Demonic (2015) arvostelu – ”Just another James Wan movie”

demonic-2015 arvostelu
Demonic (2015)

Demonic (Yhdysvallat 2015) on näkemättä tuttua kamaa kaikille, jotka ovat nähneet vähintään yhden 2010-luvun James Wan -kauhun: Riivattu, Kirottu (kakkososaa on en ole vielä nähnyt mutta hyvältä vaikuttaa), Annabelle. Wanista alkaa tulla jo käsite – ei yhtään hullummin alle nelikymppiseltä ohjaajalta, joka on ehtinyt kauhugenren lisäksi operoida muidenkin lajityyppien hiekkalaatikoilla. Hyvä James! Ihan vähän nämä sun riivauskauhut jo kyllästyttää, mutta älä anna sen haitata tahtia.

Demonicissa joukko kummitusjahdista kiinnostuneita nuoria suuntaa tutkimaan autiotalon energioita Louisianan sydämeen. Porukkaa johtaa yliluonnollisista ilmiöistä kiinnostunut Brian Purcell (Scott Mechlowicz). Mukana ovat myös tekniikasta vastaava Donnie (Aaron Yoo), okkultismiasiantuntija Jules (Megan Park) sekä nuoripari Michelle (Cody Horn) ja John  (Dustin Milligan). Talo kiinnostaa nuoria erityisesti sen vuoksi, että parikymmentä vuotta aikaisemmin eräs teinijoukkio on niin ikään pitänyt vuonna 1988 seinien sisässä istunnon, jonka päätteeksi lähes koko porukka sai väkivaltaisesti surmansa.

Arvatkaapa, mitä tapahtuu istunnon toisinnossa?

demonic-2015-michelle-john
John ja Michelle sanovat: ”Muikku”.

Demonic vuorottelee heti ensi minuuteista lähtien kahden aikatason välillä. Varhaisemmassa aikatasossa nähdään, kuinka nuoret valmistautuvat aavejahtiin, saapuvat talolle ja aloittavat istunnon. Jälkimmäisessä aikalinjassa kuvataan verilöylystä selvinneen Johnin kertomuksia illan kulusta ja poliisien yrityksiä saada yön tapahtumista jokin tolkku. Välillä vilkuillaan videonauhoja, joita porukka on kuvannut kummitustalossa yön aikana; mukana on siis ripaus found footage -henkeä.

Demonicin leimallisin piirre on sen kelluva ajankulku. On hyvin vaikea arvioida, kuinka pitkään elokuvassa kuvatut tapahtumat kestävät. Pari tuntia? Kokonaisen yön? Pidempään? Haalea ajantuntu tarkoittaa tässä tapauksessa jännitteen puutetta: Demonicissa ei ole oikeastaan mitään jännää. Loppukäänteeksi on keksitty hauska koukku, ja mukana on muutama ihan hauskasti tutisuttava säikäytysefekti, mutta siihen se sitten jääkin.

demonic-2015-piiri
Ja taas kerran istutaan ringissä.

Lisämiinusta Demonicille ropisee hataranpuoleisesta okkulttiseen traditioon liittyvän kuvaston ja symboliikan esittämisestä. Nopeasti huomaa, että tämä maailma ei ole elokuvan käsikirjoittajille tai lavastajille lainkaan tuttu. Jotenkin sitä aina toivoo, että elokuvan aihepiiriin maltettaisiin oikeasti perehtyä tai edes tutustua ennen käsikirjoituksen viimeistelyä; ehkä se on liikaa vaadittu.

Demonic ei ole kovin kummoinen elokuva – hyvässä tai pahassa. Arvelen, että James Wan ehtii tehdä tämän saman elokuvan vielä lukemattomia kertoja. Itse en jaksaisi katsella kaavasta enää kovin montaa variaatiota.

*****

Demonic DVD @ Discshop
Demonic Blu-ray @ Discshop
Demonic VOD @ Discshop
Demonic HD VOD @ Discshop

Blair Witch (2016) & The Curse of Blair Witch (1999) arvostelu

blair-witch-2016
Blair Witch (2016)

The Blair Witch Project (Yhdysvallat 1999) on sukupolvikokemus. Näin elokuvan pian sen teatterikierroksen jälkeen VHS:ltä, kuten ajan henkeen kuului. Teatteriin en päässyt sitä katsomaan, sillä olin aivan liian nuori, vain 11-vuotias (ja vaikka ikä olisikin riittänyt, ei elokuvateattereita ollut mailla halmeilla; lähin teatteri oli noin 35 kilometrin päässä läänin pääkaupungissa. – Nyt tämä alkaa mennä nostalgiatripin puolelle, joten palataan asiaan.). Osittain juuri siksi, että olin aivan liian nuori täsmälleen otollisessa iässä katsomaan tulevaisuuden kauhuklassikoita, elokuva teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Se aiheutti eräässä ikätoverissani lähes hysteeristä pelkoa: hän oli täysin vakuuttunut The Blair Witch Projectin ”aitoudesta”. Itse en uskonut aivan yhtä vakaasti elokuvan kuvaamien tapahtumien todenmukaisuuteen, mutta kyllä se minunkin mielestäni oli huisin pelottava.

Tästä syystä vastikään ensi-iltaan tullut Blair Witch (Yhdysvallat 2016) oli käytännössä pakollinen katsottava. Trailerin perusteella tuoreessa elokuvassa näytti olevan mukavasti The Blair Witch Projectin henkeä, ja ajattelin, että ehkä se toimisi jonkinlaisena alkuperäisen elokuvan korvikkeena. Jos en nähnyt alkuperäistä elokuvaa teatterissa, näkisin sentään tämän. Tavallaan jekku toimi, sillä Blair Witch on tyylillisesti erittäin uskollinen franchisen ensimmäiselle elokuvalle.

James (James Allen McCune) ei ole päässyt yli The Blair Witch Projectista tutun Heather-siskonsa katoamisesta. Vaikka The Blair Witch Projectin tapahumista on jo 17 vuotta, päättää James lähteä etsimään siskoaan Burkittsvillen synkkiin metsiin. Hän ottaa mukaansa ystävänsä Peterin (Brandon Scott) ja tämän tyttöystävän Ashleyn (Corbin Reid) sekä Lisan (Callie Hernandez), joka valmistelee dokumenttia Jamesin yrityksestä löytää kadonnut sisko. Joukko saa lisävahvistusta, kun burkittsvilleläiset Lane (Wes Robinson) ja Talia (Valorie Curry) liittyvät seuraan.

blair-witch-lisa
Lisa kuvaa dokumenttia.

Jos näitä pieniä muutoksia henkilökokoonpanossa ja lähtöasetelmassa ei oteta lukuun, on Blair Witch käytännössä franchisen ensimmäisen elokuvan suoraa toistoa. Kun yö tulee, metsässä rytisee ja paukkuu. GPS ei toimi, retkikunta eksyy, riitaantuu ja hajaantuu. Taskulamput heiluvat ja käsivarakamerat keikkuvat. Joku satuttaa jalkansa. On kylmää ja märkää. Juostaan ja huudetaan äänihuulet verille. Yeah. Ja tätähän me halusimme nähdä, eikö vain?

Kaikkien jatko-osien ja remakejen suurin ongelma on se, että pitäisi tarjota periaatteessa sitä samaa mitä ensimmäinen/alkuperäinen elokuva, mutta kuitenkin myös jotain uutta. Tasapainon löytäminen on hiton vaikeaa, ja siinä onnistutaan todella harvoin. Blair Witch jää valitettavasti liiaksi toistamaan ensimmäisen elokuvan tyylikeinoja. Se ei tuo kuvaan mitään uutta. – Okei, pari tuoretta elementtiä sentään on: joukkion käyttämä kameratekniikka on monipuolisempaa, ja yhden keskushahmon jalasta tulee outoa mömmöä. Lisäksi elokuva on graafisempi ja ”paljastavampi” kuin The Blair Witch Project. Eivätpä ole kummoisia saavutuksia.

blair-witch-lane-talia
Burkittsville-natiivit Lane ja Talia

Kuten olen aiemmin sanonut, olen melkoinen sucker found footage -elokuville. Siksi on selvää, että pidän myös Blair Witchiä hyvin pelottavana elokuvana (joskaan en niin pelottavana kuin The Blair Witch Projectia). Tiedostan hyvin, millä keinoin elokuva katsojiaan pelottelee, mutta tietoisuus ei vähennä lainkaan niiden tehoa.

Erityisen runsaasti elokuvassa käytetään tehokeinoa, jota voisi jo nimittää Blair Witch -efektiksi: pimeää metsää esittävään kuvaraitaan liitetään ääniraita, jolla kuuluu etäistä, mutta voimakasta rytinää. Syntyy se vaikutelma, että jossain pimeässä metsässä on jotakin suurta ja voimakasta – mutta missä? Takana, sivuilla? Äänen lähdettä on mahdoton paikantaa. Se ei ole missään, ja samalla se on kaikkialla. Kikka on tehokas, mutta Blair Witchissä sitä käytetään jo liiaksi asti.

Katsoin heti Blair Witchin perään The Curse of Blair Witch -pseudodokumentin, joka tuotettiin alun perin markkinointimateriaaliksi The Blair Witch Projectille. Kolmen vartin mittainen elokuva on huimaa katsottavaa; tämä, jos mikä, on innovatiivista elokuvamarkkinointia! Muutamassa kohtaa on menty aidan matalimmasta kohdasta (”dokumentin” kaikissa uutispätkissä pölisee on sama uutisankkuri, ja haastateltavien puheenvuorot on käsikirjoitettu turhan yleisluontoisiksi ja persoonattomiksi), mutta jos en tietäisi paremmin, varmaankin luulisin pätkää ihan aidoksi televisiodokumentiksi. Kyse ei ole mistään elokuvataiteen suursaavutuksesta, vaan viihdyttävästä pikkupätkästä, jonka kyydissä kelpaa matkustaa suloisen 90-luvun loppuun.

blair-witch-no-entry
Kirous iskee auringonlaskun jälkeen.

Kuinka moni muuten muistaa The Book of Shadows: Blair Witch 2 -elokuvan? Voi jumpe että se oli huono. Vai oliko? Nyt Blair Witchin nähtyäni huomaan, että mieleni tekee katsoa  se uudelleen. Jotakin The Book of Shadowsin tasosta ehkäpä kertoo se, ettei sen tapahtumiin viitata lainkaan Blair Witchissä – aivan kuin koko elokuvaa ei olisi koskaan edes tehty.

Alla on tähtiä Blair Witchille. En ole varma, onko tuo jopa vähän liikaa, mutta koska olen kiltti ja nössö ihminen, minusta tuntuu pahalta antaa millekään elokuvalle vähempää kuin kolme noppaa. (Kuten huomaatte, mulla on todella harkitut ja hyvät perusteet elokuvien tähtimäärille.) Jätän The Curse of Blair Witchin tähdittämättä, koska se ei oikeastaan ole elokuva, vaan elokuvan markkinointimateriaalia (ja sellaisena erittäin hyvin onnistunut). Se on muuten kokonaisuudessaan nähtävissä tuossa alemmassa upotuksessa.

Blair Witch pyörii parhaillaan Finnkinon elokuvateattereissa.

*****

As Above, So Below (2014) arvostelu – Eliphas Lévi kävi täällä

AASB
As Above, So Below (2014)

On aina kivaa, kun joku sotkee keskenään salatieteitä ja kauhuelokuvaa. Vielä kivempaa on, jos salatieteisiin liittyvä tarinamateriaali ei koostu pelkistä ouija-laudoista ja karvaisista noidista. Laadukkaista seikkailu- ja toimintaelokuvistaan tunnetun Legendary Picturesin tuottama As Above, So Below (Yhdysvallat 2014) on jo nimestään lähtien yhtä suurta salatiedeviittausta, ja vieläpä found footage -raameissa! Lupaavaa? Ehkä ei, mutta kiinnostavaa kyllä. Vaikka traileri ei luvannut keskitasoa kummempaa kauhupläjäystä, piti elokuva ilman muuta katsoa itse.

Elokuvan päähenkilö Scarlett Marlowe (Perdita Weeks) ei ole mikään tusinasarjan scream queen: nuoresta iästään huolimatta hän on ehtinyt opiskella tohtorintutkinnon niin arkeologiasta kuin symbologiasta (kuulostaa vitsiltä, mutta ilmeisesti symbologia on ihan oikea tieteenlaji). Taustalla on myös kemian ja kielten opintoja. Scarlett kokee suurta akateemista mielenkiintoa ennen kaikkea alkemiaa ja viisasten kiveä kohtaan. Iranilaisesta käytäväverkostosta tekemiensä löydösten pohjalta hän suuntaa Pariisiin, jossa hän saa tutkimusavukseen ex-heilansa Georgen (Ben Feldman). Lisäksi mukana pyörii Benji (Edwin Hodge), joka kuvaa dokumenttia Scarlettin etsintäprojektista. Benjin dokumentti antaa henkilöhahmoille pätevän tekosyyn raahata kameroita mukanaan found footage -hengessä.

Yhdessä Georgen kanssa Scarlett löytää viitteitä siitä, että kivi on kätketty salaiseen käytävään Pariisin katakombeihin. Kun Scarlett vielä löytää oppaakseen Papillonin (François Civil), joka tuntee katakombit hyvin, on retkikunta kasassa. Ja ei kun menoksi.

AASB-tuli
Nicolas Flamelin hautakivi paljastaa salaisuutensa.

Ei ole järin yllättävää, että elokuva tuo läheisesti mieleen The Descentin (jonka rupuisesta jatko-osasta kirjoittelin jokin aika sitten). Loppumattomista ahtaista käytävistä koostuva tapahtumaympäristö on jo sinällään omiaan herättämään ahdistuksen tunteita, ja onkin ihme, ettei kauhutuottajien katalogeja ole täytetty ns. luolastokauhulla jo kliseeksi asti. As Above, So Below ei tuo aiempiin klaustrokauhuihin oleellista ilmaisullista lisää.

Sinänsä nokkela keksintö on se, että rekikunnan jäsenten otsalamppuihin kiinnitetään Benjin dokumentin vuoksi pikkuruiset nappikamerat. Näin voidaan täysin uskottavasti selittää, miksi elokuvassa on käytetty found footage -materiaalia selvästi useammasta kuin yhdestä kamerasta. Mukana on muitakin varsin kekseliäitä kuvaukseen ja äänisuunnitteluun liittyviä oivalluksia, mutta siihen se sitten jääkin.

AASB-levi
”Eliphas Lévi kävi täällä.”

Kun luolaston kätketty osa alkaa paljastaa salojaan, Scarlett ja George latovat alkemiaan ja salatieteisiin viittaavaa nippelitietoa sellaisella vauhdilla, että heikompaa hirvittää. Elokuvan käsikirjoittajat ovat kyllä Lévinsä ja Dantensa lukeneet – tai ainakin silmäilleet – ja jotain lukemastaan kai ymmärtäneetkin. As Above, So Below vaatii myös katsojaltaan jotakuinkin vastaavaa perehtyneisyyttä aihepiiriin, muutoin monet elokuvan piirteet tuntuvat luultavasti oudoilta ja mielivaltaisilta. Näin se menee aina, kun kyse on esoterian ja alkemian kuvastoihin nojaavista teoksista – varmaankin myös Gustav Meyrinkin Golem, Kenneth Angerin Lucifer Rising ja Alejandro Jodorowskyn The Holy Mountain, vain muutaman esimerkin mainitakseni, vaikuttavat rivikatsojan tai -lukijan silmissä hyvin sekavilta ja ”taiteellisilta”. Tätä vasten on helppo ymmärtää, miksi kriitikot ja katsojat ovat suhtautuneet As Above, So Below’hon nuivahkosti.

AASB-gimma
Katakombeista löytyy erikoisia ihmisiä…

Elokuvan juoneen on leivottu salatieteellisiä lainalaisuuksia, jotka säätelevät retkueen matkan kulkua.  Perusidea on selkeä: niin alhaalla kuin ylhäällä, niin sisällä kuin ulkona. Se, mitä henkilöhahmot kantavat muistoissaan ja mielissään, heijastuu katakombien fyysiseen todellisuuteen. Ongelma on siinä, että tutkijajoukko ei ole tarpeeksi puhdas vastaanottamaan katakombien aarteita. Tämän he hoksaavat itsekin, mutta aivan liian myöhään. Ihmisen sisäisiä demoneja on tunnetusti vaikea ujuttaa elokuvailmaisuun luontevasti, eikä se kovin hyvin onnistu tässäkään elokuvassa: hahmojen haastajat ovat konkreettisia, melko itsestään selviä ja jopa naiiveja poimintoja menneisyyksien varjoista.

Osa elokuvan mörkökohtauksista on onnistunut varsin hyvin sekä ideansa että visuaalisen toteutuksensa puolesta. Mukaan mahtuu toisaalta kaksi väkivaltaista kohtausta, jossa on vaikea nähdä samanlaista moraaliin ja ajatuksen puhtauteen liittyvää kaavaa kuin muissa elokuvan yhteenotoissa. Aivan kuin käsikirjoittajille olisi yllättäen tullut kiire karsia retkikuntaa parin pään verran pienemmäksi. Kenties parempi idea olisi ollut alun alkaenkin lähettää katakombeihin kuuden tyypin sijasta vain neljä hemmoa, jolloin kunkin hahmon taustatarinan kehittelyyn olisi jäänyt enemmän aikaa.

AASB-aukko
…ja outoja reikiä.

En malta olla tarttumatta pieneen yksityiskohtaan. Päähenkilön nimi on, Scarlett Marlowe, on tuskin valittu aivan sattumanvaraisesti. Etunumi Scarlett tuo mieleen Aleister Crowleyn lanseeraaman scarlet womanin – etenkin siksi, että näyttelijättären hiukset ovat punertavat. Mitään sen syvempää merkitysyhteyttä en tosin Scarlettin hahmon ja Crowleyn läpänheiton välillä näe, joten detalji jää pinnalliseksi ja merkitykseltään tyhjäksi. Marlowe-sukunimen taas voidaan nähdä viittaavan Tohtori Faustus -näytelmän kirjoittajaan Christopher Marloween tai Joseph Conradin Pimeyden sydän -romaanin kertojaan Charles Marlowiin. Sekä Tohtori Faustus että Pimeyden sydän kuvaavat tapahtumia, joissa ihminen astuu kielletyn rajan toiselle puolen ja ikään kuin ylittää ihmisyytensä. Jotain tällaista tapahtuu myös As Above, So Below’ssa.

As Above, So Below on huomattavasti parempi elokuva kuin trailerit ja kritiikit antavat ymmärtää. Puolivillaiseksi se silti jää. Sen ansiot ovat lähinnä salatieteellisten viittausten ujuttamisessa teoksen rakenteeseen. Kauhuelokuvan genrekehystä vasten tarkasteltuna se on korkeintaan keskinkertainen.

*****

As Above, So Below DVD @ Discshop
As Above, So Below BD @ Discshop
As Above, So Below VOD @ Discshop
As Above, So Below VOD HD @ Discshop

Outlast PS4 (2013) & Whistleblower (2014) arvostelu & kuinka olla ääliö

outlast
Outlast (2013)

Lyhyesti: Outlast (2013) on erinomainen selviytymiskauhupeli, ja minä olen idiootti.

Aika usein kuulee valittelua siitä, kuinka vain harva kauhuelokuva, -romaani tai -peli onnistuu olemaan oikeasti pelottava; tähän itkuvirteen voin itsekin yhtyä. Mutta kuten meillä kaikilla, myös minulla on heikkouteni, ja se on pimeänpelko. Tältä pohjalta voikin jo arvata, että eräs kauhuelokuvagenre onnistuu ravistelemaan minua melkoisen tehokkaasti. Tarkoitan nyt found footage -elokuvia.

Pähkinänkuoressa niille, joille kauhun lajityypit eivät ole niin tuttuja: found footage on kerrontatekniikka ja kauhuelokuvien alagenre, jonka kerronta perustuu elokuvan tarinamaailmassa kuvattuihin videonauhoitteisiin. Nimi found footage viittaaa lajityypille ominaiseen tarinaskeemaan, jollainen löytyy esimerkiksi kauhuklassikko Blair Witch Projectista: Joukko nuoria lähtee tekemään dokumenttia metsässä asuvasta noidasta ja katoaa kuvausmatkalla jäljettömiin. Jonkin ajan kuluttua metsästä löytyy kassillinen videonauhoja ja filmejä, jotka nuoret ovat kuvanneet ja jotka luovat valoa heidän viimeisiin elonhetkiinsä. Itse elokuva on sitten mukamas koostettu näistä videoista. Tunnetuimpia found footage -elokuvia ovat mainitun Blair Witch Projectin lisäksi Cannibal Holocaust, REC-elokuvat ja Paranormal Activity -elokuvat – viimeistään näiden trailereita katselemalla saa käsityksen lajityypin olemuksesta.

OUTLAST ilmastointi
Yönäölle käyttöä: Outlastia pelaavan tie käy ilmastointiputkien kautta.

Erityisesti suurissa, pimeissä ja sokkeloisissa rakennuksissa kuvatut found footage -elokuvat ovat minulle oikeasti aika keljuja elämyksiä. Näissä elokuvissa yhdistyy kolme tekijää, joita pidän ahdistavina: pimeys, suljetut paikat ja yksinäisyys. Nuo elementit synnyttävät yhdessä niin voimakkaan avuttomuudentunteen, että elokuvakokemuksesta tulee väkisinkin – minun kohdallani – hyvin voimakas. – Tiedän, että tämä saattaa kirvoittaa lukijoissa tyrskähdyksiä, mutta Grave Encounters (2011) on mielestäni 2000-luvun pelottavin ja tietyillä varauksilla jopa paras kauhuelokuva. Se on halpa, se on hölmö, se on kliseinen, mutta voi hitto että se on myös pelottava.

Outlast on tietääkseni ensimmäinen videopeli, jossa on hyödynnetty found footage -genrelle ominaista pimeänäköön pohjautuvaa kameratekniikkaa (korjatkaa, jos olen väärässä). Oli vain ajan kysymys, että joku keksii käyttää kikkaa videopelimaailmassa. Konsepti on todettu toimivaksi lukemattomia kertoja elokuvissa, joten miksi sama juttu ei toimisi pelipuolella? Tällaista innovointia pitäisi pelinkehittäjien harrastaa enemmänkin; mielessäni on parikin elokuvagenreä, joiden toimivuutta voisi ja kannattaisi kokeilla myös videopeleissä.

OUTLAST ristiinnaulitseminen
Outlastin rakennuspalikat ovat tuttuja kauhuelokuvista.

Pelaaja saa Outlastissa ohjattavakseen freelance-toimittaja Miles Upshurin hahmon, jonka askelmerkit hän valitsee ensimmäisen persoonan näkökulmasta. Upshurin inboxiin on ilmestynyt anonyymin tiedontantajan lähettämä sähköposti, jossa häntä kehotetaan piipahtamaan Mount Massiven mielisairaalassa. Paikan päältä pitäisi löytyä kiinnostavaa materiaalia tutkivan journalismin hengessä. Säkkipimeä vuorokaudenaika ja sateinen sää suosivat vierailua vanhaan mielisairaalaan, joten eikun auto käyntiin ja menoksi.

Kun Miles saapuu sairaalalle, on paikka kuin pommin jäljiltä. Henkilökuntaa ei näy missään, ja sähköt reistaavat. Kun Miles samoaa syvemmälle rakennuskompleksin ytimeen, alkaa vastaan tulla ruumiita. Näyttää siltä, että potilaat ovat pistäneet sairaalan henkilökunnan kyykkyyn ja tehneet talosta anarkistisen pienoisvaltion. Kun potilaita tulee vastaan, kannattaa olla varovainen; osa käy Milesiin kiinni saman tien, eikä toimittajaparalla ole mukanaan mitään, millä puolustaa itseään.

OUTLAST roikko
Henkitoreissaan sätkivä vartija kehottaa Milesia poistumaan paikalta.

Liikkuminen pilkkopimeillä käytävillä ei onnistu ilman apuvälineitä. Onneksi Miles on napannut mukaansa yönäköominaisuudella varustetun videokameran, jonka avulla myös pimeissä huoneissa suunnistaminen käy helpommin. Yönäkö ahmii kameran paristoja, joten sitä täytyy käyttää säästeliäästi. Huoneet kannattaa kuitenkin tutkia aika tarkkaan, sillä pitkin rakennusta on siroteltu dokumentteja, joiden myötä sairaalan ilmeiseen rappiotilaan johtanut tapahtumaketju alkaa paljastua. Lisäksi Milesin muistiinpanoihin ilmestyy tekstiä aina, kun Miles saa tallennettua kameralleen tietyn esineen tai näkymän. (Jos jokin dokumentti tai muistiinpano jää bongaamatta, ei huolta – sen sisällön voi jälkikäteen käydä lukaisemassa vaikkapa Outlast Wikistä. Pieni varoituksen sana: Outlast Wiki sisältää valtavasti spoilereita, joten sitä ei kannata juuri tutkailla ennen pelin läpipelaamista.)

Päätin jo peliä ostaessani, etten pelaisi sitä ollessani yksin kotona. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tiesin Outlastin kaltaisen pelin vievän yöunet ainakin, jos joudun pitkän pelisession jälkeen nukkumaan yksin. Kun peliä oli takana reilu puolet, huomasin kärsiväni lievästä univajeesta: kulutin yön toisensa jälkeen miettien, kuinka pääsen pelissä eteenpäin. Pohdin jopa pelin lopettamista kesken, niin kuumottavalta Outlast tuolloin tuntui.

Ja mitä Heini tekee seuraavaksi? Päättää mielenterveyttään varjellakseen jättää pelaamisen sikseen? Pitää ainakin taukoa? Ei suinkaan, vaan ostaa peliin Whistleblower-lisäosan.

Fiksua? Ei. ”Mutkun se oli niin halpa! Alennuksessa vajaat kolme euroa!”

OUTLAST rick trager
Kohtaaminen Rick Tragerin kanssa kuuluu Outlastin keljuimpiin cutsceneihin.

Kun kukaan ei ole kertomassa, kuinka paljon saa pelata, mitä ja mihin kellonaikaan, on säännöt keksittävä itse. Päätin mielenrauhaani vaaliakseni tiukentaa pelikuria ja rajoitin Outlastin pelaamisen valoisaan aikaan. Se tepsi. Yöunet alkoivat taas maittaa, ja pystyin pelaamaan Outlastin lisäosineen loppuun vaarantamatta mielenterveyttäni.

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, ettei liika pelottavuus ollut ainoa syy, jonka vuoksi pohdin leikin jättämistä kesken. Outlast on nimittäin tietyissä suhteissa todella ärsyttävä peli. Käytin walkthrough-ohjeita varmasti enemmän kuin minkään muun videopelin kohdalla. Ei siksi, että peli olisi ollut erityisen vaikea, vaan siksi, että Outlastissa kuoleminen on paljon riipivämpää kuin videopeleissä keskimäärin. Samojen pimeiden käytävien koluaminen kerta toisensa jälkeen supermörön röhkiessä kintereillä alkaa kyllästyttää nopeasti. Mielisairaalan psykojen pimeänäkö on ilmeisesti huipputasoa, he nimittäin löytävät Milesin hämmästyttävän helposti myös pilkkopimeissä tiloissa. Miles sen sijaan tuntuu kärsivän A-vitamiinin puutteesta – ainakin siitä päätellen, kuinka raastavaa pimeässä suunnistaminen välillä on. Etenkin Courtyard-jakso on juuri tästä syystä inhottava pelata: moneen otteeseen huomasin suunnistavani sairaalan pihalla käytännössä sokkona, vaikka käytin kameran pimeänäköä. Kivaa? Jännää? Ei, vaan ärrrr-syttävää.

OUTLAST chris walker
Chris Walker seuraa Milesia melkein joka paikkaan. Vähän vähempi niskaanhuohottaminen olisi puolestani riittänyt.

Arvostan niitä (käsi)kirjoittajia, jotka viitsivät tonkia historiaa taustoittaessaan tarinaansa. Tästä täytyy kiittää myös Outlastin tarinatiimiä. Kuten alla olevassa trailerissa annetaan ymmärtää, taustatarina liittyy läheisesti Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA:n toimeenpanemaan operaatio MKUltraan. Kyseinen operaatio käynnistettiin jatkoksi toisen maailmansodan jälkimainingeissa toteutetulle operaatio Paperclipille, jonka puitteissa saksalaisia tiedemiehiä rekrytoitiin Yhdysvaltain aseprojekteihin. Kuulostaa uskomattomalta, mutta niin se vain on: CIA:n palveluksessa on työskennellyt iso joukko ”entisiä natseja”.

Siitä, mitä kaikkea MKUltran tiedemiehet oikein tutkivat, liikkuu villejä huhuja – ja miksipä ei liikkuisi, kun kaikki operaatioon liittyvä arkistomateriaali kun määrättiin 70-luvun alussa tuhottavaksi? Jokunen lappu säilyi tuho-operaatiolta, ja näiden asiakirjojen tiedot ovat sen verran raskauttavia, ettei voi kuin arvata, millaista dataa tuhotut asiakirjat ovat sisältäneet. Operaatiossa tutkittiin varsin kyseenalaisin metodein erilaisia tajuntaan vaikuttavia aineita ja tekniikoita. Siinä sivussa syyllistyttiin ilmeisesti vakaviinkin ihmisoikeusrikkomuksiin. – Tämä ei ole valitettavasti Outlastin fiktiivistä taustatarinaa, vaan historiaa. Lisää aiheesta voi lukea vaikkapa Wikipediasta.

Aluksi Outlast vaikuttaa tavanomaisen yliluonnollisen mielisairaalakauhun ja uskonnollisen mambojambon sekamelskalta. Loppua kohden viittaukset MKUltraan ja aivopesuun alkavat nousta esiin yhä voimakkaammin. Mukana on myös siivu natsiokkultismia ja venäläisen unikokeen tunnelmia sekä viittauksia muun muassa Alan Turingiin (juu, siihen Imitation Gamen tyyppiin). Whistleblower-lisäosassa MKUltra-tutkimukseen liittyvää tarinahaaraa syvennetään entisestään.

OUTLAST prometheus
Suurta symboliikkaa sairaalan tutkimusosastolla.

Pelin loppua kohden mukaan tihkuu myös eurooppalaista tarinaperinnettä. Sinne tänne on siroteltu lainauksia Mary Shelleyn Frankensteinista, ja tutkimustyön päämajan seinältä löytyy Theodoor Romboutsin Prometheus-maalaus. Molemmat teokset osoittavat suoraan vanhaan Faust-myyttiin: inhimillisen tiedon rajojen koettelulla voi olla kohtalokkaita seurauksia. (Lisäys 1.10.2015: Eikö ole anakronistista väittää, että Faust-myytti yhdistää Prometheuksen ja Frankensteinin tarinoita? Onhan Prometheus-myytti huomattavasti Faustin legendaa vanhempi – tai no, kyseessähän on sisällöltään tasan sama myytti hieman eri ulkoasussa. Prometheus-myytin ilmiasu titaaneineen ja kotkineen tuntuu kuitenkin nykyaikana jotenkin vieraalta, joten siksi viittaan tähän tarinalliseen ja temaattiseen asetelmaan mieluummin Faust-myyttinä kuin Prometheus-myyttinä.) Tutkimusprojektin logo muistuttaa erehdyttävästi ns. kolmikulmaista solmua (trefoil knot, onko tällä joku vakiintunut suomennos?), josta avautuu niin laajoja merkityskenttiä, että parempi jättää asian käsittely tältä erää tähän.

Tarinallisesti Outlast on varsin kiinnostava kokonaisuus, mutta sen kerronnassa olisi ollut vielä hiottavaa. (Tiedättehän, mikä on ero tarinan ja kerronnan välillä: tarina on tietty tapahtumakulku ja kerronta väline, jolla tarina välitetään yleisölle.) Milesin muistivihkoon itsekseen ilmestyvät tekstinpätkät ovat melkoisen mielikuvitukseton tapa välittää katsojalle tarinainformaatiota. Ja miksi salaisiksi määrättyjä dokumentteja löytyy mitä omituisimmista paikoista, kuten sairaalan putkasta, ullakolta ja henkilökunnan pukuhuoneesta? Muistiinpanot ja osan dokumenteista olisi voinut mieluusti korvata dialogilla, jota Outlastissa ei tällaisenaan ole lainkaan. (Monologeja kyllä on, mutta dialogiinhan tarvitaan aina kaksi.) – Tällainen huolimattomuus on kuitenkin yhä valitettavan yleistä pelimaailmassa, jonka puuhamiehet eivät ilmeisesti ole (ainakaan toistaiseksi) kovin kiinnostuneita kerronnallisesta sujuvuudesta.

OUTLAST burn baby burn
Outlastissa ja Whistleblower-lisäosassa ei juuri ole näkymiä, joita voi kutsua kauniiksi.
Palava sairaalakappeli tekee kuitenkin poikkeuksen.

Whistleblower tarjoaa prequel-hengessä lisätietoja siitä, kuinka kaikki alkoi. Lisäosassa pelaaja saa käyttöönsä ohjelmistokehittäjä Waylon Parkin hahmon. Juuri Park lähetti Upshurille sähköpostin, jossa viitataan Mount Massiven outoihin tapahtumiin. Lisäosa koostuu pääpelin tavoin suurelta osin paniikinomaisesta juoksentelusta pitkin sairaalan käytäviä. Siinä missä Upshurilla on ainakin pelin alussa jonkinlaisia journalistisia tavoitteita, on Waylonin ainoa päämäärä yksinkertaisesti päästä hengissä ulos sairaalasta.

Whistleblowerin tarina on pääpeliin verrattuna mukavan tiivis ja hämmentävän raaka. Pääpelissä on oikeastaan vain yksi oikeasti inhottava, graafista väkivaltaa sisältävä kohtaus – viittaan nyt Milesin kohtaamiseen pseudokirurgi Rick Tragerin kanssa. Whistleblowerissa graafista verenvuodatusta on suhteessa huomattavasti enemmän. Tämä on ainakin tarinan kannalta ajateltuna loogista: Whistleblower sijoittuu Mount Massiven sairaalan varsinaisen katastrofin keskelle, kun taas pääpelissä päästään todistamaan lähinnä kriisin jälkilöylyjä.

OUTLAST eddie
Sulhon tervehdys on lämmin ja lempeä.

Erityisesti Waylonin kohtaaminen Eddie Gluskinin eli tuttujen kesken Sulhon (”The Groom”) kanssa on kaikessa graafisuudessaan omiaan hämmentämään pelaajaa. Tätä ei pidä ottaa kritiikkinä – oikeastaan päinvastoin: Sulho on tähän mennessä selvästi kiinnostavin ja omaperäisin Outlast-hahmo. Muut Mount Massiven käytävillä vaeltelevat psykot lähinnä keksivät Upshurille ja Waylonille ilkeitä lempinimiä ja vuodattavat heille auliita uhkauksia. Sulho on toista maata: hän lupailee Waylonille ihania tulevaisuudenkuvia, jos tämä vain suostuu Sulholle vaimoksi. Se, että Waylon ilmiselvästi edustaa miessukupuolta, ei ole Sulholle este, vaan hidaste. Kohdatessaan torjuntaa tai vastahankaa Sulho kuitenkin muuttuu raa’aksi ja kostonhimoiseksi. Hänen lempeä höpötyksensä ja silmittömän väkivaltaiset taipumuksensa luovat lisäosaan kontrastia ja jopa huumoria, joka tekee siitä hivenen helpomman pelata. (Sulhon ja Rick Tragerin hahmot ovat muuten innoittaneet cosplay-harrastajia. Aika hyvältä näyttää.)

Kaikkiaan Outlast lisäosineen on mahtava suoritus piskuiselta 12-hengen indietiimiltä. Pelin visuaalinen ilme on hieman karkea ja vanhanaikainen, eikä varsinainen tarina ole erityisen pitkä.  Pienistä puutteistaan huolimatta Outlast on ainakin kaltaiselleni vellihousulle todella voimakas pelikokemus, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, joihin found footage -kauhu kolahtaa. Jos itse peli on jo pelattu, kannattaa ilman muuta tutustua Whistlebloweriin. Itse pidin lisäosasta jopa enemmän kuin itse pääpelistä.

Eetteriin pörähti pari kuukautta sitten teaser Outlast 2 -pelistä, jonka on tarkoitus ilmestyä syksyllä 2016. Ennakkotietojen mukaan kakkospelissä päästään pelaamaan uusilla hahmoilla uudessa ympäristössä, eli uusintakierrosta Mount Massiven käytäville ei ole luvassa. Todella toivon, että toinen peli jatkaa MKUltra-aiheen parissa. Vaikka pelisarja ei vielä olisi onnistunut herättämään sen kummempaa mielenkiintoa, kannattaa ihmeessä vilkaista kakkososan teaser – se on hienoimpia pitkään aikaan näkemiäni trailereita. (Se on kolmesta alla olevasta videoupotuksesta viimeinen.)