keräillä > kerätä. Erik. erilaisten esineiden tms. hankkimisesta ja kokoelmaksi järjestämisestä harrasteena. Kerätä postimerkkejä, rahoja, nimikirjoituksia.

– Kielitoimiston sanakirja, 2008

Eräänä sunnuntaisena iltana aloin tutkailla kirjahyllyjäni, joiden sekaisuus on häirinnyt minua jo pitkään. Periaatteessa kirjat on joskus kauan sitten järjestetty lajityypeittäin, mutta siinä vaiheessa, kun Peter Vronskyn Serial Killers ja Visa Kalivan Rosenkreutz ja Suuri työ uinuvat hyllyssä vierekkäin, lienee aika myöntää, että peli on menetetty.

Koska lajityyppimäärittely ei selvästikään toimi, päätin kokeilla jotain uutta. Kustantamothan pyrkivät vaikuttamaan kuluttajien ostopäätöksiin kirjojen kansilla, joten miksi kansien kertomaa viestiä ei voisi hyödyntää myös kotikirjastossa? Olen saanut selville, että osa sisustajista järjestää kirjahyllynsä värien mukaan.

Kuulostaako jotenkin rahvaanomaiselta? Pinnalliselta? Epäsivistyneeltä?

Tiedän, että tie helvettiin on päällystetty tällaisilla kivoilla pikku vinkeillä siitä, miten kodista saa kivasti pikkasen kivemman. Tämä idea vaikutti kuitenkin paitsi esteettisesti toimivalta, myös käytännölliseltä: Etsiessäni tiettyä kirjaa en välttämättä muista sen nimeä tai edes kirjoittajaa. Lajityypinkin suhteen saatan haparoida: olen monesti miettinyt, pitäisikö esseet ja filosofia järjestää yksiin aakkosiin tai jopa kaikki asiaproosa yhteen nippuun. Joka tapauksessa on helppoa muistaa, minkä väristä nidettä on etsimässä. Näin ollen värien mukaan suunnistaminen voisi toimia.

Raapiessani kirjoja hyllystäni ja latoessani niitä erivärisiin pinoihin ymmärsin muutamia asioita.

1. Minulla on ihanan vähän kirjoja.
2. Minulla on ihanan paljon hyviä kirjoja.
3. Minulla on yllättävän paljon kirjoja, joiden kansien väriä voi kuvailla sanoilla kusi tai pieru. Ne eivät ole ihan valkoisia, mutta ei niitä oikein minkään muunkaan värisiksi voi sanoa. Etenkin tietyssä esoteerista kirjallisuutta julkaisevassa skenessä tämän väriset kirjat ovat kovin yleisiä.
4. Luulen, että kirjat tuntevat olonsa kotoisammiksi ollessaan omanväristensä seurassa.

Noidankehä

Myöntäkäämme tämä tosiasiana: asunnoissa sijaitsevien kirjojen pääasiallinen tehtävä on useimmiten jokin muu kuin välittää omistajalleen sitä tietoa, joka kirjan kansien väliin on kirjoitettu. Tiedon välittämiseen on kätevämpiä ja edullisempia tapoja, kuten kirjastot, e-kirjat ja netti.

Vielä parisataa vuotta sitten kirjahylly oli merkki vauraudesta, sillä kirjat olivat kalliita. Nyt ajat ovat toiset. Kirjojen hyllyikä on kirjakaupoissa yksi sesonki, sen jälkeen niistä tulee ongelmajätettä. Varsin mittavankin kirjaston voi koota halutessaan melkein ilmaiseksi. Klassikoita irtoaa divareista parilla kolikolla.

Kirjoilla ei siis voi enää kertoa omasta varallisuudestaan, mutta monista muista asioista kyllä. Ne välittävät tietoa siitä, kuka niiden omistaja on – sekä omistajalle itselleen että asunnossa vieraileville. Sama pätee musiikkiin ja elokuviin. Näytä minulle levy-, elokuva- tai kirjahyllysi, ja tunnen sinut hieman paremmin.

Silti vierastan ajatusta omista hyllyistäni jonkinlaisena koosteena omasta persoonastani. Siksi olen alkanut tietoisesti hajottaa tuota makuni ja olemukseni irvikuvaa. Kärsittyäni joidenkin vuosien ajan lievästä bibliofiliasta olen alkanut nähdä niteiden omistamisen asiana, jota tulee vältellä kuin ruttoa. Tämä pätee oikeastaan melkein kaikkeen materiaan: en halua asuntooni pyörimään yhtäkään turhaa esinettä. Tahdon pitää asunnossani ainoastaan sellaisia asioita, joita käytän, ja hyllyissäni ainoastaan sellaisia teoksia, joihin tiedän palaavani vuosien mittaan kerta toisensa jälkeen.

On kuitenkin sanottava, että lahjaksi saamani kirjat ovat minulle yleensä niitä kaikkein tärkeimpiä. Lahjaksi saatu kirja ei ole pelkkä kirja, vaan suositus ja viesti ystävältä. Etenkin kansilehdelle kirjoitettuja viestejä arvostan.

Kun puhun omistamistani kirjoista tai elokuvista, koen vieraaksi käyttää sanaa ”kokoelma”, sillä kaikenlaiset niteet ja tallenteet ovat minulle käyttötavaraa – eivät keräilyesineitä, joista pyyhitään pölyt silkkihansikkain pari kertaa vuodessa. Niihin viittaaminen kokoelmana on (minun tapauksessani) melkein yhtä hölmöä kuin puhuminen teepussikokoelmasta tai pesurättikokoelmasta. Käyttötavaran säilyttäminen kotona ei ole keräilyä, oli kyse sitten vessapaperista tai vinyylilevyistä.

Joku pitää miellyttävänä ja turvallisena, kun kämppä on täynnä omaa identiteettiä tukevaa ja muovaavaa kamaa. Minä en kuulu heihin. Mitä vähemmän tavaraa omistan, sitä vapaampi olen. Pyrin jatkuvasti kutistamaan tavaramäärää niin pieneksi, että voin milloin tahansa muuttaa ilman sen suurempaa stressiä. (Tavoitteesta ollaan aika kaukana, enkä usko koskaan saavuttavani sitä, mutta jo yrittämällä voi tässä asiassa saada aikaan paljon.)

”These nerds who just want to ’own’ everything”

En sano, että keräily olisi huono harrastus – ainakaan siinä tapauksessa, jos keräilyn kohde on jotenkin mielekäs. Vaikka en itse ole keräilijä, vierailen mielelläni elokuvia, musiikkia tai kirjoja keräilevien ystävien asunnoissa ja koluan heidän kokoelmiaan. Ja jos jotain saa lainaksi, aina mukavampaa.

Keräily voi kuitenkin olla myös vaarallista. Kaikkein surullisimpia tapauksia ovat ne perunasäkkimäiset ihmiset, joita kutsun nyt yksinäisiksi keräilijöiksi. Heidän elämänsä elämä rakentuu keräilyn ympärille. Heillä ei yleensä ole perhettä, muita harrastuksia tai mielenkiinnonkohteita – tämä on pakonomaisen keräilyn syy tai seuraus. Keräilyn kohde voi olla periaatteessa mikä tahansa, mutta koska Taikalyhty on elokuvablogi, kirjoitan nyt yksinäisten keräilijöiden alalajista eli yksinäisistä elokuvakeräilijöistä.

Yksinäisen elokuvakeräilijän kanssa ei voi puhua mistään muusta kuin elokuvista, sillä hänen elämässään ei ole muuta. Hänen elämänsä on ankeaa. Usein – mutta ei aina – yksinäinen elokuvakeräilijä suhtautuu kanssaihmisiinsä ylimielisesti. Hänen elämänsä rakentuu keräilyn kohteen ympärille, mistä seuraa kaksi tosiseikkaa:

1. Yksinäinen elokuvakeräilijä tietää (varsin antisokraattisesti) tietävänsä elokuvista enemmän kuin kukaan muu, mistä puolestaan seuraa se, että
2. Yksinäisten keräilijöiden paradoksaalisissa, vastahankaisissa ja satunnaisissa yhteisöissä syntyy piilevää kinastelua siitä, kenellä on isoin peniksenjatke eniten leffoja hyllyssä (ensisijaisesti) ja kuka on katsonut niitä eniten (toissijaisesti).

Yksinäisen elokuvakeräilijän perusluonne kiteytyy tähän:

Video killed the spirit and showmanship that movies was all about and turned the mob-mentality of a theatrical screened movie into a solitary, consumer experience that plays into the arrested-development ’collector’ mentality of these nerds who just want to ’own’ everything that came out in a certain genre and sit there like lumps and fast forward through everything. But they don’t own the movies, they just own the bad, shitty little xerox copy.

 – Jack Stevenson, sitaatti Spilt Popcorn -blogista, lihavointi minun

Miksi en siis ole keräilijä? Koska elokuvat, musiikki ja kirjallisuus ovat minulle kokemuksia – eivät esineitä tai oman identiteetin rakennuspalikoita, eivätkä välineitä, joilla tyydyttää omistamisenhalua tai täyttää elämän yleistä merkitystyhjiötä.

Siksi en pidä tarpeellisena säilöä niitä kotonani.

Rauhaa.

8/2020: Tekstiä hieman siistitty. Kirjojen määrä hyllyssäni on vähentynyt vielä tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen roimasti: omistan tällä hetkellä noin 80-90 kirjaa.