Kurt Cobain: Montage of Heck (2015) arvostelu – Itsemurhaajan elämä

Off-topicia alkuun: The Cure tulee Suomeen 20 vuoden tauon jälkeen! Toivottavasti naapurit eivät kuulleet, millainen ääni minusta pääsi, kun luin uutisen. En olisi uskonut, että tämä päivä vielä tulee. Näkisin The Curen toki mieluummin vaikkapa Tavastialla, mutta se ei taida olla vaihtoehto. Siispä Hartwall Arena kutsuu.

COBAIN poster
Kurt Cobain: Montage of Heck (2015)

Ja sitten päivän aiheeeen. Toisin kuin The Cureen ja Robert Smithiin, minulla ei ole mitään erityistä suhdetta Kurt Cobainin hahmoon tai Nirvanan musiikkiin. Elämäkerrat ja elämäkertadokumentit ovat kuitenkin usein kiinnostavia sinällään, vaikka niiden kohdehenkilö ei herättäisi sen suurempia tunteita. Luottamukseni viihdeteollisuuteen on niin suuri, että uskon dokumentteja ja fiktionalisoituja elämäkertaelokuvia tehtävän vain oikeasti kiinnostavista ihmisistä – enkä tähän mennessä muista joutuneeni pettymään montaa kertaa. Parhaat dokumenttielokuvat onnistuvat kiinnostamaan ja liikuttamaan myös niitä, joita niiden varsinainen aihe ei hetkauta pätkääkään.

Katsoin Kurt Cobain: Montage of Heck -dokumentin (Yhdysvallat 2015) lähinnä sekalaisena lauantai-illan ajanvietteenä puolison seuraksi. Kannatti: dokumentilla tosiaankin on paljon tarjottavaa myös niille, joita Nirvanan musiikki tai Cobainin henkilöhahmo eivät erityisesti kiinnosta.

Kuten leijonanosa dokumenttielokuvista, Montage of Heck koostuu kahdentyyppisestä audiovisuaalisesta materiaalista: dokumenttia varten tuotetusta materiaalista ja arkistotavarasta. Haastateltuja on niukalti. Mukana ovat Cobainin vanhemmat, äitipuoli, sisko, entinen tyttöystävä, vaimo Courtney Love sekä Nirvanan basisti Krist Novoselic. Seitsemän puhujaa on pieni joukko ottaen huomioon, että dokumentilla on mittaa yli kaksi tuntia.

COBAIN-makuu
Cobain Heart-Shaped Box -videon kuvauksissa.

Suuri osa dokumentin mitasta kuluu arkistomateriaalin parissa – ja tässä piilee Montage of Heckin juju. Arkistomateriaalia on koostettu, käsitelty ja elävöitetty aikaa ja vaivaa säästämättä. Cobainin piirrosten ja päiväkirjamerkintöjen pohjalta on tehty pitkiä animointeja, jotka kuvittavat niitä kokemuksia ja henkisiä tiloja, joita Cobain lyhyen elämänsä aikana kävi läpi. Dokumentissa käsitellään Cobainin elämää kronologisesti aina varhaislapsuudesta ankeaan teini-ikään, surkeaan aikuisuuteen ja kuolemaan asti.

Katselukokemusta rasittaa eräs elementti, joka tuppaa koitumaan ilmaisullisesti kunnianhimoisten dokumenttien kompastuskiveksi: käytetyn materiaalin alkuperä jää usein hämärän peittoon. Elokuvan alkupuolella nähtävät kotifilmit ovat hämmentävän hyvälaatuisia, minkä vuoksi olin itse jatkuvasti epävarma, onko kyse autenttisista kotivideoista vai lavastetuista ja näytellyistä pätkistä. Vielä hämmentävämpiä ovat ääninauhoitteet, joissa Cobain puhuu – vai puhuuko? Ihan varma ei voi olla, sillä missään ei kerrota, onko kyse näytellyistä vai autenttisista nauhoitteista. Lisäksi dokumenttiin on lainailtu pieniä pätkiä milloin mistäkin, lähinnä vanhoista elokuvista ja televisio-ohjelmista.

COBAIN-suoli
Epäilen vahvasti, että lukuisat suoliston toimintaa demonstroivat videot ovat peräisin jostain muualta kuin Cobainien kotivideoista.

Kun katsoja hoksaa, että dokumentissa tosiaankin on käytetty on yhtä sun toista muutakin kuvaa ja ääntä kuin arkistomateriaalia, alkaa hän epäillä kaiken materiaalin alkuperää. Ehkä Cobainin hämmentävän hyvälaatuiset lapsuusvideot ovat sittenkin vain lainoja näytelmäelokuvasta? Tuskin sentään, mutta myönnän, että tämä ajatus kävi minun mielessäni. Entä lukuisat elokuvassa nähdyt piirrokset – ovatko ne kaikki tosiaan Cobainin tekemiä, vai onko osa lähtöisin vaikkapa ohjaajan oman jälkikasvun kynästä? Ehkä myös päiväkirjojen sivuja on tekaistu dokumenttia varten? Ei varmaankaan ole, mutta kun luottamus materiaalin autenttisuuteen rikkoutuu, ei sitä voi enää korjata.

Katsojalle kerrotaan dokumentin alussa seuraavaa: ”The following film is based on art, music, journals, super 8 films, and audio montages provided by the family of Kurt Cobain.” (Universalin julkaiseman, pohjoismaiseen levitykseen suunnatun DVD:n suomitekstityksessä on tässä kohtaa jäätävä käännösvirhe, mutta ei siitä sen enempää.) Kiva juttu, mutta kun lauselmaa pohtii tovin, huomaa, että sen merkitys on käytännössä yhtä tyhjän kanssa. Tiedämmehän, mitä kaikkea ilmaisu ”based on” elokuvateollisuudessa tarkoittaa. Peter Jacksonin Hobitti-trilogia on ”based on” Tolkienin Hobittiin nähden. The Wall -elokuva on ”based on” Roger Watersin elämään nähden. Olen jopa kuullut, että Texas Chainsaw Massacre ja Alfred Hitchcockin Psyko olisivat ainakin ”loosely based on” Ed Geinin elämään nähden. (Heh: miettikääpä, miten erilaisia nämä kaksi elokuvaa ovat! Ei heti uskoisi, että niihin on etsitty inspiraatiota samoista tositapahtumista.) Pointti: elokuvantekijä voi lätkäistä pöytään ”based on this ’n’ that” -kortin ja tehdä sen jälkeen ihan mitä huvittaa.

Kuten dokumentin nimikin lupaa, Montage of Heck on nimenomaan Kurt Cobain -dokumentti – ei siis Nirvana-dokumentti. Nirvanan syntyä, kehitystä ja julkaisuja käsitellään suorastaan hämmentävän vähän. Näin on lienee hyvä, Nirvanan vaiheet kun on luultavasti käyty varhaisemmissa dokumenteissa läpi jo aivan tarpeeksi perusteellisesti.

COBAIN-sanat
Cobainin muistiinpanot ovat masentavaa luettavaa – paitsi siksi, että ne heijastelevat valtavaa maailmantuskaa, myös siksi, että mikään ei erota niitä itsetuhoisen riviteinin raapustuksista.

Cobain nähdään dokumentissa eräänlaisena kärsivänä yleistaiteilijana, jonka teknisessä osaamisessa ei ole juuri puhuttavaa. Parhaimmillaan Montage of Heck onnistuu todella tunkeutumaan Cobainin kokemusmaailmaan (joka on tietenkin eräänlainen rekonstruktio, elokuvantekijöiden tulkinta sinällään). Oikea huippukohta on kohtaus, jossa Cobainin ääni (???) tarinoi minämuodossa teinivuosina koetuista itsemurha-ajatuksista ja ulkopuolisuuden tunteesta:

Kävin makaamaan sementtipainot päälläni ja odotin kello yhdentoista junaa. Juna lähestyi lähestymistään ja ohitti minut viereistä raidetta pitkin. Kouluvaikeudet vaikuttivat minuun ja juna pelästytti minut kaidalle polulle. — — En ollut enää yhtä masentunut, mutta minulla ei ollut ystäviä, koska minä… Vihasin kaikkia. He olivat teennäisiä.

Käsi ylös, kuka teistä ei jossain muodossa jaa tai ole joskus jakanut tätä kokemusta? Kuka teistä ei ole kokenut olevansa ulkopuolinen, erilainen kuin massa, kaiken tavanomaisuuden tavoittamattomissa? Yksinäinen, koska kaikki muut ”ovat teennäisiä”? Ellei koskaan muulloin, niin teini-ikäisenä? – Monologin alkuperä jää hämäräksi; dokumentissa ei mainita, onko kyse Cobainin omasta lausumasta, näyttelijän lausumasta päiväkirjamerkinnästä vai täysin tekaistusta elävöityksestä. Oli miten oli, se onnistuu kiteyttämään jotakin yleisinhimillistä.

COBAIN-animaatio
Arkistovideoiden puutteessa Cobainin nuoruutta kuvataan taitavasti toteutetuilla animaatioilla.

Cobain on yksi maailman monista itsemurhaajista – enkä nyt viittaa itsemurhaajalla ihmiseen, joka tappaa itsensä, vaan käsitteeseen, jonka Herman Hesse lanseerasi Arosudessa. Hessen itsemurhaaja teki teini-ikäiseen minuun suuren vaikutuksen – se tuntui kiteyttävän jotain todella oleellista siitä ulkopuolisuuden, kauhun ja vihan kokemuksesta, joka monien elämää leimaa. Hessen ja minun näkemykset eroavat toisistaan kuitenkin eräässä suhteessa: Hesse taisi ajatella itsemurhaajaa poikkeusyksilönä. Itse taas näen, että maailma on täynnä itsemurhaajia – ihmisiä, jotka ovat tai ovat joskus olleet sivullisia, hylättyjä, haavaisia, vihaisia tai pelokkaita.

Monen Cobainin piirroksen kohdalla havahduin pohtimaan niiden läpikotaista tavanomaisuutta. Mieleen tulivat taas kerran Columbine-pojat Eric Harris ja Dylan Klebold, joiden verisiä piirrustuksia ja kirjoitelmia jälkikäteen kauhisteltiin ääni väristen. ”Kyllä näistä piirroksista olisi pitänyt arvata, että kohta tapahtuu jotain!” Jaaha? Kilttienkin teinipoikien äikänvihkot ovat täynnä hakaristeja, pääkalloja ja irtoraajoja. Katsokaa, jos ette usko. Jopa apologeetta G. K. Chesterton piirteli koulupoikana pirunkuvia kouluvihkojen marginaaleihin. Se ei tee nuoresta miehestä väkivaltaista tai sairasta. Se on normaalia.

COBAIN-tottoroo
Cobainien vauva-arkea.

Courtney Lovesta liikkuu Nirvana-fanien keskuudessa monenlaisia puheita. Montage of Heck vahvistaa entisestään Loven profiilia hysteerisenä psykoämmänä. Hänen habituksestaan ja puheistaan tulee pitkin dokumenttia vahvasti mieleen Sex Pistols -bändäri Nancy Spungen, ja onpa myös Cobainissa jotakin samaa kuin Sid Viciousissa. Oleellisia erojakin toki on: ainakin Cobain oli aidosti lahjakas, jos ei muusikkona niin biisintekijänä.

Mitä enemmän Loven ja Cobainin pollepöhnäistä sekoilua katselee, sitä helpompi on ymmärtää Cobainin ratkaisua päättää päivänsä. Järkihän siinä lähtee, kun joutuu seuraamaan joka päivä ympäri maisemaa kälättävää Lovea. Cobain vaikuttaa kuitenkin olevan jatkuvasti joko liian sekaisin tai liian väsynyt tekemään tilanteelle mitään. Cobainin ja Loven välinen dynamiikka ei valkene katsojalle sataprosenttisesti, mutta välähdyksiä siitä kyllä saadaan: Cobain oli lapsesta lähtien tullut hylätyksi kerta toisensa jälkeen, ja yli-innokas Love vaikuttaa tapaukselta, jonka suhteen hylätyksi tulemista ei yksinkertaisesti tarvitse pelätä. Parempi tyytyä huonoihin kortteihin kuin jäädä kokonaan pois pelistä.

Ottaen huomioon, millainen kuva Lovesta dokumentin myötä hahmottuu, oli yllättävää bongata Frances Bean Cobainin eli Cobainin ja Loven tyttären nimi elokuvan lopputeksteistä: hänet mainitaan yhdeksi elokuvan tuottajista. Olisi luullut, että tytär olisi pyrkinyt vaikuttamaan elokuvan kokonaisuuteen siten, että omasta mammasta olisi syntynyt edes hieman positiivisempi kuva. Propsit Francesille.

Kurt Cobain: Montage of Heck on erinomainen dokumenttielokuva, joka kannattaa katsoa, vaikka Cobain ei henkilönä kiinnostaisi. Tämä on parhaita dokumentteja, joita olen vuosiin nähnyt.

*****

Kurt Cobain: Montage of Heck DVD @ Discshop
Kurt Cobain: Montage of Heck BD @ Discshop

Isä Brown ja hänen laumansa, 1. tuotantokausi (2013) arvostelu

FATHER BROWN juliste
Isä Brown ja hänen laumansa,
1. kausi (2013)

Isä Brown ja hänen laumansa -sarjan (Father Brown, Iso-Britannia 2013–) esittäminen on edennyt Ylellä jo ties kuinka pitkälle – itse sain ensimmäisen tuotantokauden katsottua loppuun vasta nyt. Laiska minä, hyi! Tämä on sitäkin hassumpaa sen vuoksi, että Isä Brown on uskomattoman helppoa katsottavaa. Tiedättehän: paatuneinkin art housen ystävä jumahtaa pitkän työpäivän jälkeen yleensä mieluummin katsomaan Simpsoneita kuin Godardia. Isä Brown menee tässä jaottelussa selvästi Simpsoneiden – eli helpon ajanvietetelevision – puolelle.

Lupailin vajaa vuosi sitten, että mikäli Yle ryhtyy sarjaa esittämään, katson ainakin muutaman ensimmäisen jakson – ja tämä olikin se tärkein motiivi sarjan katselulle. Sarjan konsepti on nimittäin jotain aivan muuta kuin aiemmin ounastelin. Tällä vuosituhannella on tehty tuoreita ja synkähköjä uudelleentulkintoja klassikkodekkareista, etenkin Sherlock Holmesin hahmosta (Holmes NYC, Uusi Sherlock ja nämä Robert Downey Jr. -elokuvat), ja toivoin, että myös salapoliisipappi isä Brown olisi tuotu uudelle vuosituhannelle edes jotensakin tähän tyyliin. No, ei: sarjan tyyli tuo mieleen 1980–90-luvuilla tehdyt Agatha Christien ja Arthur Conan Doylen kirjoihin perustuvat, hauskat ja leppoisat detektiivisarjat. Ja olisihan se pitänyt arvata – Isä Brownia nimittäin esitetään BBC1-kanavalla, päiväsaikaan. Tästä voi vetää paljonpuhuvia johtopäätöksiä sarjan kohderyhmän suhteen.

En malta olla kertaamatta isä Brownin historiaa. Hahmo syntyi englantilaisen kirjailijan G. K. Chestertonin kynästä 1910-luvun alussa. Elettiin aikaa Arthur Conan Doylen ja Agatha Christien huippukausien välissä. Isä Brownin voi nähdä jonkinlaisena vastalauseena Sherlock Holmesin hahmolle: siinä missä Holmes aloittaa tutkinnan tiukasta olosuhteiden ja detaljien tarkastelusta, nojaa isä Brown suurpiirteisempään havainnointiin ja päättelyyn. Holmes lähestyy tutkinnan kohdetta ulkoa käsin, isä Brown taas porautuu rikoksentekijän sisimpään.

FB-hautuumaa
Katolinen usko ei estä isä Brownia osallistumasta anglikaanien hautajaisiin.

On hyvin tunnettu tosiseikka, että Chesterton oli itse katolilainen – samoin kuin isä Brown. Usein kuitenkin unohtuu se, että hän kääntyi katolisen kirkon puoleen vasta vuonna 1922, siis yli 10 vuotta ensimmäisen isä Brown -kokoelman ilmestymisen jälkeen. Isä Brown ei siis ole Chestertonille (pelkkä) väline oman uskonvakaumuksen erinomaisuuden todisteluun. Kun muistetaan, että isä Brown on nimenomaan katolinen pappi anglikaalinessa maassa, kuvio hahmottuu yhä paremmin. Isä Brownia on pidetty eräänlaisena katolilaisen maailmankatsomuksen puolustuskilpenä anglikaanista kirkkoa ja leviävää sekularistista tiedeuskoa vastaan: kun Sherlock Holmes tyytyy tihrustelemaan sormenjälkiä ja nuuhkimaan tupakannatsoja rikospaikalla, isä Brown ratkaisee rikoksen kuin rikoksen pelkällä ajatustyöllä.

Tätä vasten on helppo ymmärtää, miksi Sherlock Holmes on ollut niin helppo siirtää uudelle vuosituhannelle – ja miksi isä Brown joutuu puolestaan tyytymään 1950-lukuun. Isä Brown ei yksinkertaisesti sovi maailmaan, jossa rikokset ratkeavat pääosin DNA-näytteiden, valvontakameranauhojen ja suurien tietokantojen avulla. Luonnontieteisiin perustuvien tutkintamenetelmien kehitys on tehnyt psykologiasta tarpeettoman välineen rikosten selvittämisessä. Siksi isä Brownia tuskin koskaan päästetään pois 1900-luvulta.

FB-mccarthy
Jokainen englantilaiskylä tarvitsee Hyacinth Bucket’nsa – Cotswoldissa virkaa hoitaa rouva McCarthy.

BBC:n uusi sarja ottaa Chestertonin alkuteoksiin nähden varsin suuria vapauksia. Eräs näistä vapauksista liittyy tapahtuma-aikaan: sarja sijoittuu 1950-luvulle, ja siinä viitataan usein lähihistorian tapahtumiin. Chesterton puolestaan kuoli jo 1930-luvulla, eikä hän taatusti kirjoittanut isä Brown -tarinoitaan (omasta ajallisesta tarkastelupisteestään katsoen) tulevaisuuteen sijoittuviksi.

Sarjan alkuteksteissä mainitaankin, että jaksot pohjautuvat isä Brownin hahmoon (”based on the character created by G. K. Chesterton”), eivät siis mihinkään tiettyihin novelleihin tai kokoelmiin. Jaksoista vain muutama mukailee selkeästi jotakin Chestertonin novellia – muissa jaksoissa käsikirjoittajat ovat turauttaneet tarinakulut tyhjästä. Tämä on varmasti hyvä ratkaisu: Chestertonin detektiivinovelleissa kiinnostavaa ja tuoretta on lähinnä isä Brownin sympaattinen hahmo, eivät tarinat.

Isä Brown on varsin tervetullut olento tälle vuosikymmenelle, jolla kristityistä vallitsevat stereotypiat ovat aika ankeita. Hän ei ole tiukkapipoinen sormenheristäjä, eikä hän tuputa uskomuksiaan kellekään tai elättele toiveita siitä, että muut kääntyisivät osaksi hänen laumaansa. Useissa jaksoissa hän lähestyy jotakuta hahmoa tarjoten omaa olkapäätänsä ja toteaa samaan hengenvetoon, ettei hänen tarkoituksenaan ole käännyttää ketään. Hän kohtelee kaikkia kohtaamiaan ihmisiä tasavertaisesti ja lempeästi. Ensimmäisellä tuotantokaudella isä Brown kohtaa niin homoseksuaaleja, avionrikkojia kuin eksoottisten uskontokuntien edustajia – eikä hän tuomitse heistä ketään.

FB-felicia-susie
Avionrikkoja lady Felicia ja maahanmuuttaja Susie ovat molemmat isä Brownin suosiossa.

Sarjan mittaan vastaan tulee oikeastaan vain yksi hahmo, jonka maailmankatsomusta ja persoonaa isä Brown paheksuu – jätetään spoilerien välttämiseksi mainitsematta, ketä tarkoitan. Kyseessä on murhaaja, joka näkee itsensä jonkinlaisena yli-ihmisenä ja joka pitää oikeutettuna raivata tieltään alempiarvoisia olentoja. Ennen kaikkea hän kieltäytyy katumasta tekemiään rikoksia. Juuri katumus korostuu lähes kaikissa sarjan jaksoista. Kyse on elementistä, joka liittyy läheisesti katoliseen ritualistiikkaan: synninpäästö voidaan antaa ainoastaan henkilölle, joka tunnustaa syntinsä ja katuu tekojaan. Jokainen murhaaja, joka katuu, voi isä Brownin mukaan pelastua.

Vaikka sarjan tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle, ovat kerronnan heijastamat arvot leimallisen nykyaikaisia. Sarjassa käsitellään menneisyyden kontekstissa asioita, jotka ovat ajankohtaisia juuri nyt – ja käsittelytapakin vaikuttaa varsin modernilta. Puolalaissyntyisen Susien (Kasia Koleczek) hahmon myötä sarjassa päästään kuvaamaan – hieman kautta rantain – ongelmia, joita maahanmuuttajat kohtaavat Britanniassa tänä päivänäkin. Myös homoseksuaalisuutta, prostituutiota ja avioliiton ulkopuolisia suhteita käsitellään tavalla, joka on ominainen nimenomaan 2000-luvulle.

En malta olla mainitsematta, kuinka sarjan suomenkielinen levitysnimi minua alkuun häiritsi. Jaa että ihan lauma. Aivan kuin seurakunnan jäsenet olisivat omaa tahtoa vailla törmäileviä lampaita, joita aulis ja viisas kirkonmies sitten kaitsee kohti pelastusta.  Ennen kuin ehdin lähettää aiheesta kitkerää palautetta Ylen toimitukselle, tajusin, että sarjassa todellakin viitataan useampaankin otteeseen ”isä Brownin laumaan”, jolloin viitataan kylän katoliseen seurakuntaan. No, ehh. Jos tämä oikeasti kuuluu katoliseen retoriikkaan, niin mikäs minä olen asiasta nillittämään. Tavallaan ymmärrän, että lauma-termillä on myös positiivisia konnotaatioita, joita sen käytöllä halutaan kai painottaa, mutta minun on vähän vaikea niellä tätä ilmaisua.

Isä Brown on suunnattu niille katsojille, joilla on aikaa istuskella alkuiltapäivästä television ääressä – mitään kovin ronskia tai uskaliasta ei näille yleisöille voi näyttää. Tuotantobudjetti on silminnähden ollut pieni, ja katsojien oletetaan antavan anteeksi yhtä sun toista epäloogisuutta ja muuta hassutusta. Silmiinpistävin erikoisuus sarjassa on se, että Cotswoldin kylä, johon tapahtumat sijoittuvat, on selvästi hyvin pieni ja sisäänpäin kääntynyt yhteisö – ja silti sen laitamilta löytyy melkein jokaista jaksoa varten sopiva aateliskartano, huvila tai muu kiinnostava paikka, johon tapahtumat voidaan sijoittaa ja johon ei myöhemmissä jaksoissa enää palata. Henkirikoksia tässä piskuisessa maalaisidyllissä tapahtuu suhteessa asukasmäärään aivan valtavan paljon. – Tällaiset kauneusvirheet kuitenkin kuuluvat näiden daytime-detektiivien lajityyppiin, ja siksi ne vaikuttavatkin kokonaisuudessa melkeinpä sympaattisilta elementeiltä.

En malta olla mainitsematta pienestä lapsuksesta tuotantokauden kahdeksannessa jaksossa (”Kuolleen kasvot”). Jakson alkupuolella isä mainitsee tyttärelleen: ”Sinun iässäsi luin Rousseauta ja Derridaa.” Pidän tätä hieman hassuna. Koska isä on tytärtään parisenkymmentä vuotta vanhempi, tarkoittaa lausahdus sitä, että isä on lukenut Derridaansa joskus 1930-luvun alussa. (Jacques Derrida itse oli tällöin vasta lapsi.) Kyse on vain pienestä huolimattomuusvirheestä, joka kuitenkin kertoo jotakin siitä, millä pieteetillä ja aikataululla sarjaa on tehty.

FB-lucia
Kahdeksannessa jaksossa nähtävä Lucia on kaunis kuin kuva, muttei ole lukenut Derridaa.

Jaksosta toiseen esiintyvä vakiohahmojen joukko on hyvin pieni. Isä Brownin (Mark Williams) lisäksi tutkinnoissa häärää seurakunnan sihteerikkö, suulas rouva McCarthy (Sorcha Cusack) sekä puolalainen kodinhoitaja Susie. Lisäksi mukana nähdään usein lady Felicia Montague (Nancy CarrollBucketheadin äidin kokonimikaima, näemmä!) sekä tämän autonkuljettaja Sid Carter (Alex Price). Henkilögalleriaan on saatu mukavasti hahmoja eri yhteiskuntaluokista.

Rajat eri yhteiskuntaluokkien välillä korostuvat ennen kaikkea rouva McCarthyn edesottamusten myötä. Kunnon kristittynä hänen pitäisi tietenkin suhtautua kaikkiin ihmisiin ennakkoluulottomasti ja taustasta sekä sosioekonomisesta asemasta välittämättä, mutta käytännössä tällainen avoimuus jää utopiaksi. Hän naljailee usein etenkin Susielle, joskus myös lady Felicialle. Naljailussa on kuitenkin hössähtäneen leikkimielinen, joskus jopa sydämellinen sävy, joka taittaa ivalta sen terävimmän kärjen. Sorcha Cusack suoriutuu roolista erinomaisesti.

FATHER BROWN main cast
Vasemmalta: komisario Valentin, lady Felicia, isä Brown, rouva McCarthy, sisäkkö Susie ja autonkuljettaja Sid.

Jokaisella kaunokirjallisella etsivällä on tietenkin oltava myös antagonisti. Ensimmäisellä tuotantokaudella isä Brownin kilpakumppanina voidaan pitää komisario Valentinia (Hugo Speer), joka ei kaipaa harrastelijaetsivä Brownia häiritsemään työtään. Valentin lähtee kuitenkin käytännössä aina seuraamaan vääriä jälkiä, eikä hän saisi ilman isä Brownia selvitettyä yhtäkään rikosta. Isä Brownin ja Valentinin suhde on saatu mukavasti jännitteiseksi: isä Brown on Valentinille varsinainen kiusankappale ja murheenkryyni, mutta silti Valentin suo isä Brownille usein – etenkin tuotantokauden loppua kohden – tilaisuuksia osallistua juttujen tutkintaan.

FB-valentin
Isä Brown pohtii epäiltyjen alibeja Valentinin kanssa.

Toista tuotantokautta katsoin parin jakson verran. Komisario Valentin poistuu sarjasta, ja hänen tilalleen istuu komisario Sullivan (Tom Chambers), joka vaikuttaa huomattavasti laimeammalta tapaukselta, eikä hänen ja isä Brownin välille näytä syntyvän samanlaista dramaattista kitkaa kuin komisario Valentinin kanssa.

FB-fillari
Cotswoldin kadut ovat kapeita ja jyrkkiä. Silti isä Brown ei vaihda fillariaan autoon.

Ylipäätään pidän Isä Brownin kotikutoisesta ja vähän nukkavierustakin daytime-fiiliksestä. Sarjan hahmot ovat pienine naarmuineen ja keskinäisine skismoineen sympaattisia ja hellyttäviä. Lumoavan idyllinen kuvausympäristö tuntuu todellakin jumahtaneen 1950-luvulle: on kapeita, kivettyjä katuja, jyrkkiä portaita, valurautaisia kaiteita ja paitinoituneita ovia ja ikkunankarmeja. Cotswoldin kuvankauniita katuja ja maisemia katsellessa ei voi kuin ihmetellä, miksei tällaisia paikkoja enää rakenneta. Kokonaisuus on kaunis, kompakti ja yksinkertainen, ja nostalgiannälkäiset – joihin itsekin lukeudun – ihastuvat sarjaan heti. Yksi tuotantokausi tätä sorttia riitti kuitenkin minulle.

Isä Brownin myötä: hyvää vappua kaikille!

*****

Isä Brownin salaisuus (1954) arvostelu – Kerrankin Chestertonia

isä brown julkka
Isä Brownin salaisuus (1954)

Huomautus 5/2015: Tähän artikkeliin päätyy Googlen kautta paljon niitä, jotka etsivät tietoa Ylen esittämästä Isä Brown ja hänen laumansa -tv-sarjasta. Tämä teksti puolestaan käsittelee elokuvaa, joka kuvaa samaa hahmoa kuin mainittu tv-sarja.

Jos joskus pääsen eläkkeelle, katson kaiken, mitä Yle Teema esittää Kino Klassikko -ohjelmapaikalla. Nykyään seuraan ohjelmapaikan elokuvia vain valikoiden ja katson lähinnä sellaiset, jotka koen omien ennakkotietojeni perusteella kiinnostaviksi. Isä Brownin salaisuus (Father Brown/The Detective, Iso-Britannia 1954) päätyi klassikkosarjasta digiboksin kovalevylle lähinnä isä Brown -hahmon luojan, G. K. Chestertonin (1874—1936) meriittien vuoksi.

Englantilainen Chesterton oli lehtimies, esseisti, katolilainen apologeetta ja kirjailija. Valitettavasti hänen romaaneistaan on suomennettu vain yksi, Mies joka oli Torstaina (The Man who was Thursday: A Nightmare, 1908, suom. 1989). Vaikka Torstai ei kerrontateknisesti ole mitenkään erityinen, on se silti parhaita lukemiani romaaneja ja ansaitsisi ehdottomasti tulla luetuksi laajemmin. Toivon, että Chestertonilta suomennetaan jossain vaiheessa myös muuta kaunoa. Etenkin The Ball and the Cross -romaanin (1909) lukisin mielelläni myös suomeksi.

On sääli, että Chesterton tunnetaan lähinnä melko simppeleistä ja köykäisistä isä Brown -tarinoistaan — tosin Suomessa häntä ei tunneta oikeastaan edes niistä. Näitä pikkutarinoita on kyllä suomennettu useamman niteen verran, mutta painosmäärät ovat ymmärtääkseni olleet vaatimattomia. Niteiden ulkonäössäkin olisi petrattavaa. Kustantajana ovat toimineet The Crime Corporation ja Suomen dekkariseura, jotka ovat varmasti tehneet niin laadukkaita julkaisuja kuin käytössä olevilla resursseilla on suinkin saatu aikaan. Maailmalla Chesterton tunnetaan Agatha Christien, Arthur Conan Doylen ja Edgar Allan Poen rinnalla yhtenä salapoliisikirjallisuuden varhaisista kehittäjistä.

Chestertonin luoma isä Brown on katolilainen pappi, joka metsästää vapaa-aikanaan rikollisia erinomaisen ihmistuntemuksensa avulla. Hänen maailmankatsomustaan leimaa syvä, nykyihmisestä kenties naiivilta kalskahtava käsitys, jonka mukaan kukaan ei ole ”oikeasti paha”: rikolliset ovat isä Brownille vain kaidalta polulta eksyneitä karitsoja, jotka tulee ohjata hellästi ja huomaavaisesti takaisin lauman yhteyteen. Brown-tarinoiden lumous ei synny niinkään kutkuttavasta jännityksestä tai räjähtävästä toiminnasta, vaan Brownin hillitystä charmista sekä tavasta, jolla hän mittelee kulloisenkin vastustajansa kanssa. Monesta nykylukijasta sekä isä Brown että Chesterton vaikuttavat hyväuskoisilta hölmöiltä, joille ei tämän päivän maailmassa ole sijaa, mutta jos 2000-luvulle ominaisen kyynisen asenteen suinkin osaa hylätä edes hetkeksi, alkaa tarinoista löytyä enemmän tolkkua. Silti on kai myönnettävä, että kyse on vahvasti menneen maailman tarinoista, joille ei enää juuri lukijoita löydy.

Robert Hamerin ohjaama Isä Brownin salaisuus pohjautuu useisiin isä Brown-tarinoihin, joskin selkeimmin elokuvan taustalta erottuu novelli ”Sininen risti” (”The Blue Cross”, 1910, suom. 1987). Olen lukenut novellin joskus vuosia sitten, ja pidin sitä melko pitkäveteiseen tyyliin kerrottuna — itse asiassa juuri verkkainen ja munaton kerrontatyyli oli se elementti, jonka vuoksi en lukenut isä Brown -tarinoita kokoelmaa tai kahta enempää. Itse tarinoissa ei siis ole mitään vikaa, ongelma on matelevassa ja nykivässä kerronnassa. Elokuvassa tämä isä Brown -tarinoiden helmasynti on onnistuttu kiertämään — eikä ihme, onhan elokuva audiovisuaalisena kerronnan muotona jo lähtökohtaisesti kirjaa vauhdikkaampi ja eläväisempi medium.

ISÄ-BROWN-lasit
Selvittääkseen rikoksia isä Brown tarvitsee hyvät lasit ja rukousnauhan.

Elokuvan tarina on siis saatu aikaan sotkemalla keskenään useita lyhyitä isä Brown -kertomuksia. Yllättävää kyllä, kollaasitekniikan käyttö ei juuri näy lopputuloksessa. Silti elokuvan juoni ei mielestäni ole järin kiinnostava. Kiehtovaa elokuvassa sen sijaan ovat hahmot sekä heidän välillään vallitseva suhde. Kaavun helmat lepattaen viipottava isä Brown (Alec Guinness) on kaikessa tomuisuudessaan ja hajamielisyydessään ihastuttava hahmo, samoin tarinan roisto, herramiesvaras Flambeau (Peter Finch). Kuten Mies joka oli Torstaina -romaanissa, myös tässä elokuvassa hahmot edustavat toisensa näennäisesti poissulkevia ja vastakkaisia ääripäitä. Hiljalleen ääripäät alkavat lähestyä toisiaan ja lopulta koko vastakkainasettelu alkaa tuntua mielettömältä. Isä Brown ja Flambeau ovat periaatteessa toistensa arkkiviholliset, mutta käytännössä he vaikuttavat pikemminkin vanhoilta ystävyksiltä.

Isä Brownin salaisuuden miljöö ja henkilöhahmot ovat perienglantilaisia. He edustavat aikaa ja maailmaa, joka on jo kauan sitten kadonnut. Elokuvan maailmassa ei lapsi itke eikä juoppo huuda. Kuvatun yhteisön suurin ja ilmeisesti ainoa ongelma on, että ranskalainen superrikollinen aikoo ryöstää ristin heidän kirkkonsa seinältä. Ainoa uhka tulee siis maan ulkopuolelta, kanaalin toiselta puolelta — kuinka omaperäistä…

ISÄ-BROWN-risti
Himottu risti.

Alec Guinness istuu isä Brownin rooliin hämmästyttävän hyvin. Elokuvan jälkeen oli pakko vilkaista Guinnessin filmografiaa: jos hän vuonna 1954 esitti isä Brownia, kuinka vanha hän on ollut Obi-Wan Kenobia näytellessään? Tai Näyttelijöissä (The Comedians, Yhdysvallat 1967)? Isä Brownin salaisuutta filmattaessa Guinness on ollut vasta nelissäkymmenissä, mutta vaikuttaa paljon ikäistään vanhemmalta, mikä on varmasti ollut tekijöiden tarkoituskin. En osaa kuvitella parempaa näyttelijää isä Brownin rooliin.

Isä Brown -adaptaatioita on tehty useita: joitakin elokuvia ja muutamia televisiosarjoja, joista viimeisin on aivan uunituore BBC-tuotanto Father Brown (2013—). Sarjaa on toistaiseksi tehty kaksi kautta, saa nähdä seuraako jatkoa. Jos Yle tai jokin suoratoistopalvelu ostaa tämän, lupaan katsoa ainakin muutaman ensimmäisen jakson, sillä televisio on varmasti elokuvaa parempi esityskanava tällaisille lyhyille rikostarinoille. Koska en kuitenkaan fanita isä Brown -kertomuksia ja koska pidän Chesterton ilmeikkäämpiä ja paradoksaalisempia teoksia kiinnostavampina, minua kiinnostaisi pikemminkin länsisaksalainen Torstai-adaptaatio, tv-elokuva Der Mann, der Donnerstag war (1960). Ainakin IMDb kertoo kuitenkin karua kieltä elokuvan saatavuudesta: ilmeisesti tätä ei voi nähdä enää oikein missään, mikä on surullisen tyypillinen kohtalo vanhoille tv-elokuville.

ISÄ-BROWN-linna
Ristiä metsästetään varsin eksoottisiin ympäristöihin asti.

Koska kiinnostavia Chesterton-filmatisointeja on vain vähän ja ne ovat kovin huonosti saatavilla, johtaa luonteva jatkumo Isä Brownin salaisuuksista pikemminkin Alec Guinnessin ja ohjaaja Robert Hamerin suuntaan. Miehet työskentelivät yhdessä Isä Brownin salaisuuksien lisäksi yhteensä kolmessa tuotannossa: Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (Kind Hearts and Coronets, Iso-Brtiannia 1949), Rakkautta Pariissa (To Paris with Love, Iso-Britannia 1955) ja Kaksoisolento (The Scapegoat, Iso-Brtiannia 1959). Etenkin ensin mainitusta olen kuullut paljon ja hyvää: Alec Guinness esittää elokuvassa kahdeksaa eri henkilöhahmoa, miten tämä mahtaa toimia? Yhteisiä tuotantoja varmaankin olisi tullut lisää, ellei pahasti alkoholisoituneen Hamerin ohjaajanura olisi kuihtunut kokoon. Kaksoisolento jäi hänen toiseksi viimeiseksi elokuvakseen, ja hän menehtyi vuonna 1963.

Onneksi sentään isä Brown elää BBC:n sarjan myötä.

*****