Isä Brownin salaisuus (1954) arvostelu – Kerrankin Chestertonia

isä brown julkka
Isä Brownin salaisuus (1954)

Huomautus 5/2015: Tähän artikkeliin päätyy Googlen kautta paljon niitä, jotka etsivät tietoa Ylen esittämästä Isä Brown ja hänen laumansa -tv-sarjasta. Tämä teksti puolestaan käsittelee elokuvaa, joka kuvaa samaa hahmoa kuin mainittu tv-sarja.

Jos joskus pääsen eläkkeelle, katson kaiken, mitä Yle Teema esittää Kino Klassikko -ohjelmapaikalla. Nykyään seuraan ohjelmapaikan elokuvia vain valikoiden ja katson lähinnä sellaiset, jotka koen omien ennakkotietojeni perusteella kiinnostaviksi. Isä Brownin salaisuus (Father Brown/The Detective, Iso-Britannia 1954) päätyi klassikkosarjasta digiboksin kovalevylle lähinnä isä Brown -hahmon luojan, G. K. Chestertonin (1874—1936) meriittien vuoksi.

Englantilainen Chesterton oli lehtimies, esseisti, katolilainen apologeetta ja kirjailija. Valitettavasti hänen romaaneistaan on suomennettu vain yksi, Mies joka oli Torstaina (The Man who was Thursday: A Nightmare, 1908, suom. 1989). Vaikka Torstai ei kerrontateknisesti ole mitenkään erityinen, on se silti parhaita lukemiani romaaneja ja ansaitsisi ehdottomasti tulla luetuksi laajemmin. Toivon, että Chestertonilta suomennetaan jossain vaiheessa myös muuta kaunoa. Etenkin The Ball and the Cross -romaanin (1909) lukisin mielelläni myös suomeksi.

On sääli, että Chesterton tunnetaan lähinnä melko simppeleistä ja köykäisistä isä Brown -tarinoistaan — tosin Suomessa häntä ei tunneta oikeastaan edes niistä. Näitä pikkutarinoita on kyllä suomennettu useamman niteen verran, mutta painosmäärät ovat ymmärtääkseni olleet vaatimattomia. Niteiden ulkonäössäkin olisi petrattavaa. Kustantajana ovat toimineet The Crime Corporation ja Suomen dekkariseura, jotka ovat varmasti tehneet niin laadukkaita julkaisuja kuin käytössä olevilla resursseilla on suinkin saatu aikaan. Maailmalla Chesterton tunnetaan Agatha Christien, Arthur Conan Doylen ja Edgar Allan Poen rinnalla yhtenä salapoliisikirjallisuuden varhaisista kehittäjistä.

Chestertonin luoma isä Brown on katolilainen pappi, joka metsästää vapaa-aikanaan rikollisia erinomaisen ihmistuntemuksensa avulla. Hänen maailmankatsomustaan leimaa syvä, nykyihmisestä kenties naiivilta kalskahtava käsitys, jonka mukaan kukaan ei ole ”oikeasti paha”: rikolliset ovat isä Brownille vain kaidalta polulta eksyneitä karitsoja, jotka tulee ohjata hellästi ja huomaavaisesti takaisin lauman yhteyteen. Brown-tarinoiden lumous ei synny niinkään kutkuttavasta jännityksestä tai räjähtävästä toiminnasta, vaan Brownin hillitystä charmista sekä tavasta, jolla hän mittelee kulloisenkin vastustajansa kanssa. Monesta nykylukijasta sekä isä Brown että Chesterton vaikuttavat hyväuskoisilta hölmöiltä, joille ei tämän päivän maailmassa ole sijaa, mutta jos 2000-luvulle ominaisen kyynisen asenteen suinkin osaa hylätä edes hetkeksi, alkaa tarinoista löytyä enemmän tolkkua. Silti on kai myönnettävä, että kyse on vahvasti menneen maailman tarinoista, joille ei enää juuri lukijoita löydy.

Robert Hamerin ohjaama Isä Brownin salaisuus pohjautuu useisiin isä Brown-tarinoihin, joskin selkeimmin elokuvan taustalta erottuu novelli ”Sininen risti” (”The Blue Cross”, 1910, suom. 1987). Olen lukenut novellin joskus vuosia sitten, ja pidin sitä melko pitkäveteiseen tyyliin kerrottuna — itse asiassa juuri verkkainen ja munaton kerrontatyyli oli se elementti, jonka vuoksi en lukenut isä Brown -tarinoita kokoelmaa tai kahta enempää. Itse tarinoissa ei siis ole mitään vikaa, ongelma on matelevassa ja nykivässä kerronnassa. Elokuvassa tämä isä Brown -tarinoiden helmasynti on onnistuttu kiertämään — eikä ihme, onhan elokuva audiovisuaalisena kerronnan muotona jo lähtökohtaisesti kirjaa vauhdikkaampi ja eläväisempi medium.

ISÄ-BROWN-lasit
Selvittääkseen rikoksia isä Brown tarvitsee hyvät lasit ja rukousnauhan.

Elokuvan tarina on siis saatu aikaan sotkemalla keskenään useita lyhyitä isä Brown -kertomuksia. Yllättävää kyllä, kollaasitekniikan käyttö ei juuri näy lopputuloksessa. Silti elokuvan juoni ei mielestäni ole järin kiinnostava. Kiehtovaa elokuvassa sen sijaan ovat hahmot sekä heidän välillään vallitseva suhde. Kaavun helmat lepattaen viipottava isä Brown (Alec Guinness) on kaikessa tomuisuudessaan ja hajamielisyydessään ihastuttava hahmo, samoin tarinan roisto, herramiesvaras Flambeau (Peter Finch). Kuten Mies joka oli Torstaina -romaanissa, myös tässä elokuvassa hahmot edustavat toisensa näennäisesti poissulkevia ja vastakkaisia ääripäitä. Hiljalleen ääripäät alkavat lähestyä toisiaan ja lopulta koko vastakkainasettelu alkaa tuntua mielettömältä. Isä Brown ja Flambeau ovat periaatteessa toistensa arkkiviholliset, mutta käytännössä he vaikuttavat pikemminkin vanhoilta ystävyksiltä.

Isä Brownin salaisuuden miljöö ja henkilöhahmot ovat perienglantilaisia. He edustavat aikaa ja maailmaa, joka on jo kauan sitten kadonnut. Elokuvan maailmassa ei lapsi itke eikä juoppo huuda. Kuvatun yhteisön suurin ja ilmeisesti ainoa ongelma on, että ranskalainen superrikollinen aikoo ryöstää ristin heidän kirkkonsa seinältä. Ainoa uhka tulee siis maan ulkopuolelta, kanaalin toiselta puolelta — kuinka omaperäistä…

ISÄ-BROWN-risti
Himottu risti.

Alec Guinness istuu isä Brownin rooliin hämmästyttävän hyvin. Elokuvan jälkeen oli pakko vilkaista Guinnessin filmografiaa: jos hän vuonna 1954 esitti isä Brownia, kuinka vanha hän on ollut Obi-Wan Kenobia näytellessään? Tai Näyttelijöissä (The Comedians, Yhdysvallat 1967)? Isä Brownin salaisuutta filmattaessa Guinness on ollut vasta nelissäkymmenissä, mutta vaikuttaa paljon ikäistään vanhemmalta, mikä on varmasti ollut tekijöiden tarkoituskin. En osaa kuvitella parempaa näyttelijää isä Brownin rooliin.

Isä Brown -adaptaatioita on tehty useita: joitakin elokuvia ja muutamia televisiosarjoja, joista viimeisin on aivan uunituore BBC-tuotanto Father Brown (2013—). Sarjaa on toistaiseksi tehty kaksi kautta, saa nähdä seuraako jatkoa. Jos Yle tai jokin suoratoistopalvelu ostaa tämän, lupaan katsoa ainakin muutaman ensimmäisen jakson, sillä televisio on varmasti elokuvaa parempi esityskanava tällaisille lyhyille rikostarinoille. Koska en kuitenkaan fanita isä Brown -kertomuksia ja koska pidän Chesterton ilmeikkäämpiä ja paradoksaalisempia teoksia kiinnostavampina, minua kiinnostaisi pikemminkin länsisaksalainen Torstai-adaptaatio, tv-elokuva Der Mann, der Donnerstag war (1960). Ainakin IMDb kertoo kuitenkin karua kieltä elokuvan saatavuudesta: ilmeisesti tätä ei voi nähdä enää oikein missään, mikä on surullisen tyypillinen kohtalo vanhoille tv-elokuville.

ISÄ-BROWN-linna
Ristiä metsästetään varsin eksoottisiin ympäristöihin asti.

Koska kiinnostavia Chesterton-filmatisointeja on vain vähän ja ne ovat kovin huonosti saatavilla, johtaa luonteva jatkumo Isä Brownin salaisuuksista pikemminkin Alec Guinnessin ja ohjaaja Robert Hamerin suuntaan. Miehet työskentelivät yhdessä Isä Brownin salaisuuksien lisäksi yhteensä kolmessa tuotannossa: Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (Kind Hearts and Coronets, Iso-Brtiannia 1949), Rakkautta Pariissa (To Paris with Love, Iso-Britannia 1955) ja Kaksoisolento (The Scapegoat, Iso-Brtiannia 1959). Etenkin ensin mainitusta olen kuullut paljon ja hyvää: Alec Guinness esittää elokuvassa kahdeksaa eri henkilöhahmoa, miten tämä mahtaa toimia? Yhteisiä tuotantoja varmaankin olisi tullut lisää, ellei pahasti alkoholisoituneen Hamerin ohjaajanura olisi kuihtunut kokoon. Kaksoisolento jäi hänen toiseksi viimeiseksi elokuvakseen, ja hän menehtyi vuonna 1963.

Onneksi sentään isä Brown elää BBC:n sarjan myötä.

*****

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s