Kun kuulin ensi kertaa Rommipäiväkirjan (The Rum Diary, USA 2011) tuotannosta, innostuin. Olin nuorempana kova Hunter S. Thompson -fani, ja etenkin Suurta hainmetsästystä (The Great Shark Hunt, 1979, suom. 1982) luin lukioikäisenä kuin Raamattua. (On ihme, että selvisin lukioajoista hengissä.) Itse asiassa Hainmetsästys oli minulle ensikosketus Thompsonin teksteihin ja persoonaan, ja Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa luin (ja katsoin) vasta paljon myöhemmin. Siinä vaiheessa, kun Rommipäiväkirja (1998) saatiin suomennetuksi (2007), oma gonzo-innostukseni oli jo menneen talven lumia, enkä koskaan tullut lukeneeksi romaania. Siispä klassinen adaptaatioproblematiikka ei koske omaa Rommipäiväkirjan katselukokemustani — ainakaan perinteisessä mielessä.
Elokuvaa ei sitten koskaan tuotu Suomessa teatterikierrokselle — kai? En ainakaan itse muista nähneeni elokuvaa Finnkinon ohjelmistoissa, eikä myöskään ystäväni Elonet tunnusta tietävänsä Rommipäiväkirjan teatterilevityksestä mitään. En tiedä, kummassa on vikaa, suomalaisissa levittäjissä vai yleisössä: luulisi nyt vähintään Johnny Deppin naaman vetävän katsojia, c’mon! Oli miten oli, elokuvan kotikäyttötallenteteet ovat myös uineet ohitseni, ja muistin koko rainan olemassaolon vasta, kun Nelonen näytti sen tv-ensi-illan tammikuussa 2014. Hyvä juttu, johan tämä oli aikakin katsoa. Boksiin meni.
Sain vuosia sitten elokuvan ennakkomarkkinoinnista ja nimestä sen käsityksen, että odotettavissa on vahvasti omaelämäkerrallista, huumehuuruista Thomspon-sekoilua. Ei ehkä yhtä psykedeelistä kuin Pelkoa ja inhoa, mutta siihen suuntaan. Väärin meni. Rommipäiväkirja on itse asiassa sisäsiisti, paikoin hyvin hauska, pohjimmiltaan melko konventionaalinen elokuva, jossa kuvataan päihteiden käyttöä ja muuta hölmöilyä (ainakin gonzo-mittapuulla) varsin vähäisessä määrin. Mukaan on saatu tasan yksi kunnon trippailukohtaus, jonka teho on kieltämättä sitäkin tehokkaampi, kun sitä ympäröi Hunter-mittapuulla vain hivenen liioitellen kuvattu puertoricolainen realismi. San Juhaniin on Las Vegasista pitkä matka.
Homma menee näin: Thompsonin alter ego, epäonnistunut kirjailija Paul Kemp (Johnny Depp) saa työn taloudellisissa vaikeuksissa rypevän sanjuanilaisen sanomalehden toimituksesta. Hän ystävystyy pikapuoleen lehden valokuvaajan Bob Salan (Michael Rispoli) kanssa ja muuttaa alivuokralaiseksi tämän asuntoon. Valitettavasti luukussa asuu myös lehden rikostoimittaja, epäsiisti ja sekava Morburg (Giovanni Ribisi), jonka aika kuluu lähinnä ryypäten ja Hitlerin puheita vinyyleiltä kuunnellen. Elokuvan voimakolmikko on kasassa.
Kempille tarjotaan pian tilaisuutta parempaa elämään ja korkeampaan tulotasoon, kun liikemies Hal Sanderson (Aaron Eckhart) ehdottaa hänelle yhteistyötä. Eräälle puertoricolaiselle saarelle pitäisi saada kasatuksi turistirysä, mikä ei onnistu ilman luotettavaa ja kaunopuheista, PR-suhteet taitavaa kynänkäyttäjää. Kempin sisällä myllertävän Jaakobin painin myötä esille nousevat elokuvan kantavat teemat: rahan ja vallan välinen suhde sekä kirjailevan yksilön mahdollisuus vaikuttaa näiden kahden toimintaan.
Elokuvan vahvuus on tilannekomiikassa, joka purskahtelee yli laitojen valitettavan harvoissa kohtauksissa. Huippuunsa huumori yltää, kun Kemp ja Sala noutavat jälkimmäisen autoa, joka on parivaljakko on erinäisten selkkausten vuoksi joutunut hylkäämään yöksi tien viereen. Tämän kohtauksen myötä linkki ohjaaja Bruce Robinsonin aiempaan tuotantoon, etenkin Onnen kiertolaisiin (Withnail & I, Iso-Britannia 1987), alkaa näyttäytyä selkeämpänä. Kuten Onnen kiertolaisissa, myös Rommipäiväkirjassa huumori syntyy väärinkäsityksistä, jotka liittyvät tavalla tai toisella joko homoseksuaalisuuteen tai päihteisiin, parhaassa tapauksessa molempiin.
Juuri kun elokuvasta on tulossa hauska, sen syvempi tematiikka ottaa vallan ja alkaa vaatia huomiota. Kun paha kapitalismi on tuhoamaisillaan kauniin saaren, alkaa Kempin alahuuli väpättää. Tässä kohtaa mennään metsään. Kun elokuva, jota markkinoidaan Hunter S. Thompsonin nimellä, luisuu melodramaattiseksi maailmanparannukseksi, ovat hohtimet jo kaivossa. Ja kun elokuva vielä loppuu siirappiseen höpöön ”oman äänen löytämisestä”, on päällimmäinen vaikutelma melkoinen lässähdys.
Rommipäiväkirjasta paistaa liiaksi se, että sen tekijät ovat yrittäneet tehdä jotakin, minkä tekemistä he eivät hallitse. Thompson ja Robinson ovat hyviä kertomaan vauhdikkaita ja koomisia tarinoita rämäpäisistä tyypeistä. Sen sijaan vakavat, maailmanparantamista ja sen vaikeutta käsittelevät tarinat heidän kannattaisi jättää muille.
Johnny Deppiä oli kuitenkin aina ilo katsella.
*****
Discshop DVD / Blu-ray / VOD / HD VOD
Taikalyhty – Elokuvablogi 