Varjot menneisyydestä (1947) arvostelu – Hiton hyvää noiria

VARJOT MENNEISYYDEST poster
Varjot menneisyydestä (1947)

Yle Teeman Jacques Tourneur -putki päättyi pari viikkoa sitten Varjot menneisyydestä -elokuvaan (Out of the Past, Yhdysvallat 1947). Toisin kuin sarjan muut kolme elokuvaa (Kissaihmiset, Yö voodoo-saarella ja Paholaisen palvelija), Varjot menneisyydestä ei ole protokauhua, vaan puhdasverinen noir. Toteutuksesta huomaa, että Tourneur ei ole noiria ohjatessaan kaikkein omimmillaan, mutta ehkä hyvä näin. Varjot menneisyydestä ei toista lajityypin kaavoja orjallisesti, vaan tuo genreen jotain oikeasti uutta.

Jeff Bailey (Robert Mitchum) on muuttanut piskuiseen pikkukaupunkiin ja pistänyt pystyyn huoltoaseman. Jostain huoltsikan kulmilta on löytynyt hyvän perheen tyttö Ann (Viriginia Huston), jota Jeff on hyvää vauhtia viemässä alttarille. Pian kaupunkiin kuitenkin ilmestyy Jeffin vanha tuttava, joka tahtoo selvittää muutamia auki jääneitä asioita. Jeffin on pakko avautua nuorikolleen aiemmasta urastaan yksityisetsivänä ja toimeksiannosta, joka käänsi hänen elämänsä suunnan. Menneitä vuosia käydään läpi pitkässä takaumassa.

VARJOT MENNEISYYDESTÄ jane greer robert mitchum
Greer ja Mitchum elokuvan promokuvassa. Tässä kiteytyy koko noir-genren sielu.

Takaumassa nähdään, kuinka Jeff saa alamaailman merkkimiehenä tunnetulta Whitiltä (Kirk Douglas) tehtäväkseen jäljittää Whitin (entinen) naisystävä Kathie (Jane Greer). Jeff löytääkin naisen suhteellisen helposti – ja rakastuu tähän. Toimeksianto jää täyttämättä, ja pupulaispari pakenee mustasukkaista Whitiä. Pari ei kuitenkaan voi pakoilla rikollispomoa ikuisesti.

Elokuvan viehätysvoima liittyy kahteen vastakohtapariin. Jeff ja huoltoasemalla työskentelevä, kuuromykkä nuorukainen (jolle ei ole suotu edes nimeä) edustavat kahta ääripäätä: Jeff on aktiivinen, aloitteellinen ja vikkelä liikkeissään, nuorukainen taas hiljainen, passiivinen ja toimissaan vakaa ja luotettava. Vaikka kuuromykkä poika esiintyy vain muutamassa kohtauksessa, on hän selvästi yksi elokuvan mielenkiintoisimpia hahmoja. Elokuvassa ei selitetä, miksi Jeff on palkannut huoltoasemalleen kuuromykän apupojan – aivan kuin kyse ei olisikaan mistään todellisesta henkilöhahmosta, vaan Jeffin oman psyyken osasesta.

VARJOT MENNEISYYDESTÄ kid ann
Huoltoaseman hiljainen nuorukainen ja kiltti tyttö Ann.

Toisen vastakohtaparin muodostavat elokuvan naispäähenkilöt. Ann on uskollinen, hyväntahtoinen ja maanläheinen, Kathie taas diivamainen, ovela ja etäinen. Aluksi Ann vaikuttaa suhteellisen pitkäveteiseltä ja yksinkertaiselta hahmolta, Kathie puolestaan kompleksiselta ja kiinnostavalta. Osat kuitenkin vaihtuvat päikseen elokuvan mittaan: Kathien femme fatale -hahmo puretaan elokuvan mittaan aika tarkalleen osasiinsa, eikä hänessä ole elokuvan loppuun mennessä enää mitään kiinnostavaa. Hän on mikä on eikä muuksi muutu. Sen sijaan Annin hahmoa leimaa loppuun asti tietty salaperäisyys. Mikä saa hänet suhtautumaan Jeffiin niin ymmärtäväisesti ja anteeksiantavasti? Annin hahmossa on jotakin käsittämätöntä ja kaunista.

VARJOT MENNEISYYDESTÄ whit jeff
Douglas ja Mitchum ovat lemppareitani oman sukupolvensa miesnäyttelijöistä. Kiva nähdä heidät kerrankin samassa elokuvassa.

Robert Mitchumin ja Kirk Douglasin näyttelijäntyötä on ilo katsella – kiva nähdä näitä miehiä elokuvassa pitkästä aikaa! Myös kuuromykkää nuorukaista näyttelevä Dickie Moore tekee työnsä hyvin.

En ole paneutunut noir-elokuviin erityisen syvällisesti, mutta tunnen lajityyppiä silti tarpeeksi hyvin tunnistaakseni erinomaisen noirin silloin kuin sellaisen näen – ja Varjot menneisyydestä totisesti on sellainen. Tällä kertaa en ole mielipiteineni yksin: esimerkiksi Robert Egbert luonnehtii elokuvaa ”yhdeksi parhaista film noireista”.

Varjot menneisyydestä on katsottavissa Yle Areenassa vielä parin viikon ajan.

*****

Sumujen laituri (1938) arvostelu – Ranskaa ja sotanostalgiaa

sumujen laituri julkka
Sumujen laituri (1938)

Tunnustan: tunnen Marcel Carnén tuotantoa hävettävän huonosti. Voin varmuudella sanoa nähneeni hänen tuotannostaan ainoastaan Paratiisin lapset (Les Enfants du Paradis, 1943/1945), jonka katsoin yliopistoaikoina elokuvahistorian kurssia varten. Sekin piti katsoa kirjaston rätisevältä VHS-nauhalta, mikä sinänsä toi katselukokemukseen oman charminsa. Olen kuitenkin varsin hyvin tietoinen Carnén merkityksestä ohjaajana ja siksi tartun aina tilaisuuksiin katsoa hänen tekeleitään, kun sellainen eteen sattuu. Eritoten Varjojen yö (Le Jour se lève, Ranska 1939) on ollut himottujen listalla jo pitkään. Kotimaista DVD-julkaisua tästä ei tietääkseni ole olemassa, ja viimeisestä TV-esityksestäkin on jo huimat 19 vuotta. Hohoi, te Yle Teeman ohjelmistosta päättävät! Tämä istuisi Kino Klassikon ohjelmapaikalle kuin nenä päähän. Sitä kultakauden Hollywood-elokuvaakin on kiva katsella, mutta jooko, vähän enemmän eurooppalaista, kiitos.

sumujen-laituri-jean
Jean.

Kino Klassikkoa on kiittäminen myös Sumujen laiturin (Le quai des brumes, Ranska 1938) esittämisestä. Rahaton rintamakarkuri Jean (Jean Gabin) saapuu Le Havren kaupunkiin ja yrittää ensi hätään löytää paikan, jossa levätä ja syödä. Kuin ihmeen kaupalla hän eksyy Panaman (Édouard Delmont) luo, jonka käsittämätön vieraanvaraisuus kattaa kaikki Jeanin tarpeet. Samalla Jean tutustuu ja ihastuu nuoreen Nellyyn (Michèle Morgan), joka pakoilee hankalaa kummisetäänsä Zabelia (Michel Simon). Jossain taustalla häärii kadonnutta Mauricea etsivä Lucien (Pierre Brassseur).

sumujen-laituri-nelly-ja-lucien
Nelly ja hankalaksi heittäytyvä Lucien.

Le Havre vaikuttaa merkitsevän elokuvissa saapumista tai lähtemistä — tai molempia. Ei ihme, tarkoittaahan kaupungin nimi kirjaimellisesti satamaa. (Tunnustan: en ole vieläkään nähnyt Kaurismäen Le Havrea, vaikka olin sentään Sodankylän elokuvajuhlilla silloin, kun elokuva tuli siellä Suomen ensi-iltaan. Tallenne on köllötellyt olohuoneen videokaapissa jo melkein kaksi vuotta, mutta sen katsominen tuntuu, suoraan sanoen, pakkopullalta.) Myös Sumujen laiturissa Le Havre on rintamakarkuri Jeanille vain välietappi. Käsittämättömien onnenkantamoisten myötä hän on pian valmis lähtemään. Se, millainen sattumanvarainen tapahtuma tämän mahdollisuuden taustalta löytyy, on käsikirjoituksen heikoin kohta ja lajityypin huomioon ottaen melkoisen epäuskottavaa, mutta kokonaisuuden kannalta kuitenkin sivuseikka. Jean ei kuitenkaan halua jättää ihanaa Nellyä omituisen kummisedän hoteisiin.

Elokuva nojaa pitkälti henkilöhahmojen kehitykseen ja siihen, millaisiksi jännitteet heidän välillään kehkeytyvät. Yksikään henkilöhahmoista ei säästy kolhuilta — lukuun ottamatta kilttiä Panamaa sekä Mauricea, joka on poistunut näyttämöltä jo aiemmin.

sumujen-laituri-zzabel
Zabel ajautuu nurkkaan.

Kiinnostavin ja monipuolisin hahmoista on Nellyn kummisetä ja holhooja Zabel. Hän kohtelee Nellyä kiihkeän suojelevaisesti. Pehmeä ja hidasliikkeinen Michel Simon on rooliin erinomainen valinta. Hänen olemuksensa ja näyttelijänilmaisunsa tuovat Zabelin hahmoon pehmeyttä ja lempeyttä. Zabel on tehnyt vääriä valintoja ja on kaikkea muuta kuin viaton. Silti hän ei ole pahantahtoinen, vaan pikemminkin tunteidensa ja muiden ominaisuuksiensa poloinen orja.

Sumujen laituri on taiten kirjoitettu ja ohjattu, ilmaisullisesti tiivis elokuva. Tältä pohjalta voi vain odottaa, että tilaisuuksia nähdä Carnén tuotantoa siunaantuu lisää. Ja hei, tämä tulee ensi sunnuntaina Yle Teemalta Kino Klassikossa! Kotoperäistä DVD-julkaisua tästä ei tietääkseni ole, joten nyt kannattaa katsoa Teemalta.

*****

sumujen-laituri
Sumujen laiturilla vallitsee kivasti lesjoyauxdelaprincessemäinen fiilis.