Pidin Pirates of the Caribbean -elokuvista. Ne olivat visuaalisesti viihdyttäviä, pirteitä, ja hauskoja. Tai siis kaksi ensimmäistä olivat. Kolmannen kohdalla lyö tyhjää, neljättä en ole katsonut. (Pitäisikö?)
Siksi uskalsin odottaa pitäväni The Lone Rangerista (Yhdysvallat 2013), onhan tekijäpoppoossa paljon samoja nimiä: pääosan esittäjä Johnny Depp, ohjaaja Gore Verbinski, käsikirjoittajat Ted Elliott ja Terry Rossio, tuottaja Jerry Bruckheimer, tuotantoyhtiö Walt Disney Pictures… Ideassakin on jotain samaa: ollaan kauan sitten kadonneessa, nostalgiseen sävyyn kuvatussa Amerikassa – ei Karibialla, kuten Piraateissa, vaan villissä lännessä. Lisäksi pidin promomatskun kryptisestä fiiliksestä. Miksi Johnny Depp näyttää tuolta? Miksi valkohattumies pitää naamaria? Onko maisema täynnä savua vai tomua? Mistä on kyse?
Elokuva alkaa tylsällä kehystarinalla, josta en sano nyt sen enempää. Siirrytään menneisyyteen, vuoteen 1869. Puhtoinen John Reid (Armie Hammer) on valmistunut oikeustieteellisestä ja matkaa junalla kohti kotikaupunkiaan, jossa häntä odottaa syyttäjän pesti. Matkalla ryövärijoukko iskee junaan. Kesken ryöstön John törmää Tontoon (Johnny Depp), joka on juuri saanut kiinni arkkivihollisensa Butch Cavendishin (William Fichtner) – tai siis olisi saanut, ellei John ryntäisi paikalle ja sössisi tilannetta kriittisellä hetkellä. Junaonnettomuus näyttää vääjäämättömältä. Rautaa rutistuu ja tavaraa hajoaa, paljon ja komeasti.
Kotopuolessa odottelevat Johnin veli Dan (James Badge Dale), tämän vaimo Rebecca (Ruth Wilson) ja heidän poikansa Danny (Bryant Prince). Sattumoisin Rebecca on Johnin vanha mielitietty. (Mistäköhän johtuu, että Joulubileissä ensin yhden, sitten toisen veljen kanssa nuljaava naishahmo tuntuu uskottavalta, mutta tässä ei?) Cavendish kuitenkin rikkoo Johnin perheidyllin ennen kuin se on päässyt kunnolla muodostumaan, ja pian John jahtaakin jo Cavendishia yhdessä Tonton kanssa pistooli kädessään ja omituinen naamari kasvoillaan. Molemmilla on omat syynsä jahdata Cavendishia, mutta kun päämäärä on kerran sama, yhteistyö katsotaan molemmille edulliseksi.
Deppin hahmo on elokuvan selkein kytkös piraattielokuviin. Tonto on kuin Jack Sparrow’n ja Raoul Duken äpärälapsi corpsepaintilla. Kiinnostava ratkaisu sinänsä on, että Deppin naamaa ei nähdä elokuvassa kertaakaan ilman raskasta sotamaalausta. Miljoonien arvoinen naama peitetään mustavalkoisella maalilla, mutta julisteeseen painetaan kuitenkin Johnny Deppin nimi. Mielenkiintoinen markkinointikeino.
Elokuvan toiminnallisia kohtauksia on aluksi mukava seurata. On ihanaa nähdä, kuinka elokuvissa tuho ja kaaos näyttäytyy organisotuneena ja selkeänä. Raskas junakalusto poksahtelee ja lentää, mutta sankareihin ei osu mikään muu kuin pikkupojan ritsalla ampuma viinirypäle. The Lone Ranger on kuitenkin niin kyllästetty huippuunsa viritetyllä ryskeellä, että kohta jo haukotuttaa. Loppukliimakseja tuntuu olevan kaksi – vähintään. Tämä tuntuu olevan nykyään aika monenkin ison rahan elokuvan ongelma: ei tiedetä, missä katsojan vastaanottokyvyn raja tulee vastaan ja milloin tavaran hajottaminen kannattaisi lopettaa.
Vähän subjektiivista mutua. En pidä Johnin näyttelijästä Armie Hammerista. Hänestä tuntuu roolihahmosta riippumatta jonkinlainen syvä ja kumiseva, joskin hyväntahtoinen pölhöys. Vielä vähän pidän Rebeccaa näyttelevästä Ruth Wilsonista, joka näyttää minun silmääni koko ajan jotenkin itkettyneeltä. Ihan hirveä pari. Toivottavasti eivät enää eksy näyttelemään minkään elokuvan pääpariskuntaa.
The Lone Rangeriin on runnottu niin paljon tavaraa, että luulen aika monen katsojan menevän tästä kombosta sekaisin. On Amerikan ensimmäistä suurta rautatietä, ahneutta ja rahan valtaa, veljeskateutta ja uskollisuutta omalle veljelle (ja vähän tämän vaimollekin), lain ja oikeudenkäytön problematiikkaa, traumaa ja hulluutta, intiaanien asemaa modernisoituvassa Amerikassa… Voi hyvää päivää, miten paljon kaikkea. Ei tämä mahdu yhteen elokuvaan, ei edes yli kaksituntiseen.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 