Taas sama juttu kuin Kuolleista palanneiden kohdalla: sarjan esityskierros on ohi, eikä DVD:tä ole tietääkseni vielä saatavilla, joten miksi kirjoittaa? (Kirjoitan silti. Ja hei, olettehan huomanneet että Kuolleista palanneet on ilmestynyt Netflixiin?) Nymfien (Suomi 2013–?) esitykset alkoivat Maikkarilla maaliskuussa, ja muistelen, että sarjaa olisi esitetty jo sitä ennen Livillä. Viimeisen jakson Maikkari esitti kai joskus touko-kesäkuussa. Oma innostukseni sarjaan lopahti jo parin ensimmäisen jakson jälkeen, mutta päätin sinnitellä loppuun asti. Fiilikset olivat ensi jaksoista lähtien ristiriitaiset, ja nyt viimeisen jakson digiboksista katsottuani voin sanoa, että sama vaikutelma pätee sarjaan myös kokonaisuutena.
Pidän Nymfien peruskonseptissa tietyistä asioista. Sarjaan on ympätty kunnioitettava määrä länsimaisen kulttuurihistorian perusasioita, jotka ovat monelta unohtuneet. Kuvastossa vilisevät niin Eleusiin mysteerit kuin kreikkalaisen taruston nymfit ja satyyritkin. Mukana on mukavia välähdyksiä historian eri vaiheisiin, joskin näistä olisi voinut saada paljon enemmänkin irti. Myös huoleton, James Bond -henkinen, menneen maailman yläluokalle ominainen brassailu on kiehtovaa. Tältä pohjalta potentiaalia olisi vaikka mihin.
Mutta sitten on se sarjan perusidea… Ja ne hahmot…
17-vuotias Didi (Sara Soulié) on menettämäisillään neitsyytensä heilalleen Johannekselle (Max Ovaska). Jotain menee kuitenkin pieleen, ja Johannes kuolee kesken aktin. Kuten arvata voi, Didi on pahasti järkyttynyt. Vielä suurempi järkytys seuraa, kun kaksi tuntematonta naista nappaa Didin mukaansa ja kieltää Didiä pitämästä yhteyttä läheisiinsä.
Nämä kaksi naista, Kati (Rebecca Viitala) ja Nadia (Manuela Bosco), väittävät Didin olevan nymfi eli seksiä tihkuva unelmaolento, jonka täytyy paritella ihmismiehen tai satyyrin kanssa aina täyden kuun aikaan. Jos huonosti käy, mies saattaa kuolla aktiin. Nymfit ovat poikkeuksellisen kauniita olentoja, ja heidän seksuaalinen vetovoimansa on valtava. Lisäksi he ovat – ainakin periaatteessa – kuolemattomia ja nuoriksi naisiksi vartuttuaan myös iättömiä.
Didi on aluksi Nadiaa ja Katia kohtaan hyvin epäluuloinen, mutta antautuu pian heidän suojelukseensa – muita vaihtoehtoja hänellä ei käytännössä ole. Myös Kati ja Nadia ovat nymfejä ja pystyvät siis neuvomaan Didiä nymfin elämän suurissa kysymyksissä.
Didi ei voi palata kotiinsa eikä edes käyttää vanhaa nimeään, sillä hän on jatkuvassa vaarassa. Poliisi tutkii Johanneksen murhaa, ja myös Didiä käydään jututtamassa aiheen tiimoilta. Virkavalta ei ole kuitenkaan nymfikolmikon suurin ongelma, sillä kolmen koplaa jahtaa joukko satyyreita. Satyyrit ovat sarjan myyttinen pahisporukka, joka muodostaa eräänlaisen miehisen vastinkappaleen nymfeille.
Osa nymfeistä pitää nymfien ja satyyrien välisiä suhteita sikamaisena orjuutuksena ja alistamisena – ja juuri tähän kapinalliseen joukkoon Kati ja Nadia kuuluvat. Solmua kantava Didi tuo jonkinlaisen lupauksen paremmasta elämästä ja nymfien täydellisestä vapautumisesta. Kaikilla – Katilla, Nadialla ja satyyreilla – tuntuu kuitenkin olevan erilainen näkemys siitä, mikä Didin rooli koko kuviossa tarkalleen ottaen on. Näkemyksille on yhteistä kuitenkin se, että Didi ratkaisee jollakin tavalla nymfien aseman maailmassa. Didi on itse koko kuviosta pihalla kuin perussuomalaiset hallitusneuvotteluista.
Nymfitoverusten on tietenkin huolehdittava kuukausittaisesta seksinsaannistaan. Kun käsikirjoitus tarjoaa tilaisuuden esitellä paljasta naispinta-alaa, ei kuvausryhmä ole jättänyt sitä käyttämättä. Jo varhaisessa vaiheessa jatkuva alusasuseteissä hypiskely alkaa ärsyttää. Oikeaa tissiä tai tussua ei tietenkään näytetä – eihän sellainen käy päinsä kotimaisessa draamatuotannossa! Kaikki naispääosien esittäjistä ovat kauniita naisia, mutta yksikään heistä ei ole niin karismaattinen, että heidän roolinsa kaikki miehet hurmaavina nymfeinä olisi uskottava. Oma suosikkini nymfeistä on kovis Kati, joka on nymfeistä selvästi särmikkäin. Pikku-Didiä näyttelevän Sara Soulién epävarmuus näyttelijänä sen sijaan valitettavasti näkyy kauas.
Tuottajille pitäisi kai antaa pisteitä siitä, että he eivät ole valtavien kustannusten pelossa rajoittaneet käsikirjoittajien luovuutta (ainakaan kovin paljoa). Sarjassa on panostettu lavastukseen ja valaistukseen. Kuvausmiljöitä on paljon. Kohtaukset ovat todella siistin näköisiä: kuva on kaunista ja Hollywood-malliin vähän muovisen näköistä. Interiöörejä on rakennettu, ostettu ja vuokrattu kustannuksia säästämättä. Sivuhahmoja ja siten myös näyttelijöitä on todella paljon. On yllättävää, että näin sliipattua jälkeä on saatu aikaiseksi vaivaisella 2,6 miljoonalla eurolla. Siis per sarja, ei per jakso.
Sinänsä harmi, että panostus sarjan ulkoisiin puitteisiin on näin kova, kun sisältö kumisee tyhjää. Olisi kenties ollut parempi pistää rahahanoja vähän tiukemmalle ja miettiä sarjan tarinaa ja henkilöhahmoja tarkemmin. Uutta hahmoa paukutetaan ruutuun harva se jakso, eikä kolmen nymfin ja muutaman muun hahmon muodostaman yhdinryhmän lisäksi monikaan asia pysy juonikulussa sarjan mittaan mukana. Poliisitutkinta, joka alussa vaikuttaa ns. isolta jutulta, unohtuu kokonaan.
Pahinta sarjassa on Didin ja Samuelin siirappinen jahkaus. Etenkin viimeinen jakso on näiden kahden hahmon ratkaisujen osalta sellainen antikliimaksi että oksat pois.
Sarjan suurin ongelma on sen ylenmääräisessä draamallisuudessa. Kun on kerran lähdetty tekemään fantasiasarjaa, joka edellyttää katsojalta laajaa ymmärrystä kontekstista ja genrestä, ei juonta kannata kirjoittaa tukkoon tyhjänpäiväisellä ihmissuhdevatvomisella. Toisaalta näin suurella budjetilla ei Suomessa kai kannata tehdä mitään muuta kuin draamaa. Mutta mitä sitten? Kuka käski tehdä Nymfeistä näin suuren, parhaan katseluajan produktion? Ehkä olisi kannattanut tyytyä vähän pienempiin katsojalukuihin, ottaa touhuun huomattavasti genrevetoisempi asenne ja tuottaa sarja vähän myöhäisemmälle ohjelmapaikalle?
Silti aion luultavasti pitää silmäni auki, jos ja kun Nymfeille tehdään jatkoa. Eetterissä liikkuu puheita sekä toisesta tuotantokaudesta että Nymfit-elokuvasta. Jokin tässä jutussa kiinnostaa, ja toivon, että tulevat tuotannot (jos niitä tulee) tuovat sen kiinnostavan puolen paremmin esille.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 