Mikäs se tällainen elokuvablogi on, jossa ei kokonaiseen viikkoon kirjoiteta elokuvista? Lupaan, että ensi viikolla palataan aiheeseen, mutta nyt ohjelmassa on jotain ihan muuta. Tänään tulee nimittäin kuluneeksi kymmenen vuotta John Balancen (1962–2004) kuolemasta. Sen kunniaksi kirjoitan hieman Coilista.

Voisin kirjoittaa Coilista erittäin henkikohtaisella tavalla, esimerkiksi kertoa surrealistisista kokemuksistani Time Machines -levyn parissa. Tulisin tuolloin kuitenkin kertoneeksi ehkä enemmän itsestäni kuin Coilista. Voisin rustata myös varsin perinteisen ja kuivakan bändiesittelyn, mutta sellainen löytyy Wikipediastakin. Siispä valitsen lähestymistapani jostain näiden ääripäiden väliltä.

Tutustuin Coiliin kevyesti hieman legendarisen Suomen-keikan jälkeen, ehkä jo vuonna 2005. Kuitenkin ilmeisesti vasta keväällä 2006 hoksasin, mistä jutussa on kyse. Tuossa vaiheessa Balance oli jo kuollut ja bändi lakannut olemasta, mikä ei tosin estänyt silloin eikä estä edelleenkään uusia levyjä ilmestymästä. Eräs ystäväni (joka taitaa nykyään olla aivan yhtä kuollut kuin John Balance) lähetti minulle Messengerin kautta yksinäisinä yön tunteina muutaman Coilin kappaleen, joista ensimmäinen oli muistaakseni Batwings (A Limnal Hymn). ”Kuuntelet sen sitten kokonaan”, hän ohjeisti. ”Ei se ole alusta loppuun sellaista piipitystä.”

Korvani oli tosin tuossa vaiheessa jo melko tottunut noisen, experimentalin ja dark ambientin ajoittain varsin raastaviin äänimaailmoihin, joten tällainen kokeellinen äänenkäyttötapa ei suinkaan ollut minulle mitään uutta. Silti piipitys kuulosti aluksi lähinnä rasittavalta. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun piippaus oli vaihtunut Balancen maalailevaan, sanattomaan lauluun, olin jo aivan myyty. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin aloittanut bändiin tutustumisen 80-luvun huomattavasti levottomammasta ja teollisemmasta tuotannosta. Olen edelleen sitä mieltä, että Batwings on ehkäpä Coilin paras kappale.

Siitä se sitten lähti. Haalin pikaisesti käsiini Coilin tuotannosta sen minkä sain. Oikeastaan heti alusta asti oli selvää, että nimenomaan myöhäiskauden ambientahtava experimental-Coil miellyttäisi minun korvaani kaikkein eniten. Sitä enemmän kirveleekin ajatella, millaisiin sfääreihin Coil olisi voinut kohota, ellei yhtyeen toimina olisi tyssännyt Balancen kuolemaan. Bändin varhaisemmat julkaisut sisältävät nekin helmiä, mutta itse en osaa nähdä 80-luvun ja 90-luvun alun tuotantoa muuna kuin mutkittelevana polkuna kohti 90-luvun lopun ja 2000-luvun täydellisyyttä hipoviin albumeihin.

Coil syntyi 80-luvun alussa osana vielä muotoaan hakevaa industrial- ja meluskeneä. Perustajajäsenet John Balance ja Peter Chrisopherson kuuluivat ennen Coilin syntyä jonkin aikaa Psychic TV:n riveihin. Christopherson oli lisäksi vaikuttanut aiemmin Throbbing Gristlessä. Ensimmäinen EP, vuonna 1984 julkaisu How to Destroy Angels, on maalailevaa rituaaliambientia. Kannessa äänitettä luonnehditaan sanoilla ”ritual music for the accumulation of male sexual energy”, minkä voi nähdä määrittelevän jossain määrin Coilin koko tuotantoa.

Onneksi Coil ei kuitenkaan jäänyt pelkäksi rituaaliambientiksi, vaan kuori nahkaansa jo 80-luvulla niin intensiivisesti, että veri lensi. Vuonna 1985 julkaistu single Tainted Love on varmaankin Coilin uran sisäsiistein julkaisu. Samalla se oli maailmanhistorian ensimmäinen musiikkijulkaisu, jonka tuotot lahjoitettiin AIDS-työn edistämiseen. Vaikka musiikillisesti How to Destroy Angels ja Tainted Love ovat varsin erilaisia kokonaisuuksia, niitä yhdistävät varsin eksplisiittiset viittaukset homoseksuaalisuuteen.

Se, että Balance ja Christopherson olivat pariskunta, ei suinkaan ollut mikään salaisuus. Homoseksuaalisuus kehystää Coilin musiikkia selvästi. Bändin musiikki ja julkisuuskuva eroavat kuitenkin stereotyyppisistä homopopittelijoista kuin cargopantsit glittersortseista. Erotuksena 90-iloisen muotihomon arkkityyppiin Coil hehkuu negatiivisina tai pelottavina pidettyjä asioita: sairautta, hallusinaatioita, mädännäisyyttä, surua, kuolemaa. Ei sinänsä mikään ihme, sillä 80-luvun lopulla bändin lähipiiristä moni oli kuolemaisillaan AIDSiin. Samoihin aikoihin jäsenet itse tekivät kunnianhimoisia huumekokeiluja. Ylipäätään Margaret Thatcherin Englanti taisi noihin aikoihin olla aika ankee paikka asua. Ei siis varsinaisesti ole mikään ihme, että Coilin teemat olivat 80-luvulla mitä olivat.

Coil imi toki voimaansa muualtakin kuin homoseksuaalisuudesta ja huumeista. Musiikilliset esikuvat löytyvät klassisesta minimalismista krautrockin kautta aina varhaisiin melu- ja kolinabändeihin. Kaikki tämä on pienellä yrittäisellä kuultavissa Coilin levyiltä. Yksi syy sille, miksi Coil on ehkäpä maailman paras bändi, on juuri sen monipuolisuus – ja se, että melkein mitä mitä Coil ikinä päättääkään tehdä, se tekee sen hyvin.

Eräs selkeimmistä ei-musiikillisista Coiliin vaikuttaneista tahoista on okkültisti-taikuri Aleister Crowley. Heti Batwingsin alussa kuultava kuiske (”The Key to joy is disobedience”) on helppo tunnistaa sitaatiksi Crowleyn Hymn to Lucifer -runosta. Tainted Love -videossa näkyvä ”Love is the Law, Love under Will” -sitaatti on myös perus-Crowleyta. Crowleyn vaikutuspiiriin antautuneista taiteilijoista varsin moni erottuu edukseen; Coilin lisäksi esimerkeiksi voi mainita ainakin Current 93:n ja elokuvaohjaaja Kenneth Angerin, jonka Lucifer Rising -lyhäri on kiistatta yksi maailman parhaista elokuvista. Lyhyt juttu Colin suorista okkvlt-lainoista löytyy täältä.

Bändillä on tiettyjä kytköksiä myös elokuvaan. Ensimmäinen silta tähän suuntaan syntyi vuonna 1985, kun Coil teki sondtrackin Derek Jarmannin elokuvaan The Angelic Conversation (joka vaikuttaa niin paksulta videotaiteelta, etten vieläkään ole pystynyt katsomaan elokuvaa kokonaan). Coilin musiikkia kuullaan myös Jarmannin viimeiseksi jäänessä Blue-elokuvassa (1993). (Myös Jarmann kuoli, muuten, AIDSiin – vain muutama kuukausi Bluen ilmestymisen jälkeen.) Clive Barker puolestaan teetätti bändillä soundtrackin ensimmäiseen Hellraiseriin (1987). Soundtrackia ei kuitenkaan käytetty valmiissa elokuvassa, mikä on sääli, sillä Coilin musiikki olisi todennäköisesti tehnyt Hellraiserista vieläkin omaperäisemmän kauhuelokuvan. (Onneksi Coilin musiikki julkaistiin The Unreleased Themes for Hellraiser -nimisenä albumina.) Lisäksi Coil teki 90-luvun alussa musiikit Gay Man’s Guide to Safer Sex -dokumenttiin. Kuulostaa vitsiltä, mutta totta se on.

Coilin materiaalisten levyjen saatavuus on varsin huono, eikä tuotantoa löydy ainakaan tällä hetkellä esimerkiksi Spotifysta tai Deezeristä paria murua lukuun ottamatta oikeastaan yhtään. Alkupään tuotannon vinyyliversioita olen bongaillut ja ostellut sieltä täältä, mutta harkitsen vakavasti niiden poismyymistä, sillä ei niitä tule juuri kuunneltua. Sen sijaan myöhäistuotannon huippujulkaisujen eli Musick to Play in the Darkin kahden volyymin ja The Ape of Naplesin vinyylijulkaisuista näen joskus unia. Näiden levyjen CD-painoksista saa maksaa yleensä useita kymmeniä euroja, vaikka kyse olisi miten huonokuntoisista kappaleista. Vinyylien hinnat liikkuvat useissa sadoissa euroissa, mikä on toistaiseksi ylittänyt oman kipukynnykseni. Toisaalta olen hyvin kiinnostunut siitä, miltä juuri nämä kolme levyä kuulostavat vinyyliltä, ja uskon, että näiden levyjen syville, kumisevan muhkeille äänille vinyyliformaatti tekee mahdottoman hyvää.

En tiedä, kuinka moni Coilin ystävä mieltää bändin albumeita ns. teemalevyiksi – itse en oikein osaa levyiltä yhtenäisiä teemoja löytää. Poikkeuksen tekee bändin viimeinen varsinainen studiolevy, vuonna 2005 julkaistu The Ape of Naples. Kyseinen albumi kertoo (minun tulkintani mukaan) miehestä, joka tietää kuolevansa pian. Balance kuoli tapaturmaisesti, joten on hankala sanoa, liittyikö The Aple of Naplesin lyriikoiden syntyyn jonkinlaisia Balancen ennakkoaavistuksia hänen oman elämänsä pikaisesta päättymisestä. (Ymmärtääkseni albumin lyriikat ovat lähtöisin nimenomaan Balancen kynästä.)

Kirjoitin aiemmin, että Batwings on ehkäpä Coilin paras kappale. Sana ”ehkäpä” on mukana siksi, etten vieläkään ole osannut valita sen ja The Ape of Naplesin avausraidan eli Fire of the Mindin välillä. Kyseisessä kappaleessa levyn kuolemateema tulee kenties kaikkein selkeimmin esille: ”Does death come alone or with eager reinforcements?”

Vaikka Fire of the Mind koluaa ihmispsyyken syvimpiä kerroksia, on sen äänimaailmassa samanaikaisesti lähes naurettavaa muovisuutta ja halpuutta (alun enkelikuoro varmaankin tulee suoraan halvan kosketinsoittimen sisuksista). Sama halpuuden ja syväluotaavuuden yhdistelmä toteutuu myös levyn päätösraidassa, joka muodostaa jonkinlaisen vastinparin Fire of the Mindille: Are You Being Served? -sitcomin tunnusmusiikkia varioiva Going Up kertoo näennäisesti siitä, mitä kaikkea tavaratalon asiakas näkee kivutessaan ostosparatiisin liukuportaita yhä ylemmäs. Balance kuiskii kuitenkin väliin jotain, mistä voidaan päätellä, että kyse ei oikeasti ole liukuportaiden kiipeämisestä, vaan aivan toisenlaisesta matkasta:

Are you ready to go now? It just is.

Kuunnelkaa Coilia. It just is.