Neofolk-poimintoja, osa 3: Ranska ja Italia

Alkuun teaseri: tämä teksti sisältää maininnan bändistä, jonka diskografiaan kuuluu maailman paras albumi. Voitte miettiä, mitä tarkoitan. Suunnitelmissani on ollut jo pitkään kirjoittaa kyseisen albumin ylistykseksi oma postauksensa – ja kun tämä on nyt sanottu ääneen, on minun ryhdyttävä luonnostelemaan tuota tekstiä. Palataan asiaan syksymmällä.

Blogissa on mennäviikkoina paneuduttu jo Ison-Britannian ja saksankielisen kulttuurialueen neofolkiin. Nyt on vuorossa romaaninen kielialue, käytännössä Ranska ja Italia. Jostain syystä Espanjassa ja Portugalissa ei ole innostuttu genrestä; mieleeni ei tule äkkiseltään yhtäkään näistä maista ponnistavaa neofolk-bändiä. Kertokaa te, jotka olette minua viisaampia: olenko missannut jotakin?

Ranskassa neofolk liukuu tyypillisesti neoklassisen suuntaa. Ero saksalaisiin ja englantilaisiin bändeihin on melkoinen: akustista kitaraa ei kuulla kuin satunnaisesti, ja koneellisesti tuotetut äänet dominoivat soundimaailmaa. Yhteistä etenkin itävaltalaisbändien kanssa on martial industrial -vaikutteiden runsas määrä ja terhakas rumpujen käyttö.

derniere volonte
Geoffrey D. / Dernière Volonté

Merkittävin ranskalainen neofolk-bändi on vuonna 1995 perustettu yhden miehen orkesteri Dernière Volonté, jonka tuotanto on rikas ja monipuolinen. Bändin varhaisimpien julkaisujen äänimaailmaa leimaavat vahvat dark ambient -vaikutteet. Tältä kaudelta voin suositella erityisesti Commémoration-kokoelmaa, joka julkaistiin vasta vuonna 2004 mutta jonka materiaali on peräisin pääosin vuosituhannen vaihteen tienoilta. Kokoelman yksittäisistä kappaleista nostan esille Les Armes du Tempsin.

Dernière Volontén tärkein yksittäinen levy lienee Les Blessures De l’Ombre (2003). Jos bändiltä pitäisi suositella vain yhtä levyä, olisi se tämä. Tällä levyllä dark ambient -fiilistelyt unohdettiin ja siirryttiin selvästi keveämpään, neoklassisvetoiseen ilmaisuun. Minulle Les Blessures De l’Ombre on talvilevy: erityisesti Souvenirs de Demain -kappale kiteyttää hyvin aurinkoisille helmikuun pakkaspäiville ominaisen, seesteisen fiiliksen. Myös levyn nimikappaleen tunnelma on eteerisyydessään upea.

Bändin myöhempi tuotanto on tunnelmaltaan kevyempää, jopa tanssittavaa. Neoklasarivaikutteista on siirrytty military popin ja jopa syntikkapopin suuntaan. Taas voidaan aivan oikeutetusti kysyä, miksi ihmeessä tätä pitäisi kutsua neofolkiksi, kun musiikissa ei ole edes nimeksi folk-elementtejä. Oma suosikkini bändin myöhemmistä julkaisuista on Mon Meilleur Enemi (2012), jonka kuuntelin jo ilmestymisvuonna puhki. Erityisesti Loin du Brouillard -raita on todella vetävä. Se on tuossa alla. Mahtava biisi. Kuunnelkaa.

Samaan hengenvetoon täytyy mainita tunnelmaltaan hieman tummasävyisempi L’Appel, joka on julkaistu ainoastaan parilla kokoelmalevyllä. Ja kyllä, myös ennen Mon Meilleur Enemiä ilmestyneet Devant le Miroir (2006) ja Immortel (2010) ovat todella hyviä levyjä. – Ei tarvinne erikseen sanoa, että Dernière Volonté on ollut parin viime vuoden ajan selvästi eniten kuuntelemani neofolk-bändi.

Tässä yhteydessä on paikallaan mainita eräästä toisestakin ranskalaisbändistä. Vuonna 1986 toimintansa aloittanut Les Joyaux de la Princesse edustaa lajityypin puolesta pikemminkin dark ambientia ja industrialia, ei niinkään neofolkia. Bändi on kuitenkin kuvastonsa ja yhteystyökuvioidensa myötä hyvin lähellä neofolkia, joten käsitellään sitäkin lyhyesti.

LJDLP
Erik Konofal / Les Joyaux de la Princesse

Yhden miehen orkesteri Les Joyaux de la Princesse on tehnyt kaksi merkittävää kollaboraatiojulkaisua tunnettujen neofolk-bändien kanssa. Death in Junen kanssa toteutettu, eteerinen Östenbräun (1989) oli oma ensikosketukseni LJDLP:n musiikkiin. Valtavirtaiseen musiikkiin leimautuneet pitävät sen äänimaailmaa varmasti hattaraisena, keinotekoisena ja halpana. Östenbraünissa välttämättömyydestä on tehty hyve: rosoinen ja ”ohut” äänen pinta kuuluu kokonaisuuteen. (Sama ajatus pätee esimerkiksi moniin black metal -klassikoihin, joiden tuhnuisuus saa herkemmät kuulijat oksentamaan.) – Östenbräunia ei taida löytyä kokonaisuudessaan Youtubesta, mutta Östenmarsch-kappaleen kuuntelemalla saa aika hyvän käsityksen levyn luonteesta.

Bändin toinen merkittävä neofolk-kollaboraatio on Blood Axisin (josta lisää juttua myöhemmin) kanssa tehty Absinthe – La Folie Verte -albumi (2002). Levy on, kuten nimikin kertoo, omistettu vihreäksi keijuksi kutsutulle juomalle eli absintille, joka nautti vielä tänäkin päivänä jokseenkin kyseenalaista mainetta. Absinttitouhuja nuorempana jonkin verran harrastaneena voin kertoa, että albumin tunnelma kuvaa juoman esiin manaamia fiiliksiä varsin hyvin. Maistiaiseksi suosittelen raitaa Minutes d’Absinthe.

oes
Deraclamo & Leithana / Ordo Equitum Solis

Italialais-ranskalainen Ordo Equitum Solis kuuluu ikänsä puolesta neofolkin ensimmäiseen aaltoon: bändi perustettiin jo 80-luvun lopulla ja julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 1990. OES ehti tehdä puolen tusinaa erinomaista albumia ennen kuin hajosi vuonna 2001. Pitkän hiljaiselon jälkeen bändi kokosi rivinsä vuonna 2010 ja on tehnyt sen jälkeen levynkin. Valitettavasti reunionin jälkeen julkaistu Killing Time, Killing Love (2013) on bändin kehnoin albumi.

Koska Ordo Equitum Solisin lyriikoissa käytetään paljon latinaa ja italiaa, luulin bändiä pitkään läpeensä italialaiseksi. Tosiasiassa laulaja Leithana on ranskalainen. Kuten moniin Death in Junen julkaisuihin ja vaikkapa Forsetin Jenzigiin, minulla on voimakas tunneside lähes kaikkiin Ordo Equitum Solisin albumeihin. Assosioin bändin musiikin ennen kaikkea kevääseen.

Youtubesta ei valitettavasti löydy Ordo Equitum Solisin levykokonaisuuksia, joten joudutte tyytymään irtoraitoihin. Ensikosketukseni bändin musiikkiin sain neofolkin historiaa esittelevän Looking For Europe -kokoelmalevyn (2005) kautta. Kyseiselle kokoelmalle oli valittu Playing with Fire -kappale vuonna 1994 julkaistulta Paraskénia-albumilta.

Toinen OES-lempparini, De Fortuna, on peräisin debyyttilevy Solstitii Temporis Sensvsilta. De Fortunasta on julkaistu Paraskénialla riehakkaampi, minun mielestäni parempi versio, mutta sitä ei näytä löytyvän Youtubesta.

ianva
Ianva

Vuonna 2003 perustettu, neofolkin kolmanteen aaltoon lukeutuva italialainen Ianva kuuluu niihin bändeihin, joita tunnetaan Suomessa niin huonosti että hävettää. Olen saanut sen käsityksen, että bändi ei ylipäätään nauti kovinkaan suurta tunnettuutta missään Italian rajojen ulkopuolella.

Neofolkissa asiat on lupa tehdä tuhnuisilla soundeilla ja ilman minkäänlaista virtuositeettia. Tarvitaan vain mies ja kitara, ja ehkä perkussiot tai jokin kone, jonka nappia voi keikalla vääntää. Ianva on valinnut toisen tien. Se soittaa musiikkiaan huolella, taitavasti ja isolla joukolla. Jäseniä bändissä on lähes kymmenisen, joista laulajia kaksi.

Sekä Ianvan musiikissa että levyjen visuaalisessa ilmeessä on voimakas nostalginen sävy. Äänimaailmaa ja lyriikoita leimaa ennen kaikkea italialaisuus. Luonnehdinta kuulostaa epämääräiseltä, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan, kun kuuntelette Ianvaa ja vertaatte sitä vaikkapa Spiritual Frontiin, josta lisää alempana. Lyriikoissa käsitellään Italian historiaa ja tunnettuja italialaisia henkilöitä, muun muassa Gabriele d’Annunziota, Pier Paolo Pasolinia (josta myös Coil on tehnyt erinomaisen kappaleen) ja elokuvanäyttelijä Luisa Feridaa.

Suosikkini Ianvalta on Luisa Feridasta kertova kappale. Sen jälkeen kannattaa tsekata bändin versio Jaqcues Brelin Amsterdamista. Jos minulta kysytään, Ianvan versio pesee alkuperäisen mennen tullen.

Italialaisista neofolk-orkestereista puhuttaessa ei saa ohittaa mainittua Spiritual Frontia, jonka Simone ”Hellvis” Salvatori perusti vuonna 1999. Spiritual Front tunnetaan nykyään lähinnä goottien söpönä ja menevänä neofolk-lellikkinä, mutta kun katsoo vähän tarkemmin, huomaa, että bändin tuotantoon mahtuu myös toisenlaista materiaalia. Koin itse hurjan Spiritual Front -sekoamisen melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten, kun sain käsiini bändin Nihilist-EP:n ja Ordo Rosarius Equilibrion kanssa tehdyn Satyriasis-splitin (terveisiä vaan sinne Torn… eiku eh, siis Jyväskylään!). Hullaannuin Spiritual Frontiin samalla raivolla kuin Death in Juneen pari vuotta aikaisemmin.

spiritual front simone
Simone Salvatori / Spiritual Front

Bändin varhaistuotannoissa on miellyttävää rosoisuutta ja nahkeutta. Suosittelen tsekkaamaan erityisesti vuonna 1999 julkaistun Songs for the Will -debyyttialbumin (1999) ja sen The Devourment of Will -raidan. Kyseinen kappale on tavallaan SF:n lyyrinen huipentuma. Nimestään huolimatta Spiritual Front pysyttelee hyvin kaukana henkisistä aiheista – tätä kappaletta lukuun ottamatta (We will taste the death / And in the death the conquest of the will). Kannattaa kuunnella myös Open Wounds -albumilla (2013) julkaistu uusintaversio. (Mä muuten luulin pitkään, että Songs for the Willin kansi esittää jättimäistä ruusua ja ihmisen torsoa. Tajusin vasta noin vuosi sitten, että torsoksi luulemani möhkäle onkin pehmopupu.)

Seuraava täyspitkä Nihilist Cocktails for Calypso Inferno (2001) toimii paperilla paremmin kuin käytännössä, mutta mahtuupa sillekin muutama erinomainen kappale: moneen otteeseen kierrätetty Soulgambler (Calypso Inferno -versiota ei valitettavasti löydy Youtubesta, itkunyyh!) sekä We Could Fail Again.

Oma suosikkini bändiltä on Nihilist-EP (2003), joka uhkaavasta nimestään huolimatta sisältää lähinnä hyvin perinteisiä, popahtavia rakkaus(tai ”rakkaus”)lauluja. Tällä levyllä bändin työkaluihin ilmestyi uusia elementtejä, jotka tekivät konseptista kahteen aiempaan levyyn verrattuna huomattavasti helpomman lähestyä: piano ja jousisoittimet. Toinen keskeinen muutos liittyy Salvatorin äänenkäyttöön. Aiemmilla levyillä on tyydytty lähinnä spoken word -tyyppiseen ilmaisuun, Nihilistillä sen sijaan aletaan laulaa. Hyvä niin, sillä Salvatorilla on syvä ja lennokas lauluääni:

Bändi nousi ”suuren yleisön” tietoisuuteen vasta vuonna 2007 Armageddon Gigolo’ -albumin julkaisun myötä. Selitys suosion kasvulle taitaa löytyä lähinnä kaikkien maailman Tampereiden suunnalta: Armageddon Gigolo’n myötä gootit löysivät Spiritual Frontin. (Minun mielestäni Armageddon Gigolo’ on parin vanhan kappaleen uusintaversioita lukuun ottamatta suorastaan surkea levy, joten eipä siitä enempää.) Uudemmista levyistä suosittelen Roma Rotten Casinoa (2010), jonka kappaleet ovat hyvin meneviä – vai mitä sanotte tästä?

Joku ehkä ihmettelee, miksi ”henkiseksi etulinjaksi” itseään nimittävä bändi viljelee nimistössään niin runsaasti viittauksia nihilismiin. Bändi jopa luonnehtii musiikkiaan sanoilla ”Nihilist Suicide Pop”. Eikö tämä ole jossakin määrin ristiriidassa kaikenlaisen henkisyyden kanssa? Niinhän sitä luulisi, mutta eipä tämä lopulta tee kummoistakaan solmua bändin konseptiin. Henkilökohtaisesti minun on erittäin vaikea nähdä Spiritual Frontin musiikissa mitään henkistä sen enempää kuin nihilististäkään. Jostain syystä tätä Nihilist Suicide -leimaa halutaan silti roikottaa mukana. Tosiasiassa osuvampi nimitys bändin musiikille olisi vaikkapa ”Hedonist Saliva Pop”. Paradoksaalistahan tämä on: monille neofolk-bändeille on ominaista kiinnostus erinäisiä henkisyyden piiriin laskettavia ilmiöitä kohtaan, ja sitten Spiritual Front -nimen takaa löytyykin vain muodokkaita pop-balladeja, vapaamielistä seksuaalisuutta ja litrakaupalla salivaa. Ei se bändiä pahenna, mutta nimen perusteella voisi odottaa jotain muuta.

Kuten jo mainitsin, tutustuin Spiritual Frontiin ruotsalaisen Ordo Rosarius Equilibrion kanssa tehdyn Satyriasis – Somewhere Between Equilibrium And Nihilism -splitin (2005) myötä. Eräs kaverini on todennut, että Satyriasis on parasta, mitä kumpikaan bändi on koskaan tehnyt. Ainakin OREn osalta tähän on helppo yhtyä. Spiritual Front ei tosin tehnyt splitiä varten juuri lainkaan uutta materiaalia, vaan lähinnä kierrätti levylle Nihilist-EP:llä julkaistuja biisejä.

OREa ja Spiritual Frontia yhdistää yletön erotiikan ja seksuaalisuuden korostaminen, jota mikään muu neofolk-bändi ei harrasta ainakaan samassa mittakaavassa. Tämä elementti nousee hallitsevaksi erityisesti OREn Satyriasis-biiseillä, josta esimerkkinä olkoon alle upotettu Three is an Orgy, Four is Forever. Tarkkakorvaiset bongaavat biisistä elokuvaviittauksen. Jos tämä kolahtaa, kannattaa toki tsekata myös Hell Is Where The Heart Is – The Gospel of Tomas (jälleen leffasitaattia luvassa) ja Dreaming of My Scarlet Woman (jonka olen linkittänyt blogiin ennenkin).

Hups: nyt eksyttiin pohjoismaiden puolelle! Jatketaan niistä seuraavassa osassa.

Does death come alone? RIP John Balance

Mikäs se tällainen elokuvablogi on, jossa ei kokonaiseen viikkoon kirjoiteta elokuvista? Lupaan, että ensi viikolla palataan aiheeseen, mutta nyt ohjelmassa on jotain ihan muuta. Tänään tulee nimittäin kuluneeksi kymmenen vuotta John Balancen (1962–2004) kuolemasta. Sen kunniaksi kirjoitan hieman Coilista.

John Balancella oli komea parta.
John Balancella oli komea parta.

Voisin kirjoittaa Coilista erittäin henkikohtaisella tavalla, esimerkiksi kertoa surrealistisista kokemuksistani Time Machines -levyn parissa. Tulisin tuolloin kuitenkin kertoneeksi ehkä enemmän itsestäni kuin Coilista. Voisin rustata myös varsin perinteisen ja kuivakan bändiesittelyn, mutta sellainen löytyy Wikipediastakin. Siispä valitsen lähestymistapani jostain näiden ääripäiden väliltä.

Tutustuin Coiliin kevyesti hieman legendarisen Suomen-keikan jälkeen, ehkä jo vuonna 2005. Kuitenkin ilmeisesti vasta keväällä 2006 hoksasin, mistä jutussa on kyse. Tuossa vaiheessa Balance oli jo kuollut ja bändi lakannut olemasta, mikä ei tosin estänyt silloin eikä estä edelleenkään uusia levyjä ilmestymästä. Eräs ystäväni (joka taitaa nykyään olla aivan yhtä kuollut kuin John Balance) lähetti minulle Messengerin kautta yksinäisinä yön tunteina muutaman Coilin kappaleen, joista ensimmäinen oli muistaakseni Batwings (A Limnal Hymn). ”Kuuntelet sen sitten kokonaan”, hän ohjeisti. ”Ei se ole alusta loppuun sellaista piipitystä.”

Korvani oli tosin tuossa vaiheessa jo melko tottunut noisen, experimentalin ja dark ambientin ajoittain varsin raastaviin äänimaailmoihin, joten tällainen kokeellinen äänenkäyttötapa ei suinkaan ollut minulle mitään uutta. Silti piipitys kuulosti aluksi lähinnä rasittavalta. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun piippaus oli vaihtunut Balancen maalailevaan, sanattomaan lauluun, olin jo aivan myyty. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin aloittanut bändiin tutustumisen 80-luvun huomattavasti levottomammasta ja teollisemmasta tuotannosta. Olen edelleen sitä mieltä, että Batwings on ehkäpä Coilin paras kappale.

Siitä se sitten lähti. Haalin pikaisesti käsiini Coilin tuotannosta sen minkä sain. Oikeastaan heti alusta asti oli selvää, että nimenomaan myöhäiskauden ambientahtava experimental-Coil miellyttäisi minun korvaani kaikkein eniten. Sitä enemmän kirveleekin ajatella, millaisiin sfääreihin Coil olisi voinut kohota, ellei yhtyeen toimina olisi tyssännyt Balancen kuolemaan. Bändin varhaisemmat julkaisut sisältävät nekin helmiä, mutta itse en osaa nähdä 80-luvun ja 90-luvun alun tuotantoa muuna kuin mutkittelevana polkuna kohti 90-luvun lopun ja 2000-luvun täydellisyyttä hipoviin albumeihin.

Nuori pari.
Nuori pari.

Coil syntyi 80-luvun alussa osana vielä muotoaan hakevaa industrial- ja meluskeneä. Perustajajäsenet John Balance ja Peter Chrisopherson kuuluivat ennen Coilin syntyä jonkin aikaa Psychic TV:n riveihin. Christopherson oli lisäksi vaikuttanut aiemmin Throbbing Gristlessä. Ensimmäinen EP, vuonna 1984 julkaisu How to Destroy Angels, on maalailevaa rituaaliambientia. Kannessa äänitettä luonnehditaan sanoilla ”ritual music for the accumulation of male sexual energy”, minkä voi nähdä määrittelevän jossain määrin Coilin koko tuotantoa.

Onneksi Coil ei kuitenkaan jäänyt pelkäksi rituaaliambientiksi, vaan kuori nahkaansa jo 80-luvulla niin intensiivisesti, että veri lensi. Vuonna 1985 julkaistu single Tainted Love on varmaankin Coilin uran sisäsiistein julkaisu. Samalla se oli maailmanhistorian ensimmäinen musiikkijulkaisu, jonka tuotot lahjoitettiin AIDS-työn edistämiseen. Vaikka musiikillisesti How to Destroy Angels ja Tainted Love ovat varsin erilaisia kokonaisuuksia, niitä yhdistävät varsin eksplisiittiset viittaukset homoseksuaalisuuteen.

Se, että Balance ja Christopherson olivat pariskunta, ei suinkaan ollut mikään salaisuus. Homoseksuaalisuus kehystää Coilin musiikkia selvästi. Bändin musiikki ja julkisuuskuva eroavat kuitenkin stereotyyppisistä homopopittelijoista kuin cargopantsit glittersortseista. Erotuksena 90-iloisen muotihomon arkkityyppiin Coil hehkuu negatiivisina tai pelottavina pidettyjä asioita: sairautta, hallusinaatioita, mädännäisyyttä, surua, kuolemaa. Ei sinänsä mikään ihme, sillä 80-luvun lopulla bändin lähipiiristä moni oli kuolemaisillaan AIDSiin. Samoihin aikoihin jäsenet itse tekivät kunnianhimoisia huumekokeiluja. Ylipäätään Margaret Thatcherin Englanti taisi noihin aikoihin olla aika ankee paikka asua. Ei siis varsinaisesti ole mikään ihme, että Coilin teemat olivat 80-luvulla mitä olivat.

Coil imi toki voimaansa muualtakin kuin homoseksuaalisuudesta ja huumeista. Musiikilliset esikuvat löytyvät klassisesta minimalismista krautrockin kautta aina varhaisiin melu- ja kolinabändeihin. Kaikki tämä on pienellä yrittäisellä kuultavissa Coilin levyiltä. Yksi syy sille, miksi Coil on ehkäpä maailman paras bändi, on juuri sen monipuolisuus – ja se, että melkein mitä mitä Coil ikinä päättääkään tehdä, se tekee sen hyvin.

Eräs selkeimmistä ei-musiikillisista Coiliin vaikuttaneista tahoista on okkültisti-taikuri Aleister Crowley. Heti Batwingsin alussa kuultava kuiske (”The Key to joy is disobedience”) on helppo tunnistaa sitaatiksi Crowleyn Hymn to Lucifer -runosta. Tainted Love -videossa näkyvä ”Love is the Law, Love under Will” -sitaatti on myös perus-Crowleyta. Crowleyn vaikutuspiiriin antautuneista taiteilijoista varsin moni erottuu edukseen; Coilin lisäksi esimerkeiksi voi mainita ainakin Current 93:n ja elokuvaohjaaja Kenneth Angerin, jonka Lucifer Rising -lyhäri on kiistatta yksi maailman parhaista elokuvista. Lyhyt juttu Colin suorista okkvlt-lainoista löytyy täältä.

Bändillä on tiettyjä kytköksiä myös elokuvaan. Ensimmäinen silta tähän suuntaan syntyi vuonna 1985, kun Coil teki sondtrackin Derek Jarmannin elokuvaan The Angelic Conversation (joka vaikuttaa niin paksulta videotaiteelta, etten vieläkään ole pystynyt katsomaan elokuvaa kokonaan). Coilin musiikkia kuullaan myös Jarmannin viimeiseksi jäänessä Blue-elokuvassa (1993). (Myös Jarmann kuoli, muuten, AIDSiin – vain muutama kuukausi Bluen ilmestymisen jälkeen.) Clive Barker puolestaan teetätti bändillä soundtrackin ensimmäiseen Hellraiseriin (1987). Soundtrackia ei kuitenkaan käytetty valmiissa elokuvassa, mikä on sääli, sillä Coilin musiikki olisi todennäköisesti tehnyt Hellraiserista vieläkin omaperäisemmän kauhuelokuvan. (Onneksi Coilin musiikki julkaistiin The Unreleased Themes for Hellraiser -nimisenä albumina.) Lisäksi Coil teki 90-luvun alussa musiikit Gay Man’s Guide to Safer Sex -dokumenttiin. Kuulostaa vitsiltä, mutta totta se on.

Coilin materiaalisten levyjen saatavuus on varsin huono, eikä tuotantoa löydy ainakaan tällä hetkellä esimerkiksi Spotifysta tai Deezeristä paria murua lukuun ottamatta oikeastaan yhtään. Alkupään tuotannon vinyyliversioita olen bongaillut ja ostellut sieltä täältä, mutta harkitsen vakavasti niiden poismyymistä, sillä ei niitä tule juuri kuunneltua. Sen sijaan myöhäistuotannon huippujulkaisujen eli Musick to Play in the Darkin kahden volyymin ja The Ape of Naplesin vinyylijulkaisuista näen joskus unia. Näiden levyjen CD-painoksista saa maksaa yleensä useita kymmeniä euroja, vaikka kyse olisi miten huonokuntoisista kappaleista. Vinyylien hinnat liikkuvat useissa sadoissa euroissa, mikä on toistaiseksi ylittänyt oman kipukynnykseni. Toisaalta olen hyvin kiinnostunut siitä, miltä juuri nämä kolme levyä kuulostavat vinyyliltä, ja uskon, että näiden levyjen syville, kumisevan muhkeille äänille vinyyliformaatti tekee mahdottoman hyvää.

En tiedä, kuinka moni Coilin ystävä mieltää bändin albumeita ns. teemalevyiksi – itse en oikein osaa levyiltä yhtenäisiä teemoja löytää. Poikkeuksen tekee bändin viimeinen varsinainen studiolevy, vuonna 2005 julkaistu The Ape of Naples. Kyseinen albumi kertoo (minun tulkintani mukaan) miehestä, joka tietää kuolevansa pian. Balance kuoli tapaturmaisesti, joten on hankala sanoa, liittyikö The Aple of Naplesin lyriikoiden syntyyn jonkinlaisia Balancen ennakkoaavistuksia hänen oman elämänsä pikaisesta päättymisestä. (Ymmärtääkseni albumin lyriikat ovat lähtöisin nimenomaan Balancen kynästä.)

Kirjoitin aiemmin, että Batwings on ehkäpä Coilin paras kappale. Sana ”ehkäpä” on mukana siksi, etten vieläkään ole osannut valita sen ja The Ape of Naplesin avausraidan eli Fire of the Mindin välillä. Kyseisessä kappaleessa levyn kuolemateema tulee kenties kaikkein selkeimmin esille: ”Does death come alone or with eager reinforcements?”

Vaikka Fire of the Mind koluaa ihmispsyyken syvimpiä kerroksia, on sen äänimaailmassa samanaikaisesti lähes naurettavaa muovisuutta ja halpuutta (alun enkelikuoro varmaankin tulee suoraan halvan kosketinsoittimen sisuksista). Sama halpuuden ja syväluotaavuuden yhdistelmä toteutuu myös levyn päätösraidassa, joka muodostaa jonkinlaisen vastinparin Fire of the Mindille: Are You Being Served? -sitcomin tunnusmusiikkia varioiva Going Up kertoo näennäisesti siitä, mitä kaikkea tavaratalon asiakas näkee kivutessaan ostosparatiisin liukuportaita yhä ylemmäs. Balance kuiskii kuitenkin väliin jotain, mistä voidaan päätellä, että kyse ei oikeasti ole liukuportaiden kiipeämisestä, vaan aivan toisenlaisesta matkasta:

Are you ready to go now? It just is.

Kuunnelkaa Coilia. It just is.