassa annetaan viitteitä siihen, että Pattinsonin ja Dafoen hahmot ovat saman persoonallisuuden kaksi osaa – tai pikemminkin näin: Dafoe on Pattinsonin sisäisten ilmiöiden manifestoituma. Ja mitä pidemmälle The Lighthousen juoni kulkee, sitä helpompaa on vakuuttua siitä, ettei elokuvan juonta kannata arvioida sarjana todellisia tapahtumia, vaan pikemminkin eräänlaisena sairaskertomuksena rikkinäisen mielen sisäisistä liikkeistä.

The Lighthousen taivas ja miehet ovat ankean harmaita. Takana Dafoe, etualalla Pattinson.

Dafoe on Pattinsonille samaan aikaan kuin vaatelias isä, ankara esimies ja oikeuden syyttäjä. Tekee Pattinson mitä vain, moitteelle löytyy aina sija. Dafoe kasaa Pattinsonin kontolle saaren raskaimmat työt. Hiilien kuljetus ja lapiointi mölyisän sumutorven koneistoon, raskaiden öljysäiliöiden nostelu, rapumertojen kokeminen ja miesten alusastioiden tyhjennys ovat vain alkua Pattinsonin tehtävälistassa. Pattinson tottelee kuuliaasti, mutta vastentahtoisesti.

Vasta illalla, kun Dafoe alkaa tyrkyttää ruokajuomaksi kirkasta viinaa, Pattinson asettuu vastahankaan. Paskan lapiointi ja raskas hiilen roudaaminen ylämäkeen päivä toisensa jälkeen menettelee, mutta viinaa nuori mies ei suostu juomaan.

Pumppu puskee mukiin likaista vettä. Pakko juoda viinaa, kun muutakaan ei ole.

Vaikka majakanvartioiden ohjekirjassa neuvotaan, että molempien miesten on tehtävä vuorotellen kaikkia työtehtäviä, kieltäytyy Dafoe kokeneemman auktoriteettiin vedoten päästämästä Pattinsonia lyhtyhuoneeseen. Vaikuttaa siltä, että Dafoe piilottelee majakan lyhtyhuoneessa salaisuutta. Asia alkaa vaivata Pattinsonia, ja hän yrittää urkkia, mitä kummaa lyhtyhuoneesta löytyy.

Uteliaisuutta eivät lainkaan tyynnytä Dafoen kertomukset Pattinsonin edeltäjästä. Dafoe kertoo, että hänen edellinen apulaisena oli saanut päähänsä, että majakka on lumottu – ja menettänyt järkensä.

Yksisilmäinen lokki riivaa Pattinsonia.

Viikko toisensa jälkeen miehet tekevät töitään napit vastakkain. Lopulta jatkuvasta kinasta alkaa kuoriutua lihallisia jännitteitä. Molemmat miehet kaipaavat tyhjällä saarella naista rinnalleen enemmän kuin mitään muuta. Ja kun naista ei ole tarjolla, alkavat he tehdä toisistaan itselleen naista.

Jo elokuvan alussa Pattinson toteaa Dafoelle, ettei ole pestautunut majakanvartijaksi päästäkseen toimimaan jonkun vaimona. Myöhemmin Dafoe solahtaa ämmän rooliin ja loukkaantuu verisesti, kun Pattinson ei suostu kehumaan tämän kokkaustaitoja. Aivan kuin kaksi pikkupoikaa leikkisi kotia – kun tyttöjä ei ole saatu mukaan leikkiin, on molempien vuorollaan esitettävä äidin roolia.

Onko se…?

The Lighthousen ilmiasu on katsojaa kohtaan tyly ja väkivaltainen. Sen äänet ovat miekka, joka lävistää katsojan elokuvan jokaisena sekuntina. Sumutorven syke, viiltävä myrsky ja Dafoen suustaan ja perseestään päästelemät töräykset takaavat, että koko elokuvan ajan olo on ilkeä ja epämukava. The Lighthousen kutsuminen mustavalkoelokuvaksi ei tee sille oikeutta – pikemminkin se on likaisen harmaa. Puhki palavaa valkoista elokuvassa nähdään lähinnä silloin, kun kamera kääntyy kohti majakan valoa. Harmaan sävyissä katsojan verkkokalvoille heitetään elokuvan mittaan muun muassa kuolleita eläimiä, vinkuroivia äyriäisiä ja yksi irtopää. Nähdäänpä elokuvassa myös, kuinka Robert Pattinson saa kasvoilleen kunnon lastin paskaa.

Sumu nielee koko saaren.

Elokuvan keskipiste, majakka, on jonkinlainen miehisen seksuaalisuuden ilmentymä. Ennen kuin syytätte minua liiasta freudilaisuudesta: miettikää nyt itsekin, miltä jykevänä keskellä sileää kalliota sojottava majakka näyttää. Seksuaalisuuteen liittyvä kuvasto nousee esiin heti elokuvan alussa, kun Pattinson löytää patjansa sisältä paljasrintaista merenneitoa esittävän luuveistoksen. Elokuvan mittaan hän käy nyrkkipyykillä majakan varastossa ja hivelee samalla merenneitoveistosta.

Dafoe toteuttaa seksuaalisuuttaan hieman toisin… tai siltä ainakin vaikuttaa. Selvää on vain, että majakan lyhtyhuoneessa tuntuu tapahtuu jotakin todella outoa.

The Lighthousessa meri kuuluu alitajunnan ja unien maailmaan – se on tumma, arvaamaton ja vaarallinen. Koskaan ei tiedä, mitä aallot heittävät rannalle tai mitä pinnan alle sukeltava löytää edestään. Ja mikä pahinta, kuten alitajuntaa tai unta, ei merta pääse pakoon. Toisinaan myrsky ajaa aallot niin korkeiksi, että ne pyyhkivät karun luodon yli. Vain majakka seisoo myrskyn keskellä ehjänä ja lannistumattomana, kaiken muun meri pyyhkii altaan.

Uuden-Englannin rannikon idyllisiä rantatunnelmia

The Lighthouse on täynnä viittauksia antiikin Kreikan ja Rooman mytologiaan. Dafoe raivostuu ja kiroaa merenjumala Neptunuksen ja tämän pojan Tritonin Pattinsonin kimppuun. Pattinson alkaa nähdä näkyjä merenneidosta, joka tuo mieleen itse Odysseuksen kohtaamat seireenit. Elokuvan loppukohtaus puolestaan on ilmiselvä viittaus erääseen antiikin myyttiin – mihin, jätetään se spoilerin välttämiseksi mainitsematta

Seuraava tuskin tulee kellekään Lyhtyä pidempään lukeneelle yllätyksenä: näen The Lighthousessa tutun tarinan ihmisen ja paholaisen lankeemuksesta. Pattinsonin hahmon määrittäviä piirteitä ovat toisaalta syyllisyydentunne, toisaalta kapinahenki ja tottelemattomuus. Pikku-Lucifer tekee ja on tehnyt asioita, joita ei pitäisi: hän kurkistelee majakan lyhtyhuoneeseen ja runkkaa salaa varastossa.

Mahtava leffa.

*****

 

1BR (2019) arvostelu – Night Visions Maximum Halloween 3019

1BR (lausutaan ”One Bedroom”, 2019) on psykologinen kauhuelokuva yhteisön vallasta yksilöön. Äkkiseltään elokuva näyttää lipsahtavan liiaksi tyhjänpäiväisen kidutuspornon puolelle, mutta lopulta kuitekin yllättää: 1BR:llä on enemmän sanottavaa kuin alkuun luulisi.

Parikymppinen Sarah muuttaa vaikean isäsuhteen hallitsemasta lapsuudenkodistaan Los Angelesiin käynnistelläkseen uraa muotisuunnittelijana. Luova ura ei kuitenkaan ota tuulta alleen, ja koska rahaa pitäisi jostain saada, Sarah päätyy asianajotoimiston harmaaseen kuutiotoimistoon assistentiksi. Ankean arjen keskellä Sarahia kuitenkin onnistaa: hän saa vuokra-asunnon halutusta taloyhtiöstä kymmenien hakijoiden joukosta.

Ainoa miinuspuoli on, ettei asuntoon saa tuoda lemmikkejä. Sarah kantaa kirkkaanoranssin Giles-kissansa uuteen asuntoonsa pyykkikorissa ja toivoo, ettei Giles paljasta olemassaoloaan naukumalla.

Sarahin kaksiossa tapahtuu kummia.

Sarah ihastuu uusiin naapureihinsa. Taloyhtiön henki on lämmin ja yhteisöllinen – parvekkeet avautuvat kauniille, laajalle sisäpihalle, jolla asukkaat järjestävät yhdessä puutarhajuhlia. Kaikki pitävät huolta toisistaan. Etenkin vanhuuttaan hössähtäneen rouva Stanhopen perään katsotaan tarkkaan.

Vaikka naapurit ovat ihania, talossa tapahtuu jotakin outoa. Sarahin on vaikea saada öisin unta, koska seinien sisältä kantautuu karmeaa meteliä. Joku tietää, että Sarah pitää lemmikkikiellosta huolimatta asunnossaan kissaa, ja käy työntämässä uhkaavia viestejä etuoven ali. Unettomat yöt ja häädön pelko ruostuttavat Sarahin arjen. Tilanne tuo mieleen monet Roman Polanskin elokuvat, joissa oman asunnon seinät saavat päähenkilön ahdistumaan: Rosemaryn painajaisen, Vuokralaisen ja Inhon.

Ja sitten Sarahin elämä repeää auki.

Sarahin naapuri Lester ei ole kuten muut yhteisön jäsenet.

1BR on kuvaus yhteisön voimasta maailmassa, jossa yhteisöllisyys on mennyt rikki. Yhä useampi meistä asuu yksin. Yhä harvempi meistä tuntee naapureitaan edes nimeltä. Yhteisömme syntyvät yhä useammin virtuaalisiksi tai perustuvat johonkin vaihtuvaan ja muuttuvaan, kuten harrastuksiin, mielenkiinnonkohteisiin tai alakulttuureihin.

Kaikkein pitkäaikaisimmat yhteisöllisyyden muodot perustuvat kuitenkin usein asioihin, joita me emme voi valita: perheeseen, sukuun, synnyinpaikkaan. Valitseminen tarkoittaa mahdollisuutta valita myös toisin – mahdollisuutta valita, että irtaannumme yhteisöstä. Ennemmin tai myöhemmin jokainen meistä myös käyttää tätä valinnan mahdollisuutta. Lopulta liu’umme yksin yhteisöstä toiseen, vailla pitäviä kytköksiä mihinkään muuhun kuin omaan identiteettiimme.

Taloyhtiön asioiden hoitosta vastaavalla Jerryllä on kaikkien asukkaiden tuki takanaan.

1BR:n yhteisön perusajatus on kaunis. Meidän on kaikkien helppo yhtyä sen  kuvaaman yhteisön periaatteisiin: ihmisten on syytä pitää toisistaan huolta, olla toisilleen avoimia ja rehellisiä, tukeutua toisiinsa silloin kun tukea tarvitaan. Elokuvan taloyhtiössä homma on kuitenkin karannut pahasti käsistä. Hinta, jonka asukkaat joutuvat yhteisöllisyyden kokemuksesta maksamaan, on kallis.

Paitsi Roman Polanskin elokuvat, 1BR tuo vahvasti mieleen myös kymmenen vuoden takaisen Marttyyrit-kauhuhitin. Molemmissa elokuvissa äärimmäisellä, systemaattisella kärsimyksellä on tavoite. Toisin kuin Marttyyreissa ja klassisessa kidutuspornossa, 1BR:ssä tuska on vain välivaihe, yksi lyhyt etappi pitkällä matkalla. Elokuvaa on helppo luulla vain perinteiseksi gorepätkäksi, jossa nuori nainen nuijitaan hitaasti hengiltä – tämä oletus on kuitenkin väärä.

1BR:ssä on ainekset erinomaiseen psykologiseen kauhuelokuvaan. Se jää kuitenkin haaleaksi. Sarahia esittävä Nicole Brydon Bloom tekee hyvää työtä, mutta hänen hahmostaan puuttuu syvyys. Sama pätee myös muihin elokuvan hahmoihin: hahmot ovat liian ohkaisia, eikä tarina saa raameilleen tarpeeksi täytettä. Silti elokuvasta jää hyvä maku suuhun.

Lopuksi varoituksen sana. Jos eläimiin kohdistettu fiktiivinen väkivalta ahdistaa, älä katso 1BR:ää. Älä katso myöskään alla olevaa traileria.

*****