Tunnustan: tunnen Marcel Carnén tuotantoa hävettävän huonosti. Voin varmuudella sanoa nähneeni hänen tuotannostaan ainoastaan Paratiisin lapset (Les Enfants du Paradis, 1943/1945), jonka katsoin yliopistoaikoina elokuvahistorian kurssia varten. Sekin piti katsoa kirjaston rätisevältä VHS-nauhalta, mikä sinänsä toi katselukokemukseen oman charminsa. Olen kuitenkin varsin hyvin tietoinen Carnén merkityksestä ohjaajana ja siksi tartun aina tilaisuuksiin katsoa hänen tekeleitään, kun sellainen eteen sattuu. Eritoten Varjojen yö (Le Jour se lève, Ranska 1939) on ollut himottujen listalla jo pitkään. Kotimaista DVD-julkaisua tästä ei tietääkseni ole olemassa, ja viimeisestä TV-esityksestäkin on jo huimat 19 vuotta. Hohoi, te Yle Teeman ohjelmistosta päättävät! Tämä istuisi Kino Klassikon ohjelmapaikalle kuin nenä päähän. Sitä kultakauden Hollywood-elokuvaakin on kiva katsella, mutta jooko, vähän enemmän eurooppalaista, kiitos.

Kino Klassikkoa on kiittäminen myös Sumujen laiturin (Le quai des brumes, Ranska 1938) esittämisestä. Rahaton rintamakarkuri Jean (Jean Gabin) saapuu Le Havren kaupunkiin ja yrittää ensi hätään löytää paikan, jossa levätä ja syödä. Kuin ihmeen kaupalla hän eksyy Panaman (Édouard Delmont) luo, jonka käsittämätön vieraanvaraisuus kattaa kaikki Jeanin tarpeet. Samalla Jean tutustuu ja ihastuu nuoreen Nellyyn (Michèle Morgan), joka pakoilee hankalaa kummisetäänsä Zabelia (Michel Simon). Jossain taustalla häärii kadonnutta Mauricea etsivä Lucien (Pierre Brassseur).

Le Havre vaikuttaa merkitsevän elokuvissa saapumista tai lähtemistä — tai molempia. Ei ihme, tarkoittaahan kaupungin nimi kirjaimellisesti satamaa. (Tunnustan: en ole vieläkään nähnyt Kaurismäen Le Havrea, vaikka olin sentään Sodankylän elokuvajuhlilla silloin, kun elokuva tuli siellä Suomen ensi-iltaan. Tallenne on köllötellyt olohuoneen videokaapissa jo melkein kaksi vuotta, mutta sen katsominen tuntuu, suoraan sanoen, pakkopullalta.) Myös Sumujen laiturissa Le Havre on rintamakarkuri Jeanille vain välietappi. Käsittämättömien onnenkantamoisten myötä hän on pian valmis lähtemään. Se, millainen sattumanvarainen tapahtuma tämän mahdollisuuden taustalta löytyy, on käsikirjoituksen heikoin kohta ja lajityypin huomioon ottaen melkoisen epäuskottavaa, mutta kokonaisuuden kannalta kuitenkin sivuseikka. Jean ei kuitenkaan halua jättää ihanaa Nellyä omituisen kummisedän hoteisiin.

Elokuva nojaa pitkälti henkilöhahmojen kehitykseen ja siihen, millaisiksi jännitteet heidän välillään kehkeytyvät. Yksikään henkilöhahmoista ei säästy kolhuilta — lukuun ottamatta kilttiä Panamaa sekä Mauricea, joka on poistunut näyttämöltä jo aiemmin.

Kiinnostavin ja monipuolisin hahmoista on Nellyn kummisetä ja holhooja Zabel. Hän kohtelee Nellyä kiihkeän suojelevaisesti. Pehmeä ja hidasliikkeinen Michel Simon on rooliin erinomainen valinta. Hänen olemuksensa ja näyttelijänilmaisunsa tuovat Zabelin hahmoon pehmeyttä ja lempeyttä. Zabel on tehnyt vääriä valintoja ja on kaikkea muuta kuin viaton. Silti hän ei ole pahantahtoinen, vaan pikemminkin tunteidensa ja muiden ominaisuuksiensa poloinen orja.

Sumujen laituri on taiten kirjoitettu ja ohjattu, ilmaisullisesti tiivis elokuva. Tältä pohjalta voi vain odottaa, että tilaisuuksia nähdä Carnén tuotantoa siunaantuu lisää. Ja hei, tämä tulee ensi sunnuntaina Yle Teemalta Kino Klassikossa! Kotoperäistä DVD-julkaisua tästä ei tietääkseni ole, joten nyt kannattaa katsoa Teemalta.

*****