En tähän mennessä ole ollut erityisen innoissani Ti Westin ohjauksista. The Innkeepers (Yhdysvallat 2011) on mielestäni valju, The House of the Devil (Yhdysvallat 2009) taas aika hölmö. Westin kontribuutio The ABCs of Death -antologiaelokuvaan (Yhdysvallat/Uusi-Seelanti 2012) puolestaan on ala-arvoisen huono. Silti kaiken hapuilun taustalla vaikuttaa olevan varsin lupaava ohjaajapersoona. En osaa sanoa, minne West on oikein menossa, mutta kunhan kokemusta karttuu ja oma ääni alkaa selkeämmin löytyä, voi luvassa olla varsin kiinnostavia elokuvia.

Westin ohjauksista ainakin nämä antologiahutut (The ABCs of Death ja paljon puhuttu V/H/S, jota en vieläkään ole katsonut)  ja The Innkeepers ovat saaneet ensiesityksensä Suomessa Night Visions -festareilla. Tänä vuonna kyseisillä festareilla esitettiin Westin uusin ohjaus eli The Sacrament (Yhdysvallat 2013), jonka pystyy slotittamaan kauhuelokuvaksi vain, jos genremääritelmän pitää väljänä. (Future Film julkaisi tovi sitten elokuvasta myös DVD:n sekä Blu-rayn. Myös VOD näyttää olevan saatavilla.)

The Sacrament vaikutti etukäteen yhdeltä viime vuosien kiinnostavimmista indie-elokuvista aiheensa vuoksi. Elokuvan juoni pohjautuu höllästi vuonna 1978 tapahtuneeseen Jonestownin massa(itse)murhaan, josta kaikki ovat varmaankin vähintään kuulleet. Koska kyseessä on elokuva, jonka tapahtumakulku pohjautuu tunnettuun historialliseen tapahtumaan, en oikein jaksa olla spoilerisensitiivinen. Spoilaantuuko Titanic, jos kerron, että laiva uppoaa? Spoilaantuuko Perikato, jos kerron, että Hitlerille käy huonosti? Jos vastasit kyllä, lopeta tämän tekstin lukeminen heti. (Spoilerit ja spoilerikammo ovat minulle rakkaita aiheita, joista olen kirjoittanut pidemmälti täällä.)

Kertauksen vuoksi: eräänä marraskuisena päivänä vuonna 1978 Guyanan Jonestownissa menehtyi 918 ihmistä, joista valtaosa kuului Kansan Temppeli -nimiseen lahkoon. Suurin osa kuoli syanidimyrkytykseen, loput luoteihin. Teknisesti myrkkyyn kuolleiden kuolinsyynä voidaan pitää itsemurhaa. Tosiasiassa lahkon jäsenillä ei tässä vaiheessa ollut edes nimellistä vapautta päättää omasta elämästään, ja niinpä tapauksen nimittäminen pelkäksi massaitsemurhaksi on kyseenalaista. Tapauksen yhteydessä yhdysvaltalaisia siviilejä kuoli niin suuri määrä, että vasta 9/11:n uhriluku peittosi Jonestownissa kuolleiden määrän.

Voitte varmaankin arvata, että Jonestown kiinnostaa minua. Jonestown on jotakin käsittämätöntä. Ensinnäkin minun on vaikea ymmärtää, miksi ihmiset lähtevät mukaan lahkotouhuihin. Mikä pastori Jim Jonesissa ja hänen kommunisminsekaisessa tulkinnassaan kristinukosta oli niin upeaa, että ihmiset seurasivat häntä Yhdysvalloista takapajuiseen Guyanaan? Monia Jonesin korostamista arvoista, kuten antirasismia ja yhteisöllisyyttä, pidetään nykyään yleisesti varsin korkeassa asemassa. Edes antikapitalismi ja anti-imperialismi eivät kuulosta kovin vaarallisilta asioilta. Silti on vaikea ymmärtää, miksi lahkon jäsenet eivät tyytyneet ajamaan näitä arvoja osana yhteiskuntaa, vaan möivät omaisuutensa muuttaakseen eteläamerikkalaiseen hökkelikylään. Eikö anti-imperialistisesta vakaumuksesta voisi toteuttaa vähän vähemmän ehdotonta versiota?

Vielä kiinnostavampaa on se, mikä sai Jonesin tuhoamaan omat luomuksensa – Jonestownin ja Kansan Temppelin – täysin tietoisesti ja tarkoituksellisesti. Omat veikkaukseni liittyvät lähinnä vääristyneeseen valtakäsitykseen, ehkä myös jonkinasteiseen persoonallisuushäiriöön. (Yleensä en ole kovinkaan innostunut selittämään julmia tekoja persoonallisuushäiriöillä, mutta Jonesin kohdalla olisi vaikea olla huomioimatta hänen narsistiseen persoonallisuushäiriöön viittaavia piirteitään.)

Nämä kysymykset ovat kiinnostavia juuri siksi, että niihin vastaaminen tuntuu ainakin ensalkuun täysin mahdottomalta. Kuinka samastua Jim Jonesiin, hänen lähipiirinsä ja kaikkiin Kansan Temppelin jäseniin? Koska juuri tämä on minun mielestäni tapauksessa kiinnostavaa, oletin, että The Sacramentissa olisi pyritty selventämään ja tulkitsemaan tapauksen taustoja tältä kannalta.

Väärin meni.

The Sacramentissa keskeisin ero Jonestownin tositapahtumiin on tapahtuma-ajassa. Elokuva sijoittuu vuoteen 2013, siis digitaalisen videokuvauksen aikaan. Toinen keskeinen ero on yhteisön koossa: The Sacramentissa kuvatun Eden Parishin massa(itse)murhassa menehtyy vain 167 ihmistä. (Veikkaan, että tämä johtuu avustajien määrästä: on hankala saada kasaan useita satoja ihmisiä näyttelemään ruumiita.) Tapahtumia kuvataan newyorkilaisen lehtiryhmän näkökulmasta. Muotikuvaaja Patrick (Kentucker Audley) saa siskoltaan Catherinelta kutsun tulla vierailemaan Eden Parish -nimisessä yhteisössä, jonne siskotyttö on asettunut asumaan. Koska juttu haiskahtaa aika oudolta, Patrick ottaa mukaansa reportteri Samin (AJ Bowen) ja kameramies Jaken (Joe Swanberg). Tarkoitus on tehdä tutkivaa journalismia.

Kuten arvata saattaa, kameroita ei vastaanoteta yhteisöön järin sydämellisesti. Alkuhämminkien jälkeen miehet saavat kuitenkin luvan kuvata Eden Parishin mailla. Catherine (Amy Seimetz) esittelee ja ylistää yhteisöä. Hänen puheistaan selviää, että kaiken takana on uskonnollinen johtaja, pelkäksi Isäksi kutsuttu mies (Gene Jones).

Kun Sam ja Jake pääsevät tapaamaan Isää, käy ilmi, että tämä on on vanha, lihava ja vaivainen, mutta samalla äärimmäisen karismaattinen. Isää haastateltuaan Sam alkaa ymmärtää, miksi ihmiset ovat seuranneet johtajaansa Eden Parishiin. Yhteisö tarjoaa jokaiselle jotakin: henkisyyttä kaipaaville on uskonnollisuutta, yksinäisille yhteisöllisyyttä ja hipeille sekä minimalisteille teknologiasta ja muusta krääsästä vapaata elämää.

Tämä on tietenkin vain pintaa, jonka alla sykkii musta ja märkivä sydän. Kun kuorta on päästy vasta vähän raaputtamaan, konflikti laukeaa. Koskaan ei oikein edes selviä, mikä Eden Parishissa on tarkalleen ottaen vialla, sillä kaikki tapahtuu niin nopeasti. Isän hahmo jää suureksi kysymysmerkiksi. Ne kaikkein vaikeimmat – ja samalla mielenkiintoisimmat – seikat jäävät käsittelemättä.

Elokuva on rakennettu osittain found footage -kuvauksen varaan. Silti en kuvaisi The Sacramentia varsinaisesti found footage -elokuvaksi, sillä kuvauksesta vain melko pieni osa on selvästi elokuvan maailmassa taltioitua materiaalia. Ulkoisia, ”näkymättömiä” kamerakulmia on niin paljon, että found footage -vaikutelma kärsii ja laimenee lopulta melkein olemattomiin.

Jos itse lähtisin tekemään elokuvaa Jonestownista, ottaisin keskushenkilöksi jonkun Jonesin lähipiiristä. Esimerkiski Jim Jonesin vaimo Marceline Jones (joka menehtyi juotuaan muiden Jonestownin asukkaiden tavoin syanidin ja Flavor Aidin sekoitusta marraskuussa 1978) olisi tavattoman kiehtova henkilö elokuvan keskushahmoksi. Hän on tarpeeksi normaali, jotta häneen voi samastua, mutta kuitenkin tarpeeksi lähellä Jonesia, jotta hänen toimintansa ymmärtämisestä tulee haaste. The Sacramentin tuotantotiimi on puolestaan tarttunut siihen helpoimpaan mahdolliseen kerrontavinkkeliin eli valinnut yhteisön ulkopuolisen näkökulman. Ne oudot lahkolaiset, me normaalit. Ei kauhean kiinnostava tai haasteellinen lähestymistapa.

The Sacrament jää siis melko intohimottomaksi kuvaukseksi joukko(itse)itsemurhan synnystä ja toteutuksesta. Elokuvaan mahtuu muutamia kiehtovia kohtauksia, joissa katsoja saa hetkeksi kosketuksen jonkun lahkolaisen sisimpään. Etenkin kohtaus, jossa juomasekoituksen valmistanut sairaanhoitaja katselee ruumiskasoja ympärillään, on pysäyttävä. Tilanne, jossa sisarukset Catherine ja Patrick kohtaavat toisensa viimeistä kertaa, on minun mielestäni elokuvan selvästi vaikuttavin hetki. Kaikki tuskin ovat kanssani samaa mieltä; joku varmasti näkee saman kohtauksen kornina ja koomisena.

Jäädään seuraamaan, mitä Ti West seuraavaksi tekee. Ensi vuonna ohjaajalta pitäisi tullakin ensi-iltaan länkkäri In the Valley of Violence. Jäädäänpä oottelemaan.

*****