Kaikki ovat varmaankin nähneet The Amityville Horrorin (Yhdysvallat 1979)? Uskokaa tai älkää, mutta minä en ole. Katson sen kyllä ihan pian. Te, joille elokuva on tuttu, luultavasti muistatte, että kyseiseen tositapaukseen sotkeutui myös demonologipariskunta Ed ja Lorraine Warren. (Elokuvassa he eivät tosin käsittääkseni esiinny.) Warrenit olivat 1900-luvun loppupuolella melko tunnettuja ja hyvin kiisteltyjä hahmoja, jotka osallistuivat monien kummitustalojen ”puhdistamiseen” ja muihin vastaaviin projekteihin. Monissa Warrenien raportoimissa tapauksissa olisi hyvää ainesta kauhuelokuviin, ja onkin outoa, ettei niitä ole enempää tehty. Onko aika sitten ajanut kummitustalo- ja riivauskauhun ohi? Tiedä häntä. The Amityville Horrorin lisäksi olen törmännyt vain kahteen elokuvaan, jotka liittyvät Warrenien tutkimuksiin: The Haunting in Conneticut (Yhdysvallat 2009, en ole nähnyt enkä ole aivan varma kannattaako katsoakaan?) ja Kirottu (The Conjuring, Yhdysvallat 2013).

Viimeksimainittu pohjautuu Perronien perheen tapaukseen, jonka Warrenit ottivat hoitaakseen 1970-luvun alussa.  (Tapahtumista elokuvan taustalla voi lukea lisää täältä, mutta varoitan: spoilereita on luvassa!) Kirottu noudattelee klassista kummitustalojutun kaavaa: perhe muuttaa taloon, lapset näkevät jotain mitä vanhemmat eivät näe, tapahtuu lisää outoja, yöt muuttuvat pelottaviksi. Sitten haetaan apua manaajilta tai demonologeilta ja puhdistetaan taloa. Näinhän se homma aina menee, ei tule varmasti kellekään yllätyksenä.

En oikein tiedä, mitä tämäntyyppisistä kummitustalo/riivauselokuvista pitäisi ajatella. Juonikaava on niin vakiintunut ja eri elokuvat varioivat sitä niin vähän, että pointti tuntuu hiljalleen häviävän. Ne seikat, joissa nämä elokuvat eroavat toisistaan, ovat lukumäärältään vähäiset. Ilahtuisin, jos tätä kaavaa uskallettaisiin joskus rikkoa kunnolla ja kerrankin yllättää katsoja. (Hei lukijat, elokuvavinkkejä otetaan vastaan!)

Myös Kirottu noudattelee uskollisesti tätä peruskaavaa. Lisäksi mukana on se miellyttävä, hieman poikkeuksellinen piirre, että näkökulma on jaettu Warrenien demonologiperheen ja kummitustalossa asuvien Perronien välillä. Elokuva alkaa nimenomaan Warrenien tarinasta, ja Warreneihin se myös päättyy. Perronit ovat vain pieni palanen heidän tarinaansa, yksi monista tapauksista. Mitenkään tavaton tällainen ratkaisu ei toki ole, onhan pahantahtoisen voiman häätäjä keskeisessä roolissa jo kaiken riivauskauhun kuninkaassa eli Manaajassa (The Exorcist, Yhdysvallat 1973). Mukavaa vaihtelua joka tapauksessa – etenkin, kun otetaan huomioon, että Warrenit vaikuttavat elokuvassa todella sympaattiselta ja luotettavalta pariskunnalta. Roolitus on tehty niin hyvin, että päästäisin elokuvan Warrenit milloin tahansa manaamaan omaan olohuoneeseeni. (Kun elokuvaa katselee pidemmälle, Lorrainen holtiton mediumismi ja Warrenien yhteinen, harras roomalaiskatolisuus eivät ole omiaan herättämään luottamusta, mutta hei, nämähän ovat vain sivuseikkoja.)

Myös Kirotun perhe on hivenen poikkeuksellinen. Isän ja äidin lisäksi perheeseen kuuluu viisi (!) tytärtä. Huh! Jos katsot elokuvaa porukalla, kannattaa heti alussa pistää pystyyn vedonlyönti siitä, kuka elokuvan hahmoista joutuu riivatuksi. Voin paljastaa, että oma veikkaukseni meni vikaan. Miksi ihmeessä tyttöjen määrää ei ole kutistettu pienemmäksi? Menin itse jatkuvasti sekaisin siitä, kuka oli tytöistä kukakin ja ketkä jakoivat keskenään makuuhuoneen. Kuka nyt oli se, joka puhui unissaan, ja kuka flirttailee Warrenien ääniteknikon kanssa? Beats me. Ilmeisesti tyttöjen lukumäärä on haluttu pitää viidessä, jotta elokuva pysyisi mahdollisimman uskollisena todellisuudelle. Yleensä vastustan henkeen ja vereen ratkaisuja, joissa ”tosiseikat” asetetaan muodollisen eheyden edelle, mutta tässä tapauksessa viiden tyttölapsen ratkaisu tuntuu perustellulta: Perronien tapaus saavutti ilmeisesti ainakaan Yhdysvalloissa sen verran tunnettuutta, että oli luontevaa ottaa koko tyttölauma mukaan myös elokuvaan.

Kirottu onnistuu paikoin olemaan hyvin pelottava elokuva. Elokuvan paras ja karmivin vaihe on se, kun Perronien taloon liittyvä outous alkaa vasta nousta esille (as usual). Katsoja ei vielä tiedä, kuka ja mikä perhettä kiusaa. Siinä vaiheessa, kun Warrenit tulevat kuvioon mukaan, alkaa jännite jo lopahtaa, ja touhu menee liikaa tavanomaisen rymistelyn ja latinankielisen höpinän sekamelskaksi.

Kirottu on tämän lajityypin elokuvaksi pitkähkö, 112 minuuttia. Osa riivauselokuvista pystyy toki pitämään katsojaa otteessaan pidempäänkin (mainittu Manaaja kestää yli kaksi tuntia), mutta pitäisin itse niitä säännön vahvistavina poikkeuksina. Ehkä olisi kannattanut lopettaa tälläkin kertaa lyhyempään. Lopun kliimaksi, joka on elokuvan heikointa antia, tuntuu kestävän ikuisuuden. Muutoinkin elokuvassa on vähän turhan paljon kauhuelokuvan klisee-elementtejä: hitchcocklaisittain käyttäytyviä lintuja, lampea kummitustalon takana, pelottavaa vaatekaappia ja kellaria, nukkea, hirttoköyttä, soittorasiaa… Jos mukaan ottaa näistä pari ja keskittyy niihin, selvä juttu, mutta liika on liikaa. Välillä elokuva vaikuttaa samanlaiselta outojen juttujen sekalaiselta keräelmältä kuin Warrenien taloonsa haalima ”paranormaalien esineiden kokoelma”.

Kokonaisuuden vaikuttavuutta syövät tietyt epäloogisuudet ja huolimattomuusvirheet. Etenkin kohtaukset, joissa jompikumpi tai molemmat vanhemmista sattuvat saapumaan juuri sopivasti kotiin keskellä yötä pelastamaan lapsensa kamalalta kummitukselta, eivät ole omiaan pönkittämään vaikutelmaa uskottavuudesta. Myös elokuvan found footage -tyyppiset kohtaukset hyvine kuvanlaatuineen nakertavat uskottavuutta. Lisäksi mukana on paljon pienempiä epäuskottavuuksia ja -loogisuuksia, mutta niitä ovat kauhuelokuvat (ja elokuvat ylipäätään) muutenkin täynnä, joten ne voi jo antaa anteeksi.

Kaikesta huolimatta Kirottu on lajityyppinsä edustajaksi aivan kelpo elokuva. En katsoisi uudestaan, mutta sainpa kimmokkeen kaivaa The Amityville Horrorin vihdoin käsiini.

Mutta miksi ihmeessä trailerissa soi Donovanin Hurdy Gurdy Man?

*****