Off-topicia alkuun: The Cure tulee Suomeen 20 vuoden tauon jälkeen! Toivottavasti naapurit eivät kuulleet, millainen ääni minusta pääsi, kun luin uutisen. En olisi uskonut, että tämä päivä vielä tulee. Näkisin The Curen toki mieluummin vaikkapa Tavastialla, mutta se ei taida olla vaihtoehto. Siispä Hartwall Arena kutsuu.

Ja sitten päivän aiheeeen. Toisin kuin The Cureen ja Robert Smithiin, minulla ei ole mitään erityistä suhdetta Kurt Cobainin hahmoon tai Nirvanan musiikkiin. Elämäkerrat ja elämäkertadokumentit ovat kuitenkin usein kiinnostavia sinällään, vaikka niiden kohdehenkilö ei herättäisi sen suurempia tunteita. Luottamukseni viihdeteollisuuteen on niin suuri, että uskon dokumentteja ja fiktionalisoituja elämäkertaelokuvia tehtävän vain oikeasti kiinnostavista ihmisistä – enkä tähän mennessä muista joutuneeni pettymään montaa kertaa. Parhaat dokumenttielokuvat onnistuvat kiinnostamaan ja liikuttamaan myös niitä, joita niiden varsinainen aihe ei hetkauta pätkääkään.

Katsoin Kurt Cobain: Montage of Heck -dokumentin (Yhdysvallat 2015) lähinnä sekalaisena lauantai-illan ajanvietteenä puolison seuraksi. Kannatti: dokumentilla tosiaankin on paljon tarjottavaa myös niille, joita Nirvanan musiikki tai Cobainin henkilöhahmo eivät erityisesti kiinnosta.

Kuten leijonanosa dokumenttielokuvista, Montage of Heck koostuu kahdentyyppisestä audiovisuaalisesta materiaalista: dokumenttia varten tuotetusta materiaalista ja arkistotavarasta. Haastateltuja on niukalti. Mukana ovat Cobainin vanhemmat, äitipuoli, sisko, entinen tyttöystävä, vaimo Courtney Love sekä Nirvanan basisti Krist Novoselic. Seitsemän puhujaa on pieni joukko ottaen huomioon, että dokumentilla on mittaa yli kaksi tuntia.

Suuri osa dokumentin mitasta kuluu arkistomateriaalin parissa – ja tässä piilee Montage of Heckin juju. Arkistomateriaalia on koostettu, käsitelty ja elävöitetty aikaa ja vaivaa säästämättä. Cobainin piirrosten ja päiväkirjamerkintöjen pohjalta on tehty pitkiä animointeja, jotka kuvittavat niitä kokemuksia ja henkisiä tiloja, joita Cobain lyhyen elämänsä aikana kävi läpi. Dokumentissa käsitellään Cobainin elämää kronologisesti aina varhaislapsuudesta ankeaan teini-ikään, surkeaan aikuisuuteen ja kuolemaan asti.

Katselukokemusta rasittaa eräs elementti, joka tuppaa koitumaan ilmaisullisesti kunnianhimoisten dokumenttien kompastuskiveksi: käytetyn materiaalin alkuperä jää usein hämärän peittoon. Elokuvan alkupuolella nähtävät kotifilmit ovat hämmentävän hyvälaatuisia, minkä vuoksi olin itse jatkuvasti epävarma, onko kyse autenttisista kotivideoista vai lavastetuista ja näytellyistä pätkistä. Vielä hämmentävämpiä ovat ääninauhoitteet, joissa Cobain puhuu – vai puhuuko? Ihan varma ei voi olla, sillä missään ei kerrota, onko kyse näytellyistä vai autenttisista nauhoitteista. Lisäksi dokumenttiin on lainailtu pieniä pätkiä milloin mistäkin, lähinnä vanhoista elokuvista ja televisio-ohjelmista.

Kun katsoja hoksaa, että dokumentissa tosiaankin on käytetty on yhtä sun toista muutakin kuvaa ja ääntä kuin arkistomateriaalia, alkaa hän epäillä kaiken materiaalin alkuperää. Ehkä Cobainin hämmentävän hyvälaatuiset lapsuusvideot ovat sittenkin vain lainoja näytelmäelokuvasta? Tuskin sentään, mutta myönnän, että tämä ajatus kävi minun mielessäni. Entä lukuisat elokuvassa nähdyt piirrokset – ovatko ne kaikki tosiaan Cobainin tekemiä, vai onko osa lähtöisin vaikkapa ohjaajan oman jälkikasvun kynästä? Ehkä myös päiväkirjojen sivuja on tekaistu dokumenttia varten? Ei varmaankaan ole, mutta kun luottamus materiaalin autenttisuuteen rikkoutuu, ei sitä voi enää korjata.

Katsojalle kerrotaan dokumentin alussa seuraavaa: ”The following film is based on art, music, journals, super 8 films, and audio montages provided by the family of Kurt Cobain.” (Universalin julkaiseman, pohjoismaiseen levitykseen suunnatun DVD:n suomitekstityksessä on tässä kohtaa jäätävä käännösvirhe, mutta ei siitä sen enempää.) Kiva juttu, mutta kun lauselmaa pohtii tovin, huomaa, että sen merkitys on käytännössä yhtä tyhjän kanssa. Tiedämmehän, mitä kaikkea ilmaisu ”based on” elokuvateollisuudessa tarkoittaa. Peter Jacksonin Hobitti-trilogia on ”based on” Tolkienin Hobittiin nähden. The Wall -elokuva on ”based on” Roger Watersin elämään nähden. Olen jopa kuullut, että Texas Chainsaw Massacre ja Alfred Hitchcockin Psyko olisivat ainakin ”loosely based on” Ed Geinin elämään nähden. (Heh: miettikääpä, miten erilaisia nämä kaksi elokuvaa ovat! Ei heti uskoisi, että niihin on etsitty inspiraatiota samoista tositapahtumista.) Pointti: elokuvantekijä voi lätkäistä pöytään ”based on this ’n’ that” -kortin ja tehdä sen jälkeen ihan mitä huvittaa.

Kuten dokumentin nimikin lupaa, Montage of Heck on nimenomaan Kurt Cobain -dokumentti – ei siis Nirvana-dokumentti. Nirvanan syntyä, kehitystä ja julkaisuja käsitellään suorastaan hämmentävän vähän. Näin on lienee hyvä, Nirvanan vaiheet kun on luultavasti käyty varhaisemmissa dokumenteissa läpi jo aivan tarpeeksi perusteellisesti.

Cobain nähdään dokumentissa eräänlaisena kärsivänä yleistaiteilijana, jonka teknisessä osaamisessa ei ole juuri puhuttavaa. Parhaimmillaan Montage of Heck onnistuu todella tunkeutumaan Cobainin kokemusmaailmaan (joka on tietenkin eräänlainen rekonstruktio, elokuvantekijöiden tulkinta sinällään). Oikea huippukohta on kohtaus, jossa Cobainin ääni (???) tarinoi minämuodossa teinivuosina koetuista itsemurha-ajatuksista ja ulkopuolisuuden tunteesta:

Kävin makaamaan sementtipainot päälläni ja odotin kello yhdentoista junaa. Juna lähestyi lähestymistään ja ohitti minut viereistä raidetta pitkin. Kouluvaikeudet vaikuttivat minuun ja juna pelästytti minut kaidalle polulle. — — En ollut enää yhtä masentunut, mutta minulla ei ollut ystäviä, koska minä… Vihasin kaikkia. He olivat teennäisiä.

Käsi ylös, kuka teistä ei jossain muodossa jaa tai ole joskus jakanut tätä kokemusta? Kuka teistä ei ole kokenut olevansa ulkopuolinen, erilainen kuin massa, kaiken tavanomaisuuden tavoittamattomissa? Yksinäinen, koska kaikki muut ”ovat teennäisiä”? Ellei koskaan muulloin, niin teini-ikäisenä? – Monologin alkuperä jää hämäräksi; dokumentissa ei mainita, onko kyse Cobainin omasta lausumasta, näyttelijän lausumasta päiväkirjamerkinnästä vai täysin tekaistusta elävöityksestä. Oli miten oli, se onnistuu kiteyttämään jotakin yleisinhimillistä.

Cobain on yksi maailman monista itsemurhaajista – enkä nyt viittaa itsemurhaajalla ihmiseen, joka tappaa itsensä, vaan käsitteeseen, jonka Herman Hesse lanseerasi Arosudessa. Hessen itsemurhaaja teki teini-ikäiseen minuun suuren vaikutuksen – se tuntui kiteyttävän jotain todella oleellista siitä ulkopuolisuuden, kauhun ja vihan kokemuksesta, joka monien elämää leimaa. Hessen ja minun näkemykset eroavat toisistaan kuitenkin eräässä suhteessa: Hesse taisi ajatella itsemurhaajaa poikkeusyksilönä. Itse taas näen, että maailma on täynnä itsemurhaajia – ihmisiä, jotka ovat tai ovat joskus olleet sivullisia, hylättyjä, haavaisia, vihaisia tai pelokkaita.

Monen Cobainin piirroksen kohdalla havahduin pohtimaan niiden läpikotaista tavanomaisuutta. Mieleen tulivat taas kerran Columbine-pojat Eric Harris ja Dylan Klebold, joiden verisiä piirrustuksia ja kirjoitelmia jälkikäteen kauhisteltiin ääni väristen. ”Kyllä näistä piirroksista olisi pitänyt arvata, että kohta tapahtuu jotain!” Jaaha? Kilttienkin teinipoikien äikänvihkot ovat täynnä hakaristeja, pääkalloja ja irtoraajoja. Katsokaa, jos ette usko. Jopa apologeetta G. K. Chesterton piirteli koulupoikana pirunkuvia kouluvihkojen marginaaleihin. Se ei tee nuoresta miehestä väkivaltaista tai sairasta. Se on normaalia.

Courtney Lovesta liikkuu Nirvana-fanien keskuudessa monenlaisia puheita. Montage of Heck vahvistaa entisestään Loven profiilia hysteerisenä psykoämmänä. Hänen habituksestaan ja puheistaan tulee pitkin dokumenttia vahvasti mieleen Sex Pistols -bändäri Nancy Spungen, ja onpa myös Cobainissa jotakin samaa kuin Sid Viciousissa. Oleellisia erojakin toki on: ainakin Cobain oli aidosti lahjakas, jos ei muusikkona niin biisintekijänä.

Mitä enemmän Loven ja Cobainin pollepöhnäistä sekoilua katselee, sitä helpompi on ymmärtää Cobainin ratkaisua päättää päivänsä. Järkihän siinä lähtee, kun joutuu seuraamaan joka päivä ympäri maisemaa kälättävää Lovea. Cobain vaikuttaa kuitenkin olevan jatkuvasti joko liian sekaisin tai liian väsynyt tekemään tilanteelle mitään. Cobainin ja Loven välinen dynamiikka ei valkene katsojalle sataprosenttisesti, mutta välähdyksiä siitä kyllä saadaan: Cobain oli lapsesta lähtien tullut hylätyksi kerta toisensa jälkeen, ja yli-innokas Love vaikuttaa tapaukselta, jonka suhteen hylätyksi tulemista ei yksinkertaisesti tarvitse pelätä. Parempi tyytyä huonoihin kortteihin kuin jäädä kokonaan pois pelistä.

Ottaen huomioon, millainen kuva Lovesta dokumentin myötä hahmottuu, oli yllättävää bongata Frances Bean Cobainin eli Cobainin ja Loven tyttären nimi elokuvan lopputeksteistä: hänet mainitaan yhdeksi elokuvan tuottajista. Olisi luullut, että tytär olisi pyrkinyt vaikuttamaan elokuvan kokonaisuuteen siten, että omasta mammasta olisi syntynyt edes hieman positiivisempi kuva. Propsit Francesille.

Kurt Cobain: Montage of Heck on erinomainen dokumenttielokuva, joka kannattaa katsoa, vaikka Cobain ei henkilönä kiinnostaisi. Tämä on parhaita dokumentteja, joita olen vuosiin nähnyt.

*****

Kurt Cobain: Montage of Heck DVD @ Discshop
Kurt Cobain: Montage of Heck BD @ Discshop