Ahh, Jodie Foster. Miten olitkin niin hyvä jo nuorena? Taksikuski (Taxi Driver, Yhdysvallat 1976) oli kova, taisit olla sitä filmattaessa 13-vuotias. Pirun kova saavutus: Oscar-ehdokkaana ensimmäistä kertaa 14-vuotiaana! Samana vuonna ensi-iltaan tuli myös Pieni tyttö, joka asuu kujan päässä (The Little Girl Who Lives Down the Lane, Kanada/Ranska 1976). Muistan, että tätä olisi jossakin luonnehdittu kauhuelokuvaksi, ja sellaiselta tämä voi alkuun vaikuttaa. Kyse on kuitenkin pikemmin mysteerielokuvasta tai trilleristä.
Jodie esittää 13-vuotiast Rynniä, joka asuu isänsä kanssa vuokratussa omakotitalossa. Kaikki olisi hyvin, ellei nurkissa pyörisi vuokraemäntä rouva Hallet (Alexis Smith) ja tämän poika Frank Hallet (Martin Sheen). Halletien motiivit hypätä Rynnin vaivoina ovat kovin erilaiset: Rouva tahtoo tirkistellä vuokralaistensa elämäntapaa ja ravaa talolla alvariinsa sillä tekosyyllä, että haluaa noutaa kellarista pinon säilyketölkkejä viinimarjahillon tekemistä varten. Pikkutyttöjen ahdistelusta kiinni jääneellä Frankilla puolestaan on kyseenalaisia suunnitelmiaa Rynnin varalle.
Koska isä on milloin nukkumassa, milloin tekemässä töitä talon yläkerrassa, joutuu Rynn huolehtimaan vieraista yksin. Rynn on 13-vuotiaaksi varsin itsenäinen ja omatoiminen, suorastaan pikkuvanha. Ystävää hän silti tarvitsee, ja tähän tarpeeseen vastaa saman kylän poika, rampa Mario (Scott Jacoby).
Elokuvan tärkeimmät teemat ovat sotkeutumiseen ja yksityisyyteen liittyvät rajanvedot. Rynn on tarkka siitä, kenet päästää kotiinsa ja lähelleen. Marion ja osittain myös tämän sedän Ronin hän hyväksyy, ei muita. Hän haluaa vain olla rauhassa, mutta ympäristö ei millään salli hänelle tätä ylellisyyttä. Vaikka Rynn on vasta 13-vuotias, hän pystyy puolustamaan kotiaan tunkeilijoilta melko tehokkaasti. Frank muodostaa kuitenkin todella vakavan uhan: hän ei halua ainoastaan ängetä Rynnin kotiin, vaan kajota myös tämän fyysiseen koskemattomuuteen.
Elokuvan maailma on kiinnostavalla tavalla samanaikaisesti kovin julma ja lempeä. On toisaalta ahdistavaa havaita, kuinka vakavassa vaarassa Rynn kotonaan on ja millaiset viidakon lait kyläyhteisössä vallitsevat. Toisaalta Marionin ja Rynnin välinen ystävyys sekä se ymmärtäväinen tapa, jolla Ron kaitsee nuorten suhdetta, valaa uskoa siihen, että elokuvan maailmassa on edes jossain määrin mielekästä elää.
Elokuvan parasta antia on idyllinen, ajan patinoima tunnelma. 70-luvun ruskaiset värit ja sopivasti sumea filmilaatu – tästä minä pidän! Rynnin ja isän talo vaikuttaa suoranaiselta paratiisilta pihalla kasvavine puineen ja idyllisine kuisteineen. Talo ei ole pramea tai liioiteltu, vaan sympaattinen ja mukava – sellainen, jossa itsekin mielelläni asuisin… jos uskaltaisin. Elokuvassa on myös jokunen säikäytyskohtaus, jotka muistuttavat siitä, kuinka epämiellyttäviä omakotitalot voivat öisin olla.
Olisi kiinnostavaa nähdä, millainen nainen Rynnin kaltaisesta teinitytöstä kasvaa. Hän on jo (liian) nuorena hyvin omatoiminen ja itsenäinen. Hänen maailmankuvansa on hieman kyyninen, mutta toisaalta hän kykenee myös uskollisuuteen ja ystävyyteen. Veikkaan, että Rynnistä kasvaa suoraselkäinen ammattilainen alamaailman palvelukseen – jotain sen tapaista kuin Tyttö nimeltä Nikita -elokuvan nimihenkilö tai Kill Bill -elokuvien Beatrix Kiddo.
Sekä Martin Sheen että Jodie Foster tekevät oivaa työtä. Sheenin roolisuoritusta olen kuullut kehuttavan enemmän, mutta minun mielestäni hän jää tällä kertaa Fosterin työn varjoon. En muista nähneeni Sheeniä näin veemäisessä roolissa koskaan aiemmin.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 