The Sacrament (2013) arvostelu – Paluu Jonestowniin

THE SACRAMENT julkka
The Sacrament (2013)

En tähän mennessä ole ollut erityisen innoissani Ti Westin ohjauksista. The Innkeepers (Yhdysvallat 2011) on mielestäni valju, The House of the Devil (Yhdysvallat 2009) taas aika hölmö. Westin kontribuutio The ABCs of Death -antologiaelokuvaan (Yhdysvallat/Uusi-Seelanti 2012) puolestaan on ala-arvoisen huono. Silti kaiken hapuilun taustalla vaikuttaa olevan varsin lupaava ohjaajapersoona. En osaa sanoa, minne West on oikein menossa, mutta kunhan kokemusta karttuu ja oma ääni alkaa selkeämmin löytyä, voi luvassa olla varsin kiinnostavia elokuvia.

Westin ohjauksista ainakin nämä antologiahutut (The ABCs of Death ja paljon puhuttu V/H/S, jota en vieläkään ole katsonut)  ja The Innkeepers ovat saaneet ensiesityksensä Suomessa Night Visions -festareilla. Tänä vuonna kyseisillä festareilla esitettiin Westin uusin ohjaus eli The Sacrament (Yhdysvallat 2013), jonka pystyy slotittamaan kauhuelokuvaksi vain, jos genremääritelmän pitää väljänä. (Future Film julkaisi tovi sitten elokuvasta myös DVD:n sekä Blu-rayn. Myös VOD näyttää olevan saatavilla.)

The Sacrament vaikutti etukäteen yhdeltä viime vuosien kiinnostavimmista indie-elokuvista aiheensa vuoksi. Elokuvan juoni pohjautuu höllästi vuonna 1978 tapahtuneeseen Jonestownin massa(itse)murhaan, josta kaikki ovat varmaankin vähintään kuulleet. Koska kyseessä on elokuva, jonka tapahtumakulku pohjautuu tunnettuun historialliseen tapahtumaan, en oikein jaksa olla spoilerisensitiivinen. Spoilaantuuko Titanic, jos kerron, että laiva uppoaa? Spoilaantuuko Perikato, jos kerron, että Hitlerille käy huonosti? Jos vastasit kyllä, lopeta tämän tekstin lukeminen heti. (Spoilerit ja spoilerikammo ovat minulle rakkaita aiheita, joista olen kirjoittanut pidemmälti täällä.)

Kertauksen vuoksi: eräänä marraskuisena päivänä vuonna 1978 Guyanan Jonestownissa menehtyi 918 ihmistä, joista valtaosa kuului Kansan Temppeli -nimiseen lahkoon. Suurin osa kuoli syanidimyrkytykseen, loput luoteihin. Teknisesti myrkkyyn kuolleiden kuolinsyynä voidaan pitää itsemurhaa. Tosiasiassa lahkon jäsenillä ei tässä vaiheessa ollut edes nimellistä vapautta päättää omasta elämästään, ja niinpä tapauksen nimittäminen pelkäksi massaitsemurhaksi on kyseenalaista. Tapauksen yhteydessä yhdysvaltalaisia siviilejä kuoli niin suuri määrä, että vasta 9/11:n uhriluku peittosi Jonestownissa kuolleiden määrän.

Voitte varmaankin arvata, että Jonestown kiinnostaa minua. Jonestown on jotakin käsittämätöntä. Ensinnäkin minun on vaikea ymmärtää, miksi ihmiset lähtevät mukaan lahkotouhuihin. Mikä pastori Jim Jonesissa ja hänen kommunisminsekaisessa tulkinnassaan kristinukosta oli niin upeaa, että ihmiset seurasivat häntä Yhdysvalloista takapajuiseen Guyanaan? Monia Jonesin korostamista arvoista, kuten antirasismia ja yhteisöllisyyttä, pidetään nykyään yleisesti varsin korkeassa asemassa. Edes antikapitalismi ja anti-imperialismi eivät kuulosta kovin vaarallisilta asioilta. Silti on vaikea ymmärtää, miksi lahkon jäsenet eivät tyytyneet ajamaan näitä arvoja osana yhteiskuntaa, vaan möivät omaisuutensa muuttaakseen eteläamerikkalaiseen hökkelikylään. Eikö anti-imperialistisesta vakaumuksesta voisi toteuttaa vähän vähemmän ehdotonta versiota?

Vielä kiinnostavampaa on se, mikä sai Jonesin tuhoamaan omat luomuksensa – Jonestownin ja Kansan Temppelin – täysin tietoisesti ja tarkoituksellisesti. Omat veikkaukseni liittyvät lähinnä vääristyneeseen valtakäsitykseen, ehkä myös jonkinasteiseen persoonallisuushäiriöön. (Yleensä en ole kovinkaan innostunut selittämään julmia tekoja persoonallisuushäiriöillä, mutta Jonesin kohdalla olisi vaikea olla huomioimatta hänen narsistiseen persoonallisuushäiriöön viittaavia piirteitään.)

Nämä kysymykset ovat kiinnostavia juuri siksi, että niihin vastaaminen tuntuu ainakin ensalkuun täysin mahdottomalta. Kuinka samastua Jim Jonesiin, hänen lähipiirinsä ja kaikkiin Kansan Temppelin jäseniin? Koska juuri tämä on minun mielestäni tapauksessa kiinnostavaa, oletin, että The Sacramentissa olisi pyritty selventämään ja tulkitsemaan tapauksen taustoja tältä kannalta.

Väärin meni.

The Sacramentissa keskeisin ero Jonestownin tositapahtumiin on tapahtuma-ajassa. Elokuva sijoittuu vuoteen 2013, siis digitaalisen videokuvauksen aikaan. Toinen keskeinen ero on yhteisön koossa: The Sacramentissa kuvatun Eden Parishin massa(itse)murhassa menehtyy vain 167 ihmistä. (Veikkaan, että tämä johtuu avustajien määrästä: on hankala saada kasaan useita satoja ihmisiä näyttelemään ruumiita.) Tapahtumia kuvataan newyorkilaisen lehtiryhmän näkökulmasta. Muotikuvaaja Patrick (Kentucker Audley) saa siskoltaan Catherinelta kutsun tulla vierailemaan Eden Parish -nimisessä yhteisössä, jonne siskotyttö on asettunut asumaan. Koska juttu haiskahtaa aika oudolta, Patrick ottaa mukaansa reportteri Samin (AJ Bowen) ja kameramies Jaken (Joe Swanberg). Tarkoitus on tehdä tutkivaa journalismia.

THE SACRAMENT portilla
Tervetuloa Eden Parishiin.

Kuten arvata saattaa, kameroita ei vastaanoteta yhteisöön järin sydämellisesti. Alkuhämminkien jälkeen miehet saavat kuitenkin luvan kuvata Eden Parishin mailla. Catherine (Amy Seimetz) esittelee ja ylistää yhteisöä. Hänen puheistaan selviää, että kaiken takana on uskonnollinen johtaja, pelkäksi Isäksi kutsuttu mies (Gene Jones).

Kun Sam ja Jake pääsevät tapaamaan Isää, käy ilmi, että tämä on on vanha, lihava ja vaivainen, mutta samalla äärimmäisen karismaattinen. Isää haastateltuaan Sam alkaa ymmärtää, miksi ihmiset ovat seuranneet johtajaansa Eden Parishiin. Yhteisö tarjoaa jokaiselle jotakin: henkisyyttä kaipaaville on uskonnollisuutta, yksinäisille yhteisöllisyyttä ja hipeille sekä minimalisteille teknologiasta ja muusta krääsästä vapaata elämää.

THE SACRAMENT haastattelu
Kaupunkilaiset pääsevät baastattelemaan Isää.

Tämä on tietenkin vain pintaa, jonka alla sykkii musta ja märkivä sydän. Kun kuorta on päästy vasta vähän raaputtamaan, konflikti laukeaa. Koskaan ei oikein edes selviä, mikä Eden Parishissa on tarkalleen ottaen vialla, sillä kaikki tapahtuu niin nopeasti. Isän hahmo jää suureksi kysymysmerkiksi. Ne kaikkein vaikeimmat – ja samalla mielenkiintoisimmat – seikat jäävät käsittelemättä.

Elokuva on rakennettu osittain found footage -kuvauksen varaan. Silti en kuvaisi The Sacramentia varsinaisesti found footage -elokuvaksi, sillä kuvauksesta vain melko pieni osa on selvästi elokuvan maailmassa taltioitua materiaalia. Ulkoisia, ”näkymättömiä” kamerakulmia on niin paljon, että found footage -vaikutelma kärsii ja laimenee lopulta melkein olemattomiin.

Jos itse lähtisin tekemään elokuvaa Jonestownista, ottaisin keskushenkilöksi jonkun Jonesin lähipiiristä. Esimerkiski Jim Jonesin vaimo Marceline Jones (joka menehtyi juotuaan muiden Jonestownin asukkaiden tavoin syanidin ja Flavor Aidin sekoitusta marraskuussa 1978) olisi tavattoman kiehtova henkilö elokuvan keskushahmoksi. Hän on tarpeeksi normaali, jotta häneen voi samastua, mutta kuitenkin tarpeeksi lähellä Jonesia, jotta hänen toimintansa ymmärtämisestä tulee haaste. The Sacramentin tuotantotiimi on puolestaan tarttunut siihen helpoimpaan mahdolliseen kerrontavinkkeliin eli valinnut yhteisön ulkopuolisen näkökulman. Ne oudot lahkolaiset, me normaalit. Ei kauhean kiinnostava tai haasteellinen lähestymistapa.

THE SACRAMENT catherine ja patrick
Sisko ja veli, Catherine ja Patrick.

The Sacrament jää siis melko intohimottomaksi kuvaukseksi joukko(itse)itsemurhan synnystä ja toteutuksesta. Elokuvaan mahtuu muutamia kiehtovia kohtauksia, joissa katsoja saa hetkeksi kosketuksen jonkun lahkolaisen sisimpään. Etenkin kohtaus, jossa juomasekoituksen valmistanut sairaanhoitaja katselee ruumiskasoja ympärillään, on pysäyttävä. Tilanne, jossa sisarukset Catherine ja Patrick kohtaavat toisensa viimeistä kertaa, on minun mielestäni elokuvan selvästi vaikuttavin hetki. Kaikki tuskin ovat kanssani samaa mieltä; joku varmasti näkee saman kohtauksen kornina ja koomisena.

Jäädään seuraamaan, mitä Ti West seuraavaksi tekee. Ensi vuonna ohjaajalta pitäisi tullakin ensi-iltaan länkkäri In the Valley of Violence. Jäädäänpä oottelemaan.

*****

Kirottu (2013) arvostelu – Mukiinmenevää riivausta

Kaikki ovat varmaankin nähneet The Amityville Horrorin (Yhdysvallat 1979)? Uskokaa tai älkää, mutta minä en ole. Katson sen kyllä ihan pian. Te, joille elokuva on tuttu, luultavasti muistatte, että kyseiseen tositapaukseen sotkeutui myös demonologipariskunta Ed ja Lorraine Warren. (Elokuvassa he eivät tosin käsittääkseni esiinny.) Warrenit olivat 1900-luvun loppupuolella melko tunnettuja ja hyvin kiisteltyjä hahmoja, jotka osallistuivat monien kummitustalojen ”puhdistamiseen” ja muihin vastaaviin projekteihin. Monissa Warrenien raportoimissa tapauksissa olisi hyvää ainesta kauhuelokuviin, ja onkin outoa, ettei niitä ole enempää tehty. Onko aika sitten ajanut kummitustalo- ja riivauskauhun ohi? Tiedä häntä. The Amityville Horrorin lisäksi olen törmännyt vain kahteen elokuvaan, jotka liittyvät Warrenien tutkimuksiin: The Haunting in Conneticut (Yhdysvallat 2009, en ole nähnyt enkä ole aivan varma kannattaako katsoakaan?) ja Kirottu (The Conjuring, Yhdysvallat 2013).

KIROTTU julkka
Kirottu (2013)
KIROTTU julkka 2
Jenkeissä käytetty promojulkka, mielestäni Suomessa käytettyä julkkaa paljon hienompi.

Viimeksimainittu pohjautuu Perronien perheen tapaukseen, jonka Warrenit ottivat hoitaakseen 1970-luvun alussa.  (Tapahtumista elokuvan taustalla voi lukea lisää täältä, mutta varoitan: spoilereita on luvassa!) Kirottu noudattelee klassista kummitustalojutun kaavaa: perhe muuttaa taloon, lapset näkevät jotain mitä vanhemmat eivät näe, tapahtuu lisää outoja, yöt muuttuvat pelottaviksi. Sitten haetaan apua manaajilta tai demonologeilta ja puhdistetaan taloa. Näinhän se homma aina menee, ei tule varmasti kellekään yllätyksenä.

En oikein tiedä, mitä tämäntyyppisistä kummitustalo/riivauselokuvista pitäisi ajatella. Juonikaava on niin vakiintunut ja eri elokuvat varioivat sitä niin vähän, että pointti tuntuu hiljalleen häviävän. Ne seikat, joissa nämä elokuvat eroavat toisistaan, ovat lukumäärältään vähäiset. Ilahtuisin, jos tätä kaavaa uskallettaisiin joskus rikkoa kunnolla ja kerrankin yllättää katsoja. (Hei lukijat, elokuvavinkkejä otetaan vastaan!)

Myös Kirottu noudattelee uskollisesti tätä peruskaavaa. Lisäksi mukana on se miellyttävä, hieman poikkeuksellinen piirre, että näkökulma on jaettu Warrenien demonologiperheen ja kummitustalossa asuvien Perronien välillä. Elokuva alkaa nimenomaan Warrenien tarinasta, ja Warreneihin se myös päättyy. Perronit ovat vain pieni palanen heidän tarinaansa, yksi monista tapauksista. Mitenkään tavaton tällainen ratkaisu ei toki ole, onhan pahantahtoisen voiman häätäjä keskeisessä roolissa jo kaiken riivauskauhun kuninkaassa eli Manaajassa (The Exorcist, Yhdysvallat 1973). Mukavaa vaihtelua joka tapauksessa – etenkin, kun otetaan huomioon, että Warrenit vaikuttavat elokuvassa todella sympaattiselta ja luotettavalta pariskunnalta. Roolitus on tehty niin hyvin, että päästäisin elokuvan Warrenit milloin tahansa manaamaan omaan olohuoneeseeni. (Kun elokuvaa katselee pidemmälle, Lorrainen holtiton mediumismi ja Warrenien yhteinen, harras roomalaiskatolisuus eivät ole omiaan herättämään luottamusta, mutta hei, nämähän ovat vain sivuseikkoja.)

KIROTTU-ed
Ed Warrenilla on hommia.

Myös Kirotun perhe on hivenen poikkeuksellinen. Isän ja äidin lisäksi perheeseen kuuluu viisi (!) tytärtä. Huh! Jos katsot elokuvaa porukalla, kannattaa heti alussa pistää pystyyn vedonlyönti siitä, kuka elokuvan hahmoista joutuu riivatuksi. Voin paljastaa, että oma veikkaukseni meni vikaan. Miksi ihmeessä tyttöjen määrää ei ole kutistettu pienemmäksi? Menin itse jatkuvasti sekaisin siitä, kuka oli tytöistä kukakin ja ketkä jakoivat keskenään makuuhuoneen. Kuka nyt oli se, joka puhui unissaan, ja kuka flirttailee Warrenien ääniteknikon kanssa? Beats me. Ilmeisesti tyttöjen lukumäärä on haluttu pitää viidessä, jotta elokuva pysyisi mahdollisimman uskollisena todellisuudelle. Yleensä vastustan henkeen ja vereen ratkaisuja, joissa ”tosiseikat” asetetaan muodollisen eheyden edelle, mutta tässä tapauksessa viiden tyttölapsen ratkaisu tuntuu perustellulta: Perronien tapaus saavutti ilmeisesti ainakaan Yhdysvalloissa sen verran tunnettuutta, että oli luontevaa ottaa koko tyttölauma mukaan myös elokuvaan.

KIROTTU-tytöt
Perronin kauniit tyttäret.

Kirottu onnistuu paikoin olemaan hyvin pelottava elokuva. Elokuvan paras ja karmivin vaihe on se, kun Perronien taloon liittyvä outous alkaa vasta nousta esille (as usual). Katsoja ei vielä tiedä, kuka ja mikä perhettä kiusaa. Siinä vaiheessa, kun Warrenit tulevat kuvioon mukaan, alkaa jännite jo lopahtaa, ja touhu menee liikaa tavanomaisen rymistelyn ja latinankielisen höpinän sekamelskaksi.

Kirottu on tämän lajityypin elokuvaksi pitkähkö, 112 minuuttia. Osa riivauselokuvista pystyy toki pitämään katsojaa otteessaan pidempäänkin (mainittu Manaaja kestää yli kaksi tuntia), mutta pitäisin itse niitä säännön vahvistavina poikkeuksina. Ehkä olisi kannattanut lopettaa tälläkin kertaa lyhyempään. Lopun kliimaksi, joka on elokuvan heikointa antia, tuntuu kestävän ikuisuuden. Muutoinkin elokuvassa on vähän turhan paljon kauhuelokuvan klisee-elementtejä: hitchcocklaisittain käyttäytyviä lintuja, lampea kummitustalon takana, pelottavaa vaatekaappia ja kellaria, nukkea, hirttoköyttä, soittorasiaa… Jos mukaan ottaa näistä pari ja keskittyy niihin, selvä juttu, mutta liika on liikaa. Välillä elokuva vaikuttaa samanlaiselta outojen juttujen sekalaiselta keräelmältä kuin Warrenien taloonsa haalima ”paranormaalien esineiden kokoelma”.

KIROTTU-veri
Tällaisenaan stilli tuo mieleen lähinnä menstruoivan KK-klaanilaisen, mutta oikeasti kohtaus on ihan taidokas. Vieressä lohduttelee Lorraine Warren.

Kokonaisuuden vaikuttavuutta syövät tietyt epäloogisuudet ja huolimattomuusvirheet. Etenkin kohtaukset, joissa jompikumpi tai molemmat vanhemmista sattuvat saapumaan juuri sopivasti kotiin keskellä yötä pelastamaan lapsensa kamalalta kummitukselta, eivät ole omiaan pönkittämään vaikutelmaa uskottavuudesta. Myös elokuvan found footage -tyyppiset kohtaukset hyvine kuvanlaatuineen nakertavat uskottavuutta. Lisäksi mukana on paljon pienempiä epäuskottavuuksia ja -loogisuuksia, mutta niitä ovat kauhuelokuvat (ja elokuvat ylipäätään) muutenkin täynnä, joten ne voi jo antaa anteeksi.

Kaikesta huolimatta Kirottu on lajityyppinsä edustajaksi aivan kelpo elokuva. En katsoisi uudestaan, mutta sainpa kimmokkeen kaivaa The Amityville Horrorin vihdoin käsiini.

Mutta miksi ihmeessä trailerissa soi Donovanin Hurdy Gurdy Man?

*****