The Lone Ranger (2013) arvostelu – Liikaa kaikkea

Pidin Pirates of the Caribbean -elokuvista. Ne olivat visuaalisesti viihdyttäviä, pirteitä, ja hauskoja. Tai siis kaksi ensimmäistä olivat. Kolmannen kohdalla lyö tyhjää, neljättä en ole katsonut. (Pitäisikö?)

the_lone_ranger julkka
The Lone Ranger (2013)

Siksi uskalsin odottaa pitäväni The Lone Rangerista (Yhdysvallat 2013), onhan tekijäpoppoossa paljon samoja nimiä: pääosan esittäjä Johnny Depp, ohjaaja Gore Verbinski, käsikirjoittajat Ted Elliott ja Terry Rossio, tuottaja Jerry Bruckheimer, tuotantoyhtiö Walt Disney Pictures… Ideassakin on jotain samaa: ollaan kauan sitten kadonneessa, nostalgiseen sävyyn kuvatussa Amerikassa – ei Karibialla, kuten Piraateissa, vaan villissä lännessä. Lisäksi pidin promomatskun kryptisestä fiiliksestä. Miksi Johnny Depp näyttää tuolta? Miksi valkohattumies pitää naamaria? Onko maisema täynnä savua vai tomua? Mistä on kyse?

Elokuva alkaa tylsällä kehystarinalla, josta en sano nyt sen enempää. Siirrytään menneisyyteen, vuoteen 1869. Puhtoinen John Reid (Armie Hammer) on valmistunut oikeustieteellisestä ja matkaa junalla kohti kotikaupunkiaan, jossa häntä odottaa syyttäjän pesti. Matkalla ryövärijoukko iskee junaan. Kesken ryöstön John törmää Tontoon (Johnny Depp), joka on juuri saanut kiinni arkkivihollisensa Butch Cavendishin (William Fichtner) – tai siis olisi saanut, ellei John ryntäisi paikalle ja sössisi tilannetta kriittisellä hetkellä. Junaonnettomuus näyttää vääjäämättömältä. Rautaa rutistuu ja tavaraa hajoaa, paljon ja komeasti.

THE-LONE-RANGER-kaksi
Naamioituneet kostajat: Tonto ja John Reid.
THE-LONE-RANGER-Cavendish
En voi väittää, etteikö Butch Cavendish olisi elokuvaroistoksi aika hauskan näköinen.

Kotopuolessa odottelevat Johnin veli Dan (James Badge Dale), tämän vaimo Rebecca (Ruth Wilson) ja heidän poikansa Danny (Bryant Prince). Sattumoisin Rebecca on Johnin vanha mielitietty. (Mistäköhän johtuu, että Joulubileissä ensin yhden, sitten toisen veljen kanssa nuljaava naishahmo tuntuu uskottavalta, mutta tässä ei?) Cavendish kuitenkin rikkoo Johnin perheidyllin ennen kuin se on päässyt kunnolla muodostumaan, ja pian John jahtaakin jo Cavendishia yhdessä Tonton kanssa pistooli kädessään ja omituinen naamari kasvoillaan. Molemmilla on omat syynsä jahdata Cavendishia, mutta kun päämäärä on kerran sama, yhteistyö katsotaan molemmille edulliseksi.

Deppin hahmo on elokuvan selkein kytkös piraattielokuviin. Tonto on kuin Jack Sparrow’n ja Raoul Duken äpärälapsi corpsepaintilla. Kiinnostava ratkaisu sinänsä on, että Deppin naamaa ei nähdä elokuvassa kertaakaan ilman raskasta sotamaalausta. Miljoonien arvoinen naama peitetään mustavalkoisella maalilla, mutta julisteeseen painetaan kuitenkin Johnny Deppin nimi. Mielenkiintoinen markkinointikeino.

THE-LONE-RANGER-spirit-horse
Tonto juttelee.

Elokuvan toiminnallisia kohtauksia on aluksi mukava seurata. On ihanaa nähdä, kuinka elokuvissa tuho ja kaaos näyttäytyy organisotuneena ja selkeänä. Raskas junakalusto poksahtelee ja lentää, mutta sankareihin ei osu mikään muu kuin pikkupojan ritsalla ampuma viinirypäle. The Lone Ranger on kuitenkin niin kyllästetty huippuunsa viritetyllä ryskeellä, että kohta jo haukotuttaa. Loppukliimakseja tuntuu olevan kaksi – vähintään. Tämä tuntuu olevan nykyään aika monenkin ison rahan elokuvan ongelma: ei tiedetä, missä katsojan vastaanottokyvyn raja tulee vastaan ja milloin tavaran hajottaminen kannattaisi lopettaa.

Vähän subjektiivista mutua. En pidä Johnin näyttelijästä Armie Hammerista. Hänestä tuntuu roolihahmosta riippumatta jonkinlainen syvä ja kumiseva, joskin hyväntahtoinen pölhöys. Vielä vähän pidän Rebeccaa näyttelevästä Ruth Wilsonista, joka näyttää minun silmääni koko ajan jotenkin itkettyneeltä. Ihan hirveä pari. Toivottavasti eivät enää eksy näyttelemään minkään elokuvan pääpariskuntaa.

THE-LONE-RANGER-red
Sen sijaan Helena Bonham Carterista pidän ja paljon. Harmi, ettei hänen hahmoaan nähty tässä elokuvassa enempää.

The Lone Rangeriin on runnottu niin paljon tavaraa, että luulen aika monen katsojan menevän tästä kombosta sekaisin. On Amerikan ensimmäistä suurta rautatietä, ahneutta ja rahan valtaa, veljeskateutta ja uskollisuutta omalle veljelle (ja vähän tämän vaimollekin), lain ja oikeudenkäytön problematiikkaa, traumaa ja hulluutta, intiaanien asemaa modernisoituvassa Amerikassa… Voi hyvää päivää, miten paljon kaikkea. Ei tämä mahdu yhteen elokuvaan, ei edes yli kaksituntiseen.

*****

Discshop DVD / Blu-ray

CDON DVD / Blu-ray

Rommipäiväkirja (2011) arvostelu – Hunter hempeilee

rommipäiväkirja julkka
Rommipäiväkirja (2011)

Kun kuulin ensi kertaa Rommipäiväkirjan (The Rum Diary, USA 2011) tuotannosta, innostuin. Olin nuorempana kova Hunter S. Thompson -fani, ja etenkin Suurta hainmetsästystä (The Great Shark Hunt, 1979, suom. 1982) luin lukioikäisenä kuin Raamattua. (On ihme, että selvisin lukioajoista hengissä.) Itse asiassa Hainmetsästys oli minulle ensikosketus Thompsonin teksteihin ja persoonaan, ja Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa luin (ja katsoin) vasta paljon myöhemmin. Siinä vaiheessa, kun Rommipäiväkirja (1998) saatiin suomennetuksi (2007), oma gonzo-innostukseni oli jo menneen talven lumia, enkä koskaan tullut lukeneeksi romaania. Siispä klassinen adaptaatioproblematiikka ei koske omaa Rommipäiväkirjan katselukokemustani — ainakaan perinteisessä mielessä.

Elokuvaa ei sitten koskaan tuotu Suomessa teatterikierrokselle — kai? En ainakaan itse muista nähneeni elokuvaa Finnkinon ohjelmistoissa, eikä myöskään ystäväni Elonet tunnusta tietävänsä Rommipäiväkirjan teatterilevityksestä mitään. En tiedä, kummassa on vikaa, suomalaisissa levittäjissä vai yleisössä: luulisi nyt vähintään Johnny Deppin naaman vetävän katsojia, c’mon! Oli miten oli, elokuvan kotikäyttötallenteteet ovat myös uineet ohitseni, ja muistin koko rainan olemassaolon vasta, kun Nelonen näytti sen tv-ensi-illan tammikuussa 2014. Hyvä juttu, johan tämä oli aikakin katsoa. Boksiin meni.

Sain vuosia sitten elokuvan ennakkomarkkinoinnista ja nimestä sen käsityksen, että odotettavissa on vahvasti omaelämäkerrallista, huumehuuruista Thomspon-sekoilua. Ei ehkä yhtä psykedeelistä kuin Pelkoa ja inhoa, mutta siihen suuntaan. Väärin meni. Rommipäiväkirja on itse asiassa sisäsiisti, paikoin hyvin hauska, pohjimmiltaan melko konventionaalinen elokuva, jossa kuvataan päihteiden käyttöä ja muuta hölmöilyä (ainakin gonzo-mittapuulla) varsin vähäisessä määrin. Mukaan on saatu tasan yksi kunnon trippailukohtaus, jonka teho on kieltämättä sitäkin tehokkaampi, kun sitä ympäröi Hunter-mittapuulla vain hivenen liioitellen kuvattu puertoricolainen realismi. San Juhaniin on Las Vegasista pitkä matka.

ROMMIPÄIVÄKIRJA-kollegat
Työtoverit Sala ja Kemp.

Homma menee näin: Thompsonin alter ego, epäonnistunut kirjailija Paul Kemp (Johnny Depp) saa työn taloudellisissa vaikeuksissa rypevän sanjuanilaisen sanomalehden toimituksesta. Hän ystävystyy pikapuoleen lehden valokuvaajan Bob Salan (Michael Rispoli) kanssa ja muuttaa alivuokralaiseksi tämän asuntoon. Valitettavasti luukussa asuu myös lehden rikostoimittaja, epäsiisti ja sekava Morburg (Giovanni Ribisi), jonka aika kuluu lähinnä ryypäten ja Hitlerin puheita vinyyleiltä kuunnellen. Elokuvan voimakolmikko on kasassa.

ROMMIPÄIVÄKIRJA-natsi
Unelmakämppis Morburg.

Kempille tarjotaan pian tilaisuutta parempaa elämään ja korkeampaan tulotasoon, kun liikemies Hal Sanderson (Aaron Eckhart) ehdottaa hänelle yhteistyötä. Eräälle puertoricolaiselle saarelle pitäisi saada kasatuksi turistirysä, mikä ei onnistu ilman luotettavaa ja kaunopuheista, PR-suhteet taitavaa kynänkäyttäjää. Kempin sisällä myllertävän Jaakobin painin myötä esille nousevat elokuvan kantavat teemat: rahan ja vallan välinen suhde sekä kirjailevan yksilön mahdollisuus vaikuttaa näiden kahden toimintaan.

Elokuvan vahvuus on tilannekomiikassa, joka purskahtelee yli laitojen valitettavan harvoissa kohtauksissa. Huippuunsa huumori yltää, kun Kemp ja Sala noutavat jälkimmäisen autoa, joka on parivaljakko on erinäisten selkkausten vuoksi joutunut hylkäämään yöksi tien viereen. Tämän kohtauksen myötä linkki ohjaaja Bruce Robinsonin aiempaan tuotantoon, etenkin Onnen kiertolaisiin (Withnail & I, Iso-Britannia 1987), alkaa näyttäytyä selkeämpänä. Kuten Onnen kiertolaisissa, myös Rommipäiväkirjassa huumori syntyy väärinkäsityksistä, jotka liittyvät tavalla tai toisella joko homoseksuaalisuuteen tai päihteisiin, parhaassa tapauksessa molempiin.

ROMMIPÄIVÄKIRJA-auto
Kemp ja Sala lähentyvät toisiaan.

Juuri kun elokuvasta on tulossa hauska, sen syvempi tematiikka ottaa vallan ja alkaa vaatia huomiota. Kun paha kapitalismi on tuhoamaisillaan kauniin saaren, alkaa Kempin alahuuli väpättää. Tässä kohtaa mennään metsään. Kun elokuva, jota markkinoidaan Hunter S. Thompsonin nimellä, luisuu melodramaattiseksi maailmanparannukseksi, ovat hohtimet jo kaivossa. Ja kun elokuva vielä loppuu siirappiseen höpöön ”oman äänen löytämisestä”, on päällimmäinen vaikutelma melkoinen lässähdys.

Rommipäiväkirjasta paistaa liiaksi se, että sen tekijät ovat yrittäneet tehdä jotakin, minkä tekemistä he eivät hallitse. Thompson ja Robinson ovat hyviä kertomaan vauhdikkaita ja koomisia tarinoita rämäpäisistä tyypeistä. Sen sijaan vakavat, maailmanparantamista ja sen vaikeutta käsittelevät tarinat heidän kannattaisi jättää muille.

Johnny Deppiä oli kuitenkin aina ilo katsella.

*****

Discshop DVD / Blu-ray / VOD / HD VOD

CDON DVD / Blu-ray / VOD